KURPITSAJUHLAN PROLOGI

  Tänään otettiin kurpitsa pois kasvupaikaltaan. Seurasi juhlallinen punnitus. Ensin Peppe vaakaan: 68 kiloa sotisovassa. Sitten Peppe ja kurpitsa: 77,5 kiloa. Mutta mie pyöristän, kalastaja Vaskisen tyyliin: tasan kymmenen kiloa!

  Ei olisi asiaa kilpailuihin. Paitsi yleisöksi. Ei kyllä kilpailuihin olla tähdättykään, eikä niihin katselijoiksi meno ole etusijalistan yläpäässä. 

  Ylpeitä ollaan joka tapauksessa. Ensimmäinen tennispalloa suurempi kurpitsa saatiin kasvatettua. Nyt se jälkikypsyy sisällä pari viikkoa. Sen jälkeen ravinnoksi. Ties vaikka halloweenkurpitsaksi asti ura huipentuu.  

  Aloitin käänteiskronologisen tarinan tästä päivästä. Tarina siirtyy aamuun. Käytiin Hannun kanssa nostamassa verkot. Liekö pitkästä aikaa pohjoiseen kääntyneellä tuulella osuutta, mutta verkkoihin oli molemmilla änkeentynyt paljon lahnanlinttejä. Pyydykset olivat ihan vakipaikoilla. Hannulla oli myös yksi ahven ja kaksi savustettavan kokoista lahnaa. Minulla kymmenen lintin lisäksi kaksi ahventa. 

  Hannu antoi minulla toisen isommista lahnoista. Meillä on täksi päiväksi kaalilaatiikkoa lounaaksi, mutta huomenna savustan lahnan ja ahvenet. 

  Kalamies Hannu nostaa verkkoaan nousevan auringon liekehtiessä kuvajaisessa. 

  Illalla laskettiin verkot, kuten fiksuimmat ovat päätellet. Eikä satanut, peukkua Forecalle. 

  Eilen soitin puoli kymmeneltä Juha R:lle. Tiesin, että hän oli mökillä. Koska minua oli jo pitkään ottanut pernaan Potinlahden laiturin tila, ja koska sääennuste näytti seuraavaa sadepisaraa vasta kello kolmeksi, niin kysäisin Juhalta, joutaisiko tämä laituria oikomaan. Juha lupasi tulla kolmen vartin kuluttua. Soitin myös Hannulle: Hänkin oli valmis hommiin, joten sanoin hakevani hänet pian. 

  Käppäilin rantaan, ja niinhän se, kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin Juhalle uhonnut, että seuraava sade on vasta kolmelta, alkoi sataa, ravakasti ja isoilla pisaroilla. Onneksi oli vain muutaman minuutin kuuro. 

  Laituri saatiin hieman ryhdistettyä, mutta sotamiesneuvoston pikakokouksessa päätettiin, että ensi vuonna alkukesästä tehdään laiturille kunnon saneeraus. Se pitää pitää purkaa, että saadaan pohjaan uponneet jalat ylös, ja kasata uudestaan. Laiturin jatkamisestakin oli puhetta. Keväällä järjestetään uusi kokous, missä päätetään työn laajuus ja aikataulu. 

  Kun Hannun kanssa lähdettiin ajamaan kohti Avokkaansaarta, niin, totta kai, kasteli sadekuuro meidät. Forecan jo pohjamudissa olevat, mutta lauantaina hieman nostetta saaneet pisteet laskivat taas. 

  Loogisesti siirryn tässä käänteiskronologisessa blogissani lauantaihin. Aamulla Hilppa sanoi, että yksi kirjastokirja pitäisi palauttaa. Minä siihen, että eiköhän lähdetä viemään se Anttolan kirjastoon (omatoimi toimii). Ja että käydään samalla kiertämässä Sydänmaan retkeilyreitti. Se passasi Hilpalle. Päätimme soittaa naapuri-Hanniloille, josko he haluaisivat lähteä mukaan. He ilmoittivat, ilman isompia miettimisiä, että kyllä. 

  Rakokalliolla olin joskus poikasena käynyt, mutta eihän sinne silloin ollut edes kunnon polkua. Nyt oli parkkipaikka huusseineen, reitin varrella laavu nuotiopaikkoineen. Reitti on merkattu ja nuolilla opastettu. 

  Nykykielessä melko haastavaa on maasto. On kivikkoa, on jyrkkää nousua, jyrkkää laskua, ja yli puolet matkasta on polku täynnä ristiin rastiin kiemurtelevia puunjuuria. Ne ovat tietysti kosteina liukkaita, joten tarkkana pitää olla. 

  Maasto on vaihtelevaa, on synkkiä kuusikoita, ilmavia männiköitä, on suota, on lampia, on sammalettomaksi kulunutta tasaista kalliopulkua kivikkojen ja juurakkojen vastapainoksi. Ja tietysti Rakokallion. Se on kymmenen metriä syvä ja monta kymmentä metriä pitkä. Nuoruudestani sen muistin, ja muisti virkistyi paikalle päästyämme.

  Halkeama ei kuitenkaan ollut minulle hienoin paikka reitin varrella. Alla kuvissa oleva kallionseinämä oli upea! Päälle olisi ukkovaarien ollut hyvä perustaa linnoitus, mutta sellaista ei liene ole olemassa ollut?

  Kiersimme reitin vastapäivään. Aikaa kului varmaan reilusti yli kaksi tuntia, ja matka tuntui paljon ilmoitettua pituutta pitemmältä (5,1 km eräästä, 5,5 km toisesta lähteestä katsottuna). Se aika ei ollut hukkaan heitettyä. Hieno reitti, luonnon rauha. Ja Forecakin sai pisteitään hieman nostettua, sillä ennusteen mukaisesti ei satanut. No, ne pisteet menivät eilen. 

  Nyt olen pakittanut tarpeeksi. Kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sitä paitsi ei vanha kovin vanhoja muista, eikä ainakaan muista muistella. Paitsi että vain vanhoja monet vanhukset muistelevat, koska eivät uusia muista. Omalla kohdalla menee siltä väliltä. 

STATISTIIKKAA 13. PÄIVÄNÄ

   Kun on kyllästynyt tuijottamaan kehnonpuoleisia tv-sarjoja, kun lukeminenkaan ei oikein maita, kun ilta pimenee, ja lähimmälle valaistulle, itseasiassa minkäänlaiselle, kuntopolulle on matkaa 25 kilsaa, niin vaihtoehtona on kirjoittaminen. Joten pieni katsaus statistiikkaan on paikallaan. 

  Jos ihminen käyttää hampaitten huoltoon saman verran aikaa kuin minä, eli 5 minuuttia harjauksineen, hammasväliharjoineen, hammaslankoineen, aamuin illoin, ja tekee sen nelivuotiaasta sanotaan nyt vaikka kahdeksankymppiseksi asti, niin elämästään tämä ihminen käyttää hampaitten puhdistukseen aikaa tuommoiset 193 päivää, eli reilun puoli vuotta. 

  Tuo sama kuvitteellinen henkilö käyttää aikaansa aamupalan, lounaan ja  illallisen + parin kahvittelun parissa päivittäin puolitoista tuntia. Hän tulee elämänsä aikana nauttineeksi pöytien antimista lähes viisi vuotta. Eikä tässä laskelmassa ole otettu huomioon pitkiä lounaita. 

  Sama luojanluoma saattaa katsella toosaa kaksi tuntia (mikä on sentään kohtuullista) päivässä. Hän tulee sohvaperunoineeksi tällöin  kuusi vuotta ja neljä kuukautta. 

  Tarinan ihminen on nykyajan lapsi, vasta teini-ikäinen. Hän tulee räpläämään kännykkäänsä seitsenvuotiaasta kasikymppiseksi keskimäärin 6 tuntia päivässä? Lähes 19 vuotta! Ihme on, jos ei niskat ole kyssässä jo nelikymppisenä. 

  Tämä sukupuoleton Meikäläinen nukkuu myös. Säännöllinen elämäntyyli, hyvät unenlahjat. Kahdeksan tuntia vuorokaudessa unia vetelee hän. Vauvasta 80. syntymäpäiväänsä, mikä on tässä tarinassa hänen kuolinpäivänsä. 26 vuotta ja seitsemän kuukautta, likimain, tulee hän hirsiä vedelleeksi. 

  Tässä vaiheessa voidaan havaita, että kuvitteellinen olentomme tulee käyttäneeksi 80 vuotta kestävästä elämästään yllämainittuihin toimintoihin suunnilleen 52 vuotta. Koulua on käynyt, opiskellut, työtä tehnyt hän, harrastukset oman aikansa vieneet. Niille onkin jäänyt aikaa 28 vuotta. Siihen janaan  mahtuu myös mahdolliset toimettomana kädet selän takana pasteerailut, kolmiloikan hyppelyt, tansseissa käynnit, kulttuuritapahtumat, heilastelut, pahat tavatkin, jos ne kohtuullisia ovat. 

  Mitä tämä melko löyhin perustein tehty laskelma meille kertoo? No ainakin sen, että kännykänräpläykseen käytetystä ajasta voisi mielihyvin siirtää suuren osan harrastuksille, kulttuurille, tai vaikkapa pahoille tavoille, jos ne eivät kovin pahoja ole.

  Olisi vissiin ollut fiksumpaa tuijottaa toosaa, tai lukea, vaikka sivut tahmaisilta olisivat tuntuneet. Asiaa kun tarkemmin funtsii, niin valaistu lenkkipolkukaan ei olisi hullumpi, ei ainakaan tätä juttua. Hullumpi. 

  Kuva vielä puuttuu tästä sopasta. Eilen suruvaippa ja kukkakärpänen viettivät jatkuneen kesän hetkiä miettimättä sitä, tuleeko nyt aika oikein käytettyä.

TARKASTETTU, HYVÄKSYTTY

  Onneks ei ole koiraa. Trump, mies, joka ei koskaan valehtele, meille totuuden paljasti: maahanmuutajat syövät kunnon ihmisten koirat, kissat ja muutkin lemmikit. No, ei ole meillä koiraa ollut pitkään aikaan, ei kissaa ikinä, eikä muitakaan lemmikkejä. Enkä toisaalta usko, että jos Avokkaansaaressa olisi maahanmuutajia, he lemmikkejä suihinsa napsisivat. Eivätkä Hollolassa, tai Suomessa, tai Springfieldissäkään. Taisi Trump, vastoin tapojaan, puhua palturia. Oikeastaan noita valheita livahtaa väittelyssä enemmänkin. Mutta ainoastaan kolmisenkymmentä, faktantarkastajien mukaan. 

  Tarkennus edelliseen. Onhan meillä koira. Supikoira. Viimeöinen kuva paljastaa, että omenavaras on kuitenkin supi, eikä mäyrä. Tää supilta näyttää, sen tiedän mä itsekin. 

  Eilen käytiin Hollolassa tarkastamassa putkiremontin tilanne. Kaikki oli mallillaan; suojaukset kunnossa, alakerta purkutyön jäljiltä siivottu. Urakoitsijan edustajat, suunnittelija, valvoja, isännöitsijä ja taloyhtiön puheenjohtaja kiersivät asunnot. Hieman tulee muutosta runkolinjan paikkaan, siitä hieman lisäkustannusta, mutta selkeästi järkevä ratkaisu. 

  Selvisi myös, että voidaan ensi viikolla muutamaa yö kotona asustaa. Vesi pelaa kaiken aikaa, koska vanha runkolinja on käytössä siihen asti, kunnes uusi on tehty, ja vesipisteitä aletaan yhdistää siihen. 

  Eihän siellä kovin mukavaa ole oleilla, kun keittiö, pesuhuone ja vessat ovat tyhjinä. No, muutama päivä menee vaikka aidan vitsaksena. 

  Rempan tilanne siis tarkastettu ja hyväksytty.

  Tänään vesoskelin aamupäivällä rantaa laiturilta Saukonsaloon päin. Vuodessa työntää miehenmittaista vesakkoa. Joka syksy sen olen vesonut. Kuvassa ei tosin näy kuin kaisloja, mutta  pajua, haapaa ja leppää sen lomasta työntyy. 

  Kun sain rannan niemeen asti vesottua, hain moottorisahan, ja kaadoin muutaman pihlajan. Yksi oli ihan mahtipihlaja. Mitähän siitä saisi tehtyä? 

  Polttopuita en pihlajista kuitenkaan tee. Ovat niin sitkasta halottavaa, kun on yleensä  vielä kasvavat kierteelle. Jääkööt metsään makaamaan. Kyllä niihin asukkaita ilmestyy, kun alkavat maassa lahoamaan. 

  Huomenna taitaa vähän sadella, mutta illansuussa poutaantuu. Vissiin? Ahvenverkot naapurin kanssa lasketaan. 

  Tänään, ahvenia odotellessa, syödään tatti-, tofu-, sipuli-, paprika-, chili-, kesäkurpitsa-, porkkana-, nuudelivokkia. Valmistettu tyyliin "pappilan hätävara". Terveellistä. 

MITÄ PUUTTUU?

  Meille on riittänyt koko kesäksi katseltavaa YLE:n ohjelmissa. Sarjoja on tullut sen verran, että Areenalta niitä tuijotettu. Tietysti myös arkisin obligatorinen Emmerdale on kuulunut listalle. 

  Pari päivää sitten huomattiin, että Areenalta ei enää oikein löydy katsottavaa. No, tietysti löytyy, sellaistakin, mitä ei ole katsottu, mutta tiedätte, mitä tarkoitan. 

  Siispä selaamaan muita suoratoistosovelluksia. Netflixiltä rävähti heti ehdotus: Täydellinen pari, nro 1 kymmenen katsotuimman sarjan listalla. No, katsotaanpa. 

  Nyt se on katsottu, kaikki kuusi jaksoa. Sarja sijoittuu Nantucketin saarelle Massachusettsin osavaltion edustalla muutaman kymmenen kilomerin etäisyydellä mantereelta. Juoni on lyhyesti seuraava: Varakkaan perheen omistamalla hulppealla huvilalla vietetään perheen kolmesta pojasta keskimmäisen häiden kenraaliharjoitusta päivää ennen itse tapahtumaa. Tietysti ei häitä tule, sillä kaaso murhataan. Katsokaa itse loput, sillä tarinan tarkoitus ei ole kertoa minkään jenkkisarjan juonta. Tarinan tarkoitus on kertoa, että vaikka noissa ökyrikkaita käsittelevissä jenkkisarjoissa tuntuu ihmisellä olevan kaikkea, niin ei heillä sittenkään ole. Ei vaikka on rahaa, omaisuuta, palvelijoita, ties mitä. Ja porvariston hillittyä charmia. 

  Me olemme Mikkelin Anttolaan kuuluvalla Saimaan saarella. Meilläkin on kaikkea. Meillä on taloudenhoitaja, kaksi kokkia, toinen loihtii herkullisia aterioita, suussasulavia leivonnaisia, toinen on erikoistunut grillaukseen ja savustukseen. Meillä on siivoojia ja puutarhureita, kaksi kumpiakin, talonmies, remonttimies, metsuri, kalastaja. On marjastajia, on sienestäjiä. On autokuski ja hänen varahenkilönsä, on veneenkuljettaja, myös varahenkilö tälle. Tiettyyn rajaan asti meillä on sähkäri, putkimies, it-asiantuntija, parturi sekä mani- ja pedikyristi molemmille.

  

  Mitä meiltä puuttuu? No, ei saarella ole lentokenttää, eikä meillä yksityissuihkaria. Eikä toki rahakaan kuin juuri tarpeelliseen. Murhia, tai muita vakavia rikoksia ei myöskään ole.  Eikä ole ollut. Ei edes Rosmo-Hulkkosen tai Jussi Venäläisen aikoihin. 

  Ei meillä lainkaan ikävä ole lentokenttää, suihkaria, murhia, tai vakavia rikoksia. Joten ei ei täältä mitään oleellista puutu. Mielipide on tietysti mielipide, ja sen voi joku kyseenalaistaa. Sellainen ei ole kohta kymmentä eläkekesää Etelä-Savon Mikkelin kaupungin Anttolassa, Avokkaansaaressa, Saarelan tilalla, viettänyt. 

  Jos joku päättelee tässä vaiheessa, että allekirjoittanut on melko tyytyväinen elämäänsä, niin hän on oikeassa. Ainakin tällä hetkellä olen. Mielilalat ja aatokset elävät, mutta en kyllä synkkinä hetkinänikään haluasi asustaa mahtihuvilassa Nantucketissa.  

  Laitan kuvan, mistä löytyy koko Saarelan tilan henkilökunta. 

  No oliko se sarja hyvä? Katsottiin, mutta kansakouluasteikolla ehkä 6½. Kiusallkin kerron, että oltuaan ihan pihalla, selvittivät poliisit lopulta syyllisen, epäiltyään sitä ennen suunnilleen jokaista paikalla ollutta. Samalla selvisi perheen, ja vähän muidenkin, tarkkaan varjellut salaisuudet. Eli mitään uutta Atlantin aalloilta.

INTIAANIKESÄ

  Intiaanikesän pukkasi. Sopii meille. Nyt (15:16) on varjon puolella +26. Lämmityskausikin siirtyy tuonnemmaksi. Mutta viilennyskausi jatkuu. 

  Intiaanikesästä on muutakin hyötyä kuin syysvaatteitten kulumisen väheneminen. Ainakin suurin osa tomaateista ehtii kypsyä. Samoin saattaa salkopapukin tehdä. Salkopavun kanssa vielä harjoiteltiin. Siemenet olisi pitänyt kasvattaa taimiksi sisällä jo keväällä. Kun ei niin tehty, niin vasta nyt alkaa satoa tulla. Kerran vasta ollaan syöty, mutta kukkia ja pieniä alkuja on melko paljon. Ehkä intiaanikesä saattelee ne valmiiksi?

  Kesäkurpitsaa aletaan olla täynnä. Sitä on syöty tavalla jos toisella. Nyt taitaa enää olla kolme jääkaapissa, yksi tai kaksi vielä kasvamassa. 

  Kurkun tulo loppui viikko, pari sitten. Pottu on nostettu laatikkoon. Kuivahtaa nyt varjossa katoksen alla. Porkkanaa on vielä maassa, sillä ei mikään kiire ole.

 

  Kurpitsa on kasvunsa rajan saavuttanut. Hilppa sitä tutkii ja koputtelee, kynnellä painelee. Sanoi, että pian pitää ottaa sisälle pariksi viikoksi huoneen lämpöön, sitten viileään, sieltä ruoaksi ja säilykkeeksi.

  Kukkia vielä näkyy penkeissä. Myös krassit kukoistavat. Lipputangonjalan hyväksikäyttöä; kaksi ruukkua krasseja. 

  Ne eivät kuitenkaan ole yltäneet samaan kukoistukseen kuin krassi vanhalla tutulla paikallaan.

  Omenia tuli paljon. Niin kai jokaiselle, kellä omenapuita on. Hilppa on tehnyt monen sortin omenakakkua ja -piirakkaa, lukuisan määrän sosepurkkeja. Naapurille on annettu myös. Nyt on jääkaapissa, ja kesäkeittiössä pahvilaatikossa, parhaita odottamassa jatkojalostusta. Ja puussa vielä vaikka kuinka. 

  Puhuin siis vanhasta perheomenapuusta, eli sellaisesta, missä kasvaa kahta eri laatua. Mutta myös "Toivonpuuksi" ristitty omenapuu teki ensimmäiset omenansa. Tai pyöräytti se kaksi viime kesänä. Nyt tuli reilut kaksikymmentä kappaletta. Jos sato lisääntyy samaa tahtia, niin muutaman vuoden kuluttua ollaan ihmeissään. 

  Huomenna mennään Piskolaan keräämään tyrninmarjoja. Haneli kun eilen soitti, ja kutsui poimimaan, sanoi myös, että vetävät iltapäivällä nuottaa, niin että saatetaan saada muikkuja kaupantekijäisiksi. 

  Lauantaina lähdetään puolukkaan. Eiköhän ne ala kypsiä olla. Jonkin verran varmasti saadaan. 

  Syksy on hienoa aikaa. Ja mökkieläkeläiselle edullista. Ei tarvitse selkä vääränä kantaa varsinaista ruokaa kaupoista; on pottua, on kesäkurpitsaa, on kaikenlaista omasta pihasta, on sieniä, on marjoja, kalaakin tulee. Eikä pullaa tai viineriä kaipaa, kun pistelee omena-, tai mustikkapiirakkaa suuhunsa. 

  Ensi viikolla käydään Hollolassa katsomassa, miten putkiremontti on alkanut. Siellä on katselmus keskiviikkona. 

 Seuraavana keskiviikkona mennään myös. Minulla on silmälääkäri. Luultavasti ollaan muutama päivä, mennään viikonloppuna Espooseen. Toivottavasti kotona voi sen ajan asustaa. 

  Sitten alkaakin syyskuu painua lopuilleen. Lokakuun alussa Pariisi odottaa. 

  Summa summarum: jatkukoon kesä intiaanina, me ei valiteta. Mutta jos viilenee, vettä pieksee, ei valiteta silloinkaan. Ei ainakaan tunnusteta.   

VENEELLÄ VENETSIALAISIIN, LAPIOLLA MAAHAN

  Lauantaina piti Anttolassa olla Venetsialaiset. Ei meillä ollut mitään aikomusta sinne mennä. Ei meidän mökkikausi edes lähellä loppua vielä ole! 

  Perjantain alkuiltapäivästä soitti Voke Hilpalle. Hän kertoi, että Venetsialaiset oli aikaistettu lauantaisen sateenuhan vuoksi perjantaiksi. Vuokko jatkoi, että he menevät käymään, kysyi lähdetäänkö mukaan. 

  No meillehän se kävi. Siispä kuudeksi usmuutettiin Moisaloiden laituriin. Hetki istuttiin turisemassa, sitten lastauduttiin Moisaloiden veneeseen, päräytettiin Anttolan satamaan.

  Laituripaikkakin löytyi. Salessa käytiin ensi, sillä Vokella oli jotain ostettavaa. Vähän ennen kahdeksaa poijuun tälläännyttiin. Tupaten täynnä oli mesta. Sentään mahduttiin varsinaisen terassin vieressä olevalla "biitsille" rantatuoleihin, kun rouvat kipaisivat paikat varaamaan. Me Urkin kanssa liityttiin melko pitkään kassajonoon. 

  Juuri kun pari kitaramiestä aloitti esityksensä, päästiin mekin Urkin kanssa istumaan. Tosin muusikkojen selkäpuolelle. Mitäpä siitä, musiikki kuuluu myös taaksepäin. Leevi & The Levingsin biisejä pojat soittelivat.

  Valoisaa oli vielä. Laiturilla ihmisiä veneissään oli kuulolla myös. Latkivat huomattavasti halvempaa kaljaa, mokomat.

  Sama jengi koossa taas. Vastahan reilu viikko sitten Saarelan pihalla istuttiin. Pian seuraamme liittyi Moisaloiden mökkinaapuri, jonka Urkki oli luvannut viedä takaisin mökilleen. Kuva on otettu Voken kännykällä, ottajana juuri kyseinen herra.

  Liki kymmentä kävi kello, kun päätimme, Urkki ja minä kahden kaljan, Voke ja Hilppa kahden lonkeron jälkeen, lähteä tiivistyvän pimeyden vesiteille. Poiju loisteli juhlavalaistuksessa tämän sesongin viimeisiä hetkiä, kun laiturilla veneeseen mentiin. 

  Hiljalleen lilluttiin pitkin Harviota, käännyttiin Kaijatsalmelle. Kamalasaarten (eri Kamalasaaret, mitkä tuossa Avokkaansaaren Pohjoispuolella ovat) Paajalansaaren välistä onnistuneesti luotsasi Urkki veneen ensin kuljetuksessa olleen herran mökin rantaa, siitä Moisaloiden laiturille. 

  Pimeää oli, kun siitä kohti omaa mökkiä suunnattiin. Laitoin plotterin päälle, mutta siinä oli niin kirkas valo, että se häikäisi pahasti. En viitsinyt asetuksista lähteä etsimään kirkkauden säätöä. Koska oli kuitenkin lähes pilvetöntä, niin laitoin plotterin pois päältä. Puitten latvat rannoilla näkyivät aika hyvin. Reitti on tuttuakin tutumpi, eikä missään vaiheessa ole tarvetta kovin kauas rannasta loitota, niin hyvin sujui paluu. 

  Nyt ei näkynyt sellaista kamikazekuskia, joka ajoi ohitsemme Harviolla. Ajoi isohkolla veneellä täysillä, ilman valoja. Mikäs minä olen tuomitsemaan, mutta ei selvä(järkisen) hommaa. 

  Vene(tsialaiset) on käsitelty. Lapio vuorossa. Koska aamulla jopa arska paisteli, sateisista ennusteista huolimatta, tehtiin istutuksia. Aiemmin oli leikannut angervopensaan rappusten vierestä matalaksi. Päivänä muutamana sain päähäni, että sen voisi poistaa kokonaan. Sain siunauksen, kaivoin vuosikymmeniä levittäytyneen pensaan juuret pois. Ei suo kuokka ja Jussi,  vaan lapio, vanha kirves ja Peppe. Jussin homma oli paljon suurempi, mutta kyllä himoonsa asti sai Peppekin äheltää.

  Torstaina kauppareisulla ostettiin syyshortensia. Nyt istutettiin se jo muutaman vuoden kasvaneen lajitoverin seuraksi. Niitten etupuolelle siirrettiin verannan päädystä neljä rohtoimikkää. Imikät ovat kuvassa vielä istutuksen jälkeen lurpallaan, mutta malttakaahan odotella ensi kesään. 

  Vähän paikkailin pari päivää sitten rappusten sivuakin, kun löytyi säkin pohjalta kelvollista valmislaastia. Yritetään jatkossa pitää tämä alue hieman entistä avonaisempana. Alkoi nimittäin kyllästyttää vähintään joka toinen vuosi tehtävä alasleikkaus. 

  Eilen tuli jopa katsottua Suomi-Ruotsi maaottelu. Perjantainahan meillä oli muuta puuhaa. Jännäksi se meni. "Voitti tai hävis, mutta Jumala varjelkoon tasapeliltä", sano Parkkisen Antti Seilonniemen pelihelvetissä. Ja aina parempi, jos mieluisampi osapuoli voittaa. Tämän kesän urheilukiintiö on nyt täynnä.

ILTATARINA MENNEESTÄ VESIURHEILUSEURASTA

  Illan pimetessä pieni tarina pimeästä illasta. Pari iltaa sitten, illan pimettyä, sulkeuduin verannalle väliaikaiseen studioon. Tein alkuvalmistelut, pistin projektorin hörpöttämään. Juuri niin, hörpötystä se pitää filmiä pyörittäessään. 

  Ilman sen tarkempaa selvitystä sain kolme kelaa lakanalta videoitua. Epätarkan selvityksen voin antaa: kaikki ei mennyt kuin kaitafilmielokuvissa. 

  Filmit ovat nyt tietokoneella, tikulla, pilvessä. Jonain päivänä alan opetella niitä käsittelemään, sillä laatu ei hurraita huuda.

  Yksi kela on Piskolasta, toinen Kamalasaarilta, missä Elina, Erkki ja minulle tuntematon pariskunta kahden pikkutyttären kanssa olivat telttailemassa. Kolmas on dokumentti AVS:n toiminnasta. AVS, eli Avokkaan Vesisirkus oli enoni Ollin kehittämä "vesiurheiluseura". Eno duunasi kaiken rekvisiitan lähes yksin. Hän rakensi vaneriveneen, samoin monta paria vesisuksia. Muistan myös, kuinka vetoköydet olivat omissa nauloissa venevajan seinällä. Maalatut mitat näkyvät siellä yhä. Sitten Olli-eno laittoi isoisäni Pekan isossa puuveneessä olevan 35 heppaisen Mercuryn tekemänsä veneen perään. Venehän oli lähes tasapohjainen lätyskä, ja sillä ajaminen oli varmasti enon väsäämän vaijeriohjauksen kanssa melkoista hasardia. Mitään kummempaa ei kuitenkaan AVS:n muutaman vuoden kestäneen kukoistuksen aikana tapahtunut. 

  Kun vene ja vermeet olivat valmiina, alkoi koulutus. Eno löysi muutamia uhkarohkeita suksien päälle. Minä en AVS:n leivissä ollut, mutta sisko-Ritva kyllä vesihiihteli. Näkyy filmillä myös. Samoin isä.Erkki. Filmillä on läpileikkausta tuosta historiasta.

  Otin muutamia kuvakaappauksia. Laatu on onneton. Saatte kuitenkin pientä makua vuoden 1959 menosta näillä maisemilla.

  Filmin alkusivu.

Olli maalaa veneen pohjaa.

Siinä se on, vesillä.

Turvavarustus kuskilla.

Kaksi hiihtäjää.

Sitten kolme. 

  Tässä sisko-Ritva 12-vuotiaana. Taitaa olla vielä hieman vaille. Toveria en tunnista, mutta ehkä hän on Piskolassa muutamana kesänä oleskellut Erik-niminen Aleksin tuttavien Pajasten poika. 

  Rannalla oli porukkaa katsomassa. Minäkin taidan siellä tepastella koko kahdeksanvuotiaan tarmollani. 

  Pimeäksi kääntyneen illan pimeä tarin päättyy pitemmittä puheitta, enemmittä kuvitta tähän.