VOIMAANNUTTAVA KOKEMUS

  Eilen käytiin Anttolan taajamassa. Venettä huoltoon vietiin. Oli tyynehkö, pilvipuotainen ja sumuton aamu, mikäs ajellessa.
  Kun siinä varttia vaille sovittua aikaa, yhdeksää, satamaan saavuttiin, oli huoltomies jo ulkona laittamassa traileria perään. Päästiin siten suoraan ajamaan vene kuljetukseen. Kuvassa huolto lähestyy. Perämoottorin, ei Hilpan.

  Me tultiin näet veneen kyydissä maille, ja koska aika korkealta piti kavuta alas, jäi Hilppa kyytiin verstaalle saakka, pääsi siellä tikkaita pitkin maan kamaralle.

   Joo, taajamaan tultiin, mutta kovin taajaan ei liikettä esiintynyt. Muutama auto ajeli, ei yhtään ihmistä raitilla. Käveltiin Agassiin kahville, siellä sentään oli jokunen duunari kahvitauolla.
  Agassista dallattiin kirkonmäen kautta Saleen. Kirkonmäen kautta, sillä samala voitiin todeta uuden koulun rakennusvaihe. Siinähän se koulu valmistui. Luultavasti arkkitehtisuunnitteluun ei oltu liiemmin panostettu, mutta asiansa varmasti ajaa.
  Salessa oli kaksi henkilökunnan edustajaa, ja yksi asiakas meidän lisäksemme. Vähät ostokset tehtiin, hipsittiin rannalle. Huolto oli juuri valmistunut, joten päästiin veneen kyydissä suoraan vesolle. Tietysti piti maksaa ensin.
  Noin yleisluontoisesti voi mainita, että jos yksinäisyys alkaa ahistaa, mökkihöperyys vallata pääkoppaa, niin helpotusta ei kannata hakea lokakuisesta maanantaiaamusta Anttolan taajamassa.

  Iltapäivällä laskin naapurin Hannun avustuksella, muutaman siikaverkon. Hannu oli jo omansa veteen laittanut, sillä heillä on kalastushalukkaita vieraita.
  Aamulla kävin soutuveneellä hakemassa verkot pois. Melko hempeän oloisena oli taivaanrata.

  Kaksi siikaa, kaksi ahventa, eli meille juuri sopiva annos sieltä nousi.

  Nyt, kun tätä kirjoittelen, ovat siiat ja ahvenet paremmassa tallessa. Fileinä paistetut kalat eivät ehtineen pilaantua; kahdeksan jälkeen pois verkosta, yhdentoista jälkeen mahassa. Enpä viitsi edes mainita kylmäketjun säilymisestä mitään. 

  Passeli kalaonni oli ilmeisesti niin voimaannuttava kokemus, että lähdin sauvakävelemään. Voimaannuttava on sana, mitä kuulee nykyään usein. Joten tälläytin sen ihan otsikkoon. Sen jälkeen googletin sanan: Verbi voimaannuttaa tarkoittaa myötävaikuttamista varsinkin henkiseen vahvistumiseen. Voimaannuttamisesta saa voimavaroja, sillä omavoimaistetaan. Tuollainen selitys löytyi. Liekö siis kuitenkaan kalaonnesta voimaantunut? Tai ehkä koin todella henkistä vahvistumista, ja tämä johti fyysisen vahvistamisen tielle? Jos, niin hyvä voimaantua, jopa kerran päivässä.

  Näkymä Potinlahden laiturilta oli Avokkaan suuntaan oli syksyisen upea.

Samoin Tallampi rasvatyynine pintoineen hiveli silmiä.

Alla voimaantunut kulkija korvissaan Miljoonasateen livealbumi "Lutakko palaa",

  Latasin levyn päivänä muutamana puhelimeen, kun Spotify lähetti ystävällisesti ilmoituksen: Uutta musiikkia lempiartistiltasi MILJOONSADE.

  Lempiartisti ja lempiartisti. Mutta Spotify ilmoittelee kaikien kirjastossani olevien artistien uusista julkaisuista. Hyvä niin, pysyy puolianakoreetti ajan tasalla.

  Tuoreelta bändi levyllään kuulosti, vanhat ja uudemmat biisit soivat mallikkaasti. Ja vanhat totuudet palasivat mieleen. Esim.

  Ei älä koskaan ota runoilijaa 

  luoksesi asumaan 

  se ryyppää rähjää ja rellestää 

  ja kaataa kaljaa sun kitaraan

   Nyt ollaan siis syöty. Lähden vähän ulos kässelehtimään, kun on hieno ilma. Hilppa meni jo jotain puuhailemaan. Minun pittä vielä pöyhäistä kammarin uunia. Peltiä ei varmaan vielä saa kiinni.

  Huomenna on taas vuoro lähteä Hollolaan. Ja muutaman päivän kuluttua palataan. Verkot odottavat vappeilla. Siika-aika alkaa silloin varmaan olla hippeimmillään.

LEHTIKERÄYS PAIKALLISEEN TAPAAN

  Ihmiselo on lyhyt episodi, kuten taisin edellisessä kirjoituksessa filosofoida. Niin se onkin, ainakin maailmankaikkeuden historiaan peilaten. Mutta siihen mahtuu kuitenkin tuhansia tarinoita. Tässä yksi. Siis meikäläisen ihmiselon tarinoista.

  Eilinen oli toinen sadepäivä putkeen. Aamusta iltaan paistoi vettä, ei puhettakaan verkonlaskusta. Mitäs hittoja, kun ei ole pakko. Eilinen oli siis tupapäivä. Tv:ta katseltiin, lueskeltiin, saunassa käytiin jo iltapäivällä.
  Yksi asia minua kummastuttaa, tuossa tv:n katselussa nimittäin. Kun seuraa vaikkapa Areenalta uudehkoa draamakomediasarjaa "Pientä laittoa" ja kohta "Robaa" Mtv-palvelussa, niin äänen taso on tyystin erilainen. Ensinmainitussa saa hyvin selvää näyttelijöiden puheesta, vaikka pääosan esittäjä on aivoinfarktista toipuva ja puhumaan taas opetteleva henkilö, mutta Bobassa repliikit hukkuvat muminaan, ovat todella huonosti ymmärrettävissä. Onko artikuloinnissa parannettavaa, vain onko äänimies Pulkkismaiseen tapaan sanonut: "Vi**u, mä lähden himaan!", ja jättänyt duunin tumpeloille? En ole muuten ainoa, joka asiaa on kommentoinut, joten korvissa ei liene vikaa. Niiden välissä kyllä, mutta se ei kuulu tähän asiaan.

  Jos olisin penkkiurheiluhullu, niin eilinen olisi ollut musta päivä; Huuhkajat kylvetettiin Bosnia-Hertsegovinassa 4-1, Pelicans otti kotonaan pataan 1-5. Onneksi en ole penkkiurheiluhullu. Yleishullu ehkä olen, sillä kyllä molemmat tulokset lievästi kirpaisivat.
  Jos olisin penkkiurheiluhullu, niin balsamia olisi ruhjeisiin valunut tänään, kun Bottas voitti Japanissa. Sen verran vähän, tai paljon, riippuu lukijan näkökannasta, yleishullu olen, että ei tuntunut missään.

  Tänään näytti ennuste puotaa iltapäivään saakka, joten päätin lähteä lehtikeräyshommiin. Rantapolun lehmus on jo suurimman osan lehdistään tiputtanut, vaahtera myös.

  Vaahtera talon nurkalla kantaa vielä osaa lehdistään, mutta matto on jo sellainen, että parasta roudata veke. Jos vaikka iskee pakkaset, tai sataa lumet, niin keväällä on poisvietävänä inhottavan märkä, limainen ja raskas lehtipatja.

  Poisvienti sujuu parhaiten kevytpeitteen päällä. Siihen saa viisi kärrillistä, useammankin, kerralla kuljetettua.

  Reilut kolme tuntia kun harava heilui, kevytpeitto kävi yhdeksän kertaa metsässä lehti- ja risukompostilla, niin tämänhetkinen lehtikeräystarve tuli tyydytettyä. Lisää sitten, kun koivut, haavat, pihlajat, tervalepät, ovat omistaan luopuneet. 

  Tässä kuvassa lehtikeräysjaoston kuljetuspäällikkö poseeraa selfiessä ennen päivän koitoksen alkua.

  Melko olminväriseksi ovat kuunliljat muuttuneet. Maatuvat siihen antamaan elinvoimaa tuleville sukupolville.

  Nyt kello on yli puolen päivän. Tyynenä on ilma pysynyt. Sadetta ei ainakaan  vielä ole näkyvissä. 

  Huomenna sörnäytetään aamusta Anttolaan. Veneenhuolto on yhdeksältä. Saattaa vettä hieman tulla. Ei siitä niinkään ole haittaa, mutta toivottavasti ei ole armotonta aamusumua. No, kai karttaplotterin kanssa perille osataan? Onhan sitä ennen osattu ilmankin. Tosin muutaman kerran harhaankin on ajettu. Se plotterin kanssa usmuuttaessa on tietysti vaarana, että joku toinen samanmoinen täräyttää reittiä pitkin vastaan. Kunnon sumussa ei kovin kauas näe. Eikä plotteri mikään tutka ole. Mahdollisuus moiseen lokakuun maanataiaamuna on tietysti snadi, mutta kyllä minä lottoankin. Vaan turha spekuloida. Aamun sää sanelee paljon. Jos hurjalta tuntuu, niin puhelin on olemassa. 

  Huomenna on tarkoitus jokunen verkko laittaa pyyntiin. 

  Siitä seuraa, että tiistaina on tarkoitus syödä kalaa. Jotakin kalaa josain muodossa. Jos ei verkosta tule, niin on meillä yhdet ahvenfileet pakkasessa. 

  Keskiviikkona lähdetään Hollolaan, maanantaina tullaan taas saareen. Silloin laitetaan paikat talvikuntoon. 

  Marraskuussa tullaan, jos tullaan. Riippuu ilmoista, innosta, ikävästä, ja siiannälästä.

PONNETONTA POHDISKELUA

  Ihmiselo on lyhyt episodi, joka alkaa huolettoman sinisilmäisestä lapsuudesta, jatkuu vihaisen ja hedonistisen nuoruuden kautta toteutumattomien unelmien ja alituisen riittämättömyyden keski-ikään, hiipii sardonisen elämän totuuksien selkiytymisen läpi seesteiseen vanhuuteen. 

  Yllä oleva lainaus voisi olla joltakin viisaalta henkilöltä. Mutta ei se ole. Eikä se ole lainaus. Minä sen juuri tuohon naputtelin. Se tuli ponnettoman pohdiskelun tuloksena ulos pääkopastani. Perään heräsi kysymys: Mitä tai mikä se ponsi onkaan? Ei hätää, Wikisanakirja auttoi. Ponsi on:

  1. (Kasvianatomia) se heteen osa, jossa pölytykseen tarvittava siitepöly muodostuu. Ponnelta siitepöly takertuu kukassa vieraileviin pölyttäjähyönteisiin.
  2. Eduskunnan lausuma, joka yleensä sisältää hallitukselle suunnatun toivomuksen ryhtyä johonkin toimenpiteeseen käsitellyssä asiassa.
  3. Kirveen varren takapää; miekan tai puukon ruotoon tarttuva osa, joka pitää kahvan paikallaan ja tasapainottaa miekkaa
  4. Pienkanteleen kaareva peräosa, jonka päälle soittaja saattaa tukea kätensä
  5. (Yl. vain partiivissa) pontevuus, ponnekkuus, paino, painokkuus, ryhti; rohkeus, uskallus.
   Näe peto, jonka tähden käännyin; auta sen ohi mua, viisas kuulu! Multa se vapisuttaa poven ynnä ponnen. (Jumalainen näytelmä, suom. Eino Leino).

  No, tässä tapauksessa lienee kyseessä kohta 5. Kovin pontevasti en tosiaankaan pohdistellut. Kun äsken avasin läppärin, ryhdyin kirjoittamaan, aivot tuntuivat jähmeiltä. Mutta jostakin ne saivat vaseliinia rattaisiinsa, tuollainen elonkaaren analyysi sieltä putkahti.
  Sekin puoltaa kohtaa 5., että kirjoittaessani ei ollut kyse kasvianatomiasta, ei kirveen varren takapäästä, ei miekasta tai puukosta, eikä edes pienkanteleen kaarevasta peräosasta. Joten väärien mahdollisuuksien poissulku-menetelmää käyttäen kohta 5. on oikein. M.O.T.

  Nobelin tavalliselle tallaajalle kai merkityksellisimmät palkinnot on nyt julkistettu. Kirjallisuuden kohdalla vuoden 2018 saaja on puolalainen Olga Tokarczuk, ja tämänvuotinen itävaltalainen Peter Handke. Rauhanpalkinnon sai Etiopian pääministeri Abiy Ahmed. Ennakkokaavailuissa oli Greta Thurnberg nostettu korkealle rauhanpalkinto-, Margaret Atwood kirjallisuuspalkintoveikkauksissa. Mutta ennakkojutut ovat spekulointia.
  Siinä määrin olen tietämätön örvelö, että palkitut ovat minulle "tabula rasa". No, olen Peter Handken nimen ehkä joskus kuullut, mutta siinä kaikki. Sivistystä uupuu Saarelan tuvasta, Hollolan Kartanon alueen olohuoneesta.

  Turkki lähti pommittamaan Syyrian kurdialueita. Jotkut valtiot kai hyväksyvät atakin, useimmat kuitenkin tuomitsevat. Niillä, jotka eivät toimia hyväksy, on moninaisia, omista näkökulmistaan tai tarpeistaan riippuvia perusteluja. Minä en kielteiseen suhtautumiseeni moninaisia perusteluja tarvitse. Yksi riittää, kuten kaikissa tämän kaltaisissa ikävissä asioissa: SOTA! Ei sodan vastustaminen sen enempää vakuutelua kaipaa. Sodan pitää itsessään olla peruste. Eli sota on perustelu sotaa vastaan. Niin yksinkertaista se on.

  Se, että kirjoitan toisena päivänä peräkkäin, johtuu varmaan pitkästymisestä. On sataa tihuutellut, joten pihalle ei ole juurikaan ollut asiaa. Ja sama syy on siihen, että en kirjoita asioista, mitä tänään olen tehnyt. Koska en ole tehnyt juuri mitään. Tai olen kuitenkin! Sahailin aamulla venevajassa kuviosahalla filmivanerista Rohusen vellosten kompostikäymälään Kerlahdelle sabluunan avulla vanteen siistimään pöntön ja lattian rajaa. Melko pitkä ja ehkä vaikeasti tulkittava lause siitä tuli. Mutta juuri noin se menee.
  Muuta mainittavaa ei ole sitten tapahtunutkaan. Huomenna on poutaisempaa, tovottavasti. Eli aika kuluu muissakin puuhissa, kuin ponnettomassa pohdiskelussa.

  Koska en tänään ole oikein mitään tehnyt, en ole myöskään ottanut kuvia. Siksipä, koska laitan loppuun kuvia, sillä niin on tapana, laitan eilisiä. Olen niitä hieman, aikani kuluksi, manipuloinut. Eli olkaa hyvä.

SYYSPÄIVÄN KASAUS

  Eilinen oli puolipilvinen syyspäivä. Aamulla ajelin yli, kävin sauvakävelemässä. Sitten putsailin grillin parilan, samoin savustuspöntön puunasin. Eli pientä syyshuoltoa.
  Lounaan jälkeen lähdettiin Piskolaan päämääränä, ainakin toiveena, suppilovahverot. Sörnäytettiin Reissalmelle, Hanelin laavun rantaan. Siitä lähdettiin dallaamaan kuusikon läpi kohti Hiekkalahtea. Samaan suuntaan kulkevan metsäautotien molemmin puolin on kuusimetsää, sopivaa kasvualustaa suppiksille. Mutta ei ainoaakaan osunut kodallemme...

...vaikka Hilppakin tarkasti maastoa tutkasi.

  Hiekkalahdesta jatkettiin Paajalansalmen rantaa kohti seuraavaa, joskus hyväksi koettua ja todettua suppismestaa. Melkoista ryteikköä oli maasto paikka paikoin. Pahimman ohi kun saatiin itsemme sullottua, oli loppumatka helpompaa rantaa seurailevan ikivanhan karjapolun lähes peittynyttä uraa seuraillessa.

  Ei, kele, ollut tutussa paikassakaan suppiksia! Ei ainuttakaan sattunut silmiimme, vaikka melko tarkalla seulalla tuo ehkä hehtaarin laajuinen alue tutkittiin. Ei siis tule suppiksia, tai sitten on liian aikaista. Tai itten oltiin aivan väärillä paikoilla. 

  Päätettiin, rystyset pettymyksestä maata viistäen, palata veneelle teitä pitkin, koska oltiin jo melko lähellä "tienpäätä". Pääkopan sisällä kyti myös ajatus, että ehkä Hanelilta, jos on maisemissa, voisi saada liftin veneelle. Alkoi kulkeminen näet kehtuuttaa; minulla täyttyi jo 20 000 askelta, Hilpallakin pian puolet siitä. Toive toteutui. Haneli kuuskatteli saunarannalla omissa puuhissaan, ja lähti tietysti meidän laavulle nakkaamaan. Kahvitkin olisi keittänyt, mutta me otimme maltillisen kannan, sillä ei ollut mieltä mennä taloon kuoriutumaan metsävaatteista, äheltää ne puolituntisen jälkeen taas päälle.

  Eipä saatu suppiksia, mutta ei aivan ilman tuomisia kuitenkaan jääty. Jonkin verran vaaleaorakkaita sentään löytyi. Ihan hyvät soossit niistä saa muuttamaan potunmakua.

  Noin yleisluonteisena mainintana: on ollut poikkeuksellisen tyyntä. Ei ole tuullut juuri lainkaan niinä kolmena päivänä, mitkä tähän rupeamaan ollaan maisemissa oltu. Ihan äreetä oli veneellä ajella sieneen pitkin lähes rasvatyyntä pintaa. Kun tuulemaan rupeaa, on odotettavissa melkoinen lehtisade, luulen. Ei ole myöskään satanut, minkä pikkasen pari kertaa tihuuttanut. Vesi Saimaassa ei ollut viikon poissaolomme aikan juurikaan laskenut, mutta nyt se taas käntynyt alenemaan.
  Kun edellisessä blogissani kerroin, että saaressa on mökeistä puolella (3/6) porukkaa, on tilanne päivittynyt. Nyt ollaan ainoat. Veneliikennettä ei juurikaan ole, keskimäärin 1/pv, virhemarginaali +/- 100%.

  Siinä kasaus yhdestä syyspäivästä. Tänään on toinen syyspäivä, huomenna tämäkin päivä on yksi syyspäivä. Tuskin huomenna tästä päivästä raportoin, Tai mistäs sen tietää. Jos vaikka jotain ihmeitä on tulossa?

  Loppuun syyspäivä supistettuna:

Aamun valosta...

...illan tuloon. Illan tulosta...

 ...kolmeneljänneskuun paloon.

VÄKI VÄHENEE, VÄHÄT PAKKAUTUU

  Syntyvyys on pienintä since when. Maaseutupaikkakuntia uhkaa kuihtuminen. Tuollaisia juttuja saa lukea koko ajan. Mikä neuvoksi? "Pankee suoro töehen!", sanoisi Hiltu-Jakki, Päätalon Kallen "varaisä", kahden nollan mies, jos eläisi. Ja päästelisi nokkanaukaisuja "kintaalla niistettävästä" nenästään. Tosin taitaa asia olla niin, että vaikka suomalaiset heiluttaisivat "suoroa" miten kiivaaseen tahtiin tahansa, niin väki mahtuu silti pääkaupunkiseudulle, Turkuun ja Tampereelle. Muutama ehkä joutuu jäämään Ouluun.
  Oudolta tuntuu ajatus siitä, että Suomi kasaantuu asutuskeskuksiin, laajat alueet jäävät muutamalle yltiöpäiselle maanviljelijälle, satunnaiselle luontaiselikeinon harrastajalle, lukuisalle määrälle kesämökkiläisiä. Ei kai maaseutu kuitenkaan kokonaan tyhjene? Tarvitaan noille mökkiläisille palveluja, turismi varmaan kukoistaa edelleen, ainakin Lapissa.
  Vaikeita kysymyksiä. Ratkeavat aikanaan, tai sitten ihminen on jo keksinyt ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa suhtautumalla ilmastonmuutoksen ehkäisyyn piittaamattomasti. Ongelmat näet tätä menoa poistuvat ennen pitkää, poistuvat ihmiskunnan kanssa samaan syöveriin.

  Eilen tultiin taas maaseudulle. Avokkaansaari on yllättävänkin hyvin miehitetty: kuudesta mökistä kolmella on väkeä. Käyttöaste 50 %. Ihan hyvin, olletikin, että ei ole viikonloppu. Syksyiset maisemat olivat meitä vastassa. Muuten, kuviin saa unenomaista säväystä, kun käsittelee niitä snadisti: vähentää hippusen selkeyttä, häivyttää reunoja, eli vinjetoi, aavistuksen. Muutama esimerkki.

  Täällä nyt ollaan, kynsin, hampain, kyynärpäin, pitämässä yllä maaseudun elinvoimaa. No ainakin sillä tavoin, että ensi maanantaina huollatan veneen paikallisella yrittäjällä, käymme samalla kahvilla Agassissa ja ostoksilla Salessa.

  Viikko kulunee seuraavasti:
  - vähän kalastellaan, laitettiin naapurin kanssa eilen muutama siikaverkko pyyntiin, muikkuja on tarkoitus joku päivä kokeilla
  -odotellaan lehden putoamista, jotta pääsee harvoimaan
  -odotellaan, että lehti on pudonnut ja haravoitu, jotta pääsee räystäskourut puhdistamaan

  Luultavasti lehti ei kokonaan edes putoa tällä reissulla, joten vähän kalastuksen lisäksi aika taitaa kulua odotellessa. No, kyllä vaahteranlehdet ainakin poluilta loppuviikosta pitää poistaa. Tekevät pirun liukkaan maton, jonka päällä saattaa vessareissulla jalka livetä, turpanuuskut tapahtua. Mutta ei ihan vielä. Haravoida. Toivottavasti ei turpanuuskujakaan oteta.

  Nyt pitää lähteä pöyhimään uunia. Siinä on pian riittävä määrä halkoja roihunnut. Obligatorinen sikapaisti pääsee pian arvoiseensa lämpöön.
  Kun alussa viimeaikaisia puheenaiheita vähin sivusin, niin jatketaan lopuksi samoja polkuja. Puulämmityksestä on taas ollut polemiikkia. Hiukkaspäästöistä on kerrottu, ilmalaadun heikkenemisestä varoiteltu. Nyt on niin, että johonkin pitää vetää raja. Minä aioin, niin kauan, kuin m-saha ja kirves kädessä pysyvät, lämmittää puilla saaressa. Ei niin, että en ottaisi tosissani kaikkia ilmastoon vaikuttavia tekijöitä. Mutta kompensoin asian toisilla teoillani. Ei Etelä-Luonterin ilmanlaatu havaittavasti huonone meikäläisen uunien ansiosta. Ja mielestäni on parempi polttaa uusiutuvia, maisemallisessa mielessä poistettuja puita, kuin rikastuttaa energiayhtiöitä. Siis tässä tapauksessa. Noin ylipäätään ovat asia monessa mielessä tietysti toisin. Antakaa minun olla tässä suhteessa jääräpää, älkää tuomitko kovalla kädellä. Tämä on bilateraalista päästökauppaa. Aivan varmasti  minä olen siinä enemmän antavana kuin saavana osapuolena.

VIIDEN VUODEN RAJAPYYKKI

  Iiris saavutti kunniotettavan viiden vuoden iän. Yhtä juhlaa tytöllä on ollut, tulee olemaan: varsinaisena juhlapäivänä, 1.10. vanhempien kanssa,  tänään pienimuotoinen muutamien sukulaisten kera, ensi torstaina päiväkodin lasten kanssa, ensi lauantaina lisää sukulaisia, ja vielä jossain välissä saman talon ystävien kanssa. Kyllä Iiris moisen juhlaputken kestää, mikäs noin upeassa mekossa on juhliessa...

  ...mutta kuinkas vanhemmat? Tietysti kestävät. Luultavasti torstain otatus tulee olemaan raskain.

  Me Espooseen mentiin jo perjantaiaamuna, pimeässä ja sateessa. Iiriksen kanssa päivä vietettiin. Illalla Hilppa ja Anna valmistelivat kemuja.

  Tämä aamu valkeni kauniina ja kylmänä. Minä kävin jo pimeän aikaan dallaamassa tovin. Aamupäivällä lähdin uudelleen, jätin emännät ja isännän puuhiinsa. Kävelin ihan vieressä olevalle mäelle, missä on Aurora Karamzinin näkötornin jäännökset. Aurorahan osti, jäätyään leskeksi 1840, isäpuoleltaan C. J. Walleenilta Espoossa sijaitsevan Träskändan kartanon, jossa hän vietti kesiään vuoteen 1895. Hienot syksyiset näkymät oli kalliolta Pitkäjärvelle...

...vaikka torni on melko matalaksi muuttunut.

Ja upea oli metsäpolkukin mäeltä laskeutuessani.

  Puolen päivän aikaan tuli juhliin Tainan ja Hanelin tytär Anni, joka opiskelee ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kahdelta saapuivat Aija, Jonin äiti ja hänen sisarensa. Näin olikin juhlaväki kasassa. Pienimuotoiset olivat kemut tosiaan Erilaisia esteitä oli usealle vakiovieraalle ilmaantunut. No, osa tulee myöhemmin, kuten alussa mainitsin. 

  Kahvit nautittiin monenmoisen tarjattavan kera. Lopuksi tietysti Iiriksen avustuksella koristeltu kakku. Vuosikynttilän puhaltaminen sujui laadukkaasti.

  Kahvin jälkeen piti uudistaa Afrikan tähti. Arvatkaas kuka voitti? Luontainen vaatimattomuuteni estää isomman rehvastelun, mutta allekirjoittanut se oli!

  Seurasi vielä, perusteellisen valmistelun jälkeen, Iiriksen tanssiesitys. Tai oikeastaan useampi. Kyllä tuossa iässä on energiaa! Jos katsojista me neljä eläkeläistä oltaisi vedetty edes yksi Iiriksen esityksen kaltainen akti, niin ambulanssijono Lähderannassa olisi ollut merkittävä. 

  Me matkalaiset toimeuduttiin neljän jälkeen kotiin päin. Aija ja Teija lähtivät suoraan kohti Lahtea, me nakattiin Anni Viikkiin.

  Nyt ollaan tovi kotona rauhoituttu. Hilppa katselee jotakin hömppää tallenteelta, minä naputtelen. Pian lähden keittämään espressot. Sen kanssa varmaan nautitaan mukaamme lähteneitä juhlaherkkuja. 

  Huominen on lähinnä valtavasta jetlagista toipumista, maanantaina hyökataan tien päälle; muikut ja siiat odottavat ottajiaan. 

  Loppukevennykseksi vielä pari kuvaa syyskauniista Espoosta. 

KIITOS JA ANTEEKS, VIELÄ KERRAN THE PICTURES

  Selailin aikani kuluksi tietokoneelle tallentamiani kuvatiedostoja. Avasin myös "KUVIA/RAILI-nimisen kansion. Se sisältää reilut parikymmentä Kalervon Railin minulle vuosia sitten skannattavaksi lainaamaa valokuvaa vuosilta 1964-1966. Kuvat ovat enimmäkseen Picturesien kämpältä, mutta myös muutamia Lassista ja minusta Anttolassa, Metiäisaaressa Kalervon mökin maisemissa.
  En aio mitään tarinaa bändistä tässä blogissa kirjoittaa. En juuri sattumuksia tai muistoja. Laittelen vain jokusia kuvia, sanon niistä ehkä sanasen.

  Ensimmäisenä tietysti koko bändi ensimmäisellä harjoituskämpällämme Maaherrankatu 7:n pommisuojassa. Kalervon Lassi ja minä asuimme silloin viereisessä talossa, Maaherrankadun ja Linnakadun kulmassa. Tai minä asuin, kulmassa. Lassi asui toisessa Linnakadun varrella olevassa saman taloyhtiön talossa. Räihän Risto, Ruikku, asui vain parin kivennakkaaman päässä, Hänskin takana Brahenkadulla, Valkosen Paavo, Boogi, toki hieman kauempana. Oliko läheisyys syy siihen, että kämppämme oli maisemissa? Vai oliko syy isässäni Erkissä, joka tunsi kämppärakenukksessa olevan Toivakan ruokakaupan omistajan Matti Toivakan? Niin tai näin, kaikki kuvat bändistämme on otettu tuossa samassa pommisuojassa.

Tässä matkan varrella kovia kokenut foto.

  En laittanut alkuun sitä otosta, missä Lasse seisoo varpaillaan töppösissä ollakseen muitten mittainen. Siis pituudeltaan. Musiikillisesti ei hänen tosiaankaan tarvinnut itseään rinnallamme venyttää. Laitan sen siis toisena.

  Sitten muutamia kuvia erikseen. Ensin Boogi, joka oli meistä vanhin, ja tuohon aikaan kokenein soittaja, ja kovan luokan soolokitaristi. Ihan ensimmäisiä muistojani yhteiseltä "uraltamme" on, kun Boogi aloitti "Roadrunnerin". Siinä miehenalku taitaa vaihtaa velmun näköisenä uutta kieltä skittaan.

  Ruikku. Rööki suussa, totta kai. Armoitettu komppikitaristi, joka nelikosta minun lisäkseni vielä ponnistelee kohti korkeampia ikälukemia. Ja asustelee lukuisen soittimien valtaamassa asunnossa.

  Lassi. Monilahjakkuus, jonka tie olisi voinut johtaa vaikka mihin, jos kohtalo olisi kulkenut toisia polkuja.

   Viimeisenä, mutta vähäisimpänä, minä. Poika, joka pääsi bändiin, kun sai ruinattua itselleen bassokitaran. Ei minusta olisi koskaan mitään kunnon muusikkoa tullut, mutta jumputtelimpa aikani rytmitajun ja nopean oppimiskyvyn avulla.

  Vielä pari kämppäkuvaa. Tässä Boogi ja Ruikku...

...tässä Lassi...

..ja tässä meikäpoika.

  Olen näissä blogeissani The Picturesista muutamaan otteeseen kirjoittanut. Varmaan samoja kuviakin laittanut. Kuten otsikkokin sanoo, niin "kiitos anteeks". Tää on viimeinen. Ennen seuraavaa, sanoisi Hector...

  Vieläpä liitän muutaman otoksen Metiäissaaren pojista. Lassi ja ajan pakollinen tupakki...

 

Ja lauluharjoitus. Joku oodi linnuille kai, sillä Lassi oli lintumiehiä, keräili niitten muniakin.

  Sitten minä. Mikäs se suussa käryää?

Mutta niin pikkupoika sitä silloin kuitenkin, kaikista elkeistä ja yrityksistä huolinmatta olin.

  Tässä oli se viimein juttu. Ja jos olen itseäni toistanut, pyydän nöyrimmästi anteeksi. Anelen suopetta ja ymmärrystä iän muistilleni tekemälle vahingolle. 

  PS. Railille vielä kerran tuhannet kiitokset kuvista!