PUHEESTA PUHINAA, TEKSTISTÄ TEKSTIÄ, KUVISTA KURINAA

  Olen ollut Aristoleen kantapää-ryhmän jäsen kai parisen kuukautta. Pakko tunnustaa, että olen pettynyt postauksiin. On toki asiaaa ja nokkelia oivalluksia joukossa, mutta kummaa pilkun viilausta tai ryhmän kriteerit täyttämätöntä on liian paljon. Sen ymmärrän, että ylläpitäjä ei ehdi runsasta materiaalia käydä läpi reaaliajassa. Kyllä jokaisen ryhmään hyväksytyn pitäisi ymmärtää pelisäännöt. Turhanpäiväistä sontaa voi jaella ihan omille sivuilleenkiin.
  Olen muutama päivä sitten estänyt ryhmän julkaisujen näkymisen etusivullani. En kuitenkaan ole ryhmästä eronnut, vielä.
  Suomenkieltä tulee kunnioittaa, sen oikeellisuutta vaalia, eikö? Mutta missä kirjakieltä tarvitaan, virheetöntä ilmaisua vaaditaan? Olen asian ymmärtänyt niin, että puheen päätarkoitus on tehdä puhuja ymmärrettäväksi. Samoin on laita kirjoitetun tekstin kanssa, siis tehdä kirjoitus ymmärrettäväksi. Kauniita, viisaita, epämiellyttäviä, suorastaan vittumaisia, tunteisiin vetoavia, vihaan lietsovia, järkeen käypiä, manipuloivia, vaikka mitä puheita voi pitää tai kirjoituksia laatia noudattamatta pilkulleen kielioppia sääntöineen. Ei tartte edes puolipilkun vertaa olla kuusalla kieliopista saadakseen itsensä ymmärretyksi.
  Ne, mihin Aristoteleen kantapää-ryhmäläiset eniten puuttuvat, eli julkisuuden henkilöiden lapsukset tai lehtikirjoitusten tahattoman humoristiset tai virheelliset sanonnat, ovat kyllä joskus aika huvittavia. Eivät ne kuitenkaan elämää suurempia juttuja ole, virheet tai kömmähdykset. Saahan niille irvailla. Varsinkin ensimmäisen kiven nakkaajat niin tekevät.

  Kun vuodattamaan alettiin, niin menköön. Myös olen ollut jonkin aikaa jäsenenä ryhmässä Suomalainen luonto. Myös sen julkaisut olen piilottanut. Kymmenittäin mitäänsanomattomia, osittain huonolaatuisia ja epätarkkoja kuvia päivittäin fb:n etusivultani olen saanut katsella. Joukossa tietysti hyviä, erinomaisiakin, otoksia. En itseäni minään valokuvaajana pidä. Huvikseen räpsijänä pikemminkin. Siksi en ole ryhmän sivuille kuin yhden kuvan laittanut.

  Se, mitä haluan sanoa on, että minulle ei näissä ryhmissä oleminen tuo juuri mitään arvoa. Ymmärrän, epäröimättä hyväksyn, niiden ihmisten ajatusmaailman, jotka noilla foorumeilla jaksavat päivästä toiseen seilailla. He varmaan saavat sieltä ajankulua, hupia, hyöytyäkin. Kun asia on siten, niin miksei? Eli en missään tapauksessa halua ketään, enkä mihinkään ryhmään kuuluvaa, arvostella. Kokonaisvaikutelma vain on minulle ollut yllä kerrotun kaltainen. Pyydän vilpittömästi anteeksi, jos joku tuntee itseään loukatun tässä kirjoituksessa.

  Se, että en ole ryhmistä eronnut, johtuu varmaan siitä, että ajattelen sisimmässäni mieleni saattavan muuttua. Ajattelen, että tulee aika, jolloin elämäni suurimpiin iloihin lukeutuu surffaaminen kielifriikkien mielipideviidakoissa ja ei niin proluontokuvaajien otoksien kimarassa. Mistäs sen tietää?

  Näitä vuodatuksia ei ole vuodatettu mala fide! Tehköön jokainen hyväksi katsomiaan asioita netin ihmeellisessä maailmassa. Paitsi, jos asiat kohdistuvat  syntyperään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, muuhun henkilökohtaisuuksiin menevään, tai loukkaavat ihmisrvoa ylipäätään.

  Siinäpä kerrakseen. Nyt, minä, viisas ja vaatimaton mies, kerron, millaisia virheitä tulee elämässä välttää. Kokemukseen nojaten voisin melkoisen listan tähän kirjata, mutta laitan vain yhden varoituseksi ja vakavan mielenjärkkymisen estämiseksi: Älkää koskaan ostako halpoja kynsisaksia! Minä onneton niin tein, vuosikausia. En hennonut ostaa Fiskarsin keltaisia, ainoita ja oikeita, vaan muutaman euron halpakopioita tai muuten vaan kelvottomia alkuperäisiä. Niillä kun leikkaa, varsinkin sillä huonommalla kädellä, ei hommasta tule hevon helvettiä! Kun lopulta tajusin, että on pieni hinta mielen tyyneydelle tuo parikymppiä! Täytyy näköjään melko vanhaksi elää, kokemuksen ja tuskan kautta oppia, ennen kuin osuu oikealle ladulle. Minulla on vielä ollut sekin pulmana, että Hilppa hoitaa kyntensä viilalla, joten hänkään ei ole minua osannut valistaa.
  Nyt ovat asiat kohdillaan; äsken leikkasin kynnet, ilman yhtäkään kirosanaa, ilman vähäisintäkään mielen keikahdusta, paitsi tietysti ilon ja tyytyväisyyden suuntaan. Kyllä iän tuomalle kokemukselle pitää antaa sille kuuluva arvo, vaikka se tulisi kuinka myöhään!

  Anna, Joni ja lapset olivat monta tuntia Lahdessa. Jonin veljen perheen kanssa ensin ulkoilemassa, sitten Lahden mummon luona syömässä. He tulivat juuri äsken takaisin meille. Liisa hymyili minulle koko pyöreällä naamallaan, kun häneltä kyselin, että millaista oli reissulla ollut?

Ja vielä tuon ehkä negatiivisvoittoisen kirjoitelman loppukevennykseksi Iiris aamulla koronatukassaan...

...ja Liisa juuri heränneenä siskonsa halauksessa.

VIERAITA, JOSKAAN EI YLEN

  Aamusta aikaisesta lähdettiin, aurinkoisena aamuna poistuttiin. Rauhallisilla teillä ajeltiin, ajoissa kotona oltiin. Suihkussa käytiin, parran trimmasin, sitten kauppoihin. Sopivasti ehdittiin välttämättömät tehdä, ennen kuin vieraat tulivat. Tuttuakin tutummat vieraat.

  Liisa muuttuu ja kasvaa kohisten. Kolme viikkoa siitä, kun edellisen kerran nähtiin. Ilmeitä, hymyä, liikkeitä, paljon uutta on ilmaantunut.

  Eli Tiilikaiset siis tulivat muutamaksi päiväksi Hollolaan ja Lahteen. Anna meni ip. ystävänsä 40-vuotisjuhlille. Ne järjestettiin tilanteen vaatimusten mukaan: picnic-henkisinä Messilässä. Me muut lähdettiin ulos. Iiris väläytti leikkipuistossa osaamistaan. Kärrynpyöriä oli opetellut tekemään. Alkuasento: tekninen osaaminen 9,25. 

  Itse suoritus vielä vaatii hiomista, mutta tuolla yritysinnolla ei mene kauaa, kun tekniikka ja taiteellinen vaikutelma kohtaavat korkean arvosanan ansaiten.

  Niin aika kuluu. Annakin lähestyy neljänkympin rajaa, Joni on täpärästi yli. Ihminen syntyy, käy koulua, opiskelee, meneen töihin, perustaa perheen, rakentaa elämäänsä laina lainalta, luotsaa lapset omille teilleen, lyhentää lainojaan, eläköityy, nauttii lapsenlapsien katselusta, kuuntelusta, kehityksestä, erinomaisuudesta, ihanuudesta, purjehtii seesteisin mielin kohti hautaansa. 
  Tuo oli tietysti ihanteellinen taival, mutta aika tavallinen, uskallan sanoa. Joillain saattaa elämänpolku olla kivikkoisempi, mäkinen, mutkien täyttämä, jopa piikkimatoilla päällystetty. Eräillä puolestaan viivasuora, tasainen, ruusupensailla ja rhododendroneilla reunustettu, helppokulkuinen, jos osaa olla kompastumatta kultaharkkoihin.
 
  Nyt riittää tiekarttojen esittely. Mainitsen niitten sijaan sen, että on jo toinen päivä ilman koronalkuolemaa. Tartunnat ovat painuneet alle viidenkymmenen per päivä. Tauti laantuu. Tai vetää henkeään, jossain lymyilee, hyökätäkseen turvallisuudentunteen sokaiseman kansan kimppuun salakavalasti paksurukoisen petäjän takaa, tai mahdollisesti terassin aurinkovarjon siimeksestä.
  Toivottavasti noin ei käy, ainakaan kovin suuressa mittakaavassa. Viisaat ovat kyllä varmoja, että toinen aalto tulee, joten paras muistaa kaikki se, mitä ollaan muutama kuukausi opeteltu.

  Palaan vielä eilen julkaisemaani laturipäätökseen.  Päätös oli nopea, ja kuvastaa luultavasti allekirjoittaneen taka-alalla, -raivossa myös, piilevää tunnetta, että tekemistä ei ole tarpeeksi. Se ei ole totta. Tekemistä on. Mutta kun monena keväänä tai alkukesänä on tullut tehtyä joku mittavampi rupeama, niin normaalimökkipuuhastelu tuntuu lomavietolta. Enkä minä ole koskaan ollut varsinaisesti lomaihminen.
  Toisaalta päätös on perusteltu siksi, että vanha laituri, vaikka varmasti vielä vuoden, parikin, jotenkin paikkansa täyttäisi, on tosiaan uransa ehtoopuolella. Aurinko on polttanut pinnan sellaiseksi, että paljain jaloin laiturilla kulkeva on vaarassa saada tikkuja jalkapohjiinsa. Enkä minä ainakaan halua mennä kengät jalassa uimaan.
  Muutamaa kulkusillan lautaa ole jo joutunut altapäin vahvistamaan, kun ison oksan kohdalta on alkanut taipua uhkaavasti. Samoin rannemman kulkusillan toista kannatinlankkua olen parannellut ruuvamalla sen kylkeen laudan.
  Tällaisia ongelmia tulee varmasti lisää. Ei ole poissuljettu, että jonkun alla lauta pettää, tai joku muu paikkaa pragaa, ikävin seurauksin.
  Siis kevein mielin lähden projektia toteuttamaan. Ei Hilpallakaan ole mitään vastaansanomista. Varmaa on myös, että vuoden tai kahden kuluttua eivät rakennustarpeet ole ainakaan halvempia. Eikä kunto ole yhtään parantunut.
  Hieman tietysti tutkiskelin valmislaiturivaihtoehtoja. Niitähän löytyy vaikka kuinka, vaikka minkä kokoisia, myös yksilöllisesti tehtyjä, ja vaikka minkä hintaisia. Vähän hankalaa vertailla yksyhteen oman tulevan tekeleeni ja valmiin ratkaisun hintoja, mutta käsitykseni mukaan puoleen pyydetyistä hinnoista taidan päästä. Asennettuna tilattuihin verratessa on kustannussäästö tietysti vielä suurempi. Toki aivan erinomaisia valmislaitureita markkinoilla on. En edes kuvittele, että omatekemä olisi parempi. Päin vastoin; vuosien kokemuksella tehdyt rakennelmat hakkaavat näpertelijän tekeleet mennen tullen. Mutta yritän ottaa oppia toteutetuista ratkaisuista, ja tehdä työn siten, että Iiris ja Liisa voivat nuorina naisihmisinä laiturilla aurinkoa ottaa. Summa summarum: Tonni tai pari on minulle iso raha, iso tuhlattavaksi, iso jos sen säästää.

EI PÄIVÄÄ, ETTEI PÄIN...

  "Ei päivää, ettei päin persettä; jos ei kenkä hierrä, ni kyrpä seisoo!" Näin kauniisti kohtasi pienetkin vastoinkäymiset eläikää lähentelevä timpuri (nimen olen autuaasti unohtanut) Ruolan työmaalla joskus 1970-luvun loppupuoliskolla. Minä olen eläkeikärajan ylittänyt degeneroitunut rakennusmestari, ja joskus ipottaa, mutta tuota lausetta en ole käyttänyt. Jokainen saa itsessään miettiä, onko syynä se, että kenkä ei hierrä, tai että kyrpä ei seiso? Tai molemmat?
  Vastoinkäymisiä kuitenkin ilmaantui. Millonpa niitä ei esiintyisi? Aioin ajella pienen läntin lähes kymmensenttiseksi kasvanutta nurmikkoa, kun leikkurin vetonaru katsoi takuuajan loppuneeksi, meni poikki. Ensin ajattelin, että ehkä tästä selviän omin avuin. Hain jo hyksysarjan hollille, mutta muutin mieleni. Tuo Ryobi-merkkinen vempele on monta vuotta ollut niipukas käynnistettävä. Varsinkin keväällä sitä on saanut nyhtää tarpeekseen. Olenkin aina laittanut sylinteriin tipan, tai pari, bensaa, saanut siten moottorin helposti pörräämään. Nyt päätin, että kiikutan leikkurin Anttolan Kone ja Urheiluun ammattimiehen syynättäväksi. Siispä kone veneeseen, vene vesille.
  Huoltohemmo lupasi ottaa kiireittensä keskellä leikkurin ensi viikolla työn alle. Sanoi vielä, että jos varaosia tarvitaan, niin homma vaikeutuu. Ei kuulemma ole helposti saatavilla. Pitihän se arvata! Ei olisi pitänyt muutama vuosi sitten sortua ostamaan kauniin näköistä ja edullista härveliä. No, toivottavasti siitä vielä tolkku löytyy. Edes muutaman kesän jos vielä jaksaisi töitään suorittaa. Ei ollut edes haaveissa, että laite kestäisi yhtä kauan, kuin edellinen, Brigss & Stratton-moottorilla varustettu sinivalkoinen komistus, joka palveli pyyteettömästi yli 30 vuotta. Ennen oli konheet rautaa.

  Eilen tein mielessä muhineen, mutta ensi kesäksi kuutioidun, asian suhteen nopeamman aikataulu päätöksen. Ihan melkein sillä siunaamalla, kun laiturilla mitta kourassa tepastelin, päätin että sen uusin. Ja pian. Siis homma alulle. Ensi suunnitelma tupakkiaskin kannen puttuessa paperinpalaselle. Sitten menekkilaskentaa, googletusta, yhteenveto, karkea talousarvio.
  Uudesta laiturista tulee kelluvalta osaltaan vähän nykyistä isompi. Kulkusiltoja tulee yksi pätkä lisää, joten laituri sijoittuu kolmisen metriä kauemmas rannasta. Tärkeä juttu, koska veden pintaa sattaa laskea tosi alas, kuten viime syksynä, ja loivasti syvenevällä rannalla se tietää ongelmia. 
  Nyt on homma sillä mallilla, että Taloon.comista on tilattu kaksi putkiponttoonia kolmen jo olevan lisäksi, laiturijalat tarvikkeineen käydään Kuortin Rautakaupasta huomenna ohi mennessä ohimennen ostamassa, ja puutavaran kävin kyläreissulla tilaamassa sahalta. Alpi pyöri taas jossain, joten Haikaraisen Juhan kanssa sovittiin tilaus: laatu, määrä, mitat. Kuljetus Potinlahteen sovittiin maanantaiksi tai tiistaiksi kesäkuun ensimmäiselle viikolle. Olisi ollut liian monta reissua hakea veneellä sahalta. Edestakaisen reissun matkaksi tulee parikymmentä kilsaa.

  Siispä vähille urakoille suunniteltu kesä muotoutuu vähän työllistävämmäksi. Mutta onhan sitten tehty. Kukaan ei tiedä, missä kunnossa ensi kesänä on. Niin se menee, vaikka kuinka hanakasti PTS:a laatisi. Vaanii vaara, että hyvät suunnitelmat jäävät historiaan hyvinä suunnitelmina.

  Ilmat lämpenevät. Alkukesän vehreyttä alkaa näkyä. Muutama päivä kun poissa ollaan, niin muutos on varmasti melkoinen.

  Vihreän eri sävyjä on lukemattomasti.

  Kun viikon kuluttua tänne palataan, niin ruohonleikkurille on käyttöä. Jos on käytettävissä oleva ruohonleikkuri. Ja sellainen käytettävissä oleva, joka käyttäytyy siten, että se on käynnistettävissä. Vielä siten, että käynnistettäessä käynnistyy.

OSA-AIKAINEN MYRKYNKEITTÄJÄ

  Eilen toimeuduin lopulta lähtemään korvasieneen. Saukonsaloon ajelin, kolmen vuoden takaiseen hakkuuaukoon tallustin. Isohko laikutettu aukko. Vaan harvassa olivat sienet. Sentään länsilaidan reunoilla, hieman ylempänä, alkoi harvakseltaan näkyä noita kurttuisia herkkuja. Kiersin vielä itälaidalle, sillä aukon keskiosa oli liian soista olomuodoltaan. Sieltä sain vähän lisää koriin täytettä.
  Kevään sieniaika on sellaista, että korvasienelle korvaavaa sientä ei silmiin tartu. Elokuussa on asia toisin. Monen sorttista kerättävää löytyy. Googletus tosin paljastaa, että on noita kevään sieniä vaikka kuinka. No, huhtasieniä olen joskus nähnyt, yhden siellä, toista ei täällä, kolmannen ehkä tuolla. En niitä ole koskaan kerättäväksi asti löytänyt. Se on asia, minkä haluaisin korjata. Kuten matsutaken kohdalla myös. Helpommin sanottu kuin tehty, kun on kyse tuoksuvalmuskasta. Olisin varakas henkilö, jos niitä alkaisi korikaupalla löytyä. No nyt livahti asian viereen. Eikä matsutake edes mikään kevätsieni ole! Kevätsieniä siis ovat esimerkiksi hirvenparvimaljakas, käpyhiippo ja käpynastakka, vaikka en ole tiennyt niitä edes olevan olemassa.

  Puoli korillista sain kerättyä. Aukkoa jäi vielä kiertämättä, koska piti lähteä syömään. Käyn tänään tarkkomassa paikan, ehkä jossain toisaallakin poikkean.

  Kuvassa korvasienet likoamassa ennen keittämistä. Liottamalla saa sienistä pois ainakin osan niissä väistämättä olevasta hiekasta. Ei yleensä kaikkea, mutta korvasienikastikeessa kuuluukin välillä hiekanjyvän narskataa hampaissa.

  Iltapäivällä Hilppa ryhtyi keittämään sieniä. Melko työläs homma. Tähän väliin asiaan löyhää tiiviimmin liittyvä muisto:
  Kerran, vuosia sitten, oltiin saaressa viikonloppuna. Haneli soitti lauantaina, ja sanoi, että nyt löytyi korvasienten pesä. Ja että jos kiinnostaa, aja tänne. Hän antoi koordinaatit, minä autolle, avanti! Niitä sieniä tosiaan oli! Haneli oli pick upinsa lavalle varustanut ämpäreitä ja paljuja. Kyllä me kerättiin! Valehtelematta oli Subarun lava täynnä korvasieniä. Ainakin lähes. No, uskokaa, mitä uskotte, mutta paljon niitä oli. En ennen, enkä jälkeen, ole osunut tuollaiseen paikkaan. Sieniä oli lähes joka laikussa, monta kussakin, ja ne olivat isoja. Ahos-Riti olisi tämän kehuskelun jälkeen sanonut, että tuohan on korvasienten näkemisen Euroopanennätys! En tietysti hirveää määrää voinut sieniä Avokkaaseen viedä. Muistaakseni kaksi ämpärillistä ja korillisen. Hilppa-raukka niitä loppupäivän keitteli sisällä keittiössä. Hyvä ettei tuupertunut höyryihin.

Onneksi nyt on kesäkeittiö, missä keitellä. 

Ja jävestä tulee pihalle letkulla vettä. 

  Kyllä siinä reilu pari tuntia vierähti, mokomassa souvissa. Kahteen kertaan keitäminen väljässä vedessä, välillä huuhtelu, lopuksi kunnon huuhtelu. Vaikka kyllä se palkitsee, kun sydäntalvella korvasienikastiketta hyvän kalan tai lihan kanssa maistelee. Ja lopusta kastista seuraavana päivänä rakentaa voileivän. Tai korvasienikeittoa lusikoi hartaudella. Ei paina silloin jaloissa kuoppaisessa ja kivisessä maastossa kävely, ei keitinvesien huumaava tuoksu mieltä paina.

  Aika vähiin kutistuvat sienet, kun ne keittää ja pilkoo. Muutama nassakka kuitenkin pakkaseen meni. Tänään jos samamoisen saaliin saisi, niin olisi jo mukavasti herkkua tallessa.

  Ne saavat sitten kesäkuun alussa ravintolat, kuppilat, muut tarjoilumestat, aueta. Tietyin edellytyksin, kuten hallitus eilen ilmoitti. Metelinhän se tietysti aiheutti, ilmoitus. Ei saisi olla rajoituksia aukkiolon pituudessa, ei yökerhoilla, ei mitään. Ja maskit päähän, perkele!

  Muutama päivä sitten oli Keski-Suomen ja Etelä-Svon alueuutisissa juttua ravitsemusliikkeiden sulkemisen vaikutuksista. Lähetyksessä haastateltiin Kerimäkeläistä ravintolayrittäjää. Toimittaja kertoi aluksi, että tälläkin yrityksellä tuotto pudonnut yli puoleen. Jahans. Tarkoitettiinko sitä, että tuotto on pudonnut enemmän kuin 50 %, vai alle 50 %? Varmaan tarkoitettiin, että enemmän kuin puolet se on laskenut. Mutta sanoman mukainen yli puoleen tippunut tarkoitaa vähemmän kuin puolet. Ota noista selvää. Vaikka mitä väliä? Onko tiputus 55 %, vai 45 %.? Paitsi yrittäjälle. On väliä. Nyt meni saivarteluksi.

  Nyt näyttää siltä, että lauantaina lähdetään Hollolaan. Ollaan vajaa viikko, eli niin kauan, kun ovat saaneet ulko-ovet asuntoomme vaihdettua. Luultavasti se on joko keskiviikko tai torstai. Nyt on vielä hyvä aika olla poissa saaresta, kun ei ole kastelemista, muuta huolehtimista. Kesemmällä voi olla toisin, keleistä riippuen, tietysti.

  Laitanpa loppuun kuvan, missä ylivuotinen heinä ihailee uuteen vehreyteen ponnistavaa pihaa.

SAHALLA KYLLÄ, KYLÄLLÄ SAMALLA

  Tilasin Leinosen Ilpolta uuden levyn verannan pöytään. Liimapuusta, määräkokoon ajettuna, sahalle toimitettuna. Näin toimii puutavarahankinta; sahalta haetaan, jos siellä ei ole, sinne tilataan. Ja pyydettäessä sovittu tavaramäärä on sovittuna aikana rannassa.
  Tuon pöytälevyn tilasin reilu viikko sitten. Aamupäivällä soitin Alpille, varmistin, että se on jo toimitettu. Kyllä oli. Kysyin Alpilta, että eikös siun pitäny olla jo eläkkeellä?
  "Niihä miä oonkii!", vastasi Alpi. "Kolome kuukautta oon olluna. Mut yhtää työpäevee en oo olluna poes tiältä".
  Alpi, Leinosen Puutavaran ruumiillistuma ja ikoni, selvitti vielä, että luvannt olla vielä kaksi kuukautta, ja että sitten se on loppu. Ilpolle tulee kiire etsiä korvaaja miehelle, joka tietää kaiken, mitä pitää tietää, osaa tehdä kaiken, mitä tulee osata. Eli saattaa olla hankala homma Alpi korvata.

  Minulle tuo Leinosen Puutavara on aina ja ikuisesti Leinosen Saha. On, vaikka ei siellä ole kai vuosiin juuri mitään sahattu. Puutavara tulee muualta. Sen sijaan höyläystä tehdään, aika paljon, jos oikein olen ymmärtänyt. Mutta saha on saha. Ja on sahalla maineikas joukko anttolalaisia käynyt markkojaan ansaitsemassa, mm. Pien Iekki ja Ikosen Pena. Ja eikös Alpin isoveli Pädykin olluta sahamiehiä? Kaimaanit Koistinen ja Eerikäinen, jos tämän luette, jatkakaa listaa.

  En ole juuri veneellä ajellut. Niinpä lähdin mieluusti usmuutamaan kohti sahan rantaa. Poikkesin kuitenkin ensin kylillä. Kävin ostamassa kahvileivät. Eivät päät yhteen kolkkaneet rantalaanilla, eivät edes Salessa.

  Sitten sahalle. Alpi oli jossain näkymättömissä, mutta toinen kaveri palveli. Tiesi heti sanoa, että se levy on tuolla kopissa. Ostin vielä kakkosvitosta pätkän, pari terassilautaa. Kantelin tavarat veneelle. En viitsinyt mokomien takia pyytää trukkikuljetusta.

  Jonkin verran tuuleskeli,...

   ...mutta ei ollut onneksi painoa kummoisesti. Ei ole moneen vuoteen ollut lasti sahalta saareen näin pieni.

   Tuiman katse kipparilla, Vuohisalmi on melko kapea, ja yksi kivi kierrettävänä. Silti kannattaa sen läpi ajaa; laivareissu kiertää kuitenkin melko paljon.

  Sepä olikin jo kahvin aika, kun tavarat olivat sateelta suojassa, vene peitelty. Korvikkeet tarettiin juoda verannalla, sen verran aurinko lämmitti lasien läpi. Pöytälevy mallattiin ensin paikalleen odottamaa rungon ja tuolien maalausta, itsensä lakkkausta (tai muuta soveltuvaa kuultokäsittelyä).

  Kahvit kermamunkilla olivat ihan luksusta. Täytyy kyllä sanoa, että eivät ole saman veroisia, kermamukit, kuin 1960-luvun alussa Iitan Kioskilla Mikkelin Lyseon kupeella. Vai kultaako aika makumuistot? Nimikin on muuttunut täytemunkiksi. No, sillä mennään. Tässä näyte täytemunkeista:

  Kun viikon kuluttua lähdetään kotona käymään, on puutelistalla maaleja eri tarkoituksiin, lakkaa pöytälevyyn, sekä aika paljon muuta. Reissuvihkossa näkyy olevan jo melkein sivullinen merkintöjä. Ei mitään kovin isoa, ei kovin kallista, mutta kovin tarpeellista. Ainakin, jos aikoo suoritta itselleen kuutioidut hommat. 

  Reissuvihko on elinehto. Täältä ei lähdetä lähikaupassa pyörähtämään, ei kipaista K-Raudassa, ei Motonetissä, ei Tokmannilla. Keskipitkän aikavälin suunnitelmilla mennään. Lyhyen aikavälin mielenpilkahdukset ovat toki mahdollisia, edellyttäen, että omalta keskusvarastolta (venevaja) tarpeet löytyvät.

  

  Siinä päällimmäiset. Välistä on turha alkaa tähän mitään vetämään. Eikä pakan pohjilta. En ole mikään junapeluri. 

MINÄ JA MORRISON

  Sopivaa tihuutusaamun musiikkia: YouTubelta Van Morrison & John Lee Hooker The Concert At The Beacon 1989. Tuvan uunia lämmitellessä kului reilu puolitoista tiimaa mukavasti. Hieman harhaanjohtava tuo nimi YouTubessa. John Lee Hooker näet esiintyy lopussa vain kahden kappleen verran.
  Hieman vaisun alun jälkeen tahti kiihtyi, bändi ja maestro lämpenivät. En bändin jäsenistä tunnistanut kuin Georgie Fame'n. Lunttasin hieman. Lavalla ovat Van'in ja Georgie'n lisäksi:

  Bernie Holland, kitarat ja taustalaulu
  Brian Odgers, basso ja taustalaulu
  Neil Drinkwater, keyboard ja haitari
  Dave Early, rummut
  Richie Buckley, saksofonit ja taustalaulu
  Steve Gregory, saksofonit ja huilu

  Georgie Fame, tietty, uruissa ja laulussa

  Lisäksi Mose Allison vierailee biisissä "Benediction", sekä, kuten mainitsin, John Lee Hooker kappaleissa "Serve Me Right to Suffer" ja "Boom Boom".

  Tässä linkki konserttiin. Jos jaksatte katsoa snadisti huonolaatuista kuvaa elokuvan verran, suosittelen. https://www.youtube.com/watch?v=BNhx22Em5sA.

  Kovaa ammattiporukkaa on lavalla. Erityisesti panin merkille Richie Buckley'n saksofonisoolot, sekä hänen ja Van'in lauluiloittelun lähes varttitunnin esityksessä "Summertime in England/Common One".

  Kyllä Van Morrisonin laulutaidot tulevat esiin. Ääni on kuin instrumentti. Muutamat uskonnollissävytteiset kappaleet osana Van'in tuotantoa kuuluvat ohjelmistoon. Mikäs siinä, musiikki on hyvää. Eikä Van ikinä ole tunnustanut mitään uskonkuntaa tai
-suuntausta kannattavansa. Monet muusikot hakevat musiikkinsa sävyjä ja sanomaakin uskonnoista. Se heille suotakoon.

  Hieno konsertti lepopäivän ratoksi. Muutamille ehkä rutoksi. Tai, kuten Riepposen Kake (R.I.P.) muinoin totesi: "Rattopojan levoksi."

  Hienoja juttuja ovat Van ja John Lee tehneet kimpassa aikojen saatossa. Pitääpä etsiä, löytyisikö jostain joskus jossain (hienosti sointuva kysymys) syvän etelän suistomailla laiturilla taltioitu nauha. Sellaisen muistan ammoin videonauhuriaikoina tv:sta tallentaneeni. Bluesia luihin ja ytimiin.

  Sitä, että John Lee olisi hieman useamman biisin ollut messissä, jäin kaipaamaan.

  Nythän näyttää kirkastuvan. Pitää lähteä happirikkaaseen väli-ilmastoon katselemaan, mitä meille kuuluu. Tuosta aasinsiltana loppuun anekdootti:
  Olin väliaikaisesti työmaamestarina Riihimäellä E-liikkeen korttelin saneerauksessa. Oli vuosi jotain 1987. Oma rivitalokohteeni oli juuri valmistunut, eikä uusia ollut alkamassa. Vastaavana oli R.T., ystäväni ja huumorintajussaan ylivertainen kaveri. Mestarien tilat olivat saneerattavan rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Istuimme R:n kanssa poristen, kun kaupungin rakennustarkastaja X.Y. astui oveta sisään. Hän oli tullut tarkastamaan jotain raudoitusta ennen valua.
  R. vilkaisi olkansa yli, tokaisi: "No, mitäs meille kuuluu?"
  Tarkastaja, hieman yks'totinen persoona, mietti hetken, vastasi: "E..., ee..., eeeeen..., eeeeeeennn mi..., mi..., minä va..., vaan ti..., ti..., tiedä!"
  Meillä oli naurussa pitelemistä. Pelastin tilaneteen sanomalla.: "Hyvin meillä menee. Mennääkö katsomaan raudoitusta?"

  Loppuun kuva erittäin epävirallisesta sademittarista. Se ei näet ole lieriö, vaan poikkileikattu kartio, joten mittaamalla veden korkeutta, ei saa ilma korjauskerrointa sateen millimäärää tietoonsa. Koska muilta kiireiltäni en ole kerrointa laskenut, niin pysyköön epävirallisena. Pari senttiä kuitenkin vettä sangon pohjalle on ilmestynyt.

JOHDOSTA ONNITELLAAN

  Kuuntelin aamulla Onnensävel-ohjelmaa. Tai en suoranaisesti kuunnellut, mutta radio oli auki. Huonolla kuuntelullakin sattui korviini osumaan toivotus, pian samanlainen. Tällaiset:
  "Onnittelut Sille Tälle Siellä 70-vuotispäivän johdosta, joka on 18. toukokuuta, toivoo Tämä Tässä." 
  "Vai niin", ajattelin. "Mukava tietää, että johto on Siellä 18. toukokuuta." Jäin kuitenkin kaipaamaan tarkennusta. Mikä johto? Sähköjohto, vesijohto, ehkä valokuitu? Firman johto, kunnan johto, ehkä maan johto? Ei asia miettimällä selvinnyt, ei johtanut pohdiskelu mihinkään. Puolivillaisen leppoisista ohjelmista saattaa koitua melkoinen riesa. Meni pitkälle aamupäivään, ennen kuin sain asian mielestäni.

  Vaikka johtoajatuksena oli ajatus johdosta, ryhdyin aamukahvin jälkeen puuhastelemaan. Pientä lauantain ajanvietettä. Ensin täytin saunan vesiastiat, kannoin puut, laitoin uunit "napsausta vaille-asentoon". Sitten asettelin kivet "hautakummun" ympärille. Onneksi yläkasvimaata pari vuotta sitten kääntäessäni nousi kiveä rutosti, niin pientä kuin isoakin. Siitä läjästä oli lyhyt matka kärrätä tarpeelliset paikalle. Nyt on helpompi ajella trimmerillä laita, pitää penkki siistinä.

 
  Sitten haloin muutamia pölkkyjä rantteelle tuomastani tuulenkaatokoivusta. Niistä irtosi tuohi hienosti, joten nyt on syttyjä saunaan pitkäksi aikaa. 

  Koska launtain aamupäivä ei ollut vielä lähellekään ruoka-aikaa, menin katsomaan katiskat. Ahvenia oli, muutamia. Ja kutua aika lailla. Pari kalaa oli savustamisen väärtejä, muut sormen mittaisia. Koska kahden ahvenen takia ei viitsi savupönttöä viritellä, laskin kaikki aikuistumaan. Siirsin katiskat toiseen paikkaan, sillä tuo mesta ei näyttänyt saalista antavan.

  Aurinko vähän pilkisteli. Otin kuvan vaahteran kukinnoista. Kauniin värinen on puu tuo, kun arska hieman valoa suo.

  Sittenpä olikin lounaan aika. Puolenpäivän jälkeen alkoi hieroa sadetta. Kevyellä tuhnutuksella alkoi, hieman on tähän mennessä voimistunut. Vielä saisi kiihtyä. Ja sataa, kuten on ennustettu, aamuun saakka. 

  Koska ulkotyö ei enää maittanut, eikä ollut tähdellistä, katsottiin toosaa. Ensin Netflixiltä yhden sarjan päätösjakso. 

  "Ai minkä?", kysytte. 

  "No 'Kova Linja'-nimisen!", vastaan. "Se on neliosainen englantilainen minisarja. Menettelee."

  Sitten keitettiin kahvit, päätettiin jatkaa valitsemallamme tiellä. Joten Areenalta "Nuori Morse". Seitsemännen kauden avausjakso tulee ykköseltä vasta illalla, mutta oli jo nähtävissä tällä foorumilla. 

  Tykkään sarjasta. Tykkään sen viipyilevästä etenemisestä. Tykkään siitäkin, kuinka aluksi vilahtelevat ihmiset saavat loppuhuipennukseen mennessä paikkansa tarinassa. Olen Morse-fani. Muuten, olivatkohan kuvitteellisen Morsen kuvitteellinen äiti, tai isä, tai molemmat, hieman eksentrisiä persoonia, kun antoivat pojalleen nimeksi Endeavour? No, taisi olla Colin Dexterin idea. Morse ei mieluusti nimeään kenellekään kertonut. Kirjassa, muistaakseni ihan viimeisessä, vanha ja sairas Morse etunimensä paljastaa. Jollekin naiselle, tietysti. Muuten hän kulki läpi kirjasarjan nimellä E. Morse. 

  Hilppa lähti, pakon sanelemana, ulos. Hän hoihkaisi ovelta "Nythän täällä sataa kunnolla!"

  Hieno juttu. Saatan alkuviikosta lopultakin korvasieiä jälestämään lähteä. Varmaan niitä jostakin sopivasta paikasta olisi jo löytynyt, mutta saamani ensikäden tiedot ovat olleet sen kaltaisia, että en ole katsonut mielekkääksi lähteä sopivia aukkoja koluamaan. Hallituksen tavoin luotan asiantuntijoiden lausuntoihin. Jos olisin oppositiosienestäjä, olisin laukannut ryteikköjä jo kauan. 

  Näin tämä näkyy menevän. Kun ei yhteen pötköön jaksa elävääkuvaa tuijottaa, eikä lukeminen ota tulta alleen, tulee kirjoitettua. No, ei tämä keneltäkään pois ole, ei edes minulta. Kiitokset niille urhoollisille, jotka jaksavat linkin auki klikata. Se lasketaan teille eduksi, kun portinvartija Pietarin soittokelloa rimpautatte.