LUONTERIN YLISTYS

  Minulle ensimmäinen muisto luonterilta on vuoden 1956 syyskesältä (virhemarginaali +/- 1 vuosi). Puksuteltiin isä-Erkin kanssa Pentalla Saukonsaloon Montoseen hakemaan omenia. Ensimmäinen muistikuva tuolta reissulta on Kiukuanselältä, oikeastaan Paajalansalmelta, Hietasaaren pohjoispuolelta. Siellä on pari laakeaa kiveä, ja ne näkyvät matalan veden aikaan. Silloin ne näkyivät. Isä sanoi minulle "kato, tuolla näkkyy vallaanselekiä!" 

  Minä uskoin. Palattuamme kerroin silmät pyöreinä asiasta Piskolan tuvassa. Aikuiset oikaisivat tiedon. Siitä asti olen tiennyt, että valaat Saimaalla ovat ison luokan kalavalheita. 

  Toista kertomaani eivät varttuneemmat sentään voineet kieltää, epätodeksi todistaa. Me näimme nimittäin Luonterilla, Petäjäsaaren kupeella, norpan! Ensimmäinen norppani!

  Tuona samana vuonna, jos se nyt oli 1956, hankkivat isovanhempani Pekka ja Emma Karppinen kesäpaikakseen Saarelan tilan. Jokakesäiseksi tuli Luonterin eteläisessä vesistössä vierailu. 1960-luvun puolenvälin jälkeen vietin pidempiäkin aikoja Saarelassa. Silloin tuli Luonteri viimeistään tutuksi, kun siellä veneellä pöyrittiin.

  1970-luvun alussa olivat molemmat vanhat Karppiset poistuneet joukostamme, ja paikka jäi vanhemmilleni. Eli lomat, kesäiset viikonloput, paljon talvisinkin, tuli näissä maisemissa oltua. Seutu aina vain rakkaammaksi muuttui. 

  Vuonna 2002 siirtyi Saarela minulle. Oleskelu Anttolassa tietysti lisääntyi päätyen eläköiytymisen jälkeiseen puolen vuoden kesäkauteen. Mutta se on toinen juttu se. 

  Eilen, noustessani aamukahvipöydästä, kuului vasemmasta polvesta kova napsaus, oikeastaan paukaus. Ja tuntui myös. Polvi kipeytyi, takareittä ja -pohjetta alkoi hiljalleen jomottaa. Eilen vielä liikuin ja puuhailin normaaliin malliin. Turvauduin kuitenkin iltapäivällä pitkävaikutteiseen tulehduskipulääkkeeseen. Päätin pitää lomaa. Ainakin tämän päivän. 

  Aamulla lähdin Luonterille. Pikkuveneellä, sähkön voimalla kuin huopatossuilla liuuin pitkin pintaa, mietin, että ei taida se aika minua tavoittaa, kun Sinisen Luonterin maisemat kyllästyttävät.

  "Huopatossullani" hiivin kalasääksen pesän lähituntumaan. Pesästä kuikuili ainakin yksi poikanen. 

  Pian ilmaantuivat vanhemman kiertelemään pesää. Minä poistuin paikalta.

  Tyynenä pysyi keli. Kiertelin vähän aikaa Halkoluotojen ja Makutsaarien ympärillä, mutta tällä kertaa ei tullut tähän asti viimeistä norppahavaintoa tehdyksi. Kyllä niitä siellä on. Ei aina tarvitse nähdä, tieto riittää.

  Luonteri on kalaisa, Luonterilla on monipuoilinen eläimistö. Luonterilla on kesäasutusta, mutta Luonterilla on rauhaa. Eikä kovin moni mökki edes pistä silmään, jos lähtee kohti Juvaa vettä pitkin usmuuttamaan. 

  Kaiken kruunuksi näillä seuduilla asustaa mukavaa väkeä. Niin kesäasukkaat kuin harvat ympärivuotiset ovat tuumaantaipuvia ja avuliaita, eivätkä häiritse luonnon jokapäiväistä menoa. Poikkeuksiakin on, kuten aina. Vaikkapa tuossa salmen toisella puolella oleva nimeltämainitsematon klaani, joka tuntuu olevan olemassa vain itseään varten. En viitsi asiaa tarkemmin ruotia, mutta en myöskään malta olla sanomatta, että eilen, tyynenä kesäiltana, alkoi mökillä ruohonleikkuu 22:30. Päältäajettevalla ryttyytettiin. Ja joka kerta, kun siellä nurmikkoa leikataan, yleensä myöhään illalla, tapaavat terät suunnilleen minuutin välein kiviin. Siitä se varsinainen melu muodostuu. No, kukin tyylillään. 

  Suomessa on tuhansia järviä. Toinen toistaan kauniimpia. Jokaisella on oma suosikkijärvensä, suosikkipaikkansa suosikkijärvellään. Minulle ne ovat Saimaa ja Luonteri. Enkä niin vanhaksi elä, että se asia muuttuu. 

  Koska tänään on lomapäivä, pannaan ranttaliksi. Lähdetään ip. käymään Pistohiekalla. Täytyy käydä tarkastamassa, mitä siellä on saatu aikaan. Pistohiekka Resort ainakin. Lisää tiemmä rakennetaan. 

 Jos Luonteri lähinnä sydäntäni, niin ei ole moittimista vesireitissä Avokkaansaari-Pistohiekka. Kyllä me olemme onnekkaita!

SINTTI UURASTAA

  Monilla linnuilla ovat poikaset kuoriutuneet. Parin räksänpojan näin eilen hyppivän heinikkoon piiloon, kun siivet eivät vielä ottaneet ilmaa alleen. Sinitiainen pesii piha-aitan nurkan pöntössä jo kai viidettä vuotta. Tai kuudetta. Joka tapauksessa on vuokrasuhde jatkunut siitä asti, kun pöntön seinään kiinnitin. Sintin (sintti on siis sinitiainen, erotukseksi tintistä l. talitiaisesta) puuhia on hauska seurata. Tai sinttien, sillä varmaan molemmat osapuolet syöttävät poikasiaan. Ei nimittäin montaa sekuntia kestä, kun äitisintti, tai isäsintti, ilmestyy muonaa nokassaan pesälle. En tosin ole varma siitä, että molemmat ovat ruokkimassa, sillä samannäköisiä ne maallikon silmillä katsottuna ovat. Jos vain emo ruokkii, niin tehokasta on touhu. 

  Ilmeisesti ravintoa löytyy nurkilta riittävästi, sillä kovin pitkiä hankintamatkoja ei sintti ehdi tehdä. 

  Linnuille on ravintoa. Mekin ryhdyttiin ravintoon liittyviin toimiin; mullattiin pottu!

  Harsoja ei ole enää kuin porkkanalla ja herneellä. Kesäkurpitsa, kurpitsa, sipuli, tomaatti, salaatti, persilja ovat lähteneet hyvin kasvamaan, kurkku hitaammin. Satoa odotellessa syödään nokkoslettuja ja -keittoa. Ehkä vuohenputkipiirakkaa ja voikukkasalaattia myös. Ahvenfileen kera. Surkeeta, kun ei ole kaupat vieressä. 

  Perhe Tiilikainen lähti Espooseen eilen ap. Kesäkuun lopulla ja heinäkuussa he täällä jonkin verran aikaa viettävät, loma kun on. Iiriksellä on parikin viikon luisteluleiriä. No, pääsee tramppa hieman vähemmällä. 

  Pikkukalastaja Liisa.

Siskokset aamuverryttelyä suunnittelemassa ennen kotiinlähtöä.

  Aamupäivä touhuttiin puutarhassa. Iltapäivällä lähdetään naapurin Hannun kanssa korjaamaan Potinlahden laituria. Yksi liitos on vähän repeytynyt ja laituria pitää nostaa, koska vesikin Saimaassa on noussut. 

  Sen verran uutisia kommentoin, että ylellä kyseltiin, kuinka tulee suhtautua tietoihin ja vallankaappausaikeista Venäjällä sekä Putinin vakavasta sairaudesta tai salamurha-aikeista. Toiveikkaasti, mikäli minulta kysytään. Aika vi**umaisesti ilmaisin, mutta on Putinkin aika vi**umainen henkilö.

  Vi**umaisuudet sikseen, jos haluaa sukseen. Ryhdyn syömään. Kesäkurpitsa/jauhelihavuokaa. Ei omista tarpeista. Ei kesäkurpitsa, ei jauheliha.

AAMUPÄIVÄN TARINA

  Eilen juhlittiin. Juhlittiin niin, että maha pullollaan Tainalta ja Hanelilta poistuttiin. Tänään ei juhlita. Mutta muuta ollaan aamupäivän aikaan touhuttu.

  Nukkumajärjestys oli viime yönä sellainen, että Anna ja Joni bunkkasivat saunatuvassa, Hilppa ja Liisa pikkuhuoneessa ja minä sekä Iiris makuuhuoneessa. 

  Liisa heräsi jo ennen seitsemää, Iiris puoli kahdeksalta. Aamupalan jälkeen trampalle kiireesti.

  Ennen kuin Anna ja Joni heräsivät, oli jo Liisalla välipalan aika.

  Kun koko konkkaronkka oli herännyt, aamukahvin, osa santsaten, juonut, oli vuorossa kajakin testaus. Ensin Joni yksin.

Sitten Joni ja Iiris, samalla, kun minä Annan ja Liisan kanssa lähdettiin kokemaan katiska.

  Tuli sieltä muutama ahven. Liisakin havahtui saaliin nähdessään. Kalat joutuvat ip. savuun.

  Vielä kävivät Anna ja Joni kajakkia kokeilemassa.

  Siinä aamupäivä kulahti, piti ryhtyä lounaan valmisteluun. Minä grillasin, Anna duunasi salaatin, Hilppa uunijuurekset. 

  Nyt on syöty, nyt on tarina kirjoitettu. Lyhyellä kirjoituksella selvisin, sillä kuva kertoo...., etc.

VAIHTELEVAA VAIHTEEKSI

  Eilen oli kova päivä. Aamulla ennen kahdeksaa lähdettiin kaupunkiin, takaisin palattiin neljän maissa. Lähtö, sekä paluu, olivat ajoitukseltaan onnistuneita, sillä kastumatta sujuivat venematkat, vaikka muuten vettä tuli kaiken aikaa, välillä ronskistikin. 

  Kierrätyspisteen ja MetsäSairilan kautta cityyn kävi matka. Monessa paikassa, monessa kaupassa, käytiin. Muut sujuivat rutiinilla, mutta bensan ostaminen traumautti; 95E10:n hinta oli 2,568 €/l. Ja kesällä povataan hinnan kipuavan yli kolmen euron. Turhat ajot vähenevät entisestään. Vaikka ei me juuri turhaan ajella. No, ehkä veneellä, ennen. Enää ei. 

  En minä bensan hinnasta ole hallituskysymystä tekemässä, kuten eräät. Turha hallitusta on syyttää. Tekisivät Persut, ja mitä muita niitä nyt onkaan, välikysymyksen suoraan Putinille. Ja Putin vastaisi, että "mitä sitte?" Jos puolueella ei ole muuta sanottavaa kuin jauruta bensan hinnasta ja pakolaisista, niin kevyet on eväät. Vaikka kyllä nuo taitavat kevyilläkin eväillä saada tietämättömiä puolelleen. Ei tyhmyys pahaa ole, mutta tietämättömyys on huono asia. 

  Jahans, taas lipesi juttu poluille väärille. Asiaan. Aikaa meni kaupungilla eri paikoissa poikkeillessa. Vaikka kiirettä ei pidetty, jäi melkein tunti luppoaikaa kello yhden tapaamiseen kulutettavaksi. Me kulutimme sen, kunnon eläkeläisten tapaan, Stellan aulassa istuksien, ihmisiä katsellen. Halpaa hupia. Ja vaihtelua. Ei ihmisten katselu kalliimpaa ole saaressa, mutta melko tuloksetonta ja tympivää se siellä on. Nimittäin jos ihmisiä ryhtyy katselemaan, olisi suotavaa, että edes yhden, oman väen lisäksi, bongaisi.

  Täsmennyksenä sanon, että ihmisten katselun olisimme suorittaneet torilla, mutta ilma oli eli mieltä.

  

  Lopulta tavattiin tutut, juotiin kahvit, tärkeimmät kuulumiset kerrottiin. Siinä olikin proirisoitava kunnolla, sillä kuulumisia oli kertynyt puolen vuosisadan verran. Eli pintaa raapaistiin. Uudesta, tai uusista, tapaamisista päätettiin. Ehkä kesän lopulla ollaan vähän paremmin kuusalla siitä, miten elämä on kutakin heitellyt.

  Eilen satoi. Tänään satoi aamupäivällä. Ei kaiken aikaa, mutta kiusaksi asti. Iltapäivällä näyttäytyi arska. Ei kovin lämpimäksi lounatuulessa jaksanut mollikka ilmaa tehdä, mutta sentään tarkeni terassilla smoothien syödä.

  

  Huomenna on vaihteeksi sadetta luvassa. Ei taaskaan maatiaissadetta, vaan vaihteeksi vaihtelevaa keliä. Mikäli tämän hetkiset povaukset pitävät, niin ylioppilasjuhliin päästään kuivina, sillä keskipäivän jälkeen pitäisi olla poutaa ja puolipilvistä. 

  Ensi viikolle näyttää mahtuvan aurinkoisia päiviä, mutta melko viileänä pysyy keli. Yöt sentää ovat lähes yhtä lämpimiä kuin päivät, joten istutukset pärjäävät. Satoa ei kyllä edellisvuotten tapaan saada aikaisin. On meillä kyllä aikaa odotella. 

  Vesi on äitynyt nousemaan Saimaassa. Alkaa olla aika passelisti. Noviisellekin. Vaikka kaikki kivet pohjassa ovat, ovat niiden yläpäät matalan veden aikaan tuhoksi rohkeiden suimailijoiden veneille ja koneille. Vähintään potkureille. 

  Aurinko paistaa yhä. Varjon puolella näyttää mittari +19. Puut heiluvat kohtalaisessa tuulessa. Taidan lähteä pihalle ällistelemään. Se on nimittäin kesäkauden suuri mielihyvän aihe. Että voi lähteä koska tahansa pihalle ällistelemään. Sen kun heittää takin niskaan jos tarvetta on, laittaa puutarhakengät jalkaan, menee ulos, ällistelee. Hollolassa, saatikka ihan kaupungissa, joutuu noin käyttäytyvä pehmustettuun koppiin, ainakin naapuruston ihmettelyn kohteeksi. Ei taajamissa enää ymmärretä ulkona ällistellyn päälle. 

  Lopputoteamus: Kirveelle on töitä. Mutta ei kirvelihalmeessa. Kirveli, tarkemmin saksankirveli, jaksaa aloittaa kukintaansa näilläkin lämpötiloilla.  

VOITTO KU VOITTO, SEIS SUUNSOITTO

  Suomi sitten voitti maailmanmestaruuden. Voitti pelillä, voitti filmaten, voitti tuomarien avustuksella? Ihan miten vain, niin voitti. 

  Tietysti kanadalaiset näkevät asiat vaahteranlehden läpi, ruotsalaiset ovat kateellisia ja venäläiset ovat venäläisiä. Kyllähän Heiskasen lärviin osui oma maila. Oli siinä edeltävää huitomista, mutta jäähyn syy oli väärä. Björnisen filmaamisesta en osaa sanoa, en sitä livenä huomannut, enkä ole jälkeenpäin katsonut. Jos oli, filmaamista, niin sitten oli. Niinhän pelaajat tekevät. Kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan, että se pitää tehdä niin hyvin, että tuomarit eivät huomaa. Pulinat pois, mitalit on jaettu. 

  Onneksi loppuivat kisat. Perin juurin kyllästynyt olen Blåkläderiin, nakkikioskin Wihelmiin, kolhun- ja lasinkorjaajiin, Moin murinaan ja moniin muihin kaupallisien tapahtumien edistämiseen pyrkiviin juttuihin. Niin kyllästynyt en sentään ole, että C Moren tilaisin. Urheilun seuranta kaupallisilta kanavilta kun rajoittuu suunnilleen lätkän ämämmiin. 

  Sadetta odotellessa tuntuu tämä viikko kuluvan; pitäisi sataa, mutta ei sada, pitäisi olla puotaa, mutta sataa. Nyt joka tapauksessa satelee. Aamupäivän oli satamatta. Eri tilanne vissiin Anttola cityssä. Se ei ole satamatta, nimittäin vierasvenesatamatta.

  Koska puiden pilkkominen on jäänyt alkutekijöihinsä, sillä aina on ilmaantunut jotain muuta tähdellistä, menin aamulla kirveen kanssa töihin. Pari tuntia nahusin, sitten lopetin. Lopetin siksi, että linnuilla on pesiä ihan halkomalaanin tuntumassa. Tiaiset, mustarastaat, räksät, jopa pääskyset, ääntelivät hädissään. Olen sen verran hellämielinen mies, että päätin antaa lintujen ainakin hautoa rauhassa. 

  Raivailin sitten hieman venevajaa, keräilin valmiiksi jäteasemalle ja kierrätyspisteeseen vietävää. Vanha vesivaraaja, pari pientä sähkölaitetta, käytettyä moottoriöljyä, paperikeräykseen kuuluvaa, sekajätettä, niitä ainakin lähtee oikeisiin paikkoihin. 

  Nyt siis ulkona satelee. Tarpeen on vesi luonnolle. Ja istutuksille myös. Minä kirjoitan maha mielihyvästä huokaillen. Lounaaksi oli ahvenfileitä, pottumuussia ja porkkanoita.

  Niinkin vanhoja olivat ahvenet, että eilen ne katiskasta otin. Eilen oli näet Hilpan duunaamaa kanakeittoa jäljellä. Eivät kuitenkaan ihan pilalle olleet kalat päässet menemään. Tässä saalis ennen perkausta.

  Torstaina mennään kaupunkiin. Aamusta mennään. Ajetaan Metsäsairilan kautta. Kaupungilla on monenmoista hankittavaa. Rautakauppa, Motonet, Apteekki, joitain muitakin paikkoja pitää moikata. Viimeisenä tietysti Lidl. Pitkä lista on hankittavaa. Päivällä, klo. yhdeksi, ollaan sovittu tapaaminen vanhojen tuttujen kanssa. Jos ei sada, niin torilla, jos vettä pieksää, kuten luvattu on, niin sitten jossain sisätiloissa. Hauskaa on hetki turista sellaisessa seurassa, jossa ei ole n. viiteenkymmeneen vuoteen aikaansa kuluttanut. 

  Lauantaina vietetään Tainan ja Hanelin luona Katriinan ylioppilasjuhlia. Perhe Tiilikainen tulee tietysti juhliin, ja sitten saareen. He voivat viipyä maanantaihin saakka, sillä Annalla on silloin vapaapäivä. 

  Hyvä kun pääsevät edes vähäksi aikaa. Heinäkuussa sitten ovat varmaan enemmänkin. Olen valmistautunut lasten tuloon kokoamalla trampoliinin. 

  Hilppa puolestaan valmistautuu laatimalla torstaiksi sellaisen kauppalapun, että porukalle ei tule viikonloppuna nälkä. 

  Hämärä on pirtissä, taivas pilvessä, sade ropisee. Oiva ääni, tässä tilanteessa. Huominen lienee puotaa, eli nurmenleikkuupäivä. Torstaista eteenpäin onkin loppuviikko epävakaista. Eiköhän kuitenkin sopivia hetkiä trampalla pomppiseen jossain välissä ilmaannu?

  Laitan vielä lopuksi kuvan joten kuten alkuun päässeeltä halkorantteelta. Nyt saavat linnut taas rauhassa paskoa pölkyn valkoiseksi. 

PESEN SAUNAA, MIETIN RAUHAA

  Saunan/saunatuvan siivous tuli pyhäpäivän askareena tehtyä. Puoli päivää siinä meni. Sopivasti, sillä ennen kahtatoista alkoi hieman pisaroimaan. 

  Vaikka tilat eivät oli kovin suuria, niin kyllä aikaa tuppaa menemään, kun ensin kaikki pihalle heivaa, sitten pesee lattiatrallit/tomuttaa matot, lakaisee/imuroi, pesee letkulla/mopilla, öljyää lautee ja pesupenkit/pyyhkii pölyt, pesee vadit/tamppaa patjat, kantaa tavarat paikoilleen. Siis neljä ja puoli tuntia kahdelta ihmiseltä = 9 tuntia semitehokasta työaikaa. 

  Duunaillessa tulee mietittyä milloin mitäkin. Tänään tuli ajateltua rauhaa. Tuli ajateltua, että tilanne on mennyt sellaiseksi, että lännessä ylipäätään puhutaan Venäjän ja Putinin pahuudesta, panostetaan lujasti asevarusteluun, Suomessa puhutaan Venäjän ja Putinin pahuudesta, suitsutetaan "varmaa" Nato-jäsenyyttä. 

  Tuntuu siltä, että aseet, mitä järeämmät, kauheammat, tappavammat, ovat yleisenä ilonaiheena, isojen Natomaiden laivastovierailut kohottavat rintaa, ydinpelotteen odotus saa mielen rauhoittumaan, yöunet sikenemään. 

  Onko rauhan ajatus hävinnyt sodan alta? En tietysti kovinkaan tarkkaan mediaa seuraa, pääuutiset ainoastaan. Ei ole vastaan sattunut mielipiteitä tai ehdotuksia rauhan saavuttamiseksi aseettomin keinoin. Eikö kukaan tosiaan sellaista pohdi? No tietysti pohtii, mutta pohtiiko kukaan niin vaikutusvaltainen, että hänen ajatuksensa ylittäisivät uutiskynnyksen. 

  Totta kai Venäjän toimiessa kuten se toimii, on pakko Ukrainan puolustautua, Lännen antaa aseapua. Eli kun joku taho toimii tuomittavasti, tappaa ilman oikeutusta siviilejä lapset mukaan lukien, siinä sivussa sotilaitakin, puolustussota, aseet, kaikki sellainen tulee hyväksyttävämmäksi. Vaikka itsekin, pitkin hampain, olen kääntymässä Naton kannalle, mietin silti, että ei rauhanaatetta saa lakaista yhden Putinin takia maton alle. 

  Jospa viisaus minulla olisi löytää rauhanomainen keino tilanteen ratkaisuksi, sen kertoisin. Vaikka ei sille luultavasti merkitystä olisi. Arvovaltaisemmalta, ja paljon, taholta olisi tuollaisen ehdotuksen tultava, jotta se edes hieman herättäisi ajatuksia niiden pääkopassa, joilla merkitystä on. Eikä sellaista viisastenkiveä taida tässä tilanteessa löytyä, eikä sen kiven kääntäjää. 

  Tilanne on mikä on. Pahalta se tuntuu. Ja pahalta tuntuu koko ajan enenevä aseiden ihannointi, sotakaluston kaikkivoipaisuuteen uskovan kansanosan määrän nousu.

  Vanha totuus on, että sodan ensimmäinen häviäjä on totuus. Hyvänä kakkosena tulee rauhanaate.

  Sodasta toisenlaiseen. Tänä iltana käydään mailasotaa. Pronssisodasta ei ole ajatuksia, mutta loppuottelusta sen verran, että olisi aika viime keväinen tappio kääntää voitoksi. Parempaa peliä se kuitenkin vaatii kuin eilen USA:ta vastaan. Kaikki kunnia tietysti Jenkeille; jaksoivat neljällä pakilla pitää Leijonat tiukilla. Hieman huolimattomasti katselin eilen Kanadan ja Tsekin peliä. Vaarallisen hyvin kanukit pelasivat. Suomelta vaaditaan koko joukkeen onnistumista ilman isoja virheitä, ykköskenttää parhaimmillaan, loistavaa maalivahtipeliä ja Anttilan ratkaisevia maaleja. Muuten käy kylmät. Huom. Minä sentään esitin hieman spesifistisemmät ennakot kuin Jukka Jalonen aina ennen peliä. Harvoin olen niin ympäripyöreitä mitäänsanomattomuuksia kuullut. No, Jukka on loistava valmentaja, ei mikään spekuloija.

  Nyt on aika nauttia Hilpan pyöräyttämä smoothie. Joten loppuun kuva kansallisromattisesta rapun alapäästä. Sellaiseen kuuluu näin keväällä akileija, tyräkki ja ahomansikka. Kesemmällä tilanne vahvistuu päivänkakkaralla ensimmäisellä rappusella. Pihanurmen ajan, penkkien laidat trimmaan, mutta rappujen kasvustoon en puutu.

MÄ MISTÄ ALKAISIN...

  Mä mistä alkaisin, tään jutun, tarkoitin. Alan vaikka siitä, että eilen käytiin Lahdessa oikaisemassa isä-Erkin hautakivi. Käynti onnistui sikäli, että lopputulos on positiivinen, homma ratkaistu. Siinä mielessä lopputulos on negatiivinen, että emme onnistuneet hautakiveä oikaisemaan. Oottakaapa hetki, niin selvitän. 

  Aamusta startattiin reissuun. Kahvitunti vietettiin Neste Taukotuuli Vierumässä. Siitä jatkettiin meille Hollolaan, minne Hilppa jäi keräilemään tavaroita ja vaatteita mukaan otettavaksi. 

  Kun päästiin rikospaikalle, huomattiin, että hautakivi ei ollut enää kallellaan. Se oli oikaissut itse itsensä. Ihan oikosenaan makasi maassa mahallaan. 

  Me ei hätkähdettu kiven viestittämää disinfomaatiota, vaan otettiin työkalut esiin. Työkaluina kaksi lapiota ja kaksi rautakankea. Hivutettiin ensi kivi hieman loitommaksi jalustasta. Sitten kiepautettiin jalusta  nurmelle, kaadettiin kuoppaan neljä ämpärillistä mursketta. Haneli tasaili pinnan, minä hain vesipostilta kastelukannulla vettä tiivistykseen. Jalusta siis saatiin helposti paikoilleen. Sitten alkoi tenkkapoo. Hautakivi, n. 300 kiloa, oli ankkuroitu jalustaan terästapilla, eli jalustaan poratusta reistä tökötti reilut viisi senttiä rosteripyöröterästä, ja se piti saada osumaan kiven "pohjassa" olevaan reikään. Mission impossible käsillä olevilla värkeillä. 

  "Olis ees pari pätkää kakkosnelosta, joitten päälle voitais ensin hivuttaa kivi, siitä sitte keinottelemalla kankiin kanssa lumpsautettua reikään!", tuumi Haneli.

  "Lähen kysymään, saataisko pari kakkosnelosen pätkää lainaks", tokaisin, läksin dallamaan kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa seurakunnan työntekijöiden taukotilaa, sillä oli ruokatunnin aika.

  Taukotilan pihalla istui huivi päässään nuoren Little Stewenin näköinen mies. Kerroin asiani.

  "Katotaan!", sanoi mies. 

  Käveltiin varastorakennukseen. Ei löytynyt. Kaveri nappasi sahan, sanoi "mulla on pari lankkua vaatekopissa, millasia tarttet?"

  "Kaksi puolimetristä", ilmoitin.

  Little Stewen-näköismies käväisi taukotiloissa, tuli pian parimetrisen lankun kanssa takaisin, mittasi ja sahasi kaksi puolen metrin pätkää, sanoi "tuotko tänne takaisin, kun ette enää tartte?"

  "Ilman muuta", ilmoitin ja kiittelin kumarrellen melkein otsani ruvelle.

  Kun tulin takaisin Hanelin luo, tämä sanoi, että meillä myös kakkosvaihtoehto. Hän sanoi, että sakastin pihaan oli äsken ajanut pyöräkuormaaja, ja kuski oli mennyt sisään. 

  "Mennään kysymään, josko kuski tulis kohtuullista korvausta vastaan nostamaan kiven paikoilleen. Miulla on liinat autossa", jatkoi Haneli. 

  Tuumasta toimeen. Sakastin pihalla oli joku äijä. Me kysymään apua. Äijä ilmoitti, ettei ole koneen kuski, mutta sanoi käyvänsä kysymässä, vaikka epäilikin homman onnistumista. 

  Pian hän tuli takaisin, sanoi, että ei onnistu, vakuutusasiat ja sellaiset ovat esteenä. Näin olin arvellutkin.

  Me siis rikospaikalle päätämme raapimaan, kiveä paikalleen yrittämään. Totesimme työn olevan liian hankala. Jos kiveä yritti kangeta pystyyn jalustan päällä olevien lankkujen päälle, pakeni se tietysti kauemmas. Jos toinen meni pitämään vastaan, niin liian painavaksi kävi toiselle kiven pystyyn vääntäminen. Pari  kolme kertaa yritettyämme minä totesin tosiasian

  "Ei tule näillä evväillä onnistummaan. Sitä paitsi loukkaantumisen vuara on ilimeinen, jos väkisin yritettään väkertää. Nyt tehhään niin, että mennään hautakiviliikkeeseen, tilataan työ!"

  Pakattiin kamat autoon, siistittiin työmaa, kiepastiin viemässä lankunpätkät takaisin, sörnäytettiin vajaan kilsan päähän hautakivifirmaan.

  Siellä sujui oikaisun tilaus hetkessä. 179 € on hinta. Työ tiedetään suoritetuksi, kun lasku livahtaa sähköpostiini. Olis pitäny soittaa ja tilata homma heti alkujaan. Nyt meni näin. Jos tulee vastaava työ eteen, niin annan sen suosiolla alan porukan tehtäväksi. Tai sitten otan mukaan kolmijalan ja taljan. M.O.T.

  Kun asia oli täten ratkaistu, ajettiin hakemaan Hilppa Hollolasta. Kamat autoon, kirjaston kautta mutkaten paluumatkalle.

  Syömässä käytiin Heinolan ABC:n vieressä olevassa Ravintola Heilassa. Mahat pullollaan sieltä Mikkeliin. Pitkäjärven lähellä olevassa Hydrauliikka Keskuksessa poikettiin. Minä marssin sisään. Pidin peukun ja etusormen välissä snadia painepesurin rengastiivistettä. Jo kaukaa keski-ikäinen miesmyyjä toivotti tervetulleeksi, kysyi "miten voin auttaa?"

  Nostin käden ilmaan näytin tiivistettä.

  Myyjä siristeli silmiään, "enpähä niä", kävelin lähemmäs, "ootahan, no sehä on painepesurista!"

  "Mistä tiesit?", minä kysyin.

  "Niitä tuppaa mänemään näin kevväisin! Monta laitetaa?"

  "Laita vaikka neljä".

  Myyjä haki pussillisen, tarkasti vielä mausermitalla koon, laittoi neljä minigrip-pussiin.

  "Onks siulla kolikkoa meijän kahvikassaan? Ei näe pientä laskua viittis kortille tehä" tokaisi myyjä, kun kaivelin puhelinta maksaakseni.

  "Katotaan", sanoin, "vaikka ei miulla ylleensä oo kätteistä."

  Löytyi lomsasta euro. Kysyin riittääkkö.

  "Jo vain!", kertoi myyjä. Tavara ja maksu vaihtoivat omistajaa. Minä poistuin hyvän kesän toivotukset korvissani. Kyllä Mikkelissä on mukava asioida!

  

  Vielä käytiin viikon muonat Lidlistä, sitten Piskolaan, vene täyteen tavaraa, nokka kohti Saarelaa. Kello oli melkein viisi, kun mökille palattiin. Hyvä on päivä kulumaan, kun noinkin tärkeä teko kuin kiven oikaisu on tullut saatetuksi päätökseen. 

 Tänään onnistuin sitten painepesurin saamaan kasaan. Kokeilin. Ei ollut vika tiivisteissä! Joku muu siellä on prakannut. Irrotin koko letkun. En tiedä, saako sellaisia irrallaan? Vai onko edessä uuden värkin hankinta?

  

  Mutta ennen painepesurin kasaamista kävin katiskalla. Enkä tyhjin toimin. Kilon hauki ja kymmenen otettavaa ahventa oli pyytöön lyöttäytynyt.

  Tuo isoin ahvena paino melko jämptisti 700 grammaa. Fileitä tuli ainakin pariin ateriaan, eli pakastimeen joutuu osa.

  Mä mihin lopettaisin? Mä lopetan tähän.