HELPLESS

  Nyt, kun kuntopyöräily on päässyt vauhtiin, olen polkiessani katsellut mm. Martin Scorsesen hienoa elokuvaa The Last Walz The Bandin viimeisestä keikasta. Kova bändi, tuo Bandi. Kovaa joukkoa myös vierailemassa. 

  Aika mones kerta jo. Siis katselukertoja The Last Walz-elokuvalle on tullut jokusia. Monia sykähdyttäviä hetkiä olen leffan äärellä kokenut. Kuitenkin yksi nousee yli muiden. Kun Niilo vetäisee The Bandin kanssa, Joni Mitchell taustalla, biisinsä Helpless, niin kyynel silmäkulmaan tirahtaa. Hirveän paljon muistoja tuohon biisiin, tuohon aikaan, sisältyy.

  Silleen se aika kulkee. Yli 50 vuotta vanha juttu saa miehen kyyneliin. Sitä paitsi sekin saa miehen, ainakin melkein, kyyneliin. Se Willbergin Pepen Saat miehen kyyneliin.

  Tarkennukseksi edelliseen: ei elokuva The Last Walz ole ihan vielä puolta vuosisataa täyttänyt, eikä ole Pepen esityskään, mutta Helpless on. 

  Joka päivä ollaan käyty liukulumikenkien kanssa Messilän maastoissa. Tänään ei mennä. Aamulla siivottiin, sen jälkeen minä kyllä poljin kuntopyörää, mutta sitten päätettiin panna ranttaliksi. Ostettiin Lidlistä kuorrutettuja kanafileepaloja ja ranskalaisia, ja nyt ollaan lähdössä kaupungille. Mennään Askoon. Mainos ilmoitti mattoja alennettuun hintaa. Keittiön matto on tarkoitus uusia. Ehkä käydään jossain kahvillakin, kun yltiöpäisiksi ollaan heittäännytty. 

  Huomenna varmaan palataan normaaliin, mennään hiihtämään. Ehkä leväperäinen suhtautuminen ruokaan kuitenkin saa jatkoa: voipi olla perjantaipitsan paikka. 

  Emme me mitään terveellisen ruoan vaalijoita ole. Joskus on pitsa tai ranskalaiset maullaan. Yleensä kyllä kiinnitetään huomiota ruokavalikoimaan. Liian ehdoton ei kannata kuitenkaan olla. Ehdottomasti ehdottomuus ei saa olla ehdotonta. Uskokaa vaan minua. Uskokaa, sillä kyllä minussakin on jotain hyvää. Aivan kuten Velho-sarjakuvan Narrissa. Narri oli hyvä huono esimerkki.

  Juttu jää tähän, eli lyhyeksi. Me lähdetään törsäämään.