PAREMPI MYÖHÄÄN...

  Aikamoista "eipäs, juupas"-meininkiä oli eilinen. Mutta vasta iltapäivällä. Kahteen asti oli ihan "juupas". Kävin kahdeksalta peräkärryn vuokraamassa. Sitten tyhjennettiin ulkovarasto joutavasta. Hilppa teki myös inventaarin takapihalla parvekkeen alla olevassa n. 1500X600X800 kokoisessa puisessa säilytyslaatikossa. Kolme tai neljä kottarillista sieltäkin löytyi pois vietävää. Hieman enemmän löytyi itse varastosta. 

  Kun kierrätysasema aukesi klo. 12, oltiin jo puomin takana. Kärryssä oli energiajätettä, sekajätettä, metallia, lasia, sähkölaitteita, muovia. Aseman toimihenkilö loi pikaisen katseen kuormaan, näytti, minne mikäkin tavara menee, veloitti 19 €.

  Minä tein vielä toisen keikan jäteasemalle. Vein kaatamani omenapuun ja terijoensalavan roippeet. Se ei maksanut kuin käytetyn bensan. 

  Jo ennen kahta palautin kärryn. Selvisin viidellätoista eurolla, vaikka taksa on oikeastaan kaksi kymppiä. Olen tuossa autopesulassa tuttu asiakas. 

  Vielä anekdootti varastontyhjennystapahtumasta. Tienoolle ilmestyi kadunpuhdistusporukka. Kadun Katua kasteleva säiliöauto ajeli kylmän viileästi ohi välittämättä siitä, että peräkärry oli kuomu avattuna tien laidassa. Eli hieman kastuivat rojut. Ei niillä väliä, mutta mitä jos kärryssä olisi ollut satiinsohva pari taulua? Tarkistin vielä, ettei missään kadun varrella ollut ilmoitusta puhdistuksesta, kuten kaupungissa yleensä on, pysäköintikiellon kera. Ei ollut.

  Sitten alkoi "eipäs, juupas". Haneli oli luvannut käydä katsomassa, joko Kiukuanselältä ovat jäät lähteneet. Lupasi käydä, kunhan ensi vetäisivät nuottaa Kaupinhauvasta. Ei ollut velj'poika kahteen mennessä soittanut. Minä pirautin Pesosen Heikille. Heguli kertoi, että Potinlahti on aika pitkälle jäässä. Sanoi myös, että länsireunalla oleva kallioon asti on kyllä sulaa, mutta laituriin ei ole mitään asiaa. 

  Puolen tunnin kuluttua Heguli soitti. Hän oli ajanut Kiukuanselän puolelle, ja kertoi sen olevan kokonaan jääpeitteen alla. Sanoi, että ette kyllä huomenna siitä läpi pääse. 

  Me, että ..kele! Tavoittelin Hanelia. Hän kertoi, että vesillä olevan veneen akku sassaroi, ja että illalla hän käy katsomassa. 

  Me miettimään, mennäkö vai eikö mennä? Päätettiin, että mennään, koska henkinen valmiustila oli korkea. Päätettiin, että jos ei veneellä Piskolasta Avokkaansaareen pääse, niin päästäänhän me soutuveneellä Potinlahdesta. Soutuvene, tapansa mukaan, talvehti Potinlahdessa, kaikelta varalta. 

  Illalla olin taas yhteydessä Haneliin. Hän oli käynyt tutkimusmatkalla. 

  "Jäitä siellä on. Tuuli on painanut niitä Piekälänsaarta kohti. Käyn vielä huomenna aamupäivällä katsomassa".

  Niinpä me aamulla lähdettiin. Mikkelissä käytiin ostamassa Lidlistä viikon muonat, oltiin Piskolassa yhdentoista jälkeen. Haneli sanoi, että kyllä nyt pääsee. Hän oli käynyt kurkkaamassa, ja kertoi Leppäniemen päässä olevan muutaman sadan metrin matkalla puikkojäälauttoja. 

  Haneli oli jo tuonut veneen rannalle. Samoin ladatun akun. Hän tuuppasi rantatrailerin veteen, pian vene kellui. Ja hörähti käyntiin parilla pyöräytyksellä. 

  Päätimme lastata autosta kaikki tavarat jo Hanelin rannassa veneeseen. Siksi, ettei tarvitsisi Potinlahdessa murtaa jäätä laituriin pääsyä varten, vaan voisin ottaa Hipan sulan reunalta kyytiin. 

 Sitten Hilppa auton puikkoihin, minä veneen. 

Tulivat ne jäät vastaan Leppäniemen sivulla.

Mutta ei vaikeuksia. Vähän kurvaillen pääsin lauttojen välejä pitkin helposti läpi. Muuten oli väljää vettä oli usmuutella.

  

  Potinlahtikin oli lähes vapaa jäistä. Oliko Heguli piruuttaan eilen puhunut omiaan? En usko. Heikki on huumormiehiä, mutta ei pahantahtoisella tavalla. Lämmin sää ja navakka tuuli tekivät vuorokaudessa tehtävänsä.

  

  Nyt täällä on paikat lämpiminä, vesi laitettu päälle, katiska nakattu järveen. Hilppa paistaa Hanelin eilen nuottaamina muikkuja. Mikäs on ollessa?

  Vesi tosiaan laitettiin päälle. Kaikki pelaa. Pientä jamua hommassa oli, kuten yleensä aina. Nyt oli pyykinpesukoneen hana jäänyt auki, ja liitäntä koneen takana oli "valeessa". Kun tälläsin pumpun päälle, ehti irti ponnahtaneesta tuloletkusta valua hieman vettä lattialle ennen kuin ehdimme sulkea tulon. Siinähän meinasi tunteen kuumeta, perkeleitäkin kiiri ilmoille. Mutta konflikti on ohi. Ja pieni juttuhan se oli kaiken kaikkiaan. Nyt kävi käsky päivän ensimmäiselle aterialle. Joten muikkuja napsimaan. 

Hyvin muuten näkyy järvelle, näin lehdettömänä aikana. 

JO HELEPOTTAA

  Nyt näyttää siltä, että mikään ei ole ikuista. No, timanteista en tiedä, mutta ainakin Saimaan jäät Anttolan tienoilla alkavat nöyrtyä kevään edessä. Harviolta kuuluvat jo olevan melko vähissä. Sappulanselkä oli vielä aamulla jääpeitteessä, joka kuitenkin jo rakoili. Tämän päivän tuulet varmaan sieltäkin jäät vievät. Eli ensi viikolla saareen päästään. Jo on aikakin; siemenpotut alkaa olla kuin mitäkin lukkeja pitkine ituineen. Hyvähän se, tietysti, että niissä on jotakin itua. 

  Huomenna on äitienpäivä, joten sen merkeissä mennään. Elinan luona tietysti käydään. Maanantaina vuokraan peräkärryn. Tarkoitus on tyhjentää ulkovarasto turhasta roinasta. Tyhjentää periaatteella, että kaikki, mikä ei tunnu oleellisen tärkeältä, saa lähtöpassit. Ei periaatteella "tiijä vaikka joskus tarviis!"

  Varastosta löytyy mm. iso määrä suksia. On murtsikoita, on laskettelusuksia, on aikuisten, on lasten. Ne ovat lähes museotavaraa, joten uusiokäyttöä ei ole. Irrotan siteet, jäteasemalle niille kuuluviin paikkoihin ne päätyvät. Samoin löytyy hyllyllinen minun tekun aikaisia kansioita ja papereita vv. 1978-1981. Poltettavaksi päätyvät. Löytyy sieltä joitakin rikkinäisiä sähkölaitteita, monenlaisia listanpätkiä, vanhoja katuharjoja ja haravia, ties mitä muuta. Onpa yksi yli 30 vuotta pöyrinyt moottorisahan romukin. Osoite tulee olemaan Salpa Kierron Hollolan lajitteluasema. 

  Ja tästä aasinsiltana: Jos olisi kaksi moottorisahan romua, tekisin, kuten remonttimies NM 1980-luvun puolivälin paikkeilla eräällä kerrostalotyömaalla Hyvinkäällä. Tämä oiva heppu tuli töitä kyselemään, kun oltiin monttuvaiheessa. RT. oli vastaavana, minä työmaamestarina. NM kehui taitojaan. Me palkkasimme, koska remppamiestä kaivattiin. Remottimies raksalla tarkoitti siihen aikaan sellaista kaveria, joka osasi jonkin verran sähköhommia, hitsausta, pieniä korjaustöitä sähkökoneille, jos talvella tarvittiin höyryä, remppa huolehti höyrykopista, samoin valujen lämpölankojen asennuksesta. yms. Osoittautui kuitenkin, että haksahdimme pahan kerran. Puheet olivat NM:llä taitoja suuremmat. Mutta sen verran hän osasi, että teki kahdesta risasta moottorisahasta yhden toimivan. Se oli heti alkuaikoina, kun emme olleet vielä tajunneet miehen kykyjen rajallisuutta. Kun työpäällikkö oli sitten käymässä työmaalla, sanoi RT: hänelle: "Palkattiin muuten kunnon remppa! Se teki kahesta paskasta moottorisahasta..." minä ehdin livauttamaan väliin "yhen kelvottoman!" Vitsinähän minä sen heitin. Mutta enteellinen lohkaisu. 

  Kun saadaan varasto maanantaina siivottua, ollaankin valmiita Anttolaan. Eli tiistaina tai keskiviikkona lähtö tapahtuu. Haneli tarkentaa vielä, kunhan käy ehkä maanantaina ajelemassa veneellä Paajalansalmella ja Kiukualla. 

  Potinlahti on pitkälle jäässä, kuten on ollut viime vuosiana joka kerta, kun ensimmäistä kertaa ollaan saareen menty. Alumiinpaatti on toiminut murtajana, joten tavarat autolta ollaan veneeseen saatu. Näin tulee käymään tänäkin vuonna. 

  Kyllä sormet jo syyhyävät. Eikä tarvitse muutamaan viikkoon kolmiloikkaa hypellä, sen verran puuhaa piisaa. 

  Pitääköhän meidän syksyllä jatkaa saarielämää pitkälle marraskuuta? Että tulisi tavanomainen kuusi kuukautta täyteen? Tiijä häntä. Riippuu tilanteesta, riippuu ilmoista. Siinä mielessä ei väliä, sillä meidän kahden paikan asumiseen ei liity mitään veroteknillisiä seikkoja. Vähän veroa maksetaan vähistä tuloista, oli niin tai näin. 

  Loppuun kuva siniseltä Saimaalta, otettu 8. toukokuuta 2021. 

(P)OPPIA IKÄ KAIKKI

  Latasin puhelimen muutamia 1970-luvun alun albumeja. Sellaisia, joita en ollut kuullut aikoihin ja jotka tuovat muistoja mieleen. Tässä lista:

  Neil Youngin Everybody Knows This Is Nowhere. Tämän albumin hankin Saksasta1971 ollessamme siellä Ruikun kanssa vuoden pestillä duunissa. Minulla oli jo aiemmin kokemusta Niilosta, sillä omistin hänen levynsä After the Gold Rush, sekä Crosby, Stills, Nash&Youngin Déjà Vun. Tämä Niilon toinen sooloalbumi vankisti elinikäisen suhteen muodostumista. Huomioitavaa levyssä on myös, että sen, varsinkin biisin Down by the River, myötä myös Annasta sukeutui jokinasteinen Niilo-fani (3 kertaa ollaan yhdessä Niilon konsertissa käyty). 

 Stephen Stillsin Stephen Stills. Stills oli samoin tullut tutuksi C,S,N&Y:n myötä Olin myös kuunnellut Koistisen kaupan pihalla olevassa aitassa Koistis-kaiman omistamaa Super Session-albumia (Al Cooper, Mike Bloomfield, Stephen Stills). 

  Muistan, kun Ahos-Ritin kanssa kuunneltiin Pennilän vintillä Stephen Stillsiä.  Levyn kannessa Stephen istuu lumisessa talvimaisemassa kaatuneella puunrunkolla näppäillen kitaraa, ja hänen vierellään on muovinen kirahvi. Muistan, kuinka esitimme, hyväntahtoisin äänenpainoin, näkemyksiä muovisen kirahvin oikeutuksesta kansikuvassa oloon. Lopulta kantani voitti, kansi hyväksyttiin.

  James Taylorin Mud Slide Slim and the Blue Horizon ja Carole Kingin Tapestry. James Taylorin levyn hankin 1972. Carole Kingin loistavan Tapestryn vasta myöhemmin. Levyjä yhdistää tietysti kappale You've Got a Friend, eräs kauneimmista pop/rock-biiseistä ikinä. 

  Päällimmäisen muistona You've Got a Friendistä on mielessäni juhannus 1972. Vietimme juhannusta Pistohiekalla, Hilppa, Haneli ja minä. Perämoottorilla sinne mentiin. Jostain syystä pystytimme teltamme Hietavedelle Hietasaareen, eli kauas juhlapaikalta. Syytä moiseen en muista. Teltalla litkittiin hieman viiniä, kuunneltiin kasettimankalta mm. tätä James Taylorin tulkintaa. 

  Tarinan olen joskus aiemminkin kertonut, mutta lyhyt kertaus on paikallaan. Kun pääsimme Lieveden puolelle, jäimme Hilpan kanssa pieneen saareen noin kilsan päähän biitsiltä, Haneli lähti tiedustelumatkalle, ja hänen oli tarkoitus hakea meidät myöhemmin. Niin oli, mutta ei miestä näkynyt, ei kuulunut. Tuli ilta, tuli yö. Meillä oli punkkua, ei muita varusteita. Onneksi oli hyvä ilma. Kiersimme auringon mukana aina sille syrjälle saarta, minne onneksi vain hetkeksi piiloon mennyt mollikka paistoi. Tuli aamu, selällä souteli vene. Me huutelemaan. Saimme kyydin leirintäalueelle. Kyyti maksoi viimeisen punkkupullomme jämät. Löytyihän se Haneli. Ilman okulaareja. Oli saanut lasinsa rikottua, eikä ollut uskaltanut lähteä puolisokeana meitä hakemaan. 

 Leonard Cohenin Songs of Love and Hate. Kun menimme naimisiin 1.3.1974, eivät juhlallisuudet olleet suureellisia. Maistraatissa käytiin, todistajina ystäväni Kari P. vaimoineen. Virallisen tapahtuman jälkeen mentiin meille kahville. Paikalla me, todistajat ja Erkki sekä Elina. Laitoin levylautasella Leonardin albumin. Illalla menimme johonkin ravintolaan syömään, me ja todistajat. Jossain vaiheessa tokaisi  Kari "oliks se levy, mitä soitit, kaikki yhtä kappaletta?" Cohenin musiikki ei vissiin sykähdytä kaikkia samalla tavalla?

  Olisihan noita muistojen levyjä enemmänkin. Olkoon kuitenkin tässä, sillä muita en puhelimeeni eilen ladannut. 

  Tuollaisia sointuja korvissani kun aamulla olin lenkillä, tuli jostain mieleeni sana "possessiivisuffiksi". Muistin jopa, mitä sana tarkoittaa. Siitä jatkui ajatus. Mietin, mikä oppiminen on tärkeää, mitä tarvitaan, mikä jää mieleen, mikä ei? Ìtse muistan vaikkapa "possessivisuffiksin", vaikka sillä tiedolla ei ole ollut elämässni mitään merkitystä. Toisaalta muistan myös "pienimmän yhteisen jaettavan" ja suurimman yhteisen tekijän". Niistä on joskus ollut apua jotakin pulmaa miettiessäni. En tällä tarkoita, että matematiikka on tärkeämpää kuin kielioppi. Ja hetken noiden aatosten jälkeen dallattuani tulin siihen johtopäätökseen, että kaikki oppiminen on tärkeää, sillä ei kukaan ole osannut laatia kullekin ihmiselle yksilöllistä listaa niistä asioista, joiden tietämisestä on hänelle joskus hyötyä. Kyllä ihmisaivojen kapasiteetti riittää tiedon tallentamiseen. Toisilla se tieto ei kauaa pääkopassa viihdy, jokusilla ei halua poistua. Mutta kannattaa tallentaa. 

  Selasin kuvakansioitani, mutta 1970-luvun tarjonta oli niukkaa. Laitan kuitenkin yhden, missä ajan muoti on esillä...

...ja toisen Hilpasta sellaisena kuin hän oli tavatessamme 50 vuotta sitten.

RIEHAKASTA VAPPUA

  Perinteisen oloisessa vappusäässä ollaan. Mutta se ei ole haitannut. Riehakkaasti ollaan aattoa vietetty. Melkein ranttaliksi on mennyt; päivällä syötiin nakkeja ja perunasalaattia, kahvin sekä iltaespresson kanssa oli munkkeja. Simaakin ostettiin litran pullo. Railakasta menoa, eikö vaan? 

  On jokusia ajastaikoja kulunut siitä, kun vappua oikeasti tuli juhlittua. Nuorena kartsalla rälläten, vähän vanhempana ystävien kanssa skoolaten, keski-ikäisenä kotona viiniä litkien. Enää ei rällätä, skoolata, ei edes kahdestaan viiniä litkitä. Ei juuri minkään makuista teollista simaa ja kuivanpuoleisia munkkeja nautitaan, muuten ollaan kuin minä päivänä tahansa. 

  Huomenna ei mennä brunssille, ei mennä Ullanlinnamäelle, ei mennä marssille. Huomenna jatketaan samalla riehakkuuden tasolla kuin tänään; juodaan mitäänsanomatonta simaa, syödään kuivakoita munkkeja. Ja hups, vappu on pian ohi. 

  Tässä nykyisessä tavassa on se etu entisiin, että ei tule krapulaa. Eikä tule isommin hölmöiltyä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että ei jää myöskään muistoja. Heille sanon, että ei ole jäänyt menneistäkään. Vaikka kuinka tarkkaan muistelen, niin en yhtään erityisesti mieleen jäänyttä Valpuria saa päähäni. Hauskaa on varmaan ollut. Mutta ei niin hauskaa, että se enää saisi aivojen muistikeskusta euforisiin tunnelmiin. Juhannusten juhlahumusta on sentään monia hauskojakin muistoja. Samoin uusista vuosista. Mikseivät vaput ole jääneet mieleen? Tiijä häntä. Mutta joka tapauksessa VAPPUPAMAUS:

  Vappu on siis pian takana. Äiti on, taas kerran, suorittamassa toipumista. Ei ollut koronatartuntaa, kuume on laskenut, on alkanut syödä. Näin kertoi eilen minulle hoivakodin hoitaja. Kun hänen raporttiinsa kommentoin "Elina on siis palaamassa hänen normaaliin oltilaansa", niin hoitsu vastasi "osuvasti luonnehdittu". Satavuotisjuhlat ovat siten yhä suunnittelussa. 

  Aaton lyhyet on kirjoitettu. Loppuun kuva pupusta, joka kävi ihmettelemässä, mitä omenapuulle, minkä torstaina pätkin läjälle, oikein on tapahtunut.

ELINAJANODOTE

  Kävin eilen vuositarkastuksessa. Uudessa ja hienossa Hollolan sote-keskuksessa kävin. Ei mullistavia muutoksia terveydentilassa havaittu. Lukuisat verikoearvot olivat viiterajoissa. Lääkityksiä on, joittenkin annostuksia päivitettiin, yhdelle uudelle resepti kirjoitettiin. Eli leima tuli Peppen rekisteriotteeseen. Seuraava katsastus vuoden kuluttua. 

  Elinajanodote Suomessa lienee miehillä vähän alle 80 v., naisilla jonkun vuoden päälle 80 v. Kävin googlessa. Nyt tiedän tarkalleen oman tilanteeni: Tilastokeskuksen laatiman hakukoneen (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006398719.html) avulla se selvisi. Kuolen tammikuussa 2029. Hieman täsmällisyyttä haluaisin, sillä tarkka päivä puuttuu. No, karkeat valmistelut peijaisiin toki on mahdollista tehdä tuollakin tiedolla. 

  Leikki sikseen. Ja oma elinajanodotetavoitteeni on kyllä kymmenen vuotta pidempi. Ilman  biogerontologian mahdollistamia keinoja. Toivottovasti oma tavoitteeni on lähempänä totuutta. 

  Äiti-Elina on jo ylittänyt eliajanodotteensa rutkasti. Toissapäivänä hoivakodissa käydessämme selvisi, että äidillä ovat tulehdusarvot kohonneet korkeiksi, on hieman kuumetta ja ruoka ei uppoa. Lääkäri oli määrännyt hänelle suonensisäistä antibioottia. Mutta koska äiti on saattohoidossa, ainoastaa suun kautta annettava antibiootti sallitaan. Sillä siis mennään. 

  Eilen oli äiti taas syönyt paremmin. Häneltä otettiin myös koronatesti. Kunhan tulos selviää, saan siitä tiedon. 

  Alustavasti ollaan jo juteltu hoivakodin henkilökunnan kanssa 100-vuotisjuhlista. Seuraavat päivät näyttävät, tuleeko niistä totta.

  Odotteet ovat odotteita. Luulen, että oli tuleva elinaikani mikä hyvänsä, sen kulumisen jaksan odottaa. Ainakin, jos suunnilleen tolkuissani ja ilman isoja tuskia saan odotella. 

  Lyhyentähtäimen odotus kohdistuu jäittenlähtöön. Ilmat viilenivät, yöpakkaset palasivat. Eilen satoi Hollolassakin lunta. Haneli sanoi viikko sitten, että ennen äitienpäivää vedet lainehtivat. Kun eilen soitin hänelle äidin tilanteesta, oli velj'poika korjannut arviotaan. 

  "Eihä ne, helevetti, lähe, ku ei meinoo päevällä yöriitteet sulloo!"

  Vielä kuitenkin oli Hanelin vankka mielipide, että heti äitienpäivän jälkeen saareen päästään. Jos näin on, niin saareenpääsynodote on jatkunut ainoastaan muutamalla päivällä. Odotteella ja odotteella on näköjään eroa; pidempi elinajanodote on hyvä asia, pidempi saareenpääsynodote huono. Mot.

  Loppuun pari kuvaa vuoden takaa. Ylempi on otettu 29. huhtikuuta. Riitteessä olivat rannat. Alemman nappasin 28. huhtikuuta. Eli ei kovin keväistä ollut silloinkaan, mutta jäät sentään olivat lähteneet.

SARJOJEN SEURAAMISEN VAIKEUS

  Lienee tarkkaavaisille valjennut, että katselemme aikalailla sarjoja. Yleensä uudet sarjat julkaistaan heti kokonaisuudessaan, niin Areenassa, HBO:lla ja Netflix:lla. Katselemme siis kaikki jaksot muutamassa päivässä. 

  Jokusia juttuja julkaistaan, syystä jota en tiedä, siten, että vain jakso viikossa tulee nähtäväksi. Silloin saattaa käydä niin, että lankeamme aloittamaan katselun heti, kun ensimmäinen jakso on nähtävillä. Odotamme viikon, kunnes seuraavaa pääsemme tiirailemaan. Ja vaikeudet alkavat. Usein sattuu, että ei meinaa muistaa, mitä edellisessä osassa tapahtui! Johtuu varmaan osin siitä, kun niin monia eri sarjoja on tullut koko ajan katseltua, eli asiat sekoittuvat hatarassa kaalissa. Osoittain syy on tietysti pelkästään iän myötä yhä huonommaksi muuttuvassa muistissa. 

  Poikkeuksiakin on. Esim. My Brilliat Friendin katselu onnistui vallan mainiosti jakso/viikko-tahdilla. Shetlandsaarten murhat puolestaan tuotti vaikeuksia. Monasti kesti esittevän jakson loppupuolelle saakka, ennen kuin alkoivat tapahtumat valjeta, juoni palautua. 

  Se, ainakin minua, hämää, kun monesti sarjoissa on lukuisa määrä henkilöitä, henkilöitä, joilla kaikkilla on tietty tarkoituksensa juonen kannalta. Ja kun joku nimi laukaistaan esiin, niin eihän se minulle heti sano yhtään mitään. Nimimuisti ei koskaan ole ollut vahvuuksistani parhaita.

 

  Teimme tässä päivänä muutamana Hilpan kanssa diilin. Täst'edes jaksamme odottaa, kunnes koko sarja on nähtävillä. 

  Omat murheensa on nopeammalla tahdilla katselussakin. Olen huomannut, että jos kyseessä on vaikka 8-osainen juttu, ja tuijotamme siitä kaksi jaksoa päivässä, niin ensimmäiset neljä kuluvat siihen, että yrittää päästä perille, mitä sarjassa tapahtuu, viimeiset neljä puolestaan siihen, että yrittää muistaa, mitä neljässä ensimmäisessä tapahtui. Pitääköhän tuplata päivittäinen B12-annos? 

 Moottorisahan otin edellisellä reissulla Anttolasta mukaan  Huomenna aioin tehdä pienimutoisen sahauksen. Takapihallamme on yksi omenapuu, vaalea kuulas. Sitä ovat jänikset syöneet monina talvina, mutta hengissä se kestänyt. Joinain vuosina se on tehnyt omenoita parikin ämpärillistä, joinain ei juuri yhtään. Olen puun pitänyt leikkaamalla lyhyenä. Leveyttä sillä on kyllä melkoisesti. Sen vuoksi viime talven lumi pääsi kerääntymään puun oksille siihen malliin, että se kaatui. Eli nyt karsin ja pätkin omenpuun odottamaan jossain vaiheessa taloyhtiön paikalle tilaamaa siirtolavaa. Samoin katkaisen naapurin rajalla kasvavan terijoen salavan. Katkaisen ihan maata myöten. Pitää kesällä kokeilla, saisiko sen juuretkin ylös kaivettua. Tuo salava on ollut turhan työläs kasvi, Se kasvaa kesässä hurjasti, ja on siten leikattava joka vuosi, vähintään joka toinen. Nyt se rieha on loppu, näin naapurin kanssa sovittiin. 

  Vielä käyn talon toisessa päässä kaatamassa erään asukkaan etupihalta tuijan. Se on kasvanut leveyttä ja korkeutta niin, että peittää jo näkyyvyyden, varjostaa sisätiloja. 

  Eiköhän tankillinen bensaa noihin töihin riitä. En tullut ottaneeksi bensa- ja teräketjuöljykannuja mukaan. 

  Niinpä. Aika onnettomiahan nuo meidän murheemme ovat, muistit ja bensan riittämiset. Sota jatkuu osoittamatta laantumisen merkkejä, eikä neuvotteluista ole mitään tietoa. Venäjä yrittää jotakin myös Moldovan suhteen. Tai siltä ainakin näyttää. 

  Lavrov kertoo pitävänsä kolmannen maailmansodan mahdollisuutta varteenotettavana. Ei paljon naurata! Toisaalta ei venäläisten puheisiin ole voinut luottaa. Päinvastoin he ovat yleensä tehneet. Mutta sekään näkökulma ei lohtua tuo; sanoihan Lavrov Intiassa, että Venäjä ei aio käyttää ydinaseita. Huh, huh!

  Loppuun laitan viikonloppuna ystävältäni Karin lähettämistä kuvista yhdistettynä rantalookin 1967 mallia. Minä ja siskoni Ritva (RIP) silloin, kun kesät olivat pitkiä ja lämpimiä. 

KESÄ -67

  Sain tänään vanhalta kaveriltani Kari Parikalta muutamia kuvia kesältä 1967. Kari vietti sen kesän isoäitini Emman (Emchen) "kesäpoikana" Avokkaassa. Saarela oli silloin leskeksi jääneen Emman omistama, ja hän pestasi muutamana kesänä ennen kuin aika hänestä jätti jonkun lukiota lopettelevan, tai juuri koulunsa päättäneen, nuoren miehen Lahdesta kesäkuukausiksi avukseen saareen. Veneellä ajaminen, puiden tekeminen, saunan lämmittäminen, ruohon leikkaaminen, etc., kuuluivat askareisiin, joista iäkäs isoäitini ei enää selviytynyt. 

  Minä täytin tuona kesänä 16 vuotta. Takana oli Pictures-kausi, luokalle jääminen, edessä aikuistumisen oven varovainen koputtelu. Kesätöihin en vielä tuona kesänä mennyt, vaan duunailin Piskolassa kaikenlaisia maalaistalon töitä. Töitä, jotka eivät olleet kellokortin takana, joten vietin paljon aikaa Avokkaassa itseäni reilun vuoden vanhemman Karin seurana. 

  

  Muutama tänään saamistani kuvista minulla jo oli ennestään, jokusia ennennäkemättömiä  Karin skannaamien joukosta löytyi. Kari oli kuvien viereen kirjoittanut aikanaan pienen selituksen, ja ne olivat mukana hänen skannaamissaan sivuissa. Hauska niitä on katsella, asioita mieleensä palauttaa. 

  Tässä kuvassa ollaan syömässä grillarttua sorsaa. Karilla oli metsästyskortti ja haulikko, eli kuva on elokuun lopulta. Tai sitten ollaan käyty salamesällä. Kunnon hiiligrilli oli silloin pop. Kuvassa Äiti-Elina, isoäiti Emma, sisko-Ritva taustalla, sekä Haneli (13 v.) ja minä.

 

  Tiemme Karin kanssa kesän aikana Saaren pohjoisosassa olevan mäen päälle tornin. Neljään elävään puuhun se rustattiin. Ihan luvan kanssa tehtiin.

  

  Ritva ja minä tornin alemmalla lavalla.

Näkymä pohjoiseen ylälavalta.

  Yöretkelläkin oltiin. Ei kovin kaukana, Jänissaarista pohjoisemmman rantakalliolla leiriä pidettiin. Veneen alla nukuttiin. Onneksi ei ollut enne tulevasta. Veneen alla nukkuminen.

  Haneli ei vissiin mahtunut veneen alle. Tämä kuva on selvityksen mukaan otettu aamulla klo. 5:00. 

  Vesihiihtoakin harrastettiin. Kymppiheppainen Mercury vaneripaatissa jaksoi köykäisiä poika vetää. Kuvassa Hanelin tyylinäyte.

  

  Heinähommia tehtiin Piskolassa, kun se aika oli käsillä.

  Pictures oli haudattu, basso vaihdettu akustiseen kuusikieliseen. Ei minusta soittajaa tullut, vaikka vielä sinä kesänä yrittelin sointuja tavoitella.

  Sinä ikimuistoisena viimeisenä "vapaana" kesänä puksuttivat matkustajalaivat monta kertaa viikossa Mikkelin ja Lappeenranna väliä. Meillä oli saunatuvan hirsiseinään lyijykynällä kirjoitettu aikataulu. Suurta huvia oli ajaa pienellä peräprutkulla melko kookkaisiin laineisiin.

  Tässä kuva, joka on otettu jouluna 1967. Kari oli lienee käymässä Anttolassa, vaikka en sitä kyllä ihan heti jaksa muistaa. Onko minussa häivä Iiriksen näköä? Tai siis tietysti toisin päin.  

Lopuksi kuva, josta ei ole mitään sanomista. En aivoituksiani kesältä -67 niin tarkkaan muista.