maanantai 16. syyskuuta 2024

KURPITSAJUHLAN PROLOGI

  Tänään otettiin kurpitsa pois kasvupaikaltaan. Seurasi juhlallinen punnitus. Ensin Peppe vaakaan: 68 kiloa sotisovassa. Sitten Peppe ja kurpitsa: 77,5 kiloa. Mutta mie pyöristän, kalastaja Vaskisen tyyliin: tasan kymmenen kiloa!


  Ei olisi asiaa kilpailuihin. Paitsi yleisöksi. Ei kyllä kilpailuihin olla tähdättykään, eikä niihin katselijoiksi meno ole etusijalistan yläpäässä. 

  Ylpeitä ollaan joka tapauksessa. Ensimmäinen tennispalloa suurempi kurpitsa saatiin kasvatettua. Nyt se jälkikypsyy sisällä pari viikkoa. Sen jälkeen ravinnoksi. Ties vaikka halloweenkurpitsaksi asti ura huipentuu.  


  Aloitin käänteiskronologisen tarinan tästä päivästä. Tarina siirtyy aamuun. Käytiin Hannun kanssa nostamassa verkot. Liekö pitkästä aikaa pohjoiseen kääntyneellä tuulella osuutta, mutta verkkoihin oli molemmilla änkeentynyt paljon lahnanlinttejä. Pyydykset olivat ihan vakipaikoilla. Hannulla oli myös yksi ahven ja kaksi savustettavan kokoista lahnaa. Minulla kymmenen lintin lisäksi kaksi ahventa. 
  Hannu antoi minulla toisen isommista lahnoista. Meillä on täksi päiväksi kaalilaatiikkoa lounaaksi, mutta huomenna savustan lahnan ja ahvenet. 

  Kalamies Hannu nostaa verkkoaan nousevan auringon liekehtiessä kuvajaisessa. 


  Illalla laskettiin verkot, kuten fiksuimmat ovat päätellet. Eikä satanut, peukkua Forecalle. 

  Eilen soitin puoli kymmeneltä Juha R:lle. Tiesin, että hän oli mökillä. Koska minua oli jo pitkään ottanut pernaan Potinlahden laiturin tila, ja koska sääennuste näytti seuraavaa sadepisaraa vasta kello kolmeksi, niin kysäisin Juhalta, joutaisiko tämä laituria oikomaan. Juha lupasi tulla kolmen vartin kuluttua. Soitin myös Hannulle: Hänkin oli valmis hommiin, joten sanoin hakevani hänet pian. 
  Käppäilin rantaan, ja niinhän se, kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin Juhalle uhonnut, että seuraava sade on vasta kolmelta, alkoi sataa, ravakasti ja isoilla pisaroilla. Onneksi oli vain muutaman minuutin kuuro. 

  Laituri saatiin hieman ryhdistettyä, mutta sotamiesneuvoston pikakokouksessa päätettiin, että ensi vuonna alkukesästä tehdään laiturille kunnon saneeraus. Se pitää pitää purkaa, että saadaan pohjaan uponneet jalat ylös, ja kasata uudestaan. Laiturin jatkamisestakin oli puhetta. Keväällä järjestetään uusi kokous, missä päätetään työn laajuus ja aikataulu. 

  Kun Hannun kanssa lähdettiin ajamaan kohti Avokkaansaarta, niin, totta kai, kasteli sadekuuro meidät. Forecan jo pohjamudissa olevat, mutta lauantaina hieman nostetta saaneet pisteet laskivat taas. 

  Loogisesti siirryn tässä käänteiskronologisessa blogissani lauantaihin. Aamulla Hilppa sanoi, että yksi kirjastokirja pitäisi palauttaa. Minä siihen, että eiköhän lähdetä viemään se Anttolan kirjastoon (omatoimi toimii). Ja että käydään samalla kiertämässä Sydänmaan retkeilyreitti. Se passasi Hilpalle. Päätimme soittaa naapuri-Hanniloille, josko he haluaisivat lähteä mukaan. He ilmoittivat, ilman isompia miettimisiä, että kyllä. 

  Rakokalliolla olin joskus poikasena käynyt, mutta eihän sinne silloin ollut edes kunnon polkua. Nyt oli parkkipaikka huusseineen, reitin varrella laavu nuotiopaikkoineen. Reitti on merkattu ja nuolilla opastettu. 
  Nykykielessä melko haastavaa on maasto. On kivikkoa, on jyrkkää nousua, jyrkkää laskua, ja yli puolet matkasta on polku täynnä ristiin rastiin kiemurtelevia puunjuuria. Ne ovat tietysti kosteina liukkaita, joten tarkkana pitää olla. 

  Maasto on vaihtelevaa, on synkkiä kuusikoita, ilmavia männiköitä, on suota, on lampia, on sammalettomaksi kulunutta tasaista kalliopulkua kivikkojen ja juurakkojen vastapainoksi. Ja tietysti Rakokallion. Se on kymmenen metriä syvä ja monta kymmentä metriä pitkä. Nuoruudestani sen muistin, ja muisti virkistyi paikalle päästyämme.


  Halkeama ei kuitenkaan ollut minulle hienoin paikka reitin varrella. Alla kuvissa oleva kallionseinämä oli upea! Päälle olisi ukkovaarien ollut hyvä perustaa linnoitus, mutta sellaista ei liene ole olemassa ollut?



  Kiersimme reitin vastapäivään. Aikaa kului varmaan reilusti yli kaksi tuntia, ja matka tuntui paljon ilmoitettua pituutta pitemmältä (5,1 km eräästä, 5,5 km toisesta lähteestä katsottuna). Se aika ei ollut hukkaan heitettyä. Hieno reitti, luonnon rauha. Ja Forecakin sai pisteitään hieman nostettua, sillä ennusteen mukaisesti ei satanut. No, ne pisteet menivät eilen. 

  Nyt olen pakittanut tarpeeksi. Kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sitä paitsi ei vanha kovin vanhoja muista, eikä ainakaan muista muistella. Paitsi että vain vanhoja monet vanhukset muistelevat, koska eivät uusia muista. Omalla kohdalla menee siltä väliltä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti