Veret seisauttava kommenttivyöry (neljä tavanomaisen nollan
asemesta) innoitti jatkamaan Kevomuisteloita.
Kertoisinko tarinan siitä (nimen olen valitettavasti
unohtanut) viinahöyryissään pahapäisestä (kuten alkuperäiskansojen edustajat
valitettavan usein ovat) miehestä? Utsjoellahan ei poliisia ollut, mutta
tullilaitosta, eli tullimiehiä käytettiin tarpeen vaatiessa apuna. No, kerran
tarinan päähenkilön taas ruvetessa riehumaan, paikalle hälytetetyt tullimiehet
veivät hänet ”putkaa”, jättivät susikoiran vielä vartioimaan. Seuraavana aamuna
paikalle tultuaan, havaitsivat tullivirkailijat miehen keplotelleen itsensä ulos.
Eikä siinä kaikki; hän oli vienyt koiran mukanaan.
Vai turinoisinko siitä, kuinka pääsiäisenä 1992 olimme Hilpan kanssa Kevonsuussa. Asuimme vanhassa mökissä. Eräänä päivänä alkoi jostai kuulua armotonta kiroilua, liekihtivää lointelua. Minä katsomaa; no, sehän oli Kyrön Kari-Pekka. Oli tullut isänsä mökillä käymään, ja kelkka oli uponnut puolitoistametriseen hankeen, ei liikkunut eteen, ei taakse. Minä apuun, saatiinhan laite pelastettua. Kari-Pekka tuli sittemin kuuluisaksi muustakin, kuin kiroilutaidostaan.
Vai kertoisinko Sulo Sammeli Saijets’ista? Sulo oli Utsjoen
Energian asentaja, ja hän kävi välillä tuuramassa vakisähkäri Jounia (siinä
vasta oli mukava kaveri, siis Jouni, vaikka ei Sulo Sammelissakaan vikaa ollut).
Kun kahvi- ja ruokapausseilla Sulo Sammelin jutustelua kuunteli, tuli mieleen,
että hänellä ei ollut tekemätöntä paikkaa! Hänen habituksesna oli siinä
nelivitonen, mutta kun myöhemmin ynnäilimme Sulon tekemisiä yhteen, saimme
hänen iäkseen reilusti yli sata vuotta.
Vai kertoisinko ensimmäisestä Tenon lohensoutureissustani?
Olin veneessä Nordbergin Auliksen, paikallisen mainion miehen, kanssa, Haneli
jonkun toisen paatissa. Kun sitten yön tunteina alkoi vilu kapajamaan, opetti
Aulis minua: ”Tenolla on kahdenlaisia kesiä, yhden villapaidan ja kahden
villapaidan. Nyt on kahden villapaidan kesä”.
HANELI TENOLLA
Tahikka kertoisinko siitä paikallisesta hemmosta (nimi
hukassa, valitan). Kalastuksenvalvojat olivat jokea pitkin kulkiessaan
tavanneet miehen rannalla lohta väsyttämässä pitkälti syyskuun puolen välin
jälkeen, kuturauhoituksen aikana. Kun valvojat rantautuivat kysymään, mitä jäbä
duunaa, huusi uuras kalastaja: ”Sanokaa mitä sanotte, mutta elokuussa se
tarttui!”
HANELI PERKAA
Jospa sittenkin kertoisin siitä, että 90-luvun alkupuolelle
ei pitäjässä ollut Alkoa, vielä mitä! Kunnassa, joka viimeisenä Suomessa
vapautti keskioluen, joskus viime vuosituhannen lopulla, muistaakseni. Nythän
viinakauppakin löytyy, Nuorgamista, saattaa norjalaisetkin käyttää? Kuitenkin
silloin sai tuotteita linja-autokuljetuksena tilaamalla edellisenä päivänä
Ivalosta. Ei ollut vaikeaa tunnistaa lähetystä noutamaan meneviä pikisilmiä kylän
raitilla, sen verran tehdyn huoletonta mutta salakähmäistä ja yli olan
vilkuilevaa heidän käytöksensä oli. Jälkikaneettina mainittakoon, että oluen
vapautuminen oli niin kova paikka kunnan terveyskeskuslääkärille, että hän
lähti Norjan puolelle töihin, eikä Utsjoella ole tietääkseni sen koommin ollut
vakituista lääkäriä.
BOBCAT DUUNAA TIETÄ
Mutta minähän kerroin jo noista kaikista! Siispä selvitänkin
Vuogujärven tarinan. Sujalan Eero, kalastaja ja riekostaja, oli saanut luvan
rakentaa kalamaja Vuogujärvelle, keskelle luonnonpuistoa. Erikoismääräyksenä
mm. turvekatto, jotta se ei erottisi ilmastakaan. Eero oli sinne jostain
puretun hirsikehikon kuljettanut, ja pyysi meitä sitä pystyttämään vastapalveluna hänen rakennustarpeiden kuljetuksistaan. Mehän suostuimme.
Matkaan lähdettiin eräänä aamuna Eeron Imatran Voimalta ostamalla Volvo-maastoajoneuvolla.
Matka oli parisenkymmetä kilometriä, ja se kesti, 1 renkaanvaihto mukaan lukien
2 ja puoli tuntia, mistä voitte päätellä Vuogujärvi-highwayn kunnon.
Renkaanvaihdon ajaksi oli joku auton ovista jäänyt auki, ja kun jatkoimme
matkaa, olivat ikkunat niin mustanaan mäkäräisiä, ettei ulos nähnyt.
Iltapäivällä pääsimme pystytyksen alkamaan, valmis kehikko oli niihin aikoihin,
kun etelän miehet, ja naiset kans, heräilee aamukahvin keittoon. Mikä oli yötöitä
tehdä, kun aurinko ei viitsinyt taivaanrannan taa mennä. Ikimuistoinen reissu.
UUSI JOKIVENE; HANELI JA ANNA
Taidan sitten lopuksi perehdyttää teitä Renault-parvekkeeseen.
Siinä vaiheessa, kun Kevonsuu oli vielä kuvina paperilla, tuli Olli
luvanneeksi, että kun yläkertaan tuleva parveke olisi valmis, siellä
nautittaisiin lasilliset mustaa Renaultia. Niinpä me Hanelin kanssa 1992
kesällä, heti, kun oltiin saatu vähän lattioita kulkureiteille, tehä näpättiin
parveke valmiiksi. Kun Olli sitten meitä muita myöhemmin etelästä paikalle
saapui, me parvekkeelta huutelemaan: ”Missä on Renault, missä on Renault?!?!
Eihän enolla konjamiinit mukana olleet, ei ollut osannut varautua. Sen päivän
hän jaksoi naukumistamme kuunnella, seuraavana liukeni vähin äänin nektria
Ivalosta (yli 300 kilsaa hin und zuruck) noutamaan. Niipä sinä iltana nautittiin
ensimmäiset parveke-renaultit. Sittemmin Olli hankki parvekkeen oveen hienon
kyltin ”RENAULT-PARVEKE”.
ENSIMMÄISET RENAULTIT
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti