Kaikkien sienestäjän perustaitojen äidin, lajin tunnistamisen, jätän tällä maininnalla. Keskitynkin muihin sienestäjälle tärkeisiin seikkoihin.
Sienet kasvavat lajilleen ominaisilla alueilla, vaikka tämä ei olekkaan kiveen hakattua, sillä kaikenlaisia sieniä saattaa löytää yllättäviltä seuduilta. Perustietämys asiasta on kuitenkin tarpeellinen. Kuten myös tieto siitä, että useat pitkäaikasta satoa tuottavat lajit leviävät keskikesän alkuasetelmasta syksyä kohti hyvinkin toisenlaisiin maisemiin. Nämä ovat seikkoja, mitkä vuosien kuluessa kristallisoituvat harrastajalle. Ja mitä kauemmin on sienestystä harrastanut, sitä vähemällä taivaltamisella saalista kertyy.
Sienestäjän tulee olla myös kohtuullisessa fyysisessä kunnossa; kun ylittää satojen metrien levyisen, miehen korkuista heinää tai metristä sanajalkaa kasvavan hakkuuaukean, missä piileksii pitkin ja poikin, ristiin ja rastiin, oksia ja latvuksia, ojia ja kuoppia, käy se työstä. Samoin on siinä viidakossa varottava katkomasta, edes nyrjäyttämästä, raajojaan.
Edellisestä aasinsiltana: hakkuut tai harvennukset hävittävät kyseiseltä alueelta tietyt sienet vuosikausiksi, eivätkä ne ehkä enää koskaan palaakaan, sillä maaston ekologia saattaa metsätöiden myötä muuttua, mutta jokin toinen laji kuitenkin sinne kuitenkin levittäytyy. Sitäpaitsi myllerretyt hakkuuaukot ovat muutaman vuoden ajan korvasienten tyyssijoja.
Eräs tärkeä ominaisuus metsässä liikkujalle on tietysti itikoiden, paarmojen, hirvikärpästen sun muiden surisijoiden sietokyky. Toisella kädellä itseään raapiva, toisella ympäriinsä huitova, ja ärhäkkäästi lointeleva henkilö ei ole mukava näky korpisuon laidassa. Eikä taida korikaan juuri täyttyä. Surviaisten kannalta ikävintä aikaa on elokuun loppupuoli, koska silloin esiintyy sekä itikoita, paarmoja että hirvikärpäsiä, Mikäli minulta kysytään, ei vastaani ole tullut myrkkyä, millä olisi ollut mainittavaa myönteistä vaikutusta. Samaten hirvikärpäs- itikkatakit sun muut hatut ovat sanonko mistä kotoisin; ei niiden kanssa ainakaan rillipää pärjää, sen verran hiottaa, että lasit huurtuu. Summa summarum: ötököiden kanssa on vain opittava elmään, tultava toimeen.
Sitten vielä erittäin tärkeä seikka. Sienestäjän tulee olla tietyllä lailla skitsofreeninen: toisen, mieluumin huonomman näkökyvyn omaavan silmän täytyy olla orientoitunut havaitsemaan kanttarellit, tatit ja orakkaat, toisen taas yleensä erittäin salakavalasti maastoutuneet torvisienet. Jos nimittäin yrität tihruta loppukesän aamun alhaalta silmiin paistavan auringon häikäistessä keltaisia kanttarellejä, jäävät muut lajit takuulla huomaamatta. Kumpa nk. perssilmä olisi aistiva elin! Minä ainakin kalibroisin sen havaitsemaan rouskut, ja laukkaisin loppukesäisessä metsässä silmät kierossa ja housuttomassa jalassa.
Tässäpä eilisen satoa; veneellä n. 3 km, kävelyä n. 3 km, kanttarellejä n. 20 litraa, torvisieniä ehkä 5-6 litraa, käytetty aika 2 h 30 min. Valitettavasti suunnilleen toinen mokoma relluja oli jo mennyt överiksi, koska en ollut (eikä näköjään kukaan muukaan) noilla maisemilla tänä kesänä käynyt.
Sitten vielä vinkki, jos joku haluaa löytää hyville sieniapajille: tuostahan minä ajelin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti