PALUU HETKEEN

  Eilisen muistelun jälkeen paluu hetkeen. Ja autofaktaan. Tai autofaktaa eilinen kirjoituskin oli, vähän kauempaa vain. 

    Aamulla, kun koko konkkaronkka, eli sortin sakki, oli herännyt, ravittu ja vaatetettu, lähdettii Piskolaan. 

Veneen takapenkille tälläytyi junioriosastoa....

...ja Peppe ahtaui vielä puikkoihin.

  Perillä käytiin moikkaamassa Tainaa, Hanelia ja Annia, sitten tallustettiin Piskolantalolle. Siellä kortteeraavat sisarukset Irma ja Markku, jokakesäiset vieraat. Markku on armoton mustikankerääjä, sienimies myös. 

  Päivän plääni oli seuraava: Hilppa ja minä Markun kanssa mustikkametsään, Anna, Joni ja Iiris puutarhavattumaalle keräämään kypsät pois, Liisa aitan päätyyn varjoon vaunuissaan nukkumaan. Plääni toteutettiin sellaisenaan. Metsäosasto hyppäsi Markun sitikkaan, usmuutti Kurenpääntorpan tietämille. Tai entisen Kurenpääntorpan. Itse rakennuksesta ei ole mitään jäljellä. Lähes maahan lahonnut sauna muistuttaa sentään joskus paikalla asuneesta Ikosen perheestä. Taas lipsahti sivuun. Ei auto tieltä suistunut, mutta minun mustikkajuttuni levisi käsistä.

    Mustikkaa oli sopivasti. Osa kookasta, osa pienehköä, mutta kypsiä kaikki. Hilppa työn touhussa...

...ja Markku myös. Keräsin minäkin, en ainoastaan kuvannut.

  Ehkä puolitoista tuntia oltiin kyykitty, kun tavoite oli täynnä. Meille kaksi viiden litran ämpärillistä.

  Markku, joka on lähes pro, keräsi kahdeksan litran astian lähes täyteen. Lohduksi  meille: hänellä oli leveämpi poimuri!

  Vajaat kaksi tuntia viivyttiin reissulla. Kun palattiin talolle, oli vadelmayksikkö kerännyt kaikki kypsät marjat, eli seitsemän puolen litran pakasterasiallista ja ehkä kolme litraa ämpäriin. Nukkumaosaston Liisa oli ottanut tehtäväjaon kirjaimellisesti; hän alkoi vasta nyt heräillä. Tässä tyttöä tuodaan siimeksestä pihalle, missä oli myös siimes, koska arska oli juuri piiloutunut pilvien taa.

  Kuten olin lähtiessä ennustanut, talosta ei päästy pois ilman jäätelökahveja. Oli pullaa myös. Nehän maistuivat metsäkeikan perään. Iiris ehti Annin ja Katriinan vanhoilla kaluilla leikkimään.

  Aika on hyvä kulumaan, kun sortin sakin kanssa reissaa. Kun hivakoinemme olimme päässeet Saarelaan ja syöneet, oli kello jo pian neljä. Sitten mustikan putsausta (Hilppa) ja kahvit. Nyt on kello puoli kuusi. Joni lämmittää saunaa. 

 Huomenna perhe Tiilikainen lähtee kohti Espoota. Poikkeavat Mikkelissä Emmalla, Lahdessa parissa paikassa myös. 

  Auto varmaan pullistelee, kun se Potinlahdesta starttaa. Muun tavarapaljouden joukoon tulee kanttarellejä rutosti, mustikoita pikkuämpärillinen, vattuja muutama rasia. Varmaan jokunen kesäkurpitsa ja kurkku myös.

  Me tänne jäävät mennään torstaina kaupunkiin ruokaa viikoksi hakemaan. Mustikoita käydään vielä joku päivä poimimassa. Sieniä kerätään syötäväksi, pakkaseen ei enää yhtään. Niin on käsky kuulunut. Kunhan rouskuaika tulee, niitä tietysti kerätään urakalla, mutta ne eivät mene pakkaseen, tietty, vaan suolaveteen tällätään. 

  Sauna on valmiina. Marssijärjestys on sellainen, että koska Liisa nukkuu (taas) menevät Anna ja Joni ensin, sitten me muut. Iiris on Hilpan ja minun kanssa tykännyt saunoa. Ja me Iiriksen kanssa. Ei hänestä ole edes vaivaa; iso ja omatoiminen tyttö. Komento takaisin. Iiris kuuluu juoksevan rantaan ja huutavan, että haluaa mennä saunaan äidin ja papan kanssa. 

  Ennen kuin saunavuoro iskee, lopetan jutun aamulla ottamaani kuvaan ötökästä kosmoskukalla. Jos ei muuten, niin siksi, että värit eivät riitele.

ARVOSTAN

  Nyt tulee erilainen blogi. Ei tule yhtään kuvaa sienistä, ei muikuista, ei kasvimaan aarteista, ei juuri lapsenlapsistakaan. Ehkä minulle on vielä toivoa?!? Nyt tulee juttua arvostuksesta. 

  Ihmiset arvostavat asioita, ketkä mitäkin, kutka kutakin. Toisilla on arvot kohdallaan, toisilla toisten mielestä vinksallaan. Arvostuksen kohteina voi olla vaikka mitä, ainakin melkein. Hetkinen. Onko olemassa asiaa, jota ei kukaan arvosta, tai ainakin voisi arvostaa? Mietitäänpä. Joku saattaa arvostaa normaalilla mittapuulla arviotuna iljettävimmistä iljettävintä juttua. Ja todennäköisesti arvostaakin. Joku. Tai jotkut. Sellaiset ihmiset ovat normaalimittapuun kantilta tiirailtuna poikkeavia. Mutta se ei kuulu kontekstiin. Itse asiassa en keksi asiaa, mitä en voisi kuvitella jonkun arvostavan. Meitähän löytyy melko monen sorttisia. 

  Itse arvostan monia asioita: henkilöitä, taiteenaloja, mielipiteitä, aatteita, tavaroita, lista on loputon. Nyt kerron eräästä aamulla sienimetsässä (no tulihan se sieltä!) ollessani ajatuksiini tulleesta asiasta, asiasta, mitä arvostan. Arvostan sitä, että olen elämäni aikana ehtinyt pelata Kirvestä lukuisien ikimuistoisten persoonien kanssa. Nämä ehtimiset olen ehtinyt jo nuorena ja nuorena aikuisena kokemaan. 

  Ensimmäiset oppini tuohon korttipeliin sain Pettisen Paavolta. Pettisillä lyötiin Kirvestä joskus tuntikausia, Paavo, Leksa ja minä. Paavo on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten, Leksa vasta hiljattain. Nämä peliajat sijoittuvat vuosiin 1967-1970. Paavon luona oli rento meininki. Saatiin Leksan kanssa tuprutella tupakkiakin, ei Paavo ollut moksiskaan. Saattoi joskus pummata meiltä Marlboron, joskus tarjota meille Nortin. 

  Pettisen korttipakka oli, kuten kirveshuussolleissa on, sellainen, että valakka ja jokerit olivat yhtä kuluneita ja likaantuneita kuin muutkin kortit. Musta Maija- ja Paskahousu-talouksissa olisivat nuo erikoiskortit pistäneet heti silmään jakoa tehtäessä. 

  Sitten siirryin todelliseen kirveskouluun, nimittäin Seiloniemen pelihelvettiin, eli Kiljusen Pertin torpalle. Siellä tuli korttia löytyä vuosien 1973-1985 varrella lukuisia kertoja. Kokoonpano oli yleensä isäntä Pertti Kiljunen, hänen luonaan kortteeraava Parkkisen Antti, Haneli ja minä. Pelattiin siellä joskus pokkaa tai sököäkin, mutta Kirves oli se, minkä ilolla ja lämmöllä muistan. Parkkisen Antin korttitermit olivat hersyvän maukkaita. Kyllä kulahti iltapäivä aamuyön tunneille melko vaivattomasti, vaikka olisi ollut monesti asiallisempaa lopettaa viimeistään yhdeksän uutisiin. 

  Vierailevana tähtenä Seilonniemellä oli joskus Parkkisen Heikki, Antin veljenpoika. Usein pelattiin kossukirves, eli se, joka hävisi, eli sai Kirveen, toi seuraavaan sessioon pullon koskenkorvaa. Mikäli muistini ei petä, Parkkis-Heikki hävisi useamman kossukirveen. Kerran hän toi pullon salkussaan torppaan. Jossain vaiheessa iltaa Heikki sanoi, että miä kirjotan vielä joskus kirjan. Ja nimeksi tulloo "Salakku". Ei ole tietääkseni Heikki kirjaa kirjoittanut. Tai ehkä onkin, en vain tiedä. 

  Ei Seilonniemellä koskaan isommin juopoteltu. Se yksi kossupullo yleensä neljään, joskus viiteen mieheen nautittiin. Totina nautittiin. Pertti kuumensi kaasuliedellä vettä, kaatoi sitä laseihin. Jokainen pani sekaan sokeria mielensä mukaan, hämmenteli aikansa, kunnes Antti antoi luvan kaataa kossua sekaan. Antti nimittäin herkillä sormillaan tunnusteli lasin pintaa, lopuksi tarkalla suullaan maistoi, että ei ollut knorrivesi liian kuumaa. "Ettei haihu rosentit ilimaan!", sanoi Antti. "Jos on liikaa kuumoo, lähtöö höyrän mukana monta rosenttia", täsmensi hän. Joka kerta. 

  Kepille korttipöydässä naureskeltiin "vapisevalle" kepille vielä enemmän. Hyväntahtoiseti toki naureskeltiin. Se kuului pelin luonteessen. 

  Se vielä teki noista korttirupeamista tunnelmaltaan upeita oli, että talosson ei tullut sähköä. Öljylampun valossa kortinsilmää sihdattiin. 

  Kiljus-Pertti ja Parkkis-Antti ovat jo autuammilla korttimaisemilla, Heikki elää tietääkseni toipuen vakavammasta sairaudesta. 

  Samoina vuosina  kuin Seilonniemen pelihelvetissä, tuli satunnaisesti pelattua Kirvestä Rantaharjussa. Siellä oli pelimiehinä isäntä Rantalaisen Erkki, me Hanelin kanssa, satunnaisesti Putkan Tommi, Hämäläisen Pertti, Paakkulaisen Arkko tai Variksen Ville eli Vaakku-Ville. Saattoi olla joku muukin joskus. Ne pelit olivat satunnaisia, eivätkä nousseet tunnelmiltaan Seilonniemen mittoihin. Eivät, vaikka hienoja persoonia niissäkin oli osallisina. 

  Liekö korttipelissä mitään arvostettavaa? No kyllä on. Arvostan Kirvestä pelinä, sillä se vaatii osaamista ja taktiikkaa. "Kirves on korttipeleistä kieroin", sanotaan. Toki saattaa olla, mutta kierous on etelä-savolaista velmuilua. Siis arvostettavaa sekin.  Mutta vielä enemmän arvostan noita suurimmaksi osaksi tuonpuoleiseen siirtyneitä henkilöitä, minua iäkkäämpiä äijänköriläitä (paitsi Leksa vain vuoden,  Haneli nuorempi), jotka olivat oppinsa ammentaneet kuka sodissa, kuka savotoista, kuka kotoa, kuka naapurissa, kuka kukaties rippikoulusta. Sanotaanhan, että Juvalla ei pääse ripille, jollei osaa Kirvestä! 

  Sellainen on blogi, missä ei kerrota tästä päivästä mitään. Eikä laiteta kuvia tämänpäiväisiä. En ole edes ottanut kuin yhden kuvan. Koska kuv(i)a on tapana laittaa, laitan kuitenkin Annan ottaman. Liisa, eli Michelin-miehen ilmentymä, istuu aitassa viruneissa vanhoissa, mutta istuinpäällisten pesun ja kaikenpuolisen puunauksen ansiosta uuden elämän saaneissa rattaissa. 

Vielä se ainoa itse ottamani. Ohimennen napattuna Anna, Liisa ja Iiris hiekkalootalla.

TARINA PÄIVÄSTÄ IIRIKSEN VINKKELISTÄ

  Terve. Mä oon Iiris, viis vuotta ja kohta 10 kuukautta. Ollaan oltu täällä Avokkaansaaressa kohta viikko. Emmi, Tomppa (papan veli), ja Milla oli käymässä. Ne oli pari päivää. Sitten mumma ja Peppe-pappa tuli takasin. 

  Viime yön mä nukuin mumman ja Peppe-papan kanssa saunatuvassa. Peppe-pappa on ku lapset; se käy aikasin nukkumaan. Me mentiin yhessä illalla saunan jälkeen saunatupaan. Mummakii tuli kohta lukemaan mulle iltasatua. Olis Peppekii lukenu, mut mumma halus. 

  Mumma lähti sitte ylös, mä menin omaan sänkyyn. Ei meinannu uni tulla. Kysyin sitte Peppeltä, että saanko tulla sen viereen, ku ei meinaa nukuttaa? Saihan mä. Siinä mä sitte nukuin koko yön, mumman ja Peppe-papan välissä.

  Aamulla ku me mumman kanssa herätii, oli Peppe jo hävinny. Eikä sitä näkyny tuvassakaan. Pappa, äiti ja Liisa nukku vielä. Kahvit Peppe oli kyllä keittäny. 

  Kohta Peppe-pappa rymys metästä. Se oli keränny melkein korillisen kanttarellejä. Ihme äijä, ku viittii muitten nukkuma-aikana kaikkee hommailla. Se oli niittäny jo ennen sienireissua harakankelloniityn. 

  Ku muu porukka heräs, sano Peppe, että eiköhän Joni ja Iiris lähetä laskemaan muikkuverkot päiväks! Mä kysyin, et eiks meiän pitäny mennä sieneen?

  "Joo piti, ja mennään kans", sano Peppe. "Käyään ens laskemassa ne verkot. Ehtii mettäkii vähä kuivua."

  Nii sano, vaikka oli ite ollu jo ainakii tunnin sieniä keräämässä!

  No, sitte me lähettiin laskemaa niitä verkkoja. Peppe-pappa sano, et se opettaa samalla papasta kipparia. Se neuvo jotain karttaplotterin ja luotaimen käyttöö. Iha sama. En ymmärtäny yhtää. Mut sen ymmärsin, et ku Peppe ajeli hiljaa eestakasii, ni luotaimesta näky kalaparvia. Siihe ne verkot laskettii, pappa pakitti, Peppe laski. Pappa ajo takasii, mä istuin sen vieressä. 

  Sitte lähettii sieneen. Peppe-pappa, mumma ja mä. Täs me ollaan Peppen kans valmiina.

... ja täs me mumman kans kerätään ekat aittapolulta.

Kohta oli mun kori jo täynnä!

  Me tultii mumman kans takasii hakemaa mustikkaämäpäreitä ja poimureita, ku huomattiin, et metässä oli vähä mustikoita. Peppe lähti jatkamaa sienien ettimistä. 

  Saatii vähä mustikoita, tehtii mustikkajäätelöä. Tehosekottimessa murskattii mustikat ja sekaa vaniljavaahtoo, sit pakastimeen. Illalla maistetaan.

  Peppe-pappa oli löytäny taas korillisen sieniä. Niitä oli aika paljo yhteesä. Mä autoin putsaamisessa. Mut en kauaa. Aika ykstoikkosta puuhaa näin snadille. 

  Äiti grillas perunoista valkosipulin ja yrttien kans perunanyyttejä folion sisällä. Sitte Peppe grillas kaslerpihvejä. Mä söi perunanyyttiä ja mumman graavaamaa lohta. En lihaa. Lohi oli hyvää, söin paljo. 

  Sitte pappa, Peppe-pappa ja mumma siivos sienet loppuun. Aikaa meni melko paljo. Paljo oli sieniäkii. Me viijää kotiin ja pakastetaan. Vaikka ei muut ku äiti meillä hirveesti sienistä välitä. 

  Äiti keitti kahvit. Mä join vettä. Syötii eilisiä pullia. Sitte mentiin mumman kans uimaan.Sen jälkee mä pyysin Peppe-pappaa laittamaa riippukiikun. Laitto se.

  Tossa viideltä, sano aikuiset, lähdetään nostaa verkot. Niin tehtiin. Äiti tuli mukaan kans. Mumma jäi Liisaa kattomaan.

    Tuli sieltä muikkuja! Peppe-pappa nosteli verkkoja, me kateltiin ja ihmeteltiin. 

  Verkoista päästeli muikut Peppe, Joni-pappa siivosi, mä toimin kuljetuspäällikkönä, eli vein irrotetut muikut välillä papalle. 

Irroton mäkin pari helppoa muikkua, kun Peppe opetti!

 

  Sitte Peppe-pappa laittoi lastin savupönttöön. Hyviä niistä tuli. 

  Ihan mukava päivä oli. Vaikka välillä meinasin innostua liikaa, ja aikuiset vähän kielteli. Minkäs teet, ku on liikaa virtaa? 

  Liisa on ollu kiltisti koko päivän. En oo kyllä paljon joutanu sen touhuja seurailemaan. Kaikkee muutakii on ollu.

  Meen taas nukkumaan mumman ja Peppen kanssa. Saankohan nukkuu niitten välissä? Saan varmasti, jos pyydän nätisti. Ja sanon, että omassa sängyssä en saa unta.

  Tässä oli tarinaa päivään, eli pärinää taivaan, sano Peppe-pappa. Ei sitä aina ymmärrä. Eikä se aina mua. Vaikka aika usein kyllä. 

 Huomenna keksitään taas jotakin uutta. Vesikii alkaa lämmetä, uimassa ainaskii käydään. Nyt alkaa väsyttää. Heippa ja joskus taas lisää tällä Peppe-papan sivulla.

KESÄJUHLAT II

  Iiris järjesti sadepäivän ratoksi kesäjuhlat. Mitään rajoituksia ei tarvinnut ottaa huomioon, väkimäärän suhteen, tarkoitan. Välimatkat saattoivat livetä  suosituksia lyhemmiksi, mutta menköön. 

  Meille vanhoille juhlat olivat ensimmäiset, muille toiset. Hilppa ja Iiris aloittivat valmistelut leipomalla korvapuusteja. 

  Iiris oli niin malttamaton, että ei meinannut nahoissaan pysyä. Heti lounaan jälkeen alkoi hän kattaa verannalle juhlapöytää. Ei aikaakaa, kun oli pöytään ilmaantunut sipsejä ja dippikastiletta, tuoreesta kurkusta leikattuja tikkuja, korvapuusteja ja keksejä. Katettu oli myös kahvikupit ja lautaset.

  Hilppa-mumma kokeili, kuinka Liisalle maistuu kuorittu kurkku. Maistui. Tyttönen vaikuttaa kaikkiruokaiselta. Tosin muikkua ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Ehkä parin päivän päästä. Tänään ei viitsi lähteä verkkoja laskemaan; sataa, tuulee.

  

Pian päästiin nauttimaan juhlatarjoilusta. 

 

Joni ehti pikkuneitiä hyppyytämään.

Tässä koko juhlaväki. Ilman kuvaajaa, tietty. 

  Menee päivä rattoisammin, jos on järjestetty juhlat, parit. Iiris on hanakka kekkereitä laittelemaan. Varmaan jotkut pienimuotoiset vielä vietetään. Ehkä sienijuhlat? Sen verran kiepaisin lähimetsässä koukeroa, että tiedän keltaista herkkua olevan poimittavissa. Huomenna metsään mennään. Kokoonpano on vielä auki, mutta avauksessa ovat varmasti tukipelaaja Iiris ja snaipperi Peppe.

  Tänään käytiin tuolla perusryhmityksellä pelastamassa kaksi yli äyräittensä paisunutta kesäkurpitsaa. Taitaa olla menyyssä täytettyä Cucurbita pepoa lähitulevaisuudessa.  

Iiris ylpeänä saalista esittelee. Luulen, että tytön naama on näkemisen arvoinen, kun huomenna sienimetsästä palataan.

  Kun nyt ulos katselen, huomaan, ettei sada. Mites ne muikkuverkot? Tuuleksii kuitenkin. Mennään huomenna. Tänään mennään saunaan. Joni lämmittää. Helppoa. 

  Seuraavia kesäjuhlia odotellen.

HOLLOLA-MIKKELI, PAKSUA ALAPILVEÄ

  Ajeltiin päivällä Hollolasta Anttolaan. Oli erilainen matka kuin aikoihin. Olemme onnellisessa eläkeläistilassa, joten olemme saattaneet ajoittaa matkamme vähäliikenteisiin aikoihin. Nyt sattui perjantai, iltapäivän alku, loma-aika, ja vielä osalla matkaa kovaakin sadetta. Se merkitsi liikenteen hidastumista. Ei tosin mitään seisovia jonoja, ei sinne päinkään, mutta kun on muutaman vuoden tottunut tätä väliä suhaamaan aikaisina aamun tunteina, ja liikenteessä on ollut väljää, tuntuivat nuokin hidastukset oudoilta.

  No, perille päästiin. Joni ja Iiris tulivat veneellä vastaan. Pientä kuuroa heitteli silloinkin, mutta ei pahasti kastellut.

  Talo oli pystyssä, kaikki kunnossa. En sitä tosin epäillytkään. Tai siis en epäillyt paikkojen olevan kunnossa, vaan en epäillyt paikkojen olevan epäkunnossa. Siis epäilin paikkojen olevan kunnossa. Tuliko selväksi?

  Ihan mukavasti oli "nuorison" aika kulunut, vaikka ilma vähän epävakaista olikin. "Veranssi" on vieläkin koristeltu kesäjuhlien jäljiltä.

  Kun saatiin kamat purettua, oli Anna tekemän ruoan aika. Iiris oli jo ehtinyt heittäytyä vauvaksi, ja ängetä itsensä syöttötuoliin piirtelemään. 

  Ja siinä hän myös söi, vaikka jalat eivät meinanneet alle mahtua.

  

  Liisa pötkötteli hyväntuulisena lattialla. 

  Huomisen vielä sataa, sitten alkaa paremmat kelit. Uskotaan ennusteita. Päästään Jonin kanssa muikkuverkon laskuun, Iiriksen kanssa sienimetsään, marjametsään myös. Taitaa lähitulevaisuus olla ylipäätään varattu luonnonantimien haalimiseen. Yksi uusi vähän mittavampi projektikin tuli päätettyä. Sen toteutus on esissä viikon, ehkä parin, kuluttua, kunhan kaikki tarvittava on paikalla. Siitä enemmän ennemmin tai myöhemmin. Lähinnä myöhemmin.

  Politiikassa tapahtuu valitsemiemme edustajien lomaillessakin. Perussuomalaiset ryhtyivät jahtaamaan pääministeriä kovin ottein. Taitaa kannatuksen aleneminen ottaa koville? No, ne onnettomat, jotka kannattavat, saavat iloa riemua elämäänsä, mutta tuskin uusia ääniä kovasti noilla konsteilla ilmaantuu. Kyllä suomen kansa on sen verran fiksua, että ei kaikki sentään läpi mene. Vaikka niinhän minä arvelin Trumpin valinnan kanssakin. En suomen kansasta, mutta paikallisesta. Toisin kävi. Tokko toista kertaa? Ja taas kerran vaikka. Parempi olla olematta oraakkelina. Mutta tuntuu siltä, että mr Trumpin osakkeet laskevat kaiken aikaa. Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle. Niin kuin ei mennä persujen oikeusuhkailujen kanssa. Maailma on niin vinksahtanut mesta, että mitä vaan voi tapahtua. Tuota, tätä, niitä ja näitä kun ajatteleekin, tekee mieli  lähteä Maailmanlopun Ravintolaan. Ei jyväskyläläiseen kopioon, vaan siihen oikeaan, mistä saa parhaat pangalaktiset kurlauspommit!  

 

  Ennen kuin maapallo raivataan pois linnuradan pikatietä hidastamasta täytyy vielä kerätä tosiaan ensi talven sienet, marjat poimia, toteuttaa se mainitsemani projekti. Ja tietysti toivoa, että galaktisen neuvoston päät (siltä osin, kun neuvoston jäsenillä edes on päätä) kääntyvät, ja kotiplaneetamme saa hiljalleen elellä omassa tietämättömyydessään, ja tietämättömänä itsekeskeisyydessään, ymmärtämättä, mitä 42 tarkoittaa. Minäkään en tosin ymmärrä. Tiedän kyllä, että 42 on vastaus perimmäiseen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Sen ratkaisi supertietokone Syvä miete, eikä aikaa kulunut kuin seitsemän ja puoli miljoonaa vuotta. Sitä Syvä miete ei kuitenkaan pystynyt ratkaisemaan, mikä on tuo perimmäinen kysymys. Joten muuallakin maailmankaikkeudessa ollaan huuli pyöreänä. Ei maapallo ehkä olekkaan niin töhelö paikka.                            

OIKEUS❔

  Ihmisillä on oikeuksia. Ihmiset vaativat oikeuksia. Ihmisillä on oikeus. Ihmiset vaativat oikeutta. Mitä oikeus on? Wikipedian mukaan oikeus tarkoittaa:

  -jollekin yksilölle (oikeusjärjestyksen mukaan) kuuluva etu tai valta tehdä jotakin (käytetään myös nimitystä subjektiivinen oikeus) 

  -oikeudenmukaisuus, se mikä on oikein 

  -oikeusjärjestys, oikeusjärjestelmä 

  -oikeustiede (käytetään myös termiä objektiivinen oikeus) 

  -tuomioistuin, oikeudenistunto

  Kun katselee sarjoja tv:sta tai suoratoistolta, tulee usein huomanneeksi, että mm. rikoksen uhreiksi joutuneet, tai näiden omaiset, vaativat oikeutta. Eli he vaativat rikoksen tekijälle/tekijöille mahdollisimman ankaraa rangaistusta. Eli jos sen Wikipedian määrittelyn mukaan kategoroi, se kuuluu kai ryhmään "oikeudenmukaisuus, se mikä on oikein". 

  Noista sarjoista saa sen käsityksen, että mahdollisimman ankara rangaistus hyvittää uhreilleen teon. Ehkä jotkut asianosaiset näin ajattelevat. Minä en kyllä kuulu tuohon ryhmään. En välttämättä ajattele oikeuden toteutumista rangaistuksen kovuus mittapuuna. Enkä tällä tarkoita sitä, etteikö kamalia, tai vähemmän kamalia, vääriä tekoja tehneille kuuluisi seuraamuksia. Liian isoja asioita minun ratkaistavakseni, mutta ehkä joskus ihmiskunta, jos se ylipäätään saa tällä planeetalla elää ja jalostua, keksii tuohon "rikos ja rangaistus"-dilemmaan kelvollisia ratkaisuja. Tiedän, että monetkaan eivät ajattele laillani, mutta olen joskus pohtinut, onko rangaistus eufenismi kostolle?

  Lyhyen mutta suppean, epätarkan mutta ontuvan oikeusanalyysin jälkeen on siirryttävä nykyhetkeen. Istun Hollolassa, kotona, kirjoitan. Mietintähattu päässä naputtelen.

  Eilen illansuussa tuli perhe Tiilikainen saareen. Vettä pieksi ankarasti, kun lähdin sadevaatteita kainalossa veneelle, mutta sade lopahti, ennen kuin olin Potinlahdessa. Hyvä homma; saatiin perhe ja melkoinen määrä tavaraa kuivana perille. 

  Kun ajettiin ensimmäisen lastin (Anna, Iiris, Liisa ja vähän tavaroita) kanssa kohti mökkirantaa, kysäisi Iiris "ootko nähny Zökken venettä?"

  Zökke on kuvittellinen henkilö, jonka Iiris loi edellisellä käynnillä. Liekö nimi saanut innoituksensa Pöryn Jokkesta, joka kävi laittamassa pesukoliitäntään tarvittavia osia. Pian sen jälkeen Iiris alkoi rannalla puhua Zökkestä. Hän sanoi, kun isohko vene ajoi ohi, että tuo oli Zökken vene. Ilmeni, että Zökke on esikoulun opettaja (Iiris aloitta esikoulun elokuussa). Ja juttu paisui pikkuhiljaa arvaamattomiin sfääreihin. Zökke ei olutkaan mikään tyhjätasku. Hän omisti monta venettä, lopulta myös laivan. Samoin useita hienoja autoja, sekä kaiken kukkuraksi oman junan. Zökkestä riitti seuraavina päivinä juttua. Aina kun vene ajoi ohi, ehti joku kysäisemään, että olikos tuo Zökken vene. Varmimmin, mitä isompi paatti oli kyseessä. Ja oli se. Tai välillä saattoi Iiris todeta kyseisen olleen Zökken veljen.

  Kyllä lapsilla on mielikuvitusta. Eikä Iiris ollut unohtanut Zökke-tarinaa sen vajaan kuukauden aikana, mikä oli kulahtanut edellistä visiitistä.  

  Eilen oli rantapolulla muutakin elämää, kuin illalla jakamani kuvan ukkoetana. Tämä pikkainen aukoi suutaan iltapäivällä.

  Olisikohan kirjosiepon jälkeläinen? Ja toista pesuetta, tietty? Kun hetken kuluttua palasin rannasta. oli se poissa. Toivottavasti onnellisesti sujuu elämä.

  Aamulla lähdettiin ajamaan kohti Hollolaa. Taas oli tuuria mukana: ei sadetta venematkalla. Eikä sadetta, mikä eilisten karttojen mukaan piti olla kokopäiväistä, ole siellä juurikaan ollut koko päivänä. Hienoa. Ovat päässeet tänään tulleiden vieraiden kanssa ulkonakin oleilemaan. 

  Ei ole satanut Hollolassakaan. Vaikka ei se olisi paljoa haitannut, sade. Sisällä ollaan nuhjuttu. Tai minä olen nuhjannut. Hilppa teki maustekurkkuja monta kookasta purkillista. Täsmennys: Omista kurkuista.

  Huomenna mennään äitiä tapaamaan. Maskit päähän. Saa nähdä, kuinka äiti tällä kertaa suhtautuu asiaan?

  Perjantaina lähdetään takaisin Anttolaan. Perhe Tiilikainen jää sinne joiksikin päiviksi. Meillä on Iiriksen kanssa diili sienimesään menosta. Eiköpä jollekin päivälle satu sopivaa keliä. Alle kouluikäisenä minä ensimmäiset sieniopppini sain. Nyt yritän siirtää niitä Iirikselle. Varmasti oppii, sitä en epäile. Kantaako innostus kuinka pitkälle? Toivottavasti hamaan tulevaisuuteen.

  Kello on meikäläisen nukkumaanmenoajan jo ylittänyt. Eli minulla on oikeus lopettaa. "Suorastaan velvollisuus", ajatellee moni. Eikä perin väärässä ole.

JÄSENISTÖ IKÄÄNTYY

  Ikää tulee. Jäseniä kolottaa välillä turkasesti. Jäsenistö alkaa ikääntyä. Jos jäsenistö ikääntyy jollain yhdistyksellä, tai muulla yhteisöllä, alkaa jäsenten hankinta. Ryhdytään etsimään sopivia tulokkaita vetreyttämään yhteisöä. Mitäs minä teen? Mistä haalin uusia jäseniä? Tekoraajakaupasta? Pimeiltä markkinoilta. Pimeästä verkosta? Ei taida onnistua? On totuttava kolotukseen. Onneksi ei sentään kolota niin pahasti, että pitää kollottaa.

  Lämmin päivä oli vielä tänäänkin. Ei ihan viikonlopun lukemia sentään. Koska aistin tattien invaasion olevan todellisuutta, usmuutin aamusta vanhoille sienimestoille. En ollut aistinut väärin. Talven herkkutatit tallessa. Satoa tulee tietysti koko ajan, mutta ei tarvitse noukkia kuin heti syötäväksi. Alla olevan kaltaisia nyssäköitä on pakkasessa jotain kakskytviis.

  Merkillepantavaa oli, että mitään muita tatteja ei noilla maisemilla ollut. Muutaman koivutatin olen tästä saaresta löytänyt, mutta niitten aika lienee tuonnempana. Tattien ilmestyminen on ylipäätään ollut viime vuosina erikoista. Monesti on satoa tullut vasta syyskuussa. 

  Tuntuu siltä, että on tulossa hyvä sienivuosi. Korvasieniä löysin niiden eteen tekemääni työhön nähden hyvin, kanttarellejä on jo pakastettu, lisää tulee varmasti. Nyt odotellaan rouskuja ja torvisieniä. Rouskut onnistuin viime kesänäkin haalimaan, torvisieniä ei juuri näkynyt. Pari tulevaa viikkoa näyttävät, mihin tämä vuosi on matkalla.  Tai tiedetäänhän tämä. Kohti ensi vuotta se hiippailee. 

  Kun tätä blogia aloitin, oli kello jotakin viisi. Sen jälkeen ollaan käyty Jänissaarilla (Rabbit Islands) kahveella ja rupattelemassa. Mustikkapiirakan kanssa. Siis kahvit, ei rupattelu. Äsken tultiin ilta-aurinkon paisteessa takaisin. Jatkan juttua, kun ei viitsi toosaa alkaa tuijottamaan.

  Aivan toiseen asiaan livahdan. Kävin eilen joutessani, eli tekemisen puutteessa, ottamassa talon katolta kuvia. Tältä näyttää tienoo pikkulintuperspektiivistä:

  Pitäisköhän ostaa drone, ni sais isolintuperspektiiviä kans? Ihan tosissani joku vuosi sitten mietin dronen hankkimista. Onneksi jäi hankkimatta. Olisin kuitenkin nuukuuksissani ostanut halvalla sellaisen viritelmän, että sohlaamista olisi ollut perspektiivin hakeminen.

   Hilppa meni pihalle katselemaan, pitääkö ryhtyä kastelemaan. Varmaan jotakin on syytä. Tomaatti ja amppelikukat ainakin. Huomisesta lähtien taitaa vettä tulla taivaalta.  

  Ajattelin vielä huomenna mennä aamusta kanttarellejä etsimään. Sade alkaa ehkä vasta aamupäivällä. Hollolaan pitää ottaa mukaan sieniä, edellyttäen, että niitä löydän. Perinteeksi tullut tapa hoitaa korvaus naapurille postilaatikon tyhjentämisestä on viedä sieniä. 

  Kello näyttää lipuvan kohti hampaanpesuaikaa. Yritän varjella rintamustani. Takuuta en kyllä anna. Mutta onhan meillä pesukone.