KULTTUURIASIAA

  Selasin äsken läpi aamun lehden. Linnajuhlien pukuja ja uuden hallituksen muodostamisesta siinä mietiskeltiin, urheilua uutisoitiin, kulttuuria, sunnuntaiseen tapaan, käsiteltiin. Huomasin, että ehdokkaat Etelä-Suomen Sanomien kulttuuripalkinnon AUKUSTIN saajiksi on julkistettu. Viisi ehdokasta ovat:

  1. Ukulelen soittaja
  2. Pienen kaupunginosan kyläjuhla
  3. Näyttelijä-ohjaaja
  4. Toimintakeskus
  5. Tietokirja

  Täytyy myöntää, että kulttuuritietouteni kotiseudulta kaipaa päivitystä, jollei perätin uuden ohjelmiston lataamista.

  Ukulelen soitosta ei mieleeni tule, kuin Hawaiji ja Onni Gideon. Nyt ehdolla oleva ukulelemies, Antti Ahonen, on minulle täysin tuntematon. Hävettää.

  Anttilanmäen kyläjuhlissa en ole poikennut. En ole edes ollut tietoinen. Anttilanmäelläkään en ole monntaa kertaa liikkunut, vaikka se sijaitsee keskustan liepeillä, rautatieaseman tuntumassa. Siellä kesäisin talkoovoimin toteutettava kyläjuhla keräsi 3000 kävijää. Ok, kulttuuria sekin.

  Tapani Kalliomäki on tietysti tuttu näyttelijänä monistakin Lahden Kaupunginteatterin esityksistä. Hänen ohjauksiaan (Minna Canthin työmiehen vaimo Orimattilan kesäteatteri JÄTTIPESÄÄN tai Nikolai Gogolin Reviisori Lahden Lauantainäyttämölle) en ole nähnyt. Jälkimmäisen ehkä tulen näkemään.

  Toimintakeskus Kaarisilta Nastolan Villähteellä on Suomen merkittävin erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden kouluttaja. Tärkeä juttu, ilman muuta, enkä ennen tätä aamua ollut tuota nimeä edes kuullut.

  Tietokirja Loviisankatu-8 on Tapani Ripatin kirjoittama 500-sivuinen historia Tirra & Torvi & Pikkuteatteri-ryhmittymästä. Lahtelainen underground tiivistyy juuri tälle Loviisankadun alueelle. Teos on ilman muuta hankittava luettavaksi.
 
  Kulttuuri on tärkeää, politiikkakin kai. Ilman yhteyttä kulttuuriin ihminen näivettyy, ilman yhteyttä politiikkaan ihminen virkistyy. Tämä on henkilökohtainen näkemys. Vasta-argumentointi sallitaan, mutta ei noteerata.

  Jahans, nyt on lähdettävä nostamaan lippu salkoon. Onko operatio tällä kertaa onnistuneempi, kuin toissapäivänä? Kohta kerron.

  Hienosti nousi lippu tällä kertaa. Saapa nähdä, vieläkö taito on hallussa jatkossa. Toisaalta: niin kauan, kun muistaa kiinnittää edes toisen narunpään lippuun, ovat asiat joltisellakin tolalla.

  Kulttuuriliputus tämä kai on? Jean Sibelius, kansallissäveltäjämme ansaitsee musiikillaan liputuksen. Eikä häntä muilla perusteilla liputettavaksi ole valittukaan.
  Luin jokusia aikoja sitten kommentin, jossa sanottiin, että Kaj Chydeniuksesta pitäisi tehdä kansallissäveltäjä. Tuskin kahta kansallissäveltäjää voi olla? Eikä Sibeliusta voine syrjäyttää ilman vähintään pienimuotoista sotaa. Mutta muuten ihan mainio ajatus. Kyllä Chydenius on niin merkittävä taiteilija. Sen verran katselin Linnajuhlien sisäänmarssia lipunlaskua odotellessani, että näin Chydeniuksen tulon kättelyyn. Kumaraan on mies mennyt. Ei ole kauaa, kun ylellä esittiin ohjelma Itse asissa kuultuna, jossa haastateltiin Chydeniusta. Uskomaton määrä sävellyksiä on hänen kynästään lähtenyt. Mieleeni painuivat mestarin (hyvässä mielessä!", toteamus, että ehdottomasti pitää olla ensin hyvä teksti, sitten vasta sävellys. En osaa sanoa, kuinka moni lauluntekijä noudattaa samaa käytäntöä. Pers´tuntuma on, että usein kuljetaan sävelmä edellä.

  Riittäköön tämä kulttuurista, joka muuten, kuten hyvin tiedätte, juontuu latinankielisestä sanasta cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Sieltähän se kaikki on alkanut. Muistan kerran, kun nuoruudessa  istuksittiin kaveriporukassa viiniä ja olutta litkien Saimaan rannalla. Tuli puheeksi, että mikä on tärkeintä, millä on eniten merkitystä. Erilaisia näkemyksiä kuultiin. Eräs jo keskuudestamme poistunut nuori mies nappasi kouransa täyteen multaa, varisteli sitä takaisin maahan, sanoi: "Tämä on kaiken alku!" En ehkä silloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Nyt ymmärrän, monessakin mielessä.

  Riittäköön tämä kulttuurista, ilman selvennyksiä. Tiilikaiset tulivat illalla meille. He tulivat ystäväpiirinsä pikkujouluista vasta ennen kahdeksaa. Pikavisiitti on kyseessä. Päivällä he menevät ristiäisiin, sieltä takasin Espooseen. No, pian tulee joulu. Annalla ainakin on vapaata uuden vuoden yli. Eli silloin Iiris on ilonamme pidempään.
  Kun Iiris äsken kömpi ylös, oli ensimmäinen toimenpide joulukalenterin luukun avaaminen.

  Jostain syystä tytölle on kertynyt useampia joulukalentereita. Nykyään on mukavia versioita, sellaisia, joiden luukuista tulee pieniä satukirjoja. Sellainen ei toisin ole kuvassa, sillä Iiris vei sen viikko sitten kotiinsa. Tuossa iässä on joulunodotus vielä suurta. Ja usko joulupukkiin. Näinköhän minä onnistun tänä vuonna myös joulupukin tapaamaan? Vai käykö niin, että olen taas vetäytynyt alakertaan tirsoille juuri vierailun ajaksi? Anna on tainnut viritellä kyselyjä pukkiasian tiimoilta. Taitaa arvella a) Iiriksen huomiokyvyn kasvamista, b) minun muuntautumistaitojeni riittämättömyyttä. Pian se selviää. Mutta eivät pukin asusteet kierrätykseen jouda. Olkoot vaikka naftaliinissa muutaman vuoden.

JUHLAPÄIVÄN AVAUS

  Meille lankesi kuun alussa ainoa taloyhtiössä sovittu velvollisuus, liputusvuoro. Kuukaudeksi kerrallan se on aikanaan sovittu. Onneksi ei aivan niin nopeaa ole kierto. Viimeeksi meille lippu tuli tasan kaksi vuotta sitten joulukuun alussa. Tämä sopii mainiosti, tietystä syystä. Koska taloyhtiössä on yhdeksän huoneistoa, niin nopea laskutoimitus osoittaa syklin olevan 2,67 kuukautta. Me pidämme varmaan lippua ainakin maaliskuun loppuun, toivomme, että se ei koskaan kesäisin meille palaisi.

  Minä lähdin siis tihkusateessa klo. 7:56 lippua salkoon virittämään. Talon päädyssä oli pimeää. Kauempana oleva katulamppu ja seinässä kiiluva numerokyltti eivät juuri maisemaa valkaise. Kiinnitin lipun toisen kulman naruun, jätin jostain kumman syystä toisen kiinnittämättä, aloin hilata ylös. Kuinkas ollakkaan, vetelin väärästä narusta! Tarkemmin ilmaistuna oikeasta narusta, tietysti, mutta väärästä päästä. Kun äkkäsin, että ei lipun kulma lähde nousemaan, oli narun vapaa pää noussut noin neljän metrin korkeuteen! Muutamia painokelvottomia ilmauksia karkasi sfääreihin.
  "Mitäs nyt?!", mietin. "Pitkä, keppi, vaikka onkivapa? Ei taida tähän hätään löytyä? Tikkaat? Onkohan talon varastossa alumiinitikkaita?"
  Eiku kattomaan. Toisessa päädyssä olevan varaston ovi oli kosteuden turvottama, eikä ovessa ole kunnon kahvaa, joten oli työ ja tuska saada se auki. Lisää painokelvottomuutta. Lopulta ovi aukesi, mutta ei siellä mitään tikkaita ollut. Samalla huomasin, että naapuritalon päädyssä tönötti kolmijatkoinen tikas seinää vasten. Ja kuin tilauksesta tuli puolituttu mies nostamaan lippua yhtiönsä salkoon. Minä valottamaan tilannetta, pyytämään tikkaita lainaksi. Tietysti sain luvan. Kiikutin tikkaat rikospaikalle. Kahdella jaksolla pääsin riittävän ylös pyydystämään kadonneen narunpään käsiini.
  Selvisin säikähdykselllä omasta mokastani. Siniristi oli salossa klo. 8:10. Ei hulmunnut, tyventä kun oli, vaan alakuloisena roikkui alaspäin. Jospa jonkinlainen viri saisi lipun ylväänä lepattamaan, olishan se uljaampaa.
  Tarinan opetus: Älä vedä väärästä narusta, ja solmi, eli kiinnitä, irtonaiset narunpäät. Ei mitään uusia opetuksia, mutta kertaus on opintojen äiti.

  On siis itsenäisyyspäivä. Sotia taas muistellaan. Minä en sotia yleensä muistele. Mutta nyt aion lievästi sivuta ensimmäistä maailmansotaa. Siitä syystä, että Elinan entisessä asunnossa olleista hänen enonsa Ludwig Tieck'in maalauksista kolme löysi meiltä uuden sijoituspaikan, yksi meillä oli jo ennestään. Ludwig Tieck kuoli vasta 24 vuotiaana heti sodan alkupuolella. Hänen ehti maalaamaan ja piirtämään lukuisa teoksia, joista osa kulkeutui Suomeen, ja on tällä hetkellä minun, Hanelin, Ritvan tyttären Ninan ja eno-Ollin tytärten Susannan ja Johanna hallussa.

  Omakuva vuodelta 1912.

Ludwigin ja isoäitini Emman isoäiti Dora Tieck.

  Meitä jo vuosikynmmeniä seinältä tuijottanut mies, jonka henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Tykästyin tauluun aikanaan, ja olin mielissäni, kun sain sen pian isoäitini kuoleman jälkeen. 

Piirroksia tanssivista pareista löytyy Ludwigilta useita. Allaoleva on nyt meidän ilonamme. 

  En ole kummoinen maalaustaiteen tuntija, mutta olen uskossa, että Ludwigista olisi kehkeytynyt ihan varteenotettava taiteilija, jollei sota olisi korjannut satoaan.

  Muutamia vuosia sitten pyysi äiti minua hankkiutumaan eroon hänellä olevasta vinyylilevypinkasta. Siinä oli enimmäkseen klassista musiikkia: Chopin, Beethoven, Bach, Mozart, Liszt, Haydn, Wagner, Brahms. Ne olivat isoäitini Emchenin jäämistöä. Sitten oli äidin Udo Jürgens'ia ja jotain muutakin. Oli ja oli! On vieläkin, sillä kun bongasin netistä jonkun bulvaanin, joka ilmoitti ostavansa vanhoja äänilevyjä, kutsuin hänet katsomaan, niin ei kauppoja tullut! Hän ei ollut halukas edes viemään klassista nippua pois! Mutta sen sijaan mies kierteli tihruamassa Ludwigin maalauksia, moneen kertaan. Kyseli. että eikö olisi kinnostusta niitä myydä? No, ei ollut. En tiedä, millainen taiteentuntija äijä oli, mutta huomiota nuo maalaukset herättivät, eikä ihan vähäistä.

  Kuriositeettina vielä: Googletin piruuttani Ludwig Tieck-nimen. Kysely tarjosi Wikipediasivustoa Johann Ludwig Tieck'sta (31. toukokuuta 1773 Berliini - 28. huhtikuuta 1853 Berliini), saksalaisesta runoilijasta, kirjailijasta sekä kääntäjästä. Ei varmaan sukua iso-enolleni. Vai pitäiskö ruveta penkomaan?

  Sellaisia itsenäisyyspäivän tarinoita. Hyvää juhlapäivää kullekin, viettäkää se parhaaksi katsomallanne tavalla. Me vietämme seesteiseiisä tunnelmissa.
  Huomenna, varmaan vasta illalla, tulevat Tiilikaiset. Heillä on Iiriksen serkun ristiäiset sunnuntaina Lahdessa.
  Maanantaina jatkuu asunnon tyhjennys. Toivottavasti siihen saadaan pian piste perään.

MINISTERIT JA VALMENTAJAT MENEVÄT

  Rinne erosi, Nieminen erotettiin. Koirat haukkuu, kuinka käy karavaanin? Niemisen lähtö oli normaalia Liigakiekkoilussa. Rinteen erossa jäljet johtavat sylttytehtaalle, siellä sylttyä hämmentävät tietyt tyypit. Loppujen lopuksi liigakiekkoilu on rehtiä hommaa, sylttytehtailu ei.
  Mutta mitäs pienistä. Isossa mualimassa Suomen pääministerin ero huomioidaan pienellä fontilla, jos silläkään. Eikä Niemisen Villen fudut hetkauta sitäkään vähää. Iso kohu Suomessa ei aiheuta perhosefektiä, suuri juttu Lahdessa tiedostetaan tuskin Rovaniemellä. Mutta Iltapäivälehdistö elää kulta-aikaansa, ei tietysti valmentajan, mutta sen toisen kustannuksella. Herää kysymys, millainen valta nykypäivän paskalehdistöllä oikeasti on? Taitaa olla todellinen valta, valitettavasti.

  Päivänpolitiikaan tai kiekkovalmentamisen syvinpään olemukseen enempää puuttumatta laitan tähän kuvan Pikku-Peppestä siihen aikaan, kun hän osasi nauraa maailmalle.

  Laitoin kuvan vastoin edellisen blogini lopetussanoja. Enhän ole Pekkaa, eli poliitikkoa, pahempi. Sanansa voi pyörtää, eikä siitä sen enempää, kaverin voi kampittaa, väliäkö hällä, valehdella pitää, niin pärjää, härskiys on hyve, kansa hurraa. 
  Nauran poikasena maailmalle, joka tuolloin oli jo paha, mutta ei läheskään yhtä paha, kuin kuuskytviis vuotta myöhemmin. Nauran, koska en tiedä sen olevan paha ja yhä pahemmaksi muuttuva. Voi kun vois olla lapsi ainiaan.

  Tuollaisia alkusanoja kirvoitti varmaan kolmen päivän uurastus pölyisten kaappien uumenissa, katkuisten komerojen loukoissa, senkkien salatuissa sisällöissä. Laskut menivät sekaisin kolmenkymmenen kohdilla, mutta lähemmäs puolensataa jätesäkillistä ollaan roudattu tavaraa kierrätykseen, energiajätteeksi ja sekajätteeksi. Lasipurkkeja ja muuta kierrätyslasia ollaan kannettu omaan paikkaansa, metallisälää omaansa. Huonekaluista on osa kärrätty meille, lasti lähti tänään Hanelin mukana Anttolaan. Vedetään vähän henkeä, homma jatkuu maanantaina.
  Ensi viikon aikana on tarkoitus saada huoneisto tyhjäksi. Ei tavaroiden poisvienti niin iso homma enää ole, mutta paikka tuottaa hankaluuksia. Tänään kävi eräästä alan firmasta mies katsomassa, mutta se ei johtanut yhteisymmärrykseen. Eikä asia suinkaan jäänyt kiinni meidän ahneudestamme. No, maanataina tulee toinen katsoja. Jos sekään käynti ei tuo ratkaisua, otetaan muut konstit käyttöön. 
  Askeleita on kertynyt tuollaiset 12 000 päivässä pelkästään noissa askareissa, niistä suuri osa portaita ylös-alas kulkiessa. Kantamuksen kanssa, mutta onneksi sentään ainoastaan alaspäin.
  Kauppa asunnosta tehdään näillä näkymin ennen joulua. Ei ihan hirveä hoppu sentää ole, mutta koska kaikkeen pyrkii kulumaan kaikki siihen käytettävissä oleva aika, yritetään toimia niin, että loppupuoli käytettävissä olevasta ajasta hypitään vaikka kolmiloikkaa.

 Yllättävän nopeasti, huomioon ottaen asuntomarkkinatilanteen ja kauppaan liittyvät lakiperusteiset toimenpiteet, on kaikki sujunut. Hyvä niin. Jos loppukin sujuu, kuten on tarkoitus, saa kinkkua ja laatikoita appaa rauhallisilla mielin. Muttei mielin määrin. Se ei ole terveellistä.

  Koska ryhdyin sanoja pyörtämään, teen sen kunnolla. En voi vastustaa kiusausta, kun aina uusia kuvia puthastaa kaappien uumenista käsiini.

  Tässä Lehkosen sukua 1800-luvun viimeisinä vuosina. Siinä ovat ukki-Aleksi poikasena istumassa vasemalla, hänen sisaruksiaan, hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Piskolan pihalla poseeraavat aikana, jolloin maailmameno oli verkkaisempaa. Omat vaikeutensa kullakin jo silloin, omat kommervenkkinsä isoilla herroilla myös, luulen.

  Tässä kuvaa Piskolan pihalta 60 vuotta myöhemmin. Ylemmästä kuvasta alempaan ovat kasvaneet iso-tätini Elsa ja Oili. Luulen, että ainakin toinen, ehkä molemmat, ovat nuo nuoremmat lapsoset valkeissaan.

  Mekaanikkoa ei minusta tullut, vaikka potkulaudan korjaus sujui. Tuo kuva lienee Lahdesta. Kolmipyörä vieressä saattaa olla kanssani leikkineen lahtelaispojan. Potkulauta kai enoni jäämistöstä, ja se kulkeutui ehkä tuolta reissulta Anttolaan.

  Lopuksi Ritva ja minä. Sisko isompana on potkulaudan haltijana. Helppo olla, kun veli-Peppe sen on huoltanut.

   Taidan lopetella. Pitää lähteä voimia keräämään, sillä huomenna on siivoiltava kotona. Ja vähän järjesteltävä mukaan äidin asunnolta lähteneitä vähiä tavaroita.

KERRAN VIEL'

  Iiris oli meillä yötä, on nyt viety kotiinsa Espooseen. Tämä ilta vedetään henkeä,  huomenna alkaa toimentäyteinen viikko. Elinan asunto on tarkoitus saada tyhjäksi. Eilen sieltä Hanelin ja Ninan kanssa käytiin valitsemassa muistoja, jakamassa lähinnä tauluja ja pöytähopeita. Loput on tarkoitus arvioituttaa, antaa jonkun firman hoitaa pois. Sinällään sääli, mutta aikanaan Saksasta kulkeutuneet massiiviset huonekalut eivät oiken mahdu kenellekkään, eikä meillä ole järkevää paikkaa, missä niitä säilyttäsi. Säilytäisi niin kauan, kunnes ne lopulta johonkin hävittäisi.

  Hilpan kanssa mennään huomenna tyhjentämään viimeisiä kaappeja, säkittämään kierrätykseen ja energiajätteeseen kuuluvaa. Haneli tulee tiistaina. Jatketaan hänen kanssaan hommaa. Samoin vinttikomeron salat pitää käydä paljastamassa. Kellarikomero jo reilu vuosi sitten koko lailla velipojan kanssa tyhjennettiin. Varmaan kuskataan tiistaina jokunen kärrillinen tavaraa jäteasemalle.
 Haneli jää meille yöksi. Keskiviikkona tulee sitten mies katsomaan jäljelle jäänyttä kamaa. Toivottavasti päästään asialliseen diiliin. Nettisivuillaan firma lupaa kyllä hyvää ja kaunista:
  "ÄLÄ HÄVITÄ MITÄÄN!" 
  "PYYDÄ ILMAINEN ARVIOKÄYNTI!"
  "MAKSU HETI SOPIMUKSEN SOLMIMISEN JÄLKEEN!" 
  "LOPPUSIIVOUS KAUPAN PÄÄLLE!"
  No, katsotaan.

  On suuri helpotus, kun asunto on luovutuskunnossa. Joka kerta, kun sinne menee, alkaa "ahistaa". Tulee tunne, että ei ikinä saada tätä huushollia tyhjäksi. Vaikka tiedän, että kyllä saadaan, konstilla tai toisella.

  Koska on alkamassa toimentäyteinen viikko, päätin vielä tänään kirjoittaa. Jo sen takia, että aamulla hakiessani äidin asunnolta meille tulevat taulut, toin samalla yhdestä laatikosta löytämäni muutaman kirjekuorellisen valokuvia, joukossa muutamia ajankuvia.

  Tämä otos saattaa olla vuodelta 1956, ja luultavasti Mikkelissä otettu. Kuvassa ei sisko-Ritvaa ole. Päättelen, että hän on Hankasalmella, sillä Ritva kävi kaksi ensimmäistä vuottaan kansakoulua siellä, sillä Erkin sisko Liisa oli Hankasalmen kirkonkylällä alakoulun opettajana. Ritva asui tietysti siellä, kävi vain loma-aikoina kotona Piskolassa. En tiedä, miksi sellainen järjestely? Olihan koulumatkaa Piskolasta se viisi kilometriä. Mutta kun minä aloitin opintieni, niin Anttolan kirkolle sitä mentiin. Sysyin, keväin, soudettiin Rastaan ja Kiljusten lasten kanssa kimpassa mantereelle, Kotaniemeen, käveltiin loppumatka. Talvella hiihdettiin. Rospuuttoajat oltiin korteerissa kylillä. No, se on toinen tarina.

 Pitkähkön alustuksen jälkeen päästään itse kuvaan. Tyylikkäitä ollaan. Varsinkin oma takkini on hieno, Erkin takki myös. Huomioikaa, ettei meillä pojannappuloilla ole housuja. Siis normaaleja housuja. Meillä on jotkut villaiset sukkahousun tapaiset. Minun ilmeeni paljastaa, että olen nähnyt kaupungin pojilla oikeita housuja. Ehkä ajattelen, Pietari Jormalaisen tapaan, molsikihousuja perspaikalla ja sivupusseilla varustettuna. Siksi saattaa suu olla vähän vinksallaan. Haneli, parivuotinen kun on, ei näköjään vielä osaa tuollaiseen kiinnittää huomiota. Vaikka päässään on vallan naurettava hattu!

  Kuvan yllä ja alla kertomassani saattaa olla osa kuvitelmaa, mutta osa on kyllä täyttä totta. 

  Sitten toinen kuva. Siinä on talon väkeä ja kesävieraita. Olisikohan vuodelta 1961? En ala ihmisiä kuvasta nimeämään, sillä he eivät ole nyt pääosassa. Pääosassa on minun James-farkkujeni vyö! Päälläni ovat ensimmäiset farkut, ja ennen kaikkea niihin kuuluva vyö! Tuo fosforilla käsitelty solki, joka hohti pimeässä, oli jokapojan unelma, ainakin Anttolassa. Siksi olen tälläytynyt kuvaan sillä mielellä, että vyön solki ei jää missään tapausessa huomaamattomaksi. Ai että osasin olla ylpeä!

  Tekee mieli laittaa tähän vielä kuva, minkä jaoin jo aiemmin tänään Anttola Satamasi Saimaalla-sivustolle toisen kylältä otetun kanssa. Tämä on napattu varmaan pian liiketalon valmistumisen jälkeen. Nykyisen Rysän paikalla on Sotaveteraaniliiton kahvila. Kohtahan siihen tuli sitten Lotja. Kylän vilkasta elämää edustaa pari autoa ja  kaksi koiraa.

No, oli joskus vähän vilkkaampaakin, kuten seuraava kuva todistaa:

  Vasemmalla Erkki ja eno-Olli. Isuzun porukkaa en tunnista. Mutta saattaisiko Erkin takaa häämöttää Rossin Matti (R.I.P.)? Vaikeaa mennä sanomaan. 

  Tillai! Nyt saavat vanhat kuvat jäädä toistaiseksi arkistoihin. Kunhan seuraavan kerran äleydyn kirjoittamaan, kirjoitan uusista jutuista, maustan uusin kuvin. 

VIELÄ MUUTAMA MUISTOJA NOSTATTANUT

  Olen kertaalleen äidin valokuva-albumit selannut läpi. Itse asiassa lapsuusvuosieni aikaisten kuvien jälkeen löysin tosi vähän sellaisia, joita tämän otsikon alle voin laittaa. Näyttää siltä, että 1960-, 1970-. ja  1980-luvuilla vanhempani eivät juuri kuvanneet. 1990-luvulta eteenpäin, aina 2010-luvun alkupuolelle asti, on täyttynyt lukuisia kansioita lähinnä Elinan ottamista kuvista. Ne ovat äidin ja isän matkoilta, tuttavavierailuilta, ja luonnosta otettuja. Kyllä niistäkin varmasti mielenkiintoisia seuloutuu, kunhan ehdin ne tarkemmin plaraamaan. Muutaman kuvan skannasin jo kuitenkin, minusta, tai minua hipaisevista aiheista, tietysti.

  Aloitetaan kuvasta, missä, ihme kyllä, ei ole allekirjoittanutta. Siinä ovat Ritva-sisko, Haneli ja Erik. Sekä tietysti vuonia. Ja takaoikealla hevosvetoiselta kylvökoneelta näyttävä kapine.
  Erik oli lukioikäinen nuori mies Helsingistä. Hän oli Lehkosten perhetuttujen, Pajasten, sukulaispoika. Pajaset olivat joka kesä viikkoja Piskolassa. Erik ainakin parina kesänä ihan kuukausitolkulla. Hän oli melkein mies, ja teki talon hommia innokkaasti, muistelen. Muistan tuon kuvanottotilanteen. Sen nappasi Maija-täti. Minä oli jostain syystä suuttunut sisaruksiini. En kai saanut syöttää vuonia vuorollani. Siis niin ajattelin. Joten olin jossain taka-alalla vääntämässä itkua, enkä suostutteluista huolimatta, mennyt kuvattavaksi. No, nyt sitä saa katua.

  Alla on pääosassa terrieri Dogi. Sivuosissa isä-Erkki, minä, ja potkulauta. Potkulauta oli eno-Ollin jäämistöstä saatu. Siitä väliin sisarusten kera tuli nahinaa. Vaikka ei potkulaudalla mitenkään helppoa ollut epätasaista pihaa, soraisia teitä, viilettää. 

  Terrieri Dogi oli lajinsa sitkeä yksilö. Ei se sidostesukkaa kiskonut (kuka muistaa mainoksen?), koska ei ollut kaveria, eikä varmaan sidostesukkiakaan. Mutta kun isä pisti sille kapulan suuhun, nosti ylös, roikkui Dogi siinä niin kauan kuin isän voimat riittivät. Ei Dogi mikään kettukoira ollut. Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana Piskolassa oli lukuisia koiria, Karhukoiria, Pystykorvia, sekä Samojedeja, ainakin. Eikä mitään niistä käytetty metsästykseen, koska kukaan ei metsästänyt. Myöhemmin Haneli sitten hankki ajokoiria, nykyään myös mäyräkoiria, sillä hän harrastaa metsästystä. 

  Sitten pari kuvaa teinivuosilta. Mistähän nämä Elinan albumeihin ovat joutuneet? Seppäsen Timppa ja minä hiihtelemässä. Kaunis näyttää olevan keli, kevättä lienee. Tuolla samalla hiihtoreisulla oli mukana Koistisen Kaimaani. Hän lienee kuvat ottanut. Jossain omissa tuluksissani pitäisi olla sellainen kuva, jossa Kaimaani on Timpan kanssa. Pitää joskus penkoa esiin. 

  Timpasta tulee mieleen yksi muisto. Tai useampiakin, tietysti, mutta kerron tämän yhden. Ihan "bona fide", enkä kenenkään soisi sitä muussa tarkoituksessa kerrottuna pitävän. 

  Noihin aikoihin oli Anttolan Koivulassa meneillään Tanssikoulu. Oliko se Åke Blomqvistin? Sitä en muista? Useat kavereistani olivat tunneille ilmoittautuneet, Timppa myös. Eräänä päivänä tanssitunneilta saapui Timppa. Hän alkoi selvittää minulle silmät pyöreinä: "Tänään tanssittiin sumpaa ja rampaa!"

  Minä en innostut tanssikouluun lähtemään. Eikä Ahos-Riti. Eipä tainnut Koistis-Perttikää olla? Pettisen Leksa oli, vaikka oli jo ennestää melkoin parkettimies. 

  Varmaan samana päivänä otettu kuva. Ainakin samoissa vetimissä olen, hattua lukuunottamatta. Muistan tuon hatun, ja että siihen liittyy joku tarina, mutta tarinaa en muista. Enkä sitä, miksi minulla on Aku Ankka mukana? Ehkäpä vaan poseeraamista varten? Hattu ja Aku Ankka? Teinipoikain aivoitukset ovat joskus vaikeaselkoisia.

  Nyt loikataan vuoteen 1992. Se oli hyvä sienivuosi. Ainakaan ei ole kovin kaukaa haettu päätelmä. Se, mikä minua kuvassa pistää silmään, on, että Avokkaan talo on vaalea. En ole aivan varma, mutta ehkä viimeistä kesää. Ainakin on melko rapistuneessa kunnossa. Isä-Erkki ja Ahos.-Riti sen sitten maalasivat. Taisi kuitenkin olla 1994, tai 1995. Erkki maalasi alapuolta, Riti tikkailla yläosaa. Mikä ettei; olihan Riti ollut nuoruudessan pari kesää "Mualar-Matin" hanslankarina. Niistä kesistä on paljon muistoja, mutta valitettavasti ei valokuvia.

  Viimeisenä otos per. 1998. Saunan rapuilla ollaan, Hilppa, Elina ja Peppe. Sauna oli maalattu jo taloa aiemmin, ja näkyy vuorilaudoista vähän rapistuneen. Talokin oli jo nykyisen värinsä saanut. Muuten, hyvin Erkki ja Riti maalasivat. Minä talon rasvasin viime-, ja toissakesänä, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Auringonpuolen alalaita alkoi vähän hilseillä, varjon puoli oli vielä silloinkin aika kelvollinen. Saunan etupuolta on väliin maalattu uudestaan. Ensi kesänä on tarkoitus koko rakennus sutia paraatikuntoon.
  Piippu suussa tuolloin. Se oli enempi sääntö, kuin poikkeus. Piiput ovat tallella, tuokin. Kylmillään ovat olleet toistakymmentä vuotta.

  Nämä tällä kertaa. Lauantaiaamu jatkuu, Postisähläykset jatkuvat. En ala sormella osoittelemaan, kun en syyllisiä, tahallisia tai tahattomia sellaisia, tiedä. Sen tiedä, että tietty osa kansasta on saanut tuulta purjeenriekaleisiinsa, ja he riekkuvat ja rääkyvät, kuin pahaiset kakarat. Näyttävät olemattomatkin politiikan pyörteissä noudatetut hyvät tavat kaikonneet ties minne.
  Sallikaa minun, edes vienosti, hymähtää, kun mediassa uutisoidaan Halla-ahon pöyristyneen jostain Postiin liittyvästä. Voi tuota omahyväisyyden määrää! Vaikka tuollainen kuullu politiikkaan, niin minun kaaliini ei mahdu. Ehkä siksi olen pitänyt näppini irti käytännön politiiksta?

AUTOFIKTIOTA

  Olen pintapuolisesti selaillut muutaman äitini valokuva-albumin sisältöjä, skannannut jokusia kuvia. Nyt aion kirjoittaa autofiktiota, sillä en monestakaan otoksesta osaa mitään muistiin pohjautuvaa kertoa. Mutta pannaan mielikuvitusta peliin. Ja aloitetaan heinähommista, kuten edellisessä jutussanikin tein.

  Oon joutunu heinätöihin. Korhosen Esko on mies tuossa vasemmalla. Nuo muut on ihan outoja.  Miua ottaa pattiin, kun en yletä hangolla nostella heiniä seipäälle, ja sen vuoksi työkaluna on harava. Haravointiha on akkojen hommaa! Mutta vaikka kuin korpiaa, pittää olla mielin kielin, ku kuvataan. Luulen, että livahan het tilasuuven tullen poes pellolta. Meen vaikka ajamaan sikoja takkaa karjapihalle. Ne pittää mukavata iäntä, kun niitä hättyyttää. Lähtisköhän tuo vieras poika mukkaan? Uskaltaisko? Se ois isompi sikoja jahtoomaan. 

    Ollaan isän kanssa kevätjäillä. Muka hauskoo! Ei oo yhtään lämmin istua tönöttöö kelekassa! Ja hittolaine, piäs pienempi tuhma äsken housuun. Eikä tuo ukko ymmärrä, että pitäs lähtee vaihtamaan kuiviin! Jos täällä meinataan vielä olla, ni vetäs ees vauhilla, vähä mutkaa kylittäi. Tai mäntäs laskemaa mäkkee. Tuosta sais hyvät vauhit, pihalta suoraan Pikolahelle. Mut ei. Ei oo aina kivvaa olla pikkane!

  Mukava vähä matkustaa. Mut ei tiällä kaapunnissa nii ihmeellistä oo. Immeisiä enemmän, ja autoja näkkee. Melkosta säpinää, ku kaikki kulkee kovvaa vauhtia nokka pystyssä sinne sun tänne. Iha tavallista hiekkaa tiällä on. Sammaa mieltä on Hanelj. Se nimittäen maisto äsken vähä. Eikä sylkässy pois.

  Taas ollaa kaapunnissa, Lahessa. Oman ja Opan luona ollaa. Tuo kaveri assuu samassa rapussa, ku Oma ja Opa. Se tulee vissiin illemmalla miun kanssa leikkimään. Mitähä se ossaa? Ja mitähä myö leikitää? Se sano kyllä, et sillä on Mekanoja. Voisha niistä jotakii kokkoilla. Iha eri tavalla se poika puhhuu. Mutta jos tuopi Mekanot, ni pittää jaksaa kuunnella.

    Nyt ne osti mulle sukset! Ja mäystimillä! Ei ees rotanloukkuja! Näillä pitäs oppia hiihtämää. Sitä ne aikuiset vissii meinaa, ett ei oo montoo vuotta, ku miun pittää alakaa hiihellä kouluun. No ois hommanneet kunno sivakat. Helepompi opetella, ku ei koko ajan nuljua jalakoloissa. Ja mite sitä ees nuoskalla voip töppösissä hiihellä? Kastuuha ne het kohta läp asti. Mut pakkasella ne on kyl mukavat! Sitä miä en kans ymmärrä, miks ne näin ison pipon miulle laitto. Kasvuvarraako ne ajattelloo? En kyllä varmana kouluu lähe hiihtelemmää liia isossa pipossa!

  On hiton utelias tuo Hanelj! Ei se sille kuuluu, mitä miä synnttärilahjaks saan. No, ymmärtäähä sen, et poikoo ottaa piähä, ku ei ite sua mittää. Mut pientä rajjaa. Pitäs sitä jokkuu roti olla, ja toisella oma rauha. Ja miä tiijän, että Hanelj yrittää het omia muin lahjat, jos ne on siitä mielusia. No, veinhä miäkii kyllä sen pelltise paloauton. Sellasta se on, ku kahestaa jouttuu sähleemään. Ei oo muita leikkikaverloeta, ku Ritukii on olevinnaa nii iso. 

   Tuossa se männöö, ukki. Hevosille käi antamassa heinijä. Se se tykkee hevosista, Helistä varsinnii. Mitehä sille käy, ku taloo tulloo raktor? Ainannii toine hevone hävitettää sillo, sano isukka. Luulenpa vuan, että Aleks-ukki pittää kynsi hampaen kiini Helistä. Ja sehän se isäntä vielä on, Aleksi. Mut miä kyllä rattorista tykkeen. Oon nähnä, että ne pittää kovvaa pörinää ja vettää hirmusia lastiloea. Taetaa uus aika alakaa kohta Piskolan talossa. Ku hommoisvat miulle vielä sijesukset ja oman potkurin! 

  Siinäpä autofiktiota. Jos albumeista löytyy kuvia minusta vähän vanhemman ikäisenä, saatan kirjoitella autofaktaa seuraavaksi.

DIOISTA PALJASTUU INKKARI JA MUUTAKIN

  Kuten eilisessä blogissa kerroin, vein äidin luota löytämistäni dioista 13 liikkeeseen. Sain ne skannattuina jo ip. sähköpostilla. Kuten olin dioista tirkistellyt, sieltä paljastui muutamia minulle aivan ennennäkemättömiä kuvia. Ne kutakuinkin kaikki nyt tässä esittelen, koska en malta odottaa huomiseen. Aloitan "muutakin"-kuvista, sillä taas on tarkoituksena edetä kronologisesti.

  Tässä heinäntekoa vuodelta 1955. Päättelen ajankohdan siitä, että Piskolantalon remontti on vielä tekemättä. Se tapahtui kesällä 1956. Navetan päädyssä näkyy tulevaa varten sahattua ja taaplattua puutavaraa. Saattaa tietysti olla, että kyseessä on kesä -56, ja remontti on jo käynnissä. Epäilen kuitenkin, sillä kattomuotokin tulee saneerauksessa muuttumaan, ja siitä luulisi heinäkuussa jo olevan merkkejä.
  Heinäpellolla on tuttuja ja tunnistamattomia. Vasemmalla hiippailee isotätini Elsa, heinää seipäälle asettelee Rautasen Tyyne, tai ainakin hänen näköisensä immeinen, heiniä hankoonsa keräilee äiti-Elina, hänen takanaan Maija-täti. Kolme urospuolista komistusta ovat kyllä minulle tuntemattomia.

  Samana kesänä, luulen, tapahtuivat myös seuraavat ikuistukset: Isä Erkki, joka ei suinkaan ollut kalamies, on muikkuverkoilla...

  ...ja me ollaan Hanelin kanssa takapiruina, kun niitä siivotaan pihasaunan rappusilla. Perkaajina toimivat Elsa ja Maija.

  Sitten päästää inkkariin. Kuva vuodelta 1957. Tai saattaa olla vuodelta 1958 myös, en ole aivan varma. Olin kuuden, ehkä seitsemän, vanha. Siinä minulla on ylläni komia intiaaniasu. Kokonaisuuteen kuului hapsulahkeiset housut, sulkapäähine ja tomahawk. Noihin huosuihin liitty tarina.

  Piskolansaaressa asui tuolloin Kurenpään torpassa Ikosen perhe: Äiti Elsa, isä Viljo (Kipsakan Vilikki), lapset Irma, Kalevi ja Pentti. Elsa oli kotiäiti, jos nyt niin voidaan tuohon aikaan torpan muijasta sanoa, Vilkki oli sekatyömies, joka teki väliin töitä renkinä, väliin oli metsätöissä, Irma oli minun ikäiseni, Kale vuotta vanhempi, Pena muistaakseni kolme ajastaikaa kauemmin maailmaa katsellut. Ikosilla oli enenmmänkin lapsia, mutta muut olivat tuolloin jo maailmalla.
  Minä olin jo kasvanut niin "mieheksi", että sain, ja ennen kaikkea uskalsin, kävellä yksin reilun kilometrin kärripolkua pitkin leikkimään Ikosen lasten kanssa. Niinpä kerran menin Kurenpäähän hapsuhousut jalassani. Jostain syystä Pena innostui pihalla kulottamaan nurmikkoa. Sehän meinasin ryöstäytyä, joten saimme hikihatussa polkea paloa sammuksiin. Lopulta se onnistui, taisi Elsa-äitikin tulla apuun. Mutta sammutustyö vaati veronsa: huosuistani olivat alemmat hapsut kärvähtäneet! Paha juttu!
  Lähdin hipsimään kotiin. Matkalla näin Kipsakan Vilikin kävelevän vastaan. Hipsin luihuna metsään piiloon. Kun pääsin Piskolaan, kävin äkkiä piilottamassa housut, vaihdoin verkkarit. Kyllä tuon ikäinenkin osaa olla ovela. Seuraavana päivänä ryhdyin kinuamaan äidiltä, että enkö saisi leikata hapsuja pois housuistani?
  "Mitä kummaa?!", ihmetteli äiti, "sinähän olet niistä kovasti tykännyt!"
  "En tykkää enää. Saanko, äiti saanko?"
  Lopulta, luultavasti seuraavan päivänä äiti lopulta kyllästyi kinuamiseen, suostui. Niinpä selvisin häverikistä, kuin koira veräjästä.

  Sitten vuoteen 1961. Silloin muutimme Anttolan kirkonkylään, tähän Säästöpankin taloon.

  Noilla rappusilla tuli monina kevätsunnuntaina pelattua poikien kanssa nakkia, seinää, ties mitä rahapelia markan kolikoilla. Ja oikealla alhaalla näkyvän ikkunan takana olevaan halkovarastoon rakensimme Kolehmaisen Karin, eli Kolen, ja Ahosen Ritin kanssa halkojen sisään majan. Siellä olimme monet kerrat hipihiljaa piilossa, kun talonmiehen hommia hoitava mies (jonka nimen olen tyystin unohtanut) tuli lisäämään puita kattilaan. Jos ei muisti petä, niin Kole hävitti halkojen sekaan kampansa. Sellaisen kamman, joka taittui, vähän kuten linkkari, ja muodosti avattuna coltin näköisen pyssyn. Sitä kävimme kevään lähetessä ja halkojen vähetessä etsimässä, mutta emme koskaan löytäneet.

  1962 sain tämän Jaguar-merkkisen fillarin. Se oli enoni Ollin vanha, mutta priimakunnossa. Ylpeänä sitä esittelen. Taustalla näkyy Savonseudun kuppilan sisäänkäynti.

    Kolme kuvaa vanhalla pankilla asumisemme ajalta, eli 1961-1964. Taitavat olla 1962 otettuja. Ja jouluna, kuten jatkosta huomaa. Haneli, Erkki ja minä. Takanani näkyy Luxor-merkkinen radio, sama, joka toimi aluksi bassovahvistimenani Picturesien kämpällä.

  Leikki sujui vielä tuolloin, minultakin.

  Joulukuusen alusta näyttää tosi tyhjältä. Näinköhän pukkia odotellaan? No ei. Ei meillä pukkia Kirkolla asuessamme enää käynyt.

  Muistoja nuo kuvat herättivät. Minulle ihan uusia otoksia, paitsi tuo pyörän kanssa oleva, Sen olen paperikuvana nähnyt.

  Vielä  laitan pari. Vuosilukuja en tiedä, mutta viiskytlukua joka tapauksessa. Elina ja Erkki Amerikasta käymässä olleen sukulaisen kanssa. Itseasiassa en muista koskaan nähneeni isää lippis päässä, mutta jopa kahdessa tässäkin blogissa olevassa kuvassa hänellä on sellainen. Ja vieläpä eri hattu!

    Tässä sukua Suomen suvessa. Vasemmalta lukien seisomassa Aleksin sisko Oili Lavi, Aleksi, Erkki, Anni-mummi, Elina Charles, eli Kalle Amerikasta ja vaimonsa, heidän edessään Aleksin sisar Elsa. Istumassa tätini, Erkin siskot Maija, Liisa ja Eila. Nuo viinimarjapuskat ovat vieläkin olemassa. Tai ainakin tuolla alueella on viinimarjapuskia. Aivan salettia on, että oikeassa laidassa pilkottava ylätalon navettaa seisoo yhä sijoillaan.

  Vanhat kuvat ovat joskus mukavia. Vaikka uutta kohti jokaisen täytyy nokkansa kääntää.