perjantai 24. tammikuuta 2020

TURHANPÄIVÄISTÄ PÄIVÄNTUHRAUSTA?

  Päivät kuluvat vitkaan. On menossa seisahtuneisuuden kausi. Ei isoja tapahtumia. Päiväohjelma kutakuinkin: herääminen, aamulenkki, aamukahvi, kauppareissu, kirja, lounas, perräiset, päivälenkki, tallenne, päiväkahvi, kirja, ilallinen, uutiset, Emmerdale, tallenne tai suoratoisto tai molemmat, kirja, uni. Ihan jees, mutta vaihtelu voisi virkistää. No, Anna, Joni ja Iiris tulevat tänään, huomenna mennään Mikkeliin ristiäisiin. Se tietää päivärytmin järkkymistä, melko totaalista reformia. Ja uudistus jatkuu. Maanantaina aloitetaan makkareiden maalaus. Aloitetaan meidän huoneestamme. Aloitetaan tapettien poistolla, jatketaan seinien tasoittamisella (tarpeen vaativilta osin), sitten maalauksella. Tämän jälkeen toiseen makuuhuoneeseen, samat toimenpiteet, paitsi että ensin maalataan katto. Siinä tilassa on näet paneelikatto, kun toisessa puolestaan on ruiskutettu tasoitekatto, mitä ei ole tarpeen maalata. Kahta väriä valitsi raati käytettäväksi: betoniseiniin (huoneistojen väliset seinät) himmeä roosa, väli- ja ulkoseinät perinteinen maalarinvalkoinen. Ai niin, ja paneelikatto on valkoista paneelikattomaalia, sävystä en tiedä. Kai siinä ensi viikko kulahtaa, kun pinnat täytyy kahteen kertaan värjätä.

  Kun remppa on tehty, siirrytään kai taas totuttuun rytmiin. Toisaalta, kun sääennusteita katsoo, herää toive siitä, että jäät Potinlahden ja Avokkaansaaren välillä olisvat paisuneet kantaviksi. Pakkasen puolelle kääntyy lämpötila, mikäli ennusteen mukaan mennään. Lunta tulee myös, mutta ei aivan hillittömästi, joten mahdollisuudet ovat olemassa. Luultavasti paikat jo joltisessakin jäässä jo ovat, paitsi tietysti Luonterilla. Jos tosiaan jatkuvaa muutaman asteen pakkasta pitää viikon, niin luulisi kestävän, sano asiantuntija, kavereiden kesken "Itsensäuittaja".

  Viime aikoina ollaan tuijoteltu Areenasta "Kakaroita". Sarja on nyt viimeistä osaa vaille katsottu. Eihän se järisyttävä ole, mutta toteutus on hyvä, asiasta toiseen siirrytään nopeasti, jätetään turha jankkaus tapahtumein väliltä pois. Osajako tuoreine näyttelijöineen on myös onnistunut.
  Netflixiltä aloitettiin "Epäuskottava". 3/8 katsottu, ja laadukkalta vaikuttaa. Kyllä laatusarjoja on ilo katsella, ja huomata, että osataan "Ämeriikassa" kunnon dekkaria toteuttaa. Jos osataan huonoakin.

  Kirjarintamalla viimeisin luettu on Mattias Edvardsson'in "Melkein tosi tarina". Maria Adolfsson'in "Harha-askel" on matkalla noutopaikkaan, eli Hollolan pääkirjastoon. Pikku hiljaa odottelen Fred Vargas'in ja Håkan Nesser'in uutuutuuksien uunituoreina saapuvat lainattaviksi, varanneille jaettaviksi.

  Kuluvatko päivät turhaan, jos ei ole ainaista tekemistä? No, tekemistä on aina, eikä aika minulla tosiaan pitkäksi käy. Mutta kyllä asia niin on, että arkisen rytmin katkaiseva toiminta on hyväksi mielelle, joskus ruumiillekin. Kunhan toukokuu koittaa, niin aivan kaavamaista, ennustettavaa ja jämähtänyttä ei ole päivien kulku. Kyllä saariolosuhteet sen takaavat.
  Kysymykseen "kuluvatko päivät turhaan" vastaan, että eivät ne kulu. Jos heiluisin kylillä herjuutta harjottamassa, maailittaisin somessa, tai mustamaalaisin muuten vaan, niin sitten kuluisivat. Joku saattaa olla eri mieltä, sanoa, että ei aika koskaan hukkaan mene, kaikella on tarkoituksensa. Oliskohan ollu sama mies, jonka fb-kommentin näin jonkun jakamana. Hän, ilmeisesti koulukiusaamista käsittelävään asiaan, oli kommentoinut jotenkin tähän tapaan:
  Ensi faktat. Ei ole koulukiusaamista, on vain koulukiusaantumista.
  Ei maailma ole pumpulipallo. On opittava ottamaan kolhuja vastaan.

  Tillai! Kaverin mielestä on oikein ja oikeutettua kiusata heikompaa, fyysisesti ja henkisesti. Ei vaadi oraakkelinkykyä arvata hänen puoluekantaansa.

  Nuoruuden hyvien ystävien kohdalla on viime aikoina kuulunut kahden laista tietoa. Anttolan teinivuosien kaveri Leksa poistui keskiviikkona laajalle levinneen syövän uuvuttamana. Leksa oli iloinen veijari, jonka kanssa ei aika käynyt pitkäksi. Totuuden nimissä on kerrottava, että tempauksemme eivät aina olleet hyväksyttäviä, ja saattoivatpa hipoa laillisuuden rajoja. Ei mitää isoa töräystä kuitenkaan koskaan tehty; ei me rikollisia oltu! Leksan kanssa ei kymmeniin vuosiin juuri oltu yhteydessä. Hän muutti Rovaniemelle, me Hollolaan. Joskus 1990-luvulla kerran miehen Anttolassa tapasin. Sitten myöhemmin oltiin fb-kavereita, ja harvakseltaan soiteltiin. Ei ole kauaa, kun Leksa minulle kilautti. Olin jo kuullut hänen taudistaan. Nyt sain omakohtaisen selvityksen. Puhuttiin pitkään. Lupasin Leksalle, että soita ensi kuussa, kysyn kuulumisia.
  "Jos ehit!", vastasi Leksa.
   No, enpä ehtinyt. Mutta onneksi ehdittiin jutella, nuoruuttakin sivuta, eikä tieto kuolemasta siten tullut ihan puun takaa.

  Parempi tieto tuli Ilun tilanteesta. Tämä Mikkelin aikojen sydänystävä, jonka kanssa yhteys on pidetty läpi vuosien, joskus pitkähköjen taukojen sävyttämä, mutta kuitenkin. Ilu koki lähes puolitoista vuotta sitten vakavan aivoverenvuodon. Onneksi apu oli saatu nopeasti. Ilu vietti muutaman kuukauden sairaalassa, pääsi sitten kotiin. Vaimonsa Maija häntä hoitaa. Soitin Maijalle muutama päivä sitten. Liikuntakyky on kuulemma koko ajan parantunut, ja mies kävelee jo kepin kanssa pieniä matkoja. Samoin puhe on palaamassa. Maija kertoi hyvin tulevansa puhumisen kanssa toimeen. Sanoi myös, että tappelunpoikastakin alkaa heille tulla, ja perkeleitä, karkeampiakin voimasanoja, saattaa pulpahtaa esiin. Ilu on paranemassa! Viimeistään kesällä mennään heitä tapaamaan.

  Loppuun kuva per. 25. helmikuuta 2019. Tuonne on ikävä. Hydrokopterit maksavat muutaman tonnin käytetyistä rohjakkeista moneen kymmeneen donaan. Helikopterit vielä rutkasti enemmän. Jäitä pannaan hattuun, niitä odotetaan, niitä toivotaan, lottoa pelataan.

tiistai 21. tammikuuta 2020

TRIOSSA VAIHTEEKS'

  Hilppa meni frisöörille, minä istun Ciao! Cafféssa, hörpin tuplaespressoa, kirjoitan tabletin ja siihen yhdistetyn näppiksen avulla.
  Kauppakeskus Triossa on kerrosalaa 48 900 m². Se on kutakuinkin kaksi kertaa omistamani maa-alueen suuruinen. Saattaa olla reilusti kaksi kertaa manttaalini arvoinen? Mutta 2,4 hehtaariani oikeuttavat, verottajan mukaan, minut metsänomistajaksi. Pitäiskö kohentaa ryhtiä?
  Triossa tuli ennen poikettua lähes päivittäin. Huru-ukko-vuosina käynnit ovat harventuneet muutamaan vuodessa.
  Koska Hilppa käy täällä kampaajalla, on tavaksi muodostunut käyttää se aika kirjoittamiseen, kirjoittamiseen huomioistani, kirjoittamiseen mistä milloinkin.

  Tullessani kiinnitin huomiotani siihen, kuinka paljon tyhjää liiketilaa täällä on. Sitä on kaikissa kolmessa liiketiloille tarkoitetussa kerroksessa. Mikä syynä? Vuokrataso? Taloudellinen tilanne? Huono markkinointi? Kummalliselta tuntuu, että muutaman kilomerin päässä keskustasta sijaitseva Karisma on jo vuosia kerännyt enemmän kävijöitä kuin Trio. Karisman lähistöllä, kävelymatkan säteellä, asuu vain kuorallinen ihmisiä, joten sinne on mentävä autolla. Sijainti nelostien varrella kerää, varsinkin kesäaikaan, ohiajajia, mutta ei tämä kaikkea selitä. Myös Karisman 35 000:sta kerrosneliöstä ei tietääkseni ole kovin paljon tyhjillään.

  Autohalli täällä Triossa oli kuitenkin niin täynnä, että paikkaa sai etsiä. Ja on täällä ihmisiäkin. Kahvila, missä kirjoitan, on kuin nuijalla lyöty. Osittain, tai enemmänkin, syy autohallin ja kahviloiden pursuamiseen on varmaan se, että tämä on hyvä tapaamispaikka keskustassa: Paikoitus on kaksi tuntia ilmainen, täällä on neljä ihan tasokasta kahvilaa ja yksi ravintola. Kuitenkaan ei kauppa käy, koska tosiaan tyhjää liiketilaa on rutosti. Ei niin, että asia minulle jotenkin kuuluisi, asian minua jotenkin hetkauttaisi. Kunpahan vaan mietin.

  Kun Hilppa pääsee uusin lookein kampaajalta, lähdetään maalikauppaan. K-Rauta Laune on meille vakiopaikka rautakauppa-asioissa Lahdessa, Carlson Mikkelissä. Värit makkareihin ollaan (lue Hilppa on) valittu, menekki ollaan (lue Peppe on) kuutioitu. Ensi viikon alusta aloitetaan ehostus. Varmaan oltaisiin jo aloitettu, mutta Tiilikaiset tulevat viikonlopuksi meille, niin ei ole ollut järkevää.

  Lauantaina ajellaan porukalla Mikkeliin, Emman pojan ristiäisiin.

  Sitten, kuten kerrottua, alkaa pieni remppa.

  Kun se on duunattu, ihmetellään, että eikö ne jäät ala tulla?! Jos ovat tulleet, niin hyvä, jos eivät, niin jatketaan ihmettelyä.
  Saattaa olla, että huolimatta olosuhteista, saareen mennään vasta maaliskuun alkupuolella. Siihen on syynsä. Syynsä, jota en vielä valkaise. Kaikki aikanaan.

  Loppuun kaivoin pilvestä muutaman kuvan. Ne on otettu 15. maaliskuuta 2013.



  Nuo kuvat muistan ottaaneeni Stephen Stills'n albumin innoittaman. Levy ilmestyi 1970, ja on yhä yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Tuo kannen surrealismia lähentelevä asetelma mielessäni pakkasin kassiin Annan vanhoja pehmoleluja ja kameran, läksin ulos. 


  Olen tainnut, eikäku olen varmasti, tuosta joskus vuosia sitten jo kertonut, blogissani kuvia jakanut. Mutta kertaus on ... etc.

  Vielä, kun aikaa on, lopummaksi pari mihinkään kuulumatonta, typerää ja turhanpäiväistä mietettä.

  Suomessa käytetään kai lapsityövoimaa. Päättelen siitä, kun eilen uutisoitiin, että "Kasvava kansanosa Suomessa ei tule toimeen palkallaan".

  Toinen, ensimmäistäkin tyhmempi kuuluu: Miksi kutsutaan japanilaista kulinarismia harrastavaa avoparia? No sushipariksi, tietysti!

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

VUOSIKYMMENNET KURSORISESTI

  Kun tekemättömällä on aikaa, tuli mieleen listata muutamia tapahtumia jokaiselta elämältäni vuosikymmeneltä. Listalle on päässyt erilaisia juttuja, eivätkä ne välttämättä ole kovinkaan merkittäviä globaalisisti ajateltuna. Siis asiaan.

1950-luku

  Viiskytluvulta alan jotakin muistaa sen puolivälin paikkeilta, hataria pilkahduksia hieman aikaisemmaltakin ajalta. Maalla asuttiin, hevosta, lehmiä, lampaita syötin, kansakoulun aloitin. Päällimmäisenä isommista asioista muistoista ei ole Kekkosen valtakauden alkaminen, vaan Sputnik 1:n laukaisu lokakuussa 1957. Muistan kun sitä pilvettöminä iltayön tunteina niskat kenossa yritettiin hahmottaa valosaasteen turmelettomalta tähtitaivaalta. 

Kuvastakoon 1950-lukua otos vuodelta 1957. Ritva ja minä Avokkaan rannassa.



1960-luku

  Kultainen kuuskytluku oli siirtymistä lapsuudesta teiniyteen, viattomuudesta välillä käsittämättömiäkin tempauksia sisältäneen kapina-ajan kautta pikku hiljaa aikuistuvaan nuoruuteen. Muutimme kirkonkylään, kohta toviksi Mikkeliin, tuli Pictures-aika, paluu Anttolaan, oppikoulun tahmeasti edistyvä kituuttaminen, ajokortti ja keskioluen vapautus.
  Tuolta ajanjaksolta mielessä ovat Kennedy'n ja Martin Luther King'n murhat, Prahan kevät ja hippiaateen alku. Suurinta on kuitenkin Dylanin Bobin tarttuminen sähkökitaraan. 1965 se alkoi, hieman hapuilen, pitkäsoitolla "Bringing It All Back Home", ja räjäytti saman vuonna tajunnan albumilla "Highway 61 Revisited".

Kuva vuosikymmenen alusta, Peppe lesona.


1970-luku

    1970-lukua jälkikäteen tarkastellessa huomaan, että omalla kohdallani tapahtui paljon: Piipahdin vuodeksi Saksaan, tutustuin Hilppaan, saimme 1. lapsen, muutimme Lahteen, kohta Hollolaan, avioiduimme, olin duunisssa sahalla, sitten raksalla, ajauduin Tekuun. 
  Suuremmasta vinkkelistä katsottuna ei mieleen ole paljoakaan jäänyt. No, Viren voitti kultaa, neljästi. Musiikkirintamalla vuosikymmen oli melkoista uudistumisen aikaa. Punk syntyi, Uusi aalto loppuvuosina. Ehkä päällimmäisenä, henkilökohtaisten asioiden jälkeen, on mielessä tutustuminen ensin Arthur C. Clarce'n kirjaan "Lapsuuden loppu", sen innoittamana Isaac Asimov'n "Säätiö-trilogiaan" ja J.R.R. Tolkien'n "Taruun sormusten herrasta".

Tätä vuosikymmentä edustakoon kuva Kitusen Karista ja minusta lomareisulla Saksassa. Tässä ollaan
Münchenissä 1970.


1980-luku

  Vuosikymmenen alussa John Lennon ammuttiin, hankimme ensimmäisen oman asunnon ja valmistuin rakennusmestariksi, lopussa murtui Berliinni muuri. Näiden tapahumien välillä puursin mestarina työmailla Lahdessa, Hollolassa, Riihimäellä, Hyvinkäällä, Hämeenlinnassa ja hieman Helsingissäkin. Tämä aika on mielessäni melko tasapaksua olemista. Etäännyin hieman musiikin seuraamisesta, lukeminenkin jäi vähemmälle. Työpäivät olivat matkoineen usein liki 12-tuntisia, työ välillä suoraan sanottu vittumaista. Jos rehellinen olen, en osaa nostaa mitään yksittäistä juttua esiin tältä aikakaudelta. Paitsi tietysti Annan syntymän 1981.

Kuvassa Anna auttaa siivouksessa tuossa vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.



1990-luku

  Itäblokki hajosi, kylmä sota loppui, lama iski, Estonia upposi, Nelson Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi, Leijonat voitti 1. maailmanmestaruutensa, matkapuhelimet yleistyivät, minä lopetin urani työmaamestarina. Tein niitä näitä rakentamiseen liittyviä juttuja, mm. kymmenluvun alkuvuosina mittavan projektin Utsjoen Kevolle. Eli en minä sitä tehnyt, olinpa vain yhtenä tekijöistä. 1998 aloitin kiinteistönvälittäjänä. Musiikkia seurasin yhä melko huonosti. Suuri, kolauttava tapahtuma puuttuu tältäkin vuosikymmeneltä, noin yleismaailmallisesti. Henkilökohtaisesti riipaisivat Jarnon ja Ahosen Riston poismenot.

Otoksessa Peppe ja koirat Kevojärvellä v. 1993.



2000-luku

    Word Trade Center sai osumia, euro tuli rahaksi, lintuinfluenssa pelotti, Barak Obama astui ensimmäisenä afroamerikkalaisena presidenttinä puikkoihin. Minä heiluin välityshommissa. Väliillä menestyksellä, välillä kituuttaen. Musiikkia innostuin kuuntelemaan taas aktiivisesti. Jouduin työni vuoksi opettelemaan tietokoneen käyttöä, hankin 1. oman pc:n. Suurimmat asiat olivat, kun Anna ja Joni vihittiin Anttolan kirkossa 5.7.2008, jatkot olivat Koivulassa, sekä se, kun saman vuoden syksyna lopetin tupakanpolton, aloitin, liikakiloja välttääkseni, säännöllisen lenkkeilyn. Surun puolella tietysti isä-Erkin menetys.

Annan ja Joni häät, kaunis kesäsää. Hienoa!


2010-luku

  Joukkomurha Utøyan saarella, Ebola-virus, ilmaston lämpeneminen, Trump'n valinta. Siinä mieleenpainuneempia tapahtumia juuri päättyneeltä vuosikymmneltä. Niin, ja populismin nousu, vihapuheet, maalittaminen, somessa röypsähtänyt örvellys, valheet, puolitotuudet, sekä kaiken sen mahdollistava ja sitä suosiva ihmisten tietämättömyys, hyväuskoisuus ja omien aivojen lepuuttaminen. 
  Työnantajani, pieni firma, lopetti toimintansa vuosikymmmenen alussa. En halunnut jatkaa kiinteistönvälityshommia, sillä näin alan muuttuneen lisääntyneen kilpailun vuoksi sellaiseksi, että totuutta kaunistelematta oli pärjääminen vaikeaa. Jäin työttömäksi, kävin pari työvoimatoimiston kuolutusta, perustin oman toiminimen. Puuhasin niitä näitä, yksin tai yhteistyössä joidenkin muiden kanssa, eläkkeelle siirtymisseeni (kesällä 2014) asti. Musiikki ja kirjallisuus tulivat sen jälkeen yhä isommaksi osaksi elämää. Kun Hilppa myös eläköityi kolmisen vuotta sitten, aikamme on kulunut Avokkaansaaren ja Hollolan kanssa puoliksi. 
  Vuosikymmenen suurinta antia ovat Iiriksen syntyminen ja omatarveviljeläksi hiljalleen ujuttautuminen. Murhetta toi Ritva-siskon äkillinen kuolema, sekä äiti-Elinan alzheimeriin sairastuminen ja hoivakotiin joutuminen.

Kuvaksi tietysti Iiris. Kaksi ja puoli vuotta vanhana tyttö saaressa.


2020-luku

  Alkaneesta vuosikymmestä on liian aikaista sanoa sitä tai tätä. Paitsi että jos somessa monen median kannustaessa jatkuva politiikkojen, tutkijoiden, vaikka kenen tiettyjä tahoja arvostelevien tai erilaisia mielipiteitä jakavien, maalitus ja mustamaalaus jatkuu, niin pian vaaditaan toimenpiteitä, jottei tilanne riistäydy fyysisen väkivallan puolelle.

  Tältä vuosikymmeneltä en taida kuvaa laittaa. Huomasin juuri, että olen elänyt kahdeksalla vuosikymmenellä. Puolitoista vuotta vanhemmat ovat jo nähneet yhdeksää decadea. Ei oo reilua.

torstai 16. tammikuuta 2020

VIIMEINEN KÄRPÄNEN

  Kävin silloin uudenvuodenaattona jälkikaihikorjauksessa. Lääkäri kertoi, että mustia pisteitä, kärpäsiä, saattaa liihotella näkökentässä kuukaudenkin ajan. Niitähän liihotteli. Ei haitaksi asti, eikä kaiken aikaa. Silloin tällöin, mm. lukiessa, tai vaaleaa seinää katsellessa, huomasi pienten pisteiden leijailevan näkökentän laidoilla. Alkuviikosta äkkäsin, että eipä ole enää kärpäsiä näkynyt. Samalla tajusin, mihin se viimeinenkin oli joutunut:
  Kun olimme päiväkävelyllä Hilpan kanssa, alkoi hän yllättäen yskiä ja kakoa. Minä ihmettelemään, että mikäs sulle nyt tuli.
  "Jotakin meni kurkkuun, ihan ku kärpänen olis lentäny, tai itikka."
  Naureskeltiin, että vaikka onkin näin lämmin tammikuu, niin tuskin sentään kärpäset kurkkuun lentelee! Mutta väärässsä oltiin! Se oli se vihonviimeinen kärpänen meikäläisen silmästä! Hyvä, että lähti. Vaikka ei ois tarvinnu Hilpan kurkkuun mennä. Kaikenlaista sattuu, kun kaihikorjauksesta toipuu.

  No, ronskinpuoleisesti kai tuli väritettyä näön normalisoituminen. Pointti tietysti siinä, että hyvin onnistui operatio. Eikä ollut hinnankirossa! Lasku tuli pari päivää sitten: 41,20 €. Kiitos yhteiskunnan ainakin vielä erinomaisen terveydenhuollon.
   Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymässä on aikeita järjestää hyvinvointipalvelut asteittain yhteisyrityksen kautta. Yrityksen pääomistajaksi haetaan isoa yksityistä toimijaa. Saapa nähdä. Ei kovin hyvältä tunnu, eikä kuulosta, että minunkin asioistani vastaisi yritys, jonka suurimpana omistana ovat sijoittajat. Alkutekijöissään tuo juttu on, eikä tietoa, eteneekö se ylipäätään mihinkään. Sen vaan sano, enkä ainoana, enkä ensimmäistä kertaa, että kun ihmisten sairaudella ja hädällä hankitaan voittoa, niin asiat eivät ole kohdillaan.

  Se oli asiantuntemattoman asiallinen kannanotto. Asiantuntijat saavat olla mitä mieltä tahansa. Asiantuntijathan ovat, erään määritelmän mukaan, niitä, jotka ovat tehneet kyseisellä alalla kaikki mahdolliset virheet. Jos se pitää paikkaansa, niin mikäs asiantuntijoihin luottaessa. Virheistähän oppii. Vaan kun ei se niin mene, läheskään aina. Tietää tuon jo omalta kohdaltaankin. Jos virheistä oppisi, niin eiköhän tällä pallolla olisi melko mukavaa elellä, kaikilla.

  Huomenna on taas perjantai. Hiljaiselo jatkuu Hollolassa. Liikkumista, lukemista, tallenteita ja suoratoistoa. Se alkaa tulla selväksi, että tv-lähetyksiä ei enää juuri katsota. Siis silloin, kun ne tv-oppaan mukaisesti lähetetään. Ylenaamua tulee toki katsottua, mutta muu onkin sitten tallennettua, tai Areenasta, tai mtv3:sta, tai Ruudusta, tai HBO'lta, tai Netflix'lta. Urheilu on asia erikseen, mutta ei sitäkään tule tuijoteltua juuri lainkaan.

  Ylellä alkaa pian 1. kausi Elena Ferrante'n Napoli-sarjasta tehdystä filmatisoinnista. Kuka ei ole tätä "LOISTAVA YSTÄVÄNI"-sarjaa nähnyt, niin nyt tv:n ääreen! Iloksen luin jostakin, että HBO'lla tulee julkaistavaksi tämän vuoden aikan 2. tuotantokausi. Tuskin maltan odottaa.

  HBO'lla alkoi maanantaina Stephen King'n tekstiin perustuva rikosdraama "OUTSIDER". Siitä julkaistiin heti kaksi jaksoa, jatkossa yksi viikossa. Nuo pari tuli tietysti heti katsottua. Mahdottomalta tuntuva tapahtumaketju tullee seuraavien viikkojen aikana selkiintymään, luulen. Hyvältä vaikuttaa.

  Netflix'n menin vielä joulun tietämissä tilaamaan. Ei olla kovin paljoa ehditty sen tarjontaan vielä tutustua. Saksalaista sarjaa "DARK" ollaan kai 7 osaa sen 1.kaudesta katsottu. Melko mystistä touhua. Häiritsee vaan, minua ainakin, kun puhe on dupattu englanniksi. Jos jää näyttelijöiden suunliikkeitä katselemaan, alkaa tökkiä. Pieni haitta, tietysti. Olenkohan liian vaativaksi tullut?

  Kirjaston varauspalvelu on saanut olla varpaillaan. Jatkuvalla syötöllä ollaan Hilpan kanssa teoksia varattu. Kiitettävän nopeasti niitä kiikutetaan Hollolan pääkirjastoon. Kauimmat Sysmästä asti. Miettikää te, jotka Suomen oloja haukutte ja väheksytte, että olemme sentään melko mukavavissa oloissa, kun terveydenhuolto toimii sentään joltisenkin hyvin, ja kirjastotoimi loistavasti. Antakaa nyt hoitajille lisää sitä palkaa, sillä muuten olemme kusessa kaikki, ikäihmiset ja sairauksien riivaamat eritoten, kun osaava työvoima lähtee muihin hommiin. Jos heidän vaatimuksensa tuntuvat kohtuuttomilta, muistakaa, kuinka kauan he ovat puurtaneet palkkakuopan pohjalla. Niin, ja kirjastolta älkää mitään pois ottako. Sivistyksessä on kaiken hyvän alku. Vaikka mitäpä sivistystä meikäläisen dekkari- ja scifivoittoiset lainaukset edustavat. Puhunkin yleisemmässä mielessä.

  Koska talvi ei suostu tulemaan, laitan kaikkien Etelä- ja Keski-Suomen suivaantuneiden ihmisten lohdutukseksi viime helmikuussa Anttolassa otetun kuvan siitä, että tuli se talvi silloinkin, vaikka myöhässä, siis jäitten suhteen. Joten älkää käykö siitä, mistä mennen kaiken toivon saa heittää. 

tiistai 14. tammikuuta 2020

UHKA AVARUUDESTA

  "Uhka avaruudesta " on  Arthur C. Clarke'n scifi-romaani vuodelta 1973. Se kertoo aurinkokuntaan saapuvasta Ramaksi nimetystä valtavasta aluksesta, ja sitä tutkimaan lähetetystä retkikunnasta. Jatkoa Clarke kirjoitti Gentry Lee'n kanssa 2003 (Rama II). Ihmiskunnan käsitys maan ulkopuolisesta elämästä kuvastuu tuossa nimessä. Uhkaksi se käsitetään suurimmassa osassa scifi-kirjallisuutta, varsinkin vähän vanhemmassa tuotannossa. Ei Clarke sinällään Ramaa uhkana käsittele, vaan tuntemattomana, mistä pitää ottaa selvää, mihin pitää tutustua.


  Tosiaan lukuisissa kirjoissa kerrotaan ihmiskunnan urheasta taistelusta avaruudesta saapunutta ylivertaista vihollista, uhkaa, vastaan. Oikeastaan suuri osa tuollaisesta kirjallisuudesta ei ole scifia, paremminkin fantasiaa, tai ehkäpä ei sitäkään, vaan "kioskikirjallisuutta". Monet alan suuret tekijät näkevät vieraat muualta mahdollisuutena, ei uhkana. Niin ajattelen minäkin. Ajattelen, että  niin kehittynyt olomuoto, joka kykenee matkustamaan poikki avaruuden kyläilemään, on ohittanut vaiheen, missä kaikki asiat ratkaistaan alistamalla tai sotimalla.
  Ilmeisesti ihmisluonto on vielä jalostumaton, sellainen, että kaikki vieras samaistetaan pahaksi, viholliseksi. Sen tämä aika taas kerran on näyttänyt.
  Taisi muuten olla Arthur C. Clarke, joka on jossain kirjassaan, tai muuten vaan, sanonut, että ihminen on sellainen, että kohdatessaan jonkun oudon esineen, ensimmäisenä rikkoo sen, yrittämättä päästä muulla keinoin perille esineen tarkoituksesta. Tai jotenkin sinne päin. Tai sitten joku muu.

  Timo Soini palasi julkisuuteen kirjansa "Populismi" tiedotustilaisuudessa, ja pääsi heti kaikkien medioiden ykkösuutiseksi. Onhan Soini värikäs persoona, jota, pakko tunnustaa, tulee hieman ikävä Halla-Aholaisuuden alhossa.  En kirjasta osaa mitään sanoa. Populismin suosiota siinä kai yritetään selittää. Se, että Soinin tässä otin esiin, johtuu Ylenaamusta. Timppa oli kutsuttu lähetykseen. Toimittaja aloitti haastattelun sanomalla, että kiitos kun sinulla oli aikaa tulla lähetykseemme. Kiittäminen on kohteliasta, totta kai, vaikka se olisi tarpeetonta, kuten tässä tapauksessa. Jos populisti kieltäytyy valtakunnan pääkanavan haastattelusta, on kyseessä vakavamman laatuinen terveydellinen tai henkilökohtainen este.

  YLEn sivuilta löytyy lohdullinen artikkeli (https://yle.fi/uutiset/3-11146330). Onko oikeasti niin, että fuusioenergia ehditään kehittää ajoissa pelastamaan meidät ilmastonmuutoksen pahimmilta seurauksilta? Toivoa kai on, eikä toivoa saa saa jättää, vaikka sitä ei olisikaan. Kenenkään tuota artikkelia lukevan ei tietysti pidä ryhtyä onnesta hihkumaan, eikä varsinkaan lyömään lossiksi kaikkia mahdollisia keinoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Toivo ei ole varmuus, toivo ei ole ratkaisu. Toivo on mahdollisuus, jonka toteutumista kannattaa jokaisen vaalia, sekä osaltaan, mikäli mahdollista, edesauttaa.
  Mitäs muuta YLEn uutisotsikoista löytyy? Australian metsäpalojen tilanne näyttää hieman paremmalta. Paremmalta sammuttajien kannalta katseltuna, tietysti. Verkkoyhtiöt nostivat viime vuonna hanakasti siirtohintoja. Haavisto perustuslakivaliokunnan kuultavana. Poliisiammattikorkeakoulun opettajaa syytetään seksuaalirikoksista. Vähän hyvää, enemmän vähemmän hyvää, sellaisia ne uutiset tuppaavat olemaan. Minä en iltapäivälehtien sivuille enää mene. Niiltä löytyisi varmaan lisää kaikenlaista otsikkoa.
  Hippusen puutun lopuksi tuohon YLEn uutiseen poliisiamattikorkeakoulun opettajan tapauksesta. Entä jos opettaja onkin työnsä vakavasti ottava henkilö, joka opetusmielessä on demonstroinut seksuaaliset ahdistelunsa? Tai ehkä kuitenkaan ei?

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

SIJOITTAJA

  Olen ryhtynyt sijoittajaksi. Aloitan sijoittajaurani varovasti, koska pääomaresurssini ovat rajalliset. Aloitan siis jo olemassaolevien esineiden sijoittamisella. Sijoitan kaksi Elinan asunnon tyhjennyksestä meille kulkeutunutta kaunista puulipasta olohuoneen kirjahyllyyn...


..ja vielä yhden työhuoneen hyllyyn.


  Kun sijoittamisen alkuun pääsee, tarjoaa harrastus loputtomasti vaihtoehtoja. Esimerkiksi kirjat voi hyllyille sijoittaa vaikkapa kerran kuussa uudestaan; tekijän, genren, julkaisuvuoden, korkeuden, paksuuden, mukaan. Tai jos omistaa ruukkukasveja, niitten järjestystä voi vaihdella mielensä mukaan, silloin kun sijoittamisen tarve tulee. 

  Jos laajentaa harrastustaan, ottaa sijoittamisen lisäksi mukaan sijoittelun, ei tekemisen puutetta tule. Voi sijoitella urheilijoita, lajin mukaan tai ylipäätään, musiikkia, kirjoja, elokuvia, genren mukaan tai ylipäätään, paremmuus-, huonommuus-, tai keskinkeraisimmuusjärjestykseen. Jätän sen kuitenkin mieluummin ammattilaisten tehtäväksi, vaikka olenkin joskus moista sijoittelua harrastellut. Sen sijaan voi sijoitella esim. lähikauppojen kassat, kriteereinä nopeus, hyväntuulisuus, ystävällisyys, hymy, ja small talk-taito. Miksei myös lenkillä vastaan/ohi tulevat/menevät. Siitä saa laajan harrastuksen, kun jaottelee ensin kohderyhmän koirankusettajiin, lehden hakijoihin, työmatkalaisiin ja kuntoilijoihin, jonka jälkeen voi sijoitella henkilöt omiin ryhmiinsä tiettyjen kriteereiden mukaan.  

  Nimitys "sijoittaja" kalskahataa äveriäältä, mutta kuten huomaatte, ei sen niin tarvitse olla. Jokainen voi sijoittaa ja sijoitella mielensä mukaan, eikä taloudellista voittoa, ei myöskään tappiota, ole näköpiirissä. 

  Sijoittamiseen löyhästi kuuluva näkökohta: Kun katselette tuota ensimmäistä kuvaa, saatatte huomata, riippuen tiirailletteko sitä puhelimen, täppärin, läppärin, vai pc:n näytöltä, sen, että lippaitten alla oleva hyllyyn on sijoitettu scifia.  Ja sen, että aika monen opuksen selkämyksessä näkyy lappu, joka paljastaa sen olevan kirjaston poistomyynnistä hankittu. Eli, sijoittamiseen liittyen, olen sijoittanut scifin omaan paikkaansa, ja olen sijoittanut useisiin teoksiin vain 50 senttiä viiva euron. Tosin en ole vuosiin sijoittanut ylipäätään kirjoihin latin latia. Vievät tilaa julmetusti, ja mainioin kirjastopalvelun kautta saa luettavaa mielin määrin.

  Sellaisia harrastusvihjeitä. Jos sijoittaminen ei tunnu omimmalta, voi tietysti aloittaa filatelian, numismatiikan, tai tulitikkuaskien etikettien parissa. Ja jopa semivanhojen kameroiden, kuten jotkut höyrähtäneet. Tai mainoskynien. Ainakin kolme kertaa muistan minulta pyydetyn firman kynää, koska pyytäjät olivat keräilijöitä. Ajatelkaapa: Jos saatte kerättyä tuhat mainoskynää, mitkä mahdollisuudet sijoittamiseen se avaa!

  Tammikuu lähestyy puoliväliä. Meillä Hollolassa + neljä. Ettei vaan Trump, tai joku muu vallashenkilö, olisi mennyt kieltämään talvet! Niillähän on oikeus ja kyky kieltää isoja asioita. Toisaalta ilmastonmuutosten ja talvien kieltäminen kuulostaa hieman ristiriitaiselta. Mutta tarkemmin ajateltuna ei kovinkaan odottamattomalta. 

  Huomenna on maanantai. Huomenna on auton huolto. Näillä nykyautoilla on huoltoväli pitkä, meidän Hyundailla 30 000 kilsaa. Sitä ei tule lähellekään vuodessa mittariin. Melko tarkkaan 15 000 on saldo ollut sen jälkeen, kun Hilppakin jäi eläkkeelle. Siitä syystä käytän auton vuosihuollossa, ohjekirjan mukaan. Huoltaa kannattaa, etenkin, kun takuu on voimassa. 30 000 kilomeriä kuulostaa maallikosta kyllä pitkältä öljynvaihtoväliltä. Näin olen kuullut ammattilaistenkin sanovan. No, nyt tulee öljyt vaihdettua, eli vaihdatettua, sopivasti. 

  Jotta tekemistä piisaisi, sillä sijoittaminen ei sentään ole täyspäiväistä, aletaan ensi viikolla suunnittelemaan alakerran makuuhuoneiden pintaremppaa. Seinäpinnat on tarkoitus uusia. Tapetit poistetaan, tasoitetaan tarpeellisilta osin ja maalataan. Uudet sängyt omaan makkariin ollaan itseasiassa jo tilattu. Vanhat ovat vanhat. 
  Piristystä oletetun talven keskelle. Ja kun tuo homma on tehty, niin kertaalleen ollaan kaikki pinnat kolkytviisvuotisen asumisjaksomme aikana laittaneet. Luultavasti uutta kierrosta kokonaisuudessaan ei ole tarpeen tehdä. Aika taitaa loppua kesken. 

  Nyt muihin puuhiin. Ei kylläkään sijoittamaan, vaan lukemaan.

perjantai 10. tammikuuta 2020

KAIKEN KAIKKIAAN

  Alkuun kielipoliittinen huomio. Katseltiin tallenteelta ylen uudehkon sarjan "Kakarat" toista jaksoa. Siinä on Joona joutunut armeijaan. Hän niskuroi marsilla ja passitetaan kapteenin puhutteluun. Kapu kysyy "onko alokkaalla esittää mitään lieventävää asianhaaraa käytökseensä?"
  "Jos sitä, että alikersantti Sejase on mulkku ei hyväksytä lieventäväksi asianhaaraksi, niin ei ole!"
  Tähän kapu hymähtäen: "Saattaa se mulkku olla, mutta ei hyväksytä. Määrään niskoittelusta kymmenen päivää poistumiskieltoa! POISTUKAA ALOKAS!"
  Onko armeijan touhu oikeasti nykyään tuollaista? Kumotaan rangaistus seuraavassa lauseessa? Minä sain vakinaisessa viikon poistumiskieltoa, kun haistattelin iltalomalta palattuani vaatteet päällä punkaan simahtamisesta herättämään tulleelle päivystävälle sotilasmestarille paskat. Eikä minun poistumiskieltoani peruttu heti langettamisen jälkeen. Löysentynyt on kuri ja käytäntö!

  Siinäpä tv-katsausta riittävästi. Kirjakatsausta sen verran, että Jo Nesbø'n "Veitsi" tuli eilen luettua loppuun. Kuin sopimuksesta ilmoitti Hollolan kirjasto, että varaamani Ann Cleeves'n "Mykkä vesi" on noudettavissa. Pitääkin varata saman tien Cleeves'n seuraava Shetlandsaarille sijoittuva komisario Jimmy Perezin ja muiden tuttujen poliisien työtä ja siviilielämää kuvaavan sarjan opus "Kuin tuhka tuuleen." Syystä, jos toisestakin, olen seurannut huolimattomasti Ann Cleeves'n suomennoksien julkaisuja. Nyt asia korjautuu, talvea odotellessa.
  Tuosta Nesbø'n uudesta Harry Hole-kirjasta vielä pari sanaa. Reiluun viiteensataan sivuun mahtuu monenmoisia käänteitä. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä. Ja Harryn dokaamista sekä selviä hetkiä. Ja Harryn ihmepelastus jään alle joutuneesta autosta. Loppuratkaisu on omaperäinen, Harry Holemainen. Sen oikeutuksesta ja moraalisuudesta saattaisi päästä pitkäänkin depattiin, riippuen tietysti siihen osallistuvien kannasta. Toivottavasti en valkaissut liiaksi juonta kirjaa vielä lukemattomille?

  Eilen oltiin Elinan hoitokodissa. Ensin tunnin verran äidin kanssa, sitten tiedotustilaisuudessa, mihin kutsu tuli hyvissä ajoin, jopa yli vuorokausi ennen tapahtumaa. Tilaisuuden aihe oli palveluntarjoajan vaihtuminen. 1. huhtikuuta siirtyy vastuu eräälle säätiölle. Nykyinen palveluntarjoajaja on kaupallinen yritys, uuden tahon edustaja ilmoitti säätiön olevan voittoa tavoittelematon. Kun vielä kerrottiin, että mikään ei tule muuttumaan, vaan jopa työntekijät jatkavat vanhoina työntekijöinä, niin mikäs siinä. Tuskin ainakaan huonompaan päin ollaan menossa?

  Äiti oli muuten harvinaisen virkellä tuulella. Hän jutteli kaiken aikaa, mutusteli samalla tuliaisena saatua suklaata. Jutteli, mutta tolkkua ei jutuissa ollut. Vanhoja asioita tapaili, toisiinsa liittymättömiä juttuja yhdisteli. Väliin naureskeltiin porukassa. Hyvä mieli jäi käynnistä. Sellainen, että ihan hyvin äidin asiat kuitenkin ovat. 


  "Voi ..kele!!!", kuului juuri keittiöstä. Hilppa oli jäänyt vielä ruokapöytään, kun minä tunnettuna hotkijana olin jo tullut kirjoittamaan.  Ei kun hätiin katsomaan, että mitä tapahtui? Hilppa oli kaatanut fetajuustopurkin! Liemet sopivasti enimmäkseen housuille. Eipä tullut niin paljon lattianpyyhkimistä! Ilahduttavaa huomata, että minä en ole ainoa, joka välillä söheltää!

  Kohta lähdetään kävelylle. Kirjastoon dallataan. Aurinkoinen pikkupakkaspäivä siellä on. Huomennakin taitaa pysyä pakkasella. Jotta ei olisi liian mukavaa, satelee sunnuntaina taas vettä. Lahden radiossa kerrottiin äsken, että tulevat tapahtumat, Finlandiahiihto ja Salpausselän kisat, tullaan joka tapauksessa järjestämään. Tykkilumella ja lyhennetyillä laduilla, jos ei luontoäiti ole suosiollinen. No, onhan niillä pelit ja värkit. Mutta kuka tulee jäädyttämään Potinlahden ja Avokkaansaaren välin? "Asiahan ei minulle kuulu, mutta kysyn vaan!", sanoi Pätkä. Kaiken kaikkiaan asia tietysti minulle kuuluu, mutta kysyn silti!