JOSKUS KIVESTÄÄ

  Eilen tuotiin uudet sängyt. Asennus ei ollut ylivoimainen: jalat runkopatjoihin. Hilppa laittoi lakanat, tyynyliinat, hyvin nukutti.

  Aamulla tyhjennettiin toinen makkari. Todettiin siellä ollut vajaan metrin levyinen liukuovikaappi niin rimpulaksi, että päätettiin uusi sen tilalle hankkia. Johan se, alkujaankin melko heppoisista tarvikkeista kasattu tekele, oli yli 30 vuotta palvellut. Minä siis purin komeron, kannettiin osat ulos. 

  Tässä vaiheessa päätettiin porata lukulamput meidän makkarin seinään sängyn päätyyn. Iskuporakonetta ei ollut. Tai on minulla, jokinlainen, mutta se on saaressa. Joten akkukoneella kokeilin. Makitan 18 V laite se on, 5 Ah:n akuilla, ja on siinä iskevä asento. Mutta melko onneton on menemään betoniin. Sitten sattui pora vielä osumaan harjateräkseen, ja paskaksi meni kovapalapää. Minä suivaannuin, kun ei toista poranterää tuliksista löytynyt. Päätin, että tämän päivän remppahommat oli siinä, lähdetään hoitamaan asioita. Niinpä ajoin auton oven eteen, lastasin siihen puretun kaapin, sänkyjen pakkauspahvit ja muovit. Lisäksi makkarin vanhan sekä uuden kattovalaisimen. Vanha oli tarkoitus viedä kierrätykseen, uuden, joka on itse asiassa paljon vanhaa vanhempi, kanssa tuli ongelma, jonka vuoksi se jouduttiin ottamaan mukaan.

 

  Asia on seuraavanlainen: Toimme äidin asunnolta pienehkon kattokruunun, tarkoituksena laittaa se makkarimme kattovalaisimeksi. Valaisin on siis ikivanha, ja se oli erittäin pölyinen, joten veimme sen alan liikkeeseen, jossa se puhdistettiin ja käytiin toimivuus ja turvallisuus läpi. Samaten lyhennettiin ketjua, josta valaisin roikkuu, tulevaan tilaan sopivaksi, ja siihen laitettiin isompi "kupu" peittämään katossa oleva kiinnitys. Johdot valaisimeen oli jossain vaiheessa vaihdettu, joten hakiessamme sen liikkeestä joku aika sitten, meille kerrottiin, että kaikki valot (neljä) toimivat. No, kun eilen asensin kattokruunun paikoilleen, niin yksi valo olikin pimeä. Ei, vaikka vaihdoin lamppuja, tarkastin kantaan tulevien johtojen kiinnityksen, lähtenyt toimimaan. Soitin liikkeeseen, kerroin tilanteen. Sieltä pyydettiin tuomaan valaisin takaisin; he tutkivat ja korjaavat tarvittaessa. 

  Meillä oli nyt koossa kolme eri käyntiosoitetta: Kierrätyskeskus Sopenkorvessa, Valomaja Launeella, K-rauta (poranteriä) Launeella ja Jäteasema Kujalassa. Sanoin Hilpalle, että käydään samalla Kalustetukussa tilaamassa uusi liukuovikaappi. Kaapin mitat ovat sellaiset, että vakiomalleista ei niitä löydy Kalustetukku on osoittautunut luotettavaksi toimittajaksi ja tekijäksi, joten sörnäytimme sinne, Sopenkorven kautta. Kalustetukun myyntipiste sijaitsee myös Launeella, joten meillä oli kolme käyntipaikkaa ihan nipussa. 

  Kaupassa meitä palveli nuorehko naisihminen. Kun kysyin, että onko ongelmaa valmistaa 94 senttiä leveä, kaksi metriä korkea ja 50 senttiä syvä kaksiosainen liukuovikaapisto, hän sanoi että ei ole, tulkaapa istumaan. 

  Myyjä kyseli muutaman matreiaaleihin ja väriin liittyvän kysymyksen, naputteli mitat ja muut tiedot koneelle. Sitten käytiin läpi hyllyt, vaatetanko, yms. Hiirtä klikkaamalla ohjelma lisäsi tai poisti hyllyjä näyttöpäätteen kuvasta. Ei mennyt kuin siunaama, niin kokonaisuus oli katsottavissa. Ja hinta myös. Kyllä nuo ohjelmat ovat eteviä. Tuollainen sitten tilattiin. Toimitus kotiovelle parin viikon kuluttua. Hintaa en kerro, mutta sen voitte päätellä siitä, että mitat kaappiin ovat mitä ovat.

  Kalustetukusta usmuutettiin Valomajaan. Mies testasi valaisimen, ei toiminut, joten se lähti pajan puolelle syyniin. Ilmoittavat, kun on noudettavissa. 

  Valomajasta tien toiselle puolella K-Rautaan, pari 5 millin irtoterää ja yksi kympin sarja, missä useampia. 

  K-Raudasta jäteasemalle. Maksuttomia olivat kaikki viemiset.

  Jäteasemalta kotiin, sopivasti ruoka-aikaan.

  Kokeilin uudella terällä saada reikää propulle syntymään, mutta vaivalloiselta tuntui. Soitin naapurillemme Nikille, joka on putkimies. Hän lupasi töistä palattuaan tuoda minulle kunnollisen iskoporan. Lamppujen kiinnitys jäi siis iltaan. Joten minä äleydyin kirjoittamaan.

  Kun olin tovin naputellut, tuli soitto toisesta valaisinliikkeestä. Nyt asia koski myös äidin asunnolta tuotua lamppua, tällä kertaa pöytälamppua. Se on pronssista valettu naishahmo, joka kannattelee ruukkua päänsä päällä. Ruukkua markkeraa varjostin, joka oli rikki. Metsästimme aikamme uutta tilalle. Se osoittautui vaikeaksi. Nykyään varjostimen kehikko on sellainen, että kiinnitys tulee varresta, lampun alta, kun tässä mallissa se on päältä. Samoin ei lieriön muotoisia varjostimia tahdo löytyä, kaikki ovat kartioita. Kolusimme edellä mainitsemani Valomajan, josta yhden varjostimen otimmekin kokeiltavaksi, mutta se ei ollut oikeanlainen. He selvittivät maahantuojilta ja valmistajilta, mutta sopivaa ei löytynyt. Sitten, netin tietysti tarkkaan koluttuamme, menimme toiseen liikkeeseen, ja heidän kauttaan saimme juuri mittojen mukaan tehdyn tilattua. Nyt tuli puhelu, että varjostin noudettavissa. 

  Kun tulee asiantynkää kaupunkiin, niin pitää tuo varjostin hakea. Jospa vaikka se kattokruunikin valmistuisi samaan lähtöön? Ja jos saisi tänään porailtua lukuvalot paikoilleen. Sitten alkaisi kirkastua. 

  Jos haluaa vanhaa säilyttää, ja vieläpä pitää käytössä, on joskus muutama kympppi uhrattava. Mutta nuo ovat asioita, joissa ei tule niinkään mietittyä kustannuksia, vaan kokonaisuutta. 

  Huomenna alkaa sitten maalaus toisessa makkarissa. Elämä etenee. Vaikka ei kaikilla. Sunnuntaina tuli tieto mikkeliläisen nuoruuden, aikuisuudenkin, kaverini Arskan kuolemasta. Tiesin hänen olleen huonossa kunnossa. Useita vaivoja oli, leikkauksia tehty. Syövästä ei tietääkseni ollut tällä kertaa kyse. Nyt kroppa ei enää kestänyt, ja Arska menehtyi lyhyen sairaalajakson jälkeen. Soitin heti kohta tiedon saatuani hänen veljelleen, ilmaisin osanottoni.

  Arskaakaan en ollut vuosiin nähnyt, koska hän asui hieman syrjässä, eikä viimevuosina juurikaan liikkunut missään. No olisinhan minä voinut liikkua hänen luokseen! Autossa opn kääntyvät pyörät. Vaan en tullut liikkuneeksi. Nyt sitä saa harmitella. Veljensä Markun kanssa puheltiin, että kyllä me varmaan ehditään toisemme nähdä. 

  Aika tylyä on elämä. Ei minulla kovin montaa sellaista kaveria ole konsaan ollut, joita jossain välissä olen voinut ystävikseni kutsua, ja nyt kaksi heistä on poistunut lyhyen ajan sisällä. Eivätkä mitään ikäloppuja kuitenkaan olleet: Leksa vuosilmalli -50, Arska -51. 

  Arskasta ei minulla taida olla yhtään kuvaakaan, mutta onpa muutama hänen ottamansa. Tässä yksi

niistä, Risto ja minä kemallaan Aittalahdenvuorella kutakuinkin 1970. 

  Ristohan lähti jo v. 1998, aloittaen harvojen ystävieni harvenemisen. Tai ei sittenkään; Kalervon Lassi sen aloitti jo kauan ennen tuota päivämäärää. 

 

  Siinä tälle päivälle. Nyt taidan keitellä päiväkahvit. 

SISÄÄNPÄIN KÄÄNTYNYT?

  Aamulla kolailin lumet, kiersin tavanomaisista lenkeistä lyhimmän. Liki pari tuntia siihen kulahti. Hyvin olivat kulkutiet aurattu jo kuuden jälkeen, huomioon ottaen, että on sunnuntai. Määrärahoja taitaa olla rutkasti tähteellä?
  Viimeisillä sadoilla metreillä tuli vastaani mies taluttaen pyöräänsä, kypärä, otsalamppu ja heijastusliivi yllään, pyörässä vilkkuva valo. Hän oli varmaan ikäiseni, isokokoinen köriläs. Jo parikymmentä metriä ennen kohtaamista alkoi kuulua paapatusta. Mies pysähtyi minua odottamaan, suu kävi kaiken aikaa. Pysähdyin kuuntelemaan. Asiaa tuli runsaasti. Auraamisesta, hiekoittamisesta, työttömänä lojuvasta aurauskalustosta, siitä, kuinka hiekkaa kylvetään joka paikkaan, ja kuinka se samana päivänä tuupataan auralla pois, ja vielä siitä, että onneksi hän on eläkkeellä. En ollut katkaissut musiikkia korvanappikuulokkeistani, mutta suunnilleen kuulin joka sanan, mutta en kokonaisuutta ymmärtänyt ollenkaan. Nyökkäilin vain viisaan näköisenä, joskus hymähdin ymmärtäväisesti, jos oletin sellaisen olevan paikallaan. Kun litaniaan tuli pieni hengenvetotauko, kiirehdin toivottamaan päivänjatkoja, suuntasin eteenpäin.

  Kotiin tultuani mietiskelin, että olikohan tapaamani äijä ekstrovertti? Ja että olenko minä introvertti?  Sillä introverttinä olen itseäni aina pitänyt. Eiku googlettamaan. Kone paljasti mm. seuraavaa (https://duunitori.fi/tyoelama/introvertti-vai-ekstrovertti).

   Näistä piirteistä tunnistat introvertin:

  1. Haluaa rauhaa rentoutumista.
  2. Pitää itsenäisestä työstä. Pystyy toimimaan pitkiäkin aikoja yksin kaipaamatta muiden seuraa.
  3. Huomaa yksityiskohdat ja arvostaa laatua.
  4. Haluaa analysoida ja pohtia asioita.Tekee päätökset lukuisten seikkojen perusteella, usein                    älyllisesti etäännyttämällä. Pyrkii pitämään tunteet ja logiikan erillään.
  5. Äärimmäisen keskittynyt. Pystyy paneutumaan tehtävään pitkäksi aikaa ilman taukoja.
  6. Työskentelee mieluiten jaksoissa, yksi selvästi rajattu tehtävä kerrallaan.
  7. Aivot toimivat hyvin univajeesta huolimatta.
  8. Työteho on parhaimmillaan aamupäivällä.
  9. Kärsivällinen. Ei tylsisty yksin ollessaan, vaan jaksaa odottaa kauan, että jotakin tapahtuisi.
 10. Viihtyy yksin. Sosiaalinen tarve ei ole kovin suuri.
 11. Taitava kuuntelemaan. Keskusteluissa panee merkille paitsi sen mitä sanotaan myös sen, mitä             oikeasti tarkoitetaan.
 12. Haluaa ajatella ennen kuin avaa suunsa.
 13. Itsenäinen. Trendit ja ryhmäajattelu eivät juurikaan vaikuta.
 14. Stressaantuu helposti. Joutuu sulkeutumaan häiriötekijöiltä, jotta voisi keskittyä.
 15. Työskentelee huonommin paineen alaisena.

  Näistä piirteistä tunnistat ekstrovertin:

  1. Hakee toimintaa ja seikkailuja.
  2. Nopea reagoimaan. Suhtautuu aktiivisesti ympäristöönsä. Saa nopeasti kiinni ajatuksistaan ja              sanoistaan.
  3. Tarkkaavainen. Voimakkaasti läsnä hetkessä. Tekee valppaasti aistihavaintoja.
  4. Sosiaalinen ja seuranhakuinen. Saa ystäviä lähes tilanteessa kuin tilanteessa.
  5. Optimistinen. Löytää jotakin myönteistä lähes joka tilanteesta.
  6. Verbaalinen. Osaa puhua miltei kaikesta miltei kaikkien kanssa spontaanisti ja luontevasti.              7. Ryhmähakuinen. Ottaa luontaisesti keskeisen roolin lähestulkoon kaikissa ryhmätilanteissa.            8. Haastaa muita mukaan tekemisiin. Auttaa mielellään muita ja ottaa muilta apua vastaan.                  9. Vaikutusvaltainen. Osaa vaikuttaa ympäristöönsä. Ei häiriinny melusta.
 10. Pärjää hyvin paineen alla. Stressi saa työskentelemään nopeammin laadun kärsimättä.
 11. On kuin kotonaan suurissa ihmisjoukoissa. Saa energiaa tilaisuuksista, joissa on paljon väkeä.       12. Pitää huomiosta ja haluaa erottua joukosta. Ottaa tilansa.
 13. Yksinolo tekee levottomaksi. Tarvitsee ulkoapäin tulevia virikkeitä.
 14. Nopea päättämään. Tietää usein heti, mitä mieltä on jostakin.
 15. Pystyy loikkimaan tehtävästä toiseen stressaantumatta.

  Nyt analysoimaan. Ensin introvertin tunnusmerkit:

  1. Kyllä.
  2. Kyllä.
  3. Kyllä.
  4. Kyllä ja ei. Teen joskus päätöksiä spontaanisti.
  5. Kyllä, vaikkakin "äärimmäisen" on äärimmäinen ilmaisu.
  6. Pienellä varaiksella kyllä.
  7. Kyllä.
  8. KYLLÄ!!!
  9. Kyllä ja ei. En tylsisty yksin ollessani, mutta joskus odottaminen ipottaa.
 10. Kyllä.
 11. Mikäli Hilpalta kysytään, niin ei. Mikäli minulta kysytään, niin ehkä ei.
 12. Kyllä haluan, mutta valitettavasti en aina toimi niin.
 13. Kyllä.
 14. Mahdollisesti.
 15. Joskus.

  Sitten ekstrovertin tunnusmerkit:

  1. Ei.
  2. Ehkä.
  3. Joskus.
  4. Fifty-fifty.
  5. Yrtitys kova, mutta ei läheskään aina onnistunut.
  6. Meili tekee sanoa, että kyllä.
  7. Valitettavasti joskus.
  8. Kyllä.
  9. Ei.
 10. Ei aivan.
 11. EI!
 12. Ei.
 13. Ei.
 14. Melkolailla.
 15. Kyllä.

  No niin. Yhteenvetoa framille. Näyttää siltä, että en ole tyypillinen eks-, tai introvertti. Sen verran olen lähempänä introverttia, että käsitykseni on ollut oikeansuuntainen. Mutta yllättävän paljon minusta löytyy ekstrovertin tunnunmerkkejäkin.
  Olkoon niin, että olen introvertti. Hyvä juttu. En ole siis ainakaan pelkkä vertti. Eli mieleni on sisäänpäin kääntynyt. Oikeastaan parempi sekin, kuin sisäänpäin kääntyneet varpaankynnet.

  Olinpa lähes kymmenen vuotta sitten mikä vertti tahansa, niin olin vihainen myöhäiskeski-ikäinen mies. Kirjoitin nimittäin vastineen Etelä-Suomen Sanomissa olleeseen ertittäin maahanmuuttovastaiseen yleisöosastokirjoitukseen. Vastine oli tämä:

Maahanmuuttajista

 Vastine Xyäö Abcden kirjoitukseen ESS 7.5.2010. Käsittelemiisi asiohin sen syvällisemmin puuttumatta haluan tuoda julki oman mielipiteeni, mistä, Sinua siteeraten, ”jokainen voi olla mitä mieltä haluaa”.
  Suomi suomalaisille, geeniperimän säilyttäminen, etc. kuulostavat minusta loppuun jalostetetulta itsekkyydeltä. Mitäpä, jos ruotsalaiset olisivat olleet sotalapsista ja niiden ”elättämisestä” samaa mieltä, kuin olet tämän päivän pakolaisista? Entä mikä suomalaisesta tekee muunmaalaista tai perimältään ja/tai etnisiltä lähtökohdaltaan erilaista ihmistä paremman? Kuka voi todistaa, että globaali yhteiskunta, missä kaikki eri ”rodut” (käsitteenä tarpeeton ja alentava) ovat iloisesti sekoittuneet, olisi ”arjalaista” kansaa huonompi?
  Minusta Sinun ja kaltaistesi ksenofobian sekä ostoskeskusten sietämättömän tilanteen riuduttamien ihmisten tulisi ostaa vaikkapa metsähallitukselta kokolias maa-alue Pohjois-Suomesta ja aidata se visusti. Siellä voisitte vaalia geeniperimäänne mielin määrin ja lopulta degeneroitua sisäsiittoi-suudessanne arvokkaasti.

  Ajatuksia valveilla pitäen.

  Pertti Lehkonen

  Oli siis vuosi 2010. Suurten joukkojen maahanmuutto oli vielä muutaman vuoden päässä. Onneksi tokeennuin noihin mielipiteisiin agressisesti reagoimisesta. Eihän, kele, aika olisi enää pian riittänyt vastineitten kirjoittamiseen. Saatikka nykyään. Antaahan immeisten kirjoitella. Oman tyhmyytensä, jotkut viisautensa, kirjoituksissaan näyttävät. Minä kun en ole kumpaakaan, jätän noille foorumeille rustailun muille. Mutta samaa mieltä, kuin tuossa vastineessani, olen koko lailla yhä.

  Nyt kysymys: Arvatkaapa, julkaistiinko vastineeni ESS:ssa? Oikein vastanneiden kesken arvotaan puoli pullollista kirjoituskoneen korjausväriä ja pyyhekumi (vähän käytetty).

  Huomenna saadaan uudet sängyt, asennetaan lukuvalot. Tiistaina alkaa toisen alakerran makkarin saneeraus. Ja pakkaset. Se paha vaan, että Anttolassa on niin paljon lunta jäällä, että eivät pienet pakkaset sitä juuri vahvista. Pitäisi suojata kunnolla, tulla vettä jäälle, sitten pakkaset, niin voisi olla toiveita maaliskuisista mökkiviikoista. Tuolla:

SUDEETTISAVOLAINEN, VANKOIN PERUSTEIN

  Sain käsiini Karppisen, eli äitini puoleisen suvun historiaa käsittelevää tietoa. Tietolähteeni mukaan sukupuussa esi-isänä on Juho Karppinen, syntynyt Säämingissä joskus 1600-luvun puolivälin paikkeille. Hänestä eteenpäin ovat tiedot tarkempia.

  Sukupuuhun piirtämäni punainen viiva kulkee Juho Karppisesta Antti Juhonpoika Karppisen (n. 1680-1743), Juho Antinpoika Karppisen (n. 1705-1763), Antti Karppisen (1729-1792), Aatami Karppisen (1768-1834), Adam Karppisen (1814-1858) ja Matti Karppisen (1847-1912) kautta isoisääni Pekka Johannes Karppiseen (1888-1963).

  Säämingissä on Karppisten tunnettu alkukoti. Sieltä suku on levittäytynyt ympäri Suomea, mutta suuri osa on jäänyt Savoon. Sääminki, myöhemmin Sulkava, Juva, Mikkelin seutukin, Rantasalmi, myöhemmin Pohjois-Savo, ovat olleet suvun asuinpaikkoja. 

  Ei ole siis väärin kutsua minua sudeettisavolaiseksi, sillä niin isän kuin äidinkin sukujen juuret ovat vankasti Savossa. Isoisäni Pekka Karppinen ajautui tosin lääkäriksi Muolaaseen, muutti sieltä sodan jaloista Lahteen.

  Muutakin yhteistä Lehkosen ja Karppisen suvusta löytyy. Molemmissa on ollut laivureita. Isoisänisäni Matti Karppinen toimi oman aluksensa laivurina Saimaan vesitöissä. 

Matti Karppinen (1847-1912)

  Karppisen suvussa tarjosi Saimaan laivaliikenne työpaikan monille sen jäsenille usean sukupolven ajan. Kuvassa hinaaja s/s Luppi v. 1908 Savonlinnan lähistöllä. Keulassa seisovat Viktor, Aleksander ja Oskar Karppinen.

  Lehkosten puolella isoisänisäni Kalle Lehkonen toimi laivurina 1900-luvun alkuvuosina omistaen useampiakin matkustajalaivoja ja hinaajia. Myöhemmin työtä jatkoi ukkini Aleksi.

Tässä kuvassa isoisänisäni Kalle Lehkonen. Ehkä ukki-Aleksi sylissään?

  Sukututkija en ole, eikä pitkäjännitteisyyteni riittäisiä asioita tutkimaan. Otan kuitenkin mielihyvin vastaan kaiken valmiiksi pengotun tiedon juuristani. Harmittelen samalla, että en aikanaan ole asioista kuusalla olevilta kysellyt enempää menneisyydestä, kirjoittanut asioita muistiin. Nyt ei enää ole ketään, joka voisi niitä valkaista, kun äidin terveyskin on sellaisella tolalla. 

  Vanhoista valokuvista saa kyllä jotakin tietoa. Niitä olen toki plarannut, ja sitä teen vastakin, jos jostain näkemättömiä otoksia eteen putkahtaa. 

  Laitan loppuun kuvat isoisistäni sellaisena, kuin minä heidät muistan.

Pekka Karppinen (1888-1963)

Aleksi Lehkonen (1890-1977)

TAKKUAVA DUUNI

  Maanantaina piti aloittaa makkareiden maalaus. Tarkemmin erittelettömista syistä aloitus viirautui tiistaille.
  Ensi töikseni eilisaaamuna niukautin selkäni nostaessani peilipöytää syrjään. Ei kannattaisi nostaa yksin, jos on apua lähistöllä, ja jos kuitenkin nostaa, niin ei kannattaisi ainakaan selällä nostaa. Tehty mikä tehty. Onneksi ei ei ihan jumiin mennyt selkä. Kipulääkkeillä ja verkkaisella tahdilla lähti remppa kuitenkin käyntiin.
  Nyt on selkä parempi, meidän makuuhuoneemme seinät kahteen kertaan maalattu. Huomenna listoja paikoilleen, kalusteet takaisin, ja evakkomatka seinän taakse päättyy.
  Luulen, että toisen makkarin tekemisen aloitan vasta ensi viikolla. Ei näet ole kiirettä. Antaahan selän toipua, sillä ei se ihan tikissään ole.
  Uudet sängyt makkariin saadaan maanantaina. Pitää siis muutama yö tuollaiset 35 vuotta palvelleissa sängyissä nukkua. Lukulamput sängyn päätyy ollaan myös tilattu. Nuodettavissa ensi viikolla nekin. Vanhat lukuvalot olivat meillä jo edellisessä asunnossa. Muista, että kun ne tämän kodin makkarin seinään porasin kiinni, oli oli minulla apurina, tai ainakin joo-miehenä, Ahosen Riti-vainaa. Vuosi oli 1986. Jos Risto ei olisi ollut sattumalta meillä käymässä, ja paikalla, kun lamput kiinnitin, ei mieleeni varmasti olisi jäänyt minkäänlaista muistikuvaa tapahtumasta. Noin ollen jäi.
 

Remonttimaalari Peppe työselfiessä.

  Kun Ahos-Ritin tuli mainittua, niin siitä aasinsiltana Anttolaan. Eilen oli joku pakettiauto suistunut kaiteen läpi Vitjasen puolelle. Sukeltajat olivat jäihin vajonneen auton kuskin saaneet pelastettua kuiville, mutta mies on uutisen mukaan kuollut tänään sairaalassa. Sen verran jutusta luin, että onnettomuus tapahtui, kun pakettiauto yritti väistää Pajatien risteyksessä tapahtuneen peräänajon osapuolia. Surullinen tapaus. 

  Eikös se ollut viime kesänä, kun kuolemaan johtanut onnettomuus sattui van muutaman sadan metrin päässä? Silloin auto kääntyi Sipiläntieltä Kantatie 62:lle suoraan rekan eteen, ja kuski menehtyi. Anttolan ohi kulkevalle tienosalle ollaan tiemmä haluttu kuudenkympin rajoitusta nykyisen kahdeksankympin sijaan. Kyllä sellaisen voisi varmaan laittaa, Hovin tienhaarasta Seon huoltsikalle ja Mikkelintien risteykseen asti. Välille mahtuu monta varsinkin kesäaikaan vikkaastikin liikennöityä risteystä. Vaikka ei metropolissa olla, niin turhempiinkin paikkoihin on tässä maassa alhaisia nopeuksia asetettu.

  Sellaista meillä. Peppe maalaa ja Anttolassa liikenneonnettomuuksia. Suhteelliseti ottaen maailmalla tapahtuu isompia. Koronavirus leviää ja puhuttaa, Trump on julkaissut Lähi-idän rauhansuunnitelman. Vuolaasti suunnitelmaa kehuva Trump sanoo, että Israel on ottamassa sen myötä "valtavan loikan kohti rauhaa". Palestiinanlaiset ovat eri mieltä. Mikäli yhtään olen kuusalla Lähi-idän tilanteesta, niin se on kaiken kaikkiaan niin vaikea ja monisyinen ratkaistava, että ei siihen avainta löydy Trumpin ja Netanjahun omia etujaan ajavilla "rauhansuunnitelmilla". Oikeudenmukaiseen ratkaisuun pääseminen vaatinee jotain ihan muuta. Mutta liian visainen pulma minulle, edes pohdittavaksi. 

  Löytyy Suomestakin Peppen maalaamista suurempia uutisia. Lakot puhuttavat, uusia taitaa olla kevään kuluessa edessä. Nyt korjataan Sipilän hallituksen kylvämää satoa. 

  Niinpä niin. Isoja ja pieniä asioita tapahtuu, on tapahtunut, ja tulee tapahtumaan. Yksi pienimmistä on se, että olen saanut rauhassa hetken kirjoittaa. Selkä tuntuu melko hyvältä, vaikka se istuessakin joskus lievästä kivusta viestittää. Maalatessa ei kertonut mitään sellaista, selkä. Tai jos kertoi, niin kovin heiveroisellä äänellä. En ainakaan mitään rekisteröinyt, vaikka melkoista kykkimistä ja kurkottelua homma oli. Pitää illalla vielä kipulääkettä ottaa. Tosiaan taidan antaa selän huilailla. Oma makkari on siinä kunnossa, että uudet sängyt saavat rauhassa tulla. Eli siis tulla tuoduiksi. Ostettiin ne sellaisella diilillä, että tuovat kotiin, vievät vanhat patjoineen pois. Milläs me sellaisia kuljetetaan, kun ei ole peräkärriä. Sellaisen toki saa vuokrattua, parikymppiä/päivä. Mutta kun liike roudaa uudet, hoitaa vanhat pois, muutamalla kympillä, niin etuismmaksi tulee, kuin vuokrata kärri, ajella ees taas. Eikä jäteasema ilmaiseksi patjoja ota, vaikka puisen rungon ottaakin.  

  Sellaista Hollolassa, Suomessa, maapallolla. Tosin miltään osin en asioita perinpohjin kaivellut. Aika ja tietämys eivät piisaa. Pienet kuviot tarkemmin, isot ylimalkaan. Isojen kuvioiden ruotimiseen on olemassa oma tekijäkuntansa. Toisaalta: mikään ei estä isoja pohtimasta. Kysykää vaikka Konsta Pylkkäseltä. 

LAIDASTA LAITAAN

  Elämä ja olosuhteet pallollamme kulkevat laidasta laitaan; tulvista kuivuuteen, risteilyaluksista pakolaisveneisiin, kolikoista rahavuoriin, luksushotelleista vastaanottoslummeihin, nälänhädästä ruokahävikkiin, ristiäisistä hautajaisiin. Tämä nyt johdantona siihen, että eilen oltiin ristiäisisä. Uusi elämä sai nimekseen Leo, ja hänen kaimansa, nuoruuden ystäväni, poistui viikolla paikkaan, missä nimellä ei ole väliä.

  Tuore Leo oli jo syntymästään asti nimetty Leoksi, eli nimi oli valittu ajoissa. Vaikka sen tiesin, niin pitihän minun minun pari päivää sitten Hilpalta kysäistä, että mikähän sen Leon nimeksi tulee? Tyhmä kun on, niin sille nauravat hevosetkin. Jos eivät satu juuri osallistumassa tasoitusajoon kolmivuotiaille.

  Viikonloppu oli touhuntäytteistä, nyt on rauhallisempaa. Tiilikaiset lähtivät päivällä Lahden kautta kotiinsa. Iiris sen kun kasvaa ja kehittyy. Vastahan hän syntyi, ja ensi syksynä menee esikouluun! Kuvassa Iiris on saanut lainaksi Elinan asuntoa tyhjennettäessä löytyneen isä-Erkin hatun. Hatun lippa meni pesukoneessä aivan mutkille, kun sen sisällä on vissiin pahvia, mutta ei se Iiristä haitannut. 

  Tänään päästiin vähän ulkoilemaan. Yöllä oli satanut ripauksen lunta. Loistokeli temppuilla leikkipuistossa. Isä-Jonin kanssa hoitui vähän isommillekin tarkoitettu rata kunnialla.

  Aiemmin aloitetun majan tekeminenkin luonnisti. Joku oli kai kesällä jättänyt paikalle pari tuolia ja vähän astioita, joten niitten ympärille oli hyvä rakentaa.

  Ilta alkaa hämärtyä. Vesisade on tuhonnut aamulla ilmaantuneen lumen vähäisetkin rippeet. Tekisi mieli laulun sanoja rukata: 

  "Ohi joulun 

  läpi repaleisen tammikuun 

  kaipuun kaljakori kilisee

  Yli taivaan 

  päivät niinkuin naakkaparvi 

  raahautuu

  Mua vaivaa

  ikävistä ikävin
  Milloin talvi palaat takaisin
  Etkö tiedä
  voi yksinäisen miehen viedä
  viekas jää

  

  Se siitä. Asiaa olen toitottanut, siunaillut, kiroillut, tarpeeksi. Onneksi huomenna alkaa muutaman päivän urakka, eikä ehdi asiota murehtia. Murehtimalla eivät asiat joihin ei voi vaikuttaa parane. Talvettomaan talveen toki voi vaikuttaa, mutta ei ihan äkisti. 

  Sanon vielä kerran, että usko on yhä luja. Maaliskuussa, viimeistään, dallaillaan jään yli saareen!

  Olen reilun viikon verran kuunnellut aamulenkeilläni Dylan'in tuotantoa. Studioalbumeja kronologisessa järjestyksessä. Tahti on pari albumia päivässä, sillä aamulenkki kestää reilusta tunnista puoleentoista. Nyt olen vuodessa 1976, sillä tuoreimpina on korvissani soinut peräkkäin kaksi Bob'in ehkä parasta kokonaisuutta, "Blood on the Tracks" ja "Desire". Valveutunut tokaisee, että ei se noin mene. Eikä tietysti tarkoita asettaa mielipidettäni Dylan'in tuotannon paremuusjärjestyksestä kyseenalaiseksi, sillä valveutunut henkilö ei arvostele makuasioita. Hän tarkoittaa sitä. että noitten pitkäsoittojen välissä julkaistiin "The Basemest Tapes". Totta. Olen sen kuitenkin jättänyt tarkoituksella pois, sillä levy on minun kirjastossani The Band'in soittolistalla. M.O.T.

  Pitkän musiikillisen tien Dylan on vuodesta 1962 vuoteen 1976 tehnyt. Folkista rock'n roll'iin, katrin kautta ("Nashville Skyline"). Huomenna taitavat olla vuorossa Street Legal" ja uskonnollisiin tunnelmiin ajautunut "Slow Train Coming". Menkööt uskonnoksi, kyllä Bob'in musiikkia on kuuntelemisen arvoista. 

  Tämä rittänee sunnuntaipäivän rutoksi. Aloitan henkisen valmistautumisen huomiseen koitokseen. Aloitan se kevyesti, tai raskaasti, riippuu tarjonnasta, uutisilla.

TURHANPÄIVÄISTÄ PÄIVÄNTUHRAUSTA?

  Päivät kuluvat vitkaan. On menossa seisahtuneisuuden kausi. Ei isoja tapahtumia. Päiväohjelma kutakuinkin: herääminen, aamulenkki, aamukahvi, kauppareissu, kirja, lounas, perräiset, päivälenkki, tallenne, päiväkahvi, kirja, ilallinen, uutiset, Emmerdale, tallenne tai suoratoisto tai molemmat, kirja, uni. Ihan jees, mutta vaihtelu voisi virkistää. No, Anna, Joni ja Iiris tulevat tänään, huomenna mennään Mikkeliin ristiäisiin. Se tietää päivärytmin järkkymistä, melko totaalista reformia. Ja uudistus jatkuu. Maanantaina aloitetaan makkareiden maalaus. Aloitetaan meidän huoneestamme. Aloitetaan tapettien poistolla, jatketaan seinien tasoittamisella (tarpeen vaativilta osin), sitten maalauksella. Tämän jälkeen toiseen makuuhuoneeseen, samat toimenpiteet, paitsi että ensin maalataan katto. Siinä tilassa on näet paneelikatto, kun toisessa puolestaan on ruiskutettu tasoitekatto, mitä ei ole tarpeen maalata. Kahta väriä valitsi raati käytettäväksi: betoniseiniin (huoneistojen väliset seinät) himmeä roosa, väli- ja ulkoseinät perinteinen maalarinvalkoinen. Ai niin, ja paneelikatto on valkoista paneelikattomaalia, sävystä en tiedä. Kai siinä ensi viikko kulahtaa, kun pinnat täytyy kahteen kertaan värjätä.

  Kun remppa on tehty, siirrytään kai taas totuttuun rytmiin. Toisaalta, kun sääennusteita katsoo, herää toive siitä, että jäät Potinlahden ja Avokkaansaaren välillä olisvat paisuneet kantaviksi. Pakkasen puolelle kääntyy lämpötila, mikäli ennusteen mukaan mennään. Lunta tulee myös, mutta ei aivan hillittömästi, joten mahdollisuudet ovat olemassa. Luultavasti paikat jo joltisessakin jäässä jo ovat, paitsi tietysti Luonterilla. Jos tosiaan jatkuvaa muutaman asteen pakkasta pitää viikon, niin luulisi kestävän, sano asiantuntija, kavereiden kesken "Itsensäuittaja".

  Viime aikoina ollaan tuijoteltu Areenasta "Kakaroita". Sarja on nyt viimeistä osaa vaille katsottu. Eihän se järisyttävä ole, mutta toteutus on hyvä, asiasta toiseen siirrytään nopeasti, jätetään turha jankkaus tapahtumein väliltä pois. Osajako tuoreine näyttelijöineen on myös onnistunut.
  Netflixiltä aloitettiin "Epäuskottava". 3/8 katsottu, ja laadukkalta vaikuttaa. Kyllä laatusarjoja on ilo katsella, ja huomata, että osataan "Ämeriikassa" kunnon dekkaria toteuttaa. Jos osataan huonoakin.

  Kirjarintamalla viimeisin luettu on Mattias Edvardsson'in "Melkein tosi tarina". Maria Adolfsson'in "Harha-askel" on matkalla noutopaikkaan, eli Hollolan pääkirjastoon. Pikku hiljaa odottelen Fred Vargas'in ja Håkan Nesser'in uutuutuuksien uunituoreina saapuvat lainattaviksi, varanneille jaettaviksi.

  Kuluvatko päivät turhaan, jos ei ole ainaista tekemistä? No, tekemistä on aina, eikä aika minulla tosiaan pitkäksi käy. Mutta kyllä asia niin on, että arkisen rytmin katkaiseva toiminta on hyväksi mielelle, joskus ruumiillekin. Kunhan toukokuu koittaa, niin aivan kaavamaista, ennustettavaa ja jämähtänyttä ei ole päivien kulku. Kyllä saariolosuhteet sen takaavat.
  Kysymykseen "kuluvatko päivät turhaan" vastaan, että eivät ne kulu. Jos heiluisin kylillä herjuutta harjottamassa, maailittaisin somessa, tai mustamaalaisin muuten vaan, niin sitten kuluisivat. Joku saattaa olla eri mieltä, sanoa, että ei aika koskaan hukkaan mene, kaikella on tarkoituksensa. Oliskohan ollu sama mies, jonka fb-kommentin näin jonkun jakamana. Hän, ilmeisesti koulukiusaamista käsittelävään asiaan, oli kommentoinut jotenkin tähän tapaan:
  Ensi faktat. Ei ole koulukiusaamista, on vain koulukiusaantumista.
  Ei maailma ole pumpulipallo. On opittava ottamaan kolhuja vastaan.

  Tillai! Kaverin mielestä on oikein ja oikeutettua kiusata heikompaa, fyysisesti ja henkisesti. Ei vaadi oraakkelinkykyä arvata hänen puoluekantaansa.

  Nuoruuden hyvien ystävien kohdalla on viime aikoina kuulunut kahden laista tietoa. Anttolan teinivuosien kaveri Leksa poistui keskiviikkona laajalle levinneen syövän uuvuttamana. Leksa oli iloinen veijari, jonka kanssa ei aika käynyt pitkäksi. Totuuden nimissä on kerrottava, että tempauksemme eivät aina olleet hyväksyttäviä, ja saattoivatpa hipoa laillisuuden rajoja. Ei mitää isoa töräystä kuitenkaan koskaan tehty; ei me rikollisia oltu! Leksan kanssa ei kymmeniin vuosiin juuri oltu yhteydessä. Hän muutti Rovaniemelle, me Hollolaan. Joskus 1990-luvulla kerran miehen Anttolassa tapasin. Sitten myöhemmin oltiin fb-kavereita, ja harvakseltaan soiteltiin. Ei ole kauaa, kun Leksa minulle kilautti. Olin jo kuullut hänen taudistaan. Nyt sain omakohtaisen selvityksen. Puhuttiin pitkään. Lupasin Leksalle, että soita ensi kuussa, kysyn kuulumisia.
  "Jos ehit!", vastasi Leksa.
   No, enpä ehtinyt. Mutta onneksi ehdittiin jutella, nuoruuttakin sivuta, eikä tieto kuolemasta siten tullut ihan puun takaa.

  Parempi tieto tuli Ilun tilanteesta. Tämä Mikkelin aikojen sydänystävä, jonka kanssa yhteys on pidetty läpi vuosien, joskus pitkähköjen taukojen sävyttämä, mutta kuitenkin. Ilu koki lähes puolitoista vuotta sitten vakavan aivoverenvuodon. Onneksi apu oli saatu nopeasti. Ilu vietti muutaman kuukauden sairaalassa, pääsi sitten kotiin. Vaimonsa Maija häntä hoitaa. Soitin Maijalle muutama päivä sitten. Liikuntakyky on kuulemma koko ajan parantunut, ja mies kävelee jo kepin kanssa pieniä matkoja. Samoin puhe on palaamassa. Maija kertoi hyvin tulevansa puhumisen kanssa toimeen. Sanoi myös, että tappelunpoikastakin alkaa heille tulla, ja perkeleitä, karkeampiakin voimasanoja, saattaa pulpahtaa esiin. Ilu on paranemassa! Viimeistään kesällä mennään heitä tapaamaan.

  Loppuun kuva per. 25. helmikuuta 2019. Tuonne on ikävä. Hydrokopterit maksavat muutaman tonnin käytetyistä rohjakkeista moneen kymmeneen donaan. Helikopterit vielä rutkasti enemmän. Jäitä pannaan hattuun, niitä odotetaan, niitä toivotaan, lottoa pelataan.

TRIOSSA VAIHTEEKS'

  Hilppa meni frisöörille, minä istun Ciao! Cafféssa, hörpin tuplaespressoa, kirjoitan tabletin ja siihen yhdistetyn näppiksen avulla.
  Kauppakeskus Triossa on kerrosalaa 48 900 m². Se on kutakuinkin kaksi kertaa omistamani maa-alueen suuruinen. Saattaa olla reilusti kaksi kertaa manttaalini arvoinen? Mutta 2,4 hehtaariani oikeuttavat, verottajan mukaan, minut metsänomistajaksi. Pitäiskö kohentaa ryhtiä?
  Triossa tuli ennen poikettua lähes päivittäin. Huru-ukko-vuosina käynnit ovat harventuneet muutamaan vuodessa.
  Koska Hilppa käy täällä kampaajalla, on tavaksi muodostunut käyttää se aika kirjoittamiseen, kirjoittamiseen huomioistani, kirjoittamiseen mistä milloinkin.

  Tullessani kiinnitin huomiotani siihen, kuinka paljon tyhjää liiketilaa täällä on. Sitä on kaikissa kolmessa liiketiloille tarkoitetussa kerroksessa. Mikä syynä? Vuokrataso? Taloudellinen tilanne? Huono markkinointi? Kummalliselta tuntuu, että muutaman kilomerin päässä keskustasta sijaitseva Karisma on jo vuosia kerännyt enemmän kävijöitä kuin Trio. Karisman lähistöllä, kävelymatkan säteellä, asuu vain kuorallinen ihmisiä, joten sinne on mentävä autolla. Sijainti nelostien varrella kerää, varsinkin kesäaikaan, ohiajajia, mutta ei tämä kaikkea selitä. Myös Karisman 35 000:sta kerrosneliöstä ei tietääkseni ole kovin paljon tyhjillään.

  Autohalli täällä Triossa oli kuitenkin niin täynnä, että paikkaa sai etsiä. Ja on täällä ihmisiäkin. Kahvila, missä kirjoitan, on kuin nuijalla lyöty. Osittain, tai enemmänkin, syy autohallin ja kahviloiden pursuamiseen on varmaan se, että tämä on hyvä tapaamispaikka keskustassa: Paikoitus on kaksi tuntia ilmainen, täällä on neljä ihan tasokasta kahvilaa ja yksi ravintola. Kuitenkaan ei kauppa käy, koska tosiaan tyhjää liiketilaa on rutosti. Ei niin, että asia minulle jotenkin kuuluisi, asian minua jotenkin hetkauttaisi. Kunpahan vaan mietin.

  Kun Hilppa pääsee uusin lookein kampaajalta, lähdetään maalikauppaan. K-Rauta Laune on meille vakiopaikka rautakauppa-asioissa Lahdessa, Carlson Mikkelissä. Värit makkareihin ollaan (lue Hilppa on) valittu, menekki ollaan (lue Peppe on) kuutioitu. Ensi viikon alusta aloitetaan ehostus. Varmaan oltaisiin jo aloitettu, mutta Tiilikaiset tulevat viikonlopuksi meille, niin ei ole ollut järkevää.

  Lauantaina ajellaan porukalla Mikkeliin, Emman pojan ristiäisiin.

  Sitten, kuten kerrottua, alkaa pieni remppa.

  Kun se on duunattu, ihmetellään, että eikö ne jäät ala tulla?! Jos ovat tulleet, niin hyvä, jos eivät, niin jatketaan ihmettelyä.
  Saattaa olla, että huolimatta olosuhteista, saareen mennään vasta maaliskuun alkupuolella. Siihen on syynsä. Syynsä, jota en vielä valkaise. Kaikki aikanaan.

  Loppuun kaivoin pilvestä muutaman kuvan. Ne on otettu 15. maaliskuuta 2013.

  Nuo kuvat muistan ottaaneeni Stephen Stills'n albumin innoittaman. Levy ilmestyi 1970, ja on yhä yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Tuo kannen surrealismia lähentelevä asetelma mielessäni pakkasin kassiin Annan vanhoja pehmoleluja ja kameran, läksin ulos. 

  Olen tainnut, eikäku olen varmasti, tuosta joskus vuosia sitten jo kertonut, blogissani kuvia jakanut. Mutta kertaus on ... etc.

  Vielä, kun aikaa on, lopummaksi pari mihinkään kuulumatonta, typerää ja turhanpäiväistä mietettä.

  Suomessa käytetään kai lapsityövoimaa. Päättelen siitä, kun eilen uutisoitiin, että "Kasvava kansanosa Suomessa ei tule toimeen palkallaan".

  Toinen, ensimmäistäkin tyhmempi kuuluu: Miksi kutsutaan japanilaista kulinarismia harrastavaa avoparia? No sushipariksi, tietysti!