AVOKKAANSAAREN AJATUSHAUTAAMO

   Sadetta odotellen, hiljaisuutta kuunnellen, tyyntä vedenpintaa katsellen tätä juttua sanelen. 

  

  Vettä on tosiaan viimeaikoina satanut. Vielä tänään päivällä muutaman tunnin vettä ripsoo, kertoo ennuste. Siksi en isompiin hommiin aamulla ryhtynyt. Vähän sentään trimmelillä surruutin. Niin, ja keräsin Hilpalle omenoita. Hän teki satsin omenasosetta. 

  Huomenna näyttäisi alkavan loppuviikoksi lämmin  poutajakso.

  Olympialaiset saivat päätöksensä eilen. Minä en sitä katsellut. Melkoinen spektaakkeli kuului olleen. Mitähän sanomista persut ja kaltaisensa niistä kaivavat.  

  Los Angelesissa on jo varmaan perustettu Ajatushautomo pohtimaan, kuinka seuraavien kisojen avajaisista ja lopettajaisista saadaan vielä näyttävämmät. Avokkaansaaren Ajatushautaamo on sitä  mieltä, että voi homma onnistuakin, sillä konstit näyttäväien esitysten luomiseksi kehittyvät vauhdilla. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo.   

  Tom Cruise kuulemma lähti prätkällä viemään olympialippu Los Angelesiin. 

 "Toivottavasti jäätilanne Atlantilla on ainakin yhtenä kolmesta seuraavasta talvesta hyvä, sillä muuten ei lippu ehdi", kommentoi Avokkaan Ajatushautaamo uutista. 

  Ajatushautomoita tuntuu nykyään olevan. Wikipedian mukaan: Ajatushautomo, joskus myös ajatusmylly tai ajatuspaja, on asiantuntijoista koostuva organisaatio, joka toimii melko itsenäisesti poliittisten, taloudellisten ja muiden elinten rinnalla pohtimassa tavoitteenasetteluja, keinoja niiden saavuttamiseksi sekä keskeisiä menettelytapakysymyksiä. Milloin mitäkin asiaa ne kommentoivat. Lienee asiastaan perillä ovat. 

  Ajatushautaamot ovat suurelle yleisölle tuntemattomampia. Ne ovat asiaa tuntemattomista koostuva yhden tai useamman ihmisen organisaatio, joka pohtii milloin mitäkin. Pohdinnan tuloksena syntyneet ajatukset ovat kuolleena syntyneitä. Siksi ne on syytä haudata pikaisesti. 

  Ajatushautaamoita on olemassa lukematon määrä, vaikka yleensä kyseisiin organisaatioihin kuuluva/kuuluvat eivät itse sitä tiedosta. Avokkaansaaren Ajatushautaamo sen sijaan tiedostaa. 

  Loppuun ihan asiaa, eli päivänä eräänä ohi puskenut pala nykyistä uittoromantiikkaa.

STUDIO ODOTTAA

  Sopivaa elokuun ilmaa pitää; ei liian kuumaa, ei liian märkää. Viikonloppuna taas alkaa satelemaan, näin ainakin povataan. 

  Elämä soljuu tasaisesti, ilman anomaliaa mennään. Normaalisti siinäkin mielessä, että metsäänmenokielto on taas voimassa. Koskien kantarellien poimimista, tietty. Sain kyllä poikkeusluvan. Pari päivää sitten keräsin pieniä kanttiksia, joista Hilppa teki pikkelsiä. Ja toinenkin myönnytys tuli tänään. Koska viimeiset sienet tulevat tänään syödyiksi, sain luvan käydä ennen sateita hakemassa jääkaappiin jonkin verran tuota herkkua.

 

  Eilen kävin, koska metsäänmenokielto on rajattu kantarelleihin, tiissimässä, josko tatteja olisi poksahdellut, ruoskuja alkanut ilmaantua. Taatuille mestoille veneellä usmuutin. Yksi matoinen herkkutatti, kolme yli mennyttä haaparouskua bongasin. Ei ole vielä aika. Tarkkana kuin ketunpesällä kannattaa kuitenkin olla. Kun vaikkapa tatteja pasahtaa, niin niitä saattaa tulla vain yksi sykli. Vain nopeat elävät. Lähes sama juttu ruoskujen kohdalla. Toki voi käydä niinkin, että satokausi kummankin sienilajin kohdalla muodostuu pitkäksi. Tai sitten niitä ei tule näille seuduille lainkaan.  

  Olympiakisoja on tullut iltaisin seurattua. Kunhan ne loppuvat, on aika siirtyä pimeiden iltojen myötä studiohommiin. Puitteet on jo luotu, tekniikka onnistuneesti testattu. Tekniikka ei ole aivan uutta. Siitä tarinaa nyt. 

  Aikanaan vahempieni jäämistöstä löytyi valokuvien seurana kolme kelaa kaitafilmiä. Ei isä-Erkillä ikinä laitteita ollut. Enollani Ollilla muistaakseni oli. Tai sitten jollakin mulla tutulla tai sukulaisella. Joskus selasin netistä kaitafilmin digitoinnin hintoja. Aika kallista oli, varsinkin, kun ei ole hajuakaan, mitä keloilta löytyy. 

  Keväällä putkahti mieleeni, että ystäväni Kari "Kole" Kolehmainen on joskus jakanut Vanha Anttola kuvin-ryhmään joitain isänsä Einon ottamia kaitafilmipätkiä. Siispä puhelu Kolelle. 

  Kun Kari vastasi, kysyin, kuulumiset vaihdettuamme, kuinka hän on filmit digitoinut. Selvisi, että kotikonstilla. Hänellä on projektori. Filmit Kole videoi "lakanalta". Hän lupasi lainata projektoria minulle. 

  Kihulauantaina tavattiin. Sain projektorin pikakoulutuksen kera. Samalla saimme jättää auton Karin vanhan kotitalon pihalle. Hieno homma, sillä Anttola-cityn parkkipaikat ovat Kihujen aikaan kortilla. 

  Iltana muutamana otin projektorin esiin. Kelan asennus onnistui kivuttomasti. Heijasti kokeeksi filmiä iltahämärissä verannan vaalealle paneeliseinälle. Se alkoi venematkan kuvaamisella. Avokkaansalmelta Kiukuanselälle, Paajalansalmea Piskolan rantaan. Siellä vetreän oloinen (eletään 1950-luvun loppua tai 1960-luvun alkupuolta) isoisäni Aleksi kävelee laiturille vastaan. 

  Siihen lopetin. Tosiaan, kun kisat on kisattu, niin studiossa alkaa aherrus. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman. Tai siis näkymän. 

  Keloista kahdessa ei lue mitään. Toivottavasti siinä, mitä hieman katsoin, on kuvattuna myös ihmisiä, Piskolan väkeä. Tiijä, vaikka pikku-Peppekin olisi päässyt filmille pällistelemään. 

  Kolmanteen on kirjoitettu "KAMALA".  Oletan, että se ei tarkoita Kamala Harrisia. Ei, vaikka teoriassa se mahdollista olisikin. Kamala Harris on näet syntynyt 1964. Kamalasaaria se luultavasti tarkoittaa. Pyöriä-Kamala ja Kamalasaaret (iso, ja muutama pieni) kuuluivat siihen aikaan isoisälleni Pekka Karppiselle. Varmaan veneilyä niitten tuntumassa on kuvattu. 

  Oli  miten oli, niin tiettyä historiaa keloilta löytyy. Ainakin minulle tärkeää historiaa. Studio odottaa.

  Loppuun vielä eräs huomio. Monet tv:ssa tai radiossa haastateltavat ihmiset käyttävät ilmaisia tyyliin "itse olen sitä mieltä." Tai "minä itse olen sitä mieltä." Asian selväksi tekemiseen riittäisi "olen sitä mieltä." Itsensä tiedostamatonta tai tiedostettua korostamista? Tapa? En sentään ole kenenkään kuullut sanovan "minä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä,"

MIETTEITÄ MITÄTTÖMIÄ

  Isot kisat puuskuttavat eteenpäin. Kovin vähällä katsomisella olen selvinnyt. Läkähdyttävän laajasta tarjonnasta huolimatta. Tai sen vuoksi. Ihan satunnaisia pätkiä on toosa ollut auki YLEN:n, TV5:n, Kutosen tai MAX:n kanavilla. Ainakin urheilulähetyksien vuoksi. 

  Ehkä, yleisurheilun nyt alettua, tulee hieman enemmän katseltua. Mutta ilman paineita. Ilman paineita eivät kaikki suomalaiset katsella voi. Viime vuosisadan urheilun pienestä suurmaasta uhkaa tulla nollan mitalin mitättömyys. Monen on pakko viimeiseen toivonkipinään asti kannustaa suomalaisia urheilijoita. Ihan kuin se se auttaisi. 

  Minä en mitalittomuudesta ole kovinkaan huolissani. Huolissani olen ihan muista asioista. Pitkää listaa en niistä ryhdy kirjaamaan. Riittää, kun aluksi mainitsee hallituksen linjan aiheuttama, tulevaisuudessa hallitsemattomiksi ongelmiksi muuttuva huonoimmassa asemassa olevien, nyt jo joitain keskiluokkaakin edustavien elinolojen kurjistuminen. Ilman enempiä erittelyjä. 

  Tai maailmantilan epävakaus. Kun Putinit, Trumpit, Netanjahut, Orbanit, lukemattomat muut maailmankirjoja omalla tavallaan lukevat, jylläävät vallankahvassa (Trump toivottavasti ei kuitenkaan), erilaiset terroristiryhmät syytävät kuolemaa siviilien keskelle, niin ei kovin hunajaiselta näytä. 

  Yksi juttu vielä. Kaiken aikaa näkee, kuinka nuoria haukutaan, vähätellään ja mollataan somessa. Koulutusta ajetaan alas, ja samat ihmiset, jotka roikkuvat X:ssä päivät pitkät jakaen paskapuheitaan, disinformaatioitaan, vääristyneitä maailmankuviaan ja toisinajattelevien maalituksiaan, vaativat närkästyksen rusotus poskillaan nuorille kännykänkäytön täyskieltoa koulussa.  

  Kun vielä näkee uutisia siitä, kuinka rippileireillä papeilla ja feikki-isosiksi tekeytyneillä ovat sormensa pelissä, niin mietti, ketä tässä maailmassa ei mitenkään parhaassa tulisi haukkua?

  Vähän helepotti. Mutta ei paljon. Sen verran, että pääsen jutussa eteenpäin. Saaressa pärjäillään. Aina ei paista, mutta ei koko ajan sadakaan. Ruokalaskujen summat ovat aloittaneet pienenemisen, jokakesäiseen tapaan. Potut, tomaatit, kurkut, sipulit, kesäkurpitsat tulevat omasta pihapiiristä. Kun mieli alkaa sieniä tehdä, niin on lähdettävä pihapiirin ulkopuolelle. Kuten aamulla; kävin hakemamassa mustatorvisieniä tämänpäiväiselle aterialle. Nappasin koriin myös kantarellejä puolen korin verran. Oli otettava, en pystynyt isoja, kohta pehmeiksi muuttuvia sieniä mätänemään hylätä. Pihapiirin ulkopuolelle piti siis tallustaa, melkein sata metriä. Jos verkkoja veteen heittää, niin kalassa pysyy. Lähiruokaa. Ei käristy makkara grillissä, ei filee tuoksu. Kesäkurpitsa ja kaali, paprika ja maissi. Ne hyviksi grillissä tulevat. Ja vaikka omasta takaa ei noista saada kuin kesäkurpitsaa, niin edullisia loput ovat Lidlin vihanneshyllyssä. 

  Vielä pieni detalji omatarvepienviljelijöiden kauden tilanteesta. Kurpitsaa ollaan yritetty kasvattaa muutamia kertoja. Ei ole oikein ottanut tuulta alleen. Kukkii kyllä, alkuja pukkaa, mutta eivät kasva. Suurin kurpitsa on ollut toki tennispalloa suurempi, mutta ei oleellisesti. 

  Muutamaan vuoteen emme ole lainkaan kurpitsataimia istuttaneet. Nyt laitettiin yksi. Eri paikkaa, eli kasvulavalle. Saattoi olla oikea veto. Kukki, ja kukkii yhä, valtavasti. Pingispallon kokoisia alkuja on ollut runsaasti. Niistä liikoja, samoin kuin kuivamaan alkavia varsia, ollaan napsittu pois. Yksi vihannes on lähtenyt paisumaan. Se on nyt reilusti jalkapallon kokoinen. Odotamme innolla, millaisiin mittoihin se on syyskuun lopulla venynyt.

ESPOOSSA, SALMELASSA

  Matkailua parina päivänä on harrastettu. Tiistaina vietiin Iiris ja Liisa Espooseen. Täysi päivä: lähtö 6:30, paluu jotain 20:15. 

  Luultavasti ei perhe Tiiilikainen tänä kesänä ehdi enää saaressa käymään, sillä Iiriksen treeni-, syksyllä myös kilpailukausi on alkanut.

  Eilen oli vuorossa Taidekeskus Salmela. Ensin poikettiin Mikkelissä muutamassa kaupassa. Sitten noin kolmeksi Salmelaan. Välillä vettä tihmovassa säässä kierreltiin aluksi näyttelyt. 

  Pientä suolaista sen jälkeen nautittiin Ravintola Kesäheinässä. Samalla seurattiin Samuli Putroa soundcheckissa.

  Kun portit konserttialueelle klo. 17 avattiin, hyökättiin heti hyvät paikat omimaan, sillä Salmelaan ei voi etukäteen paikkoja varata. 

  Kuudelta aloitti Samuli ensimmäisen tunnin setin. Sen hän veti läpi yksi, lukuunottamatta kahta  biisiä, joissa oli apuna bändin jäsen. 

  Hienoja biisejä, satuttavia sanoituksia kuultiin. Samulin mukaan hänen ainoa coverinsa, Nick Caven Into My Arms Putron suomennoksena sai vanhan miehen silmät kosteiksi. 

  Putro estitti myös kaksi biisiä ilman säestystä, yksilauluna. Rohkea veto, mutta toimi!

  Väliajan jälkeen saapui lavalle kaksi muusikkoa valkoisen puvun valkoiseen farkkuasuun vaihtaneen Putron lisäksi: kosketinsoittaja ja rumpali. Molemmat myös hoitivat erilaisia "soittokoneita" (minen niistä ymmärrä senkään vertaa). Melkoiset soundit, ryhdikkään menon, he saivat parin äänimiehen tukemana aikaan. 

  Yli tunnin kesti toinen setti encoreineen, Hyvä mieli jäi konsertista. Musiikki oli hyvää, sanoitukset hyviä, tunnelma hyvä. Ainoa, mikä hieman jäi minua häiritsemään, oli Putron tapa ottaa yleisoään biisien välilllä. Koska laulujen aiheet ja sanat, niitten tarinat, olivat usein surullisia, koskettaviakin, niin huumoripitoinen välijutustelu särähti snadisti. Tämä on toki minun mielipiteeni. Yleisö tuntui pitävän. 

  Vaikka toisen setin meno oli aikamoista tykitystä, niin yksin esitetty ensimmäinen osa miellytti enemmän. 

  Samuli Putron musiikkiin en ole juuri perehtynyt. Toki joitain biisejä on tutuksi tullut. Hieman ajellessa artistia viime aikoina oltiin Hilpan kanssa kuunneltu. Nyt on miehen jo melko pitkäksi venyneen soolouran tuotanto otettava tarkempaa kuunteluun. Tai ei nyt, eikä kohtakaan. Mutta viimeistään joskus loppusyksystä, kun airpodsit  taas liimautuvat Hollolan lenkkimaastoissa korviini. 

PUUMALASSA

   Oltiin Puumalassa. Puumalassa ei ole maapula. Eikä ole vesipulakaan. Isoa järveä, pienempiä järviä, lampia ja lätäköitä piisaa. 

  Ensin ajeltiin Sahanlahteen. Siellä lapset uivat. Sitten syötiin. Sen jälkeen kierreltiin hieman paikkoja. Lopuksi lapset taas uivat. 

  Kuumaa oli. Hypättiin autoihin, usmuutettiin Puumalan satamaan. Siellä, kun parkkipaikat oli pienen etsiskelyn jälkeen löydetty, noustiin hissillä sillalle. Jatkettiin vielä kierreportaita ylös pieneen baariin. Sieltä sai onneksi kahvia ja kylmää juotavaa, vaikka lähinnä tanakampiin juomiin on paikan tarjonta suuntautunut. Näköalat olivat mukavat. 

Kuva by Joni.

  

  Olimme ainoat asiakkaat pienessä baarissa.  Kahvit, kotoisaa keskustelua paikan tarjoilijan kanssa: hieman historiaa, snadisti tätä päivää, ripaus muistoja. 

Kuva by Joni.

 Sitten hissillä (lämpöä varmaan 40 astetta) alas. Ja jäätelökojulle. Hiljalleen alkoi kuumuus tuntua tukalalta. Onneksi jäätelökioski pöytineen oli varjossa.  

  

  Matka autoille läpi rantatorin, siitä pitkin Satamatietä, tuntui jo vanhimman ihmisen jäsenissä. Ja nuorimman. Mutta ei Iiriksen! Hän otti Liisan hartioilleen, ja matka jatkui. Olisin minäkin jonkun hartioille, vähintään reppuselkään, noussut, vaan en tohtinut kysellä. 

Kuva by Joni.

  Nyt taas saaressa ollaan. Uimassa käytiin, jokainen. Mikäli minulta kysytään, niin hieman maltillisempi lämpötila piisaa. En kuitenkaan valita. Eikä sitä paitsi kukaan ole edes kysynyt. Siis lämmössä mennään, vähintään tovi vielä. 

  Huomenna uudet kohteet, uudet kujeet. Ja vanhoista esillä ainakin uiminen.

ELÄMÄÄ SAARESSA

  Tämä on ensimmäinen kerta, kun teen blogia puhelimella. Minulla on päällä puheesta kirjoitukseksi-sovellus, joten tekeminen on hieman mukavampaa kuin kirjoittamalla. Puhelimen pienellä näppiksellä, tarkoitan.

  Perhe Tiilikainen saapui sunnuntaina elävöittämään Saarelan päivää. Tai oikeastaan päiviä, sillä he ovat ilonamme viikon. Ollaan ehditty puuhaamaan kaikenlaista. Syömään savumuikkuja, sekä paistettuja myös. Vedessä on lotrattu, kanootilla ja ilman. 

  Tänään käytiin Piskolassa keräämässä puutarhavattuja. Kuumaa oli, paarmoja oli. Oli myös vattuja.

  Kun marjat tuli poimittua, äkkiä rantaan uimaan. Siis lapset. 

  Huomenna me Hilpan kanssa mennään Hollolaan. Perhe Tiilikainen käy Mikkelissä ja Mäntyharjulla jossakin automuseossa, tulevat illaksi takaisin saareen. Me palaamme keskiviikkona.

  Sää jatkuu hyvänä, joten loppuviikoksi on suunnitteilla venematka Pistohiekalle, sekä autoreissu Puumalan ja Sahanlahteen.

  Kohta Joni laittaa saunan lämpiämään. Hyvää tekee vattupöhelikössä vietetyn iltapäivän jälkeen. 

  Tässäpä ensimmäinen yritelmä uudella menetelmällä. Hieman kangertelevaa, ja välimerkit täytyy tehdä vanhaan tyyliin. Samoin joittenkin erisnimien suuret alkukirjaimet tulevat pieninä. Muitakin kirjoitusvirheitä, eli saneluvirheitä tietysti, joutuu korjaamaan. Mutta nopeampaa tämä on kuin puhelimen kanssa kirjoittaminen. Joten kärsikää.

SUPERHIIRI

  Hiiret ja myyrät ovat vanhojen, uudempienkin, talojen riesa. Ne mahtuvat hyvin pienistä koloista kulkemaan, joten kaikkien mahdollisten kulkureittien tukkiminen vanhassa rakennuksessa on vaikea tehtävä. Hiirten papanoita on yleensä joka kevät ilmaantunut lattioille. Joskus oli myös lattiamattojen päätyhapsuja syöty. Matot rullataankin nykyään pois lattioilta, jos kauemmin pois saaresta on aikomus olla. Muutama vuosi sitten hankittiin pistorasiaan laitettavia hiirien karkottimia. Niitten vaikutus on ollut olematon. Paremminkin tuntuu siltä, että ne vain ilmoittavat tuholaisille, että nyt bileet pystyyn.

  Taisi olla kolme vuotta sitten, kun iltaisin alkoi rapinaa kuulua. Hilppa sen ensin havaitsi, sillä hänellä on kuulo parempana säilynyt kuin minulla. Leivinuunin edessä olevan kipinäpellin päällä ruoja kipitteli, kun me toosaa tuijotettiin. Hankittiin pari hiirenloukkua. Ensimmäisenä yönä pullea metsähiiri koko kohtalonsa. Rapinat loppuivat siltä kesältä. 

  Seuraavana kesänä ei havaittuja vierailuja ollut. Viime vuonna sitten rapistelut taas alkoivat. Nyt pidettiin kemmakkaa sekä kipinäpellillä, että keittiössä. Eiku loukut pyyntiin. Muutamassa päivässä erehtyi kolme hiirtä satimeen. Sen jälkeen ei havaintoja tehty.

  Viikko, pari sitten alkoi taas sama rapse kuulua. Minäkin sen joskus sain korviini. Ansat viritettiin. Monta päivää ne olivat viritettyinä. Ei tulosta. Rapina vain jatkui. 

  Eilen kauppareissulla hankittiin pari uutta pyydystä. Sellaista, missä on hajustesyötti valmiina. Suurin toivein ne illalla viritin. Aamulla ei ketään ollut vipuun langennut. Ei, vaikka Hilppa, joka illalla vielä lueskeli tuvassa, sanoi keittiössä ravellusta kuulleensa. Ajattelin, että kovat piippuun, laitoin äsken vanhat loukut myös pyyntiin. 

  

  Mietiskelen, että mikä hiton superhiiri se on. Eilenkin oli uutta putkimaista pyydystä siirtänyt, mutta ei sisään ängennyt. Onko sillä peijoonilla muistissa viime kesänä näkemänsä loukkuun litistinyt lajitoveri? Vai mikä on syynä, että ei syötti kelpaa? Vai onko kyseessä tällä kertaa myyrä?  Mitäpä sille syötiksi? Porkkanaa? Googletin. Joku viisas valistaa, että myyrälle kelpaa  jälkiuunileipä, hiirelle, perinteisen juuston sijaan, maistuu vaalea leipä. Täytynee ladata loukut uusilla syöteillä. Jälkiuunileipää ei nyt meillä ole, mutta en usko myyrän väheksyvän Marskin Arinaleipää. 

  Joo, kaikenlaisia rapisijoita niitä maailmassa on. Jos ei loukku pure, niin pitääkö hankkia kissa? Kesäkissa. Se peto vaan listii joutessaan linnunpojat. Enkä muutenkaan ole kissaihminen. 

  Jos rapina ei lopu, pyydykset pysyvät tyhjinä, pitää vissiin hankkia riistakamera. Hanelilla taitaa jokunen olla. Lainaisikohan hän yhtä toviksi? Olisi mielenkiintoista nähdä, mikä superhiiri, tai supermyyrä, meillä mellastaa. Supermarsu se ei todennäköisesti ole. 

  Sadetta odotellessa aamu jatkuu. Aika epävakaista on muutama päivä. Ensi viikolla taas helteet palaavat. Taitaa tulla tupapäivä. Eilen hain Mikkelin kirjastosta ensimmäisen varaukseni, Risto Isomäen teoksen Pimeää jäätä. Ei aika hukkaan mene sen parissa. 

  Loppuun pari kuvaa. Dahliapata reunakasveineen kukoistaa.

  Epävakaisen sään pilvet ovat joskus uhkaavan näköisiä.