HUUH, KAJASTAA

  Niinhän siinä kävi: Suomi on vihdoin jalkapallon arvokisoissa! Eli ei enää kisapaikka ainostaan kajasta, vaan suorastaan huuhkajastaa. Millainen lohko, millaiset vastustajat Suomi saa vastaansa? Ei sen väliä. Kekkereissä ollaan, itsevarmuutta ja voitonnälkää uhkutaan, vaikka kuka vastaan asettuisi. Toivon ainakin.
  Roomasta mittelöt alkavat 12. kesäkuuta, kulkevat Lontoon, Amsterdamin, Bilbaon, Budapestin, Kööpenhaminan, Bukarestin, Glasgown, Dublinin, Pietarin, Münchenin, Bakun ja Rooman kautta Lontooseen, missä ratkaisupelit pelataan, huipentuen 12. heinäkuuta finaaliin. Tietää monille unettomia iltaöitä. Saatan minäkin matseja tsiigailla. Tai varmasti tsiigailen. Pitää kuningasjalkapalloa sentää tuolla tasolla seurata, vaikka Suomi ei kisoissa olisikaan.

  Mitäpä mediat Suomen voitosta? No, Yle sivuilla yhdeksän, IS:n IL:n seitsemän ensimmäistä juttua käsittelivät aihetta. Ei siis epäselväksi jää kenellekkään mattimyöhäiselle. Onhan se tietysti iso asia. Vaikka jos asiaa tarkastelee siltä kulmalta, että Euroopassa on 51 valtiota, niin ei 24:n joukkoon pääseminen tunnu maankaatoihmeeltä. Mutta on se. Maailman harrastetuimmassa lajissa, jonka taso Euroopassa on maanosista kovin, ja 5,5 miljoonan asukasluvulla, on se!  On kisoissa, mm-kisoissa myös, vähäväkisempiäkin kansakuntia esiintynyt, mutta silti! Nautiskellaan nyt reilu puoli vuotta, ja nautiskellaan sen jälkeenkin, vaikka kylmää kyytiä tulisikin.

  Viime aikoina on keskusteltu siitä, kuuluvatko koulun päättäjäiset tai Jari Sillapää kirkkoon? Luulen, että Jari Sillapää kuuluu kirkkoon. Mutta kuuluvatko Jari Sillanpään joulukonsertit kirkkoon, on toinen juttu?
  Koulun päättäjäiset kuuluvat mielestäni kouluun. Eiväthän kirkolliset tapahtumatkaan kuulu kouluun. Turhaa asioista meuhkata, vaan pitää ne erillään. Kirkko on kirkko, koulu on koulu. 

  Tänään on siis lauantai. Se lauantai, joka tulevaisuudessa muistetaan Ensimmäisenä Karsinnan Ratkeamisen Jälkeisenä Lauantaina (1. K.R.J.L.). Tänään on puotainen päivä, pikkupakkasata ilmassa. Aamulenkki on suoritettu ajallaan. Lidlissä ollaan käyty. Päivällä mennään Elinaa moikkaamaan. Normaalia syyslauantai siis, vaikka 1. K.R.J.L:ta vietetään.
 Huomenna on 1. K.R.J.S. Kaiken todennäköisyyden mukaan sekään ei tule suuresti poikkeamaan syyssunnuntaista Ennen Karsinnan Ratkeamista (E.K.R.). Sen verran on ikää takana, että eivät pienet kalenteriuudistukset kovin hetkauta.
  Sitten alkaa 1. K.R.J.V.  Mitä muuta, kuin useita Pukki-haastatteluja se tuo tullessaan? Ken elää, se näkee. Ainakin satavarma olen siitä, mitä käsitellään kanavien aamutv-lähetyksissä.

  Jätetään nyt jalkapallo. Kerron uutisen. Minä kävin eilen sienessä. Ehkä yhden käden sormin luettavissa ovat ne kerrat, kun olen aiemmin käynyt Hollolassa sienessä. Tai no, ainakin molempien käsien sormet räknäämiseen riittävät, eivätkä tarvitse olla sirkkelimiehen kädet.
  Olen männä vuosina käynyt kerran etsimässä korvasieniä, laihoin tuloksin (muistaakseni viisi-kuusi pienehköä yksilöä). Sitten olen männä vuosina käynyt pari kertaa eräässä kuusikossa, mistä olin muissa asioissa liikkuessani bongannut lampaankääpiä. Niitä sainkin ihan syötäväksi asti, mutta sitten kuusikon omistaja realisoi tukkikannan. Sitten olen viime vuosina käynyt jokusia kertoja etsimässä suppilovahveroita. Hieman olen löytänyt, en kuitenkaan huomattavia määriä. Johtuu laiskuudesta, sillä en ole kovin pontevasti lähtenyt maisemia kiertelemään.
  Eilen ap., kun olin keskittynyt Andy Weirin Artemisksen viimeisiin sivuihin, soitti ystäväni Markku H. Hän sanoi saaneensa vinkin tutultaan (älkää ihmeessä kääntäkö sanoja!). Vinkin, että Pirunpesän lähistöllä on hyvä suppismesta. Kysyi, että lähdenkö messiin, jos hän tulee kohta hakemaan? Minähän lupasin, ilomielin, vaikka tiedän, että noilla seuduilla liikkuu kyllä muitakin suppiksenetsijöitä piisalle asti.
  Make, tuli, me sörnäytettiin Salpakankaan teollisuusalueen perälle, lähdettiin dallamaan Pirunpesälle pitkin kuntorataa. Jo autojen määrä parkkipaikalla kertoi, että eivät kaikki varmaankaan ole kuntoilijoita. Saman todistivat metsässä häilyvät tai vastaan kävelevät koria tai muovipussia riiputtavat ihmiset. Me kuitenkin jatkettiin matkaa. Pirunpesän takana noustiin kalliolle. Ihan jokunen sieni löydettiin, ja muutamat kanssaharrastajat rekisteröitiin. Päätettiin lähteä muille maille. Palattiin autolle, usmuutettiin ensin Kukonkoivuun. Siellä käytiin Rouvintien varrelta yksi paikka koluamassa. Siellä oli kerran käynyt, mutta hakkuut olivat sienet hävittäneet.
  Siitä päräytettiin Tampereentien yli Tennilään, missä Makella oli pari tuttua mestaa. Toisesta vähän suppiksia löydettiinkin.
  Ei ole kovin kannattavaa touhua epävarmoilla sienipaikoilla saalistaminen. Mutta jos asiaa tiirailee liikkunnan näkökulmasta, niin aivan mukava kolmetuntinen vietettiin syysaurinkoisessa säässä. Sen verran kuitenkin kertyi korin pohjalle sieniä, että tänä iltana on luvassa suppis-sipuli-pekoni-piirakka.
  Kaiken kaikkiaan liikunnan kannalta antoisa päivä oli eilinen; aamulenkki + sienireissu + kävely kirjastoon = yli 23 000 askelta. Joten kirjastosta kotiin dallatessa poikettin Lidlissä ostamassa myöhästyneelle päiväkahville omena-raparperipiirakat.

  Tänään ei taida liikuntaa tulla samassa mitassa. Mietin, että käynkö pesemässä auton samalla, kun käydään äidin luona? Sitten mietin, että kehtuuttaa, että taidan pestettää sen. Sitten mietin, että eihän kosla edes ole kovin likainen, että antaapa olla. Joten kuntoilu rajoittuu jo aamulla suoritettuun kävelyyn. En taida siis ostaa pullaa päiväkahville.

  Siinä asiat. Seuraava raportti ehkä 1. K.R.J.M., tai 1. K.R.J.T.

  Etsin arkistoistani loppukuvaksi otosta suppilovahverosaaliista, koska eilisiä ei viitsi edes kuvata, mutta tehtävä osoittutui vaikeaksi. En millään löytänyt todistetta suurimmasta kertalöydöksestä. Se on joskus kymmenen vuotta sitten kerätty Piskolasta, ja täytti arviolta 40 litraa vetävän pahvilaatikon. Pakko tyytyä alla olevaan. Se on jona kuna lokakuun pakkasaaamuna poimittu Saukonsalosta. Minähän en ole suppisvirtuoosi, joten en kovinkaan pääse ansioillani retostelemaan.

PÄIVÄN PELASTUS

  Kuten olin jo eilen tsekannut, oli aamulla sateetonta. Neljästä seitsemään oli ennuste näyttänyt pisaratonta. Siis lähdin klo. 04:45 lenkille, palasin 06:15, 10 562 askelta mittarissa. Vettä ei siis satanut, mutta sumua oli. Kun nykytapaan lasit olin jättänyt kotiin, niin melko kauas ei katse siintänyt.

  Viikonloppuna, kun Tiilikaiset olivat meillä, kävi siten, että palasin lenkiltä siinä kahdeksan maissa. Joku oli talon päädyssä roska-astioiden luona. Vilkaisin varovasti ohi mennessäni. Menin sisään, kohta tuli Joni perässäni. Silloin tajusin, että Jonihan se oli siellä roskiksien luona röökillä ollut! No, ei kovin paha moka. Joku vieraampi tuttu olisi saattaanut pitää kopeana. 

  Edellisessä kirjoituksessani kerroin Van Morrisonin uudesta albumista. Sanon nyt jonkun sanan  Nick Caven uutuudesta. Ghosteen on tullut muutaman kerran läpi kuunneltua, tänä aamuna viimeeksi. Vaatii useamman kuuntelun, tuo viipyileviä sointeja pursuava albumi. Lie Caven pojan äkillinen kuoleman yhä sävelissä mukana? Näinhän oli myös edellisessä, eli Skeleton Tree-albumissa. Ei ihan helpoimmasta päästä sisäistettäväksi. 

  Säätiedot pitivät tällä kertaa paikkansa. Seitsemän kantissa alkoi satamaan, ja lorruuttanut on koko päivän, milloin rankemmin, milloin hiljempaa. No, ei tässä isoja tarpeita ole ulos lähteä. Edes tarpeilleen, kuten saaressa. Niinpä lueskellaan, vähän tallenteita tuijotetaan. 

  Onneksi Rohus-Matti oikaisi edellisen blogin väittämääni. Minähän möläytin, että olen lukemassa Stephen Boothin uusinta suomennosta. Olin tietämätön, mieheltä on sen jälkeen julkaistu peräti kaksi teosta: vuosi sitten Umpikuja, ja tänä syksynä Kuoleman salaisuudet. Molemmat jatkoa erinomaiseen Peak District -sarjaan. Minähän varasin heti edellä mainitun. Lukemista riittää, sillä kirjasti ilmoitti, että Ian Rankinin Piru mieluumin, ja Mads Peder Nordbon  Kylmä pelko = Annilaanganipalaaq ovat noudettavissa, ja taidan 1. sijalla Boothin kirjankin kohdalla. Tosiaan lukemista riittää, sillä mökkikauden aikana ei tohdi juuri kirjoja varata. Talvikuukausina sitten ahmitaan. 

  Hirveä öyhke kuuluu somessa vellovan tapaus Husu Husseinin ympärillä. En minä tuota saastaa ole lukenut enkä penkonut, mutta jokusen fb-kaverini jakamista  postauksista niin päättelen. Sen voin uskoa, että tuollainen juttu on Persuille ja muille noilla neliöillä tepastaville kuin joulu. Vaikka joku oikeudellinen periaate kuuluu: Volenti non fit injuria, eli Suostuvaiselle ei tehdä vahinkoa, mikä tarkoittanee sitä, että jos joku asettaa itsensä tietoisesti asemaan, josta voi aiheutua vahinkoa, sekä koitua seurauksia, kärsikööt nahoissaan. Toisaalta: ei lyötyä pidä mukiloida. Mutta kuka sen noille läppähousuistaan virttyneisiin verkkareihin kasvaneille koulukiusaajille kertoisi?

  Sitten tuo Päivän pelastus. Se oli makkarakastike Kartanon Herranlenkistä + omat potut. Kyllä joskus tuollainen arkiruoka maistuu. Varsinkin kun asutaan Kartanon alueella. Herroista niinkään tiijä. Siikliä tuli tosiaan niin runsaasti, että jouluun pärjätään. Ei niistä rahallista hyötyä juuri ole, pottu kun on halpaa, mutta on ne hyviä! Parempia, kuin ostetut, täysin saman makuiset. On se kumma juttu.

  Hilppa väsää nyt smoothieita. Pakasteesta vattuja ja punaisia viinimarjoja mikron kautta tehosekoittimeen, tölkistä jugurttia joukkoon, mylly pyörimään, sekoitus lasiin, mysliä päälle. Pittääpä männä maistamaan!

KRYPTISYYS KUKOISTAA

   Aamun lenkki miinus kahden asteen tuulettomassa säässä, parin sentin lumikerrokseksen päällä liihottaen, takana. Kuuntelin Van Morrisonin uutuuden "Three Chords & the Truth" kävellessäni ensi kertaa kokonaisuudessaan. Albumihan julkaistiin 25. lokakuuta, mutta Spotifylle se ilmaantui vasta eilen. Hyvältä kuulosti. Paremmalta, kuin miehen edelliset "The Prophet Speaks", "You're Driving Me Crazy" (Joey DeFrancescon kanssa), "Versatile",  ja "Roll with the Punches". Van the Man oli, kaikella kunnioituksella, jättänyt saksofonin huilaamaan, ja levyllä kuuluvat nylonkieliset kitarat ja sähköurut. Mies on palannut 1970-, ja 1980-luvun musiikillisiin maisemiinsa.
  Tuottelias Morrison on. Miehellä on ikää 74 vuotta, mutta se ei ole hidastanut tahtia, päin vastoin. Häneltä on julkaistu reilussa kolmessa vuodessa kuusi studioalbumia, väleihin mahtuu myös yksi kokoelma ja yksi live-taltiointi. Toivottavasti tuotteliaisuus ei ole lopun enteitä, kuten Leonard Cohenilla. Tosin huhutaan, että Leonardin levytystahti johtui ketkun asianhoitajan rahojen kähveltämisen aiheuttamasta likvideettikriisistä. Mene tiedä, mutta hyvää musiikkia Cohen kirjoitti loppuun asti, olivat moitiivit mitkä tahansa.

  Se musiikista. Muusta kultturellisesta näkymästä vielä vähän. Tv:ssa mieluisana "Shetlandsaarten murhat". "Uhri" on myös kelvollinen, mutta se katsottiin jo kokonaan Areenasssa.
  HBO:lla alkoi toinen kausi "Britanniasta", "Castle Rock" jatkuu. Tsiikasin myös 1. osan " His Dark Materials"-fantasiasarjasta. Sarja perustuu Philip Pullmanin kirjaan "Universumin tomu". Olenkohan liian vanha tätä katsomaan? Ei sitä tiedä, ennen kuin lisää katselee. Sitä paitsi Pulmanin uskonnonkritiikki on lukemani arvostelun mukaan, teoksesta tehdystä elokuvasta poiketen, sisältämään sarjan toteutukseen.
  Kirjapuolella on menossa Stephen Boothin uusin "Kirstujen silta". Odottamassa Andy Weirin (Yksin Marsissa-kirjoittaja) "Artemis".
  Pitää alkaa taas seuraamaan elokuvateatteriden tarjontaa. Varmaan muutama leffa tulee talven aikana käytyä katsomassa. Teatterin ohjelmistokin otetaan syynättäväksi. Pitää puolen vuoden aikana tarmokkaasti hankkia vuotuinen kulttuuriannos.

  Jalkapallomaajoukkueet ovat tällä viikolla tulessa. Heimarit tänään, Huuhkajat perjantaina. Onko Suomen rämpiminen kääntynyt edes kelvollisksi rahjustamiseksi? Halu uskoa on luja. Mutta on Suomi osannut sössiä varmoiltakin tuntuneet matsit. Peukkua vaan, palloilijat!

  Australian maastopalot ovat leviämässä pelottaviin mittoihin. Mm-rallin osakilpailukin on peruttu. Lienee pienimpiä palojen aiheuttamista vaivoista, luulen?

  Puhelinpalveluja tulee välttää, sen tiedän. Joskus vaan saattaa olla pakko. Yle uutisoi lappeenratalaisesta naisesta, joka kysely kadonneesta lompakosta Suomen Löytötavarapalvelun puhelinpalvelussa maksoi liki 74 euroa. Jonotushan siinä paljon maksoi. Mutta kun noihin palvelunumeroihin pääsy jonottamatta on vähäisen kokemukseni perusteella verrattavissa Loton ylempien voittoluokkien osumiin! Rahastaa pitää, se selvää. Ja ihmisten hädällä rahastaminen on osoittautunut erittäin kannattavaksi.

  Hong Kong räjähdystilassa, Abdirahim "Husu" Hussein pelaa hölmöyksissään persujen pussiin, Postin lakko puhuttaa, Hassisen Kone palaa lavoille, marraskuu jatkaa kulkuaan.

  Ai niin, tuo otsikko? Siitähän se tuli, kun minulle lukemattomat asiat, lähinnä somessa, medisssakin usein, ovat kryptisiä. On sanoja, joita en ymmärrä, on käsitteitä, joita en ymmärrä, on vitsejä, joita en ymmärrä, on mielipiteitä, joita en ymmärrä. Syy on tietenkin minussa. Kun en ymmärrä. niin en sitten! Mutta ei salaperäisyys jaksa kiinnostaa, niin kuin ennen vanhaan. On kai alettava seuraamaan selkokielisiä uutislähetyksiä?

  Vielä yksi huomio. "Mikkelin Miesasialiike"-ryhmän postaukset ovat nykyään pitkälti pornahtavia vitsejä ja kuvia, sekä fotoshopattuja "hauskuuksia". Vaikka Miesaialiikkeestä on kyse, niin eivät minusta monet naisiin kohdistuvat sovinistiset "pilat" ole sopivia levitettäviksi. Eikö noitten muutamien tuollaisia jakoja harrastavien olisi rattoisampaa perustaa oma ryhmänsä, ja pitää hauskaa kaltaistensa kera?
  "Voihan ryhmästä erota, tai piilottaa sen jaot", saattaa joku tokaista.
  "Niin voi", vastaan. "Mutta kun siellä on joskus ihan asillistakin juttua."

  Tähän ahdassieluisen kapeakatseiseen kannanottoon on hyvä lopettaa. Hyvä sikäli, että muuta valitettavaa ei ole mielessä. Ja snadi mieliharmihan tuokin vuodatuksen aihe on.

Päätökseksi arkistoista yksi ihan mielikuvistani, napattua aikaisin aamulla 10. syyskuuta 2010.

ANTTOLAN LINJA-AUTO- JA TAKSILIIKENNE

  Kun fb:ssa käy, niin Anttola Satamasi Saimalla-sivujen postaukset pomsahtelevat luettavaksi. Melko usein näkee kyselyjä linja-autovuoroista, joskus myös taksipalveluista. Ilmeisesti linjurit eivät kulje kovin tiheään näinä aikoina? Eikä taksiyritttäjiä taida olla koko kylällä?

  1960-luvun jälkipuoliskolla, ja 1970-luvun alussa, kun asustelin Kirkonkylässä, kulki linja-autoja Mikkelin ja Puumalan välillä useita päivässä, suuntaa ja toiseen. Samoin oli joitain vuoroja ainoastaan Mikkelin ja Anttolan välillä, koulukuljetuksenkin vuoksi, koska Anttolassa ei ollut oppikouluja.
  Anttolan Liikenteen pitkät ja punaiset väliä sahasivat päivittäin, pari Saresman vuoroa myös. Kuskeina Anttolan Liikenteellä olivat ainakin Pienimaan Tapsa, Tiusasen Tane ja Luukkosen Aku. Aku taisi kuitenkin olla enempi huoltohommissa talleilla? Ainakin Ahos-Riti-vainaa  lohkaisi joskus, että akunkengät on talleilla! Joku neljäs kuski on myös mielessä siten, että kasvotkin muistan, mutta nimeä en. Ei tainnut olla kanta-anttolalaisia?
  Kun aloitin kivisen ja kesken, mutta ei nopeasti, päättyneen oppikoulu-urani, oli liikenteessä vielä "Etana". Se oli pitkänokkaisen korimallin aito edustaja. Joskus jouduttiin sitä Koirakivenmäessä työntämään, kun veto täydessä lastissa loppui. Ja ainakin kerran muistan, että saatiin koulusta ansioton vapaapäivä, kun oli sellainen pääkallokeli, että linjurit eivät tohtineet hiekoittamattomille teille lähteä. Mehän mentiin luistelemaan!

  Tällaisilla linjureilla kuljettiin

Tässä pitkänokkainen malli, mutta ei varmaan "Etana", vaan aiemmilta vuosilta.

  Takseja noihin aikoihin pitäjässä oli ainakin viisi: Kolehmaisen Enu, Tiusasen Pentti, Salorannan Alppo, Pulkkisen Rami ja Pikku-Pekka, jonka oikea nimi on livennyt muististani. Pikku-Pekka taisi asuakin Puumalan puolella, Hurissalossa? Mutta vaikutti kyllä Anttolassa myös. Ja oliko hänellä allaan peräti DeSoto? Olisko Salorannan Alpollakin ollut joku jenkki?  Kolehmaisen Enu ja Pulkkisen Rami ajoivat Mersuilla, Tiusasen Pentillä oli ainakin yksi Ford Zephyr. Ehkä takseja oli useampiakin?

  Vaikka linja-autoja kulki, niin taksien käyttö oli siihen aikaan melko yleistä. Viimeiset vuorot lähtivät Anttolasta iltaseitsemän paikkeilla. Teini-iän lopulla Tiusasen Pentin kyydillä mentiin monia kertoja Mikkelin rientoihin. Pulkkisen Ramin kyydissä muistelen joskus kulkeneeni jalkapallopeleihin, sillä Rami oli innokas futiksen ystävä. Muitten taksien palveluja en muista käyttäneeni.
  Minua hieman vanhemmat nuoret miehet tekivät joka kesä taksilla Saimaankierroksen, eli ottivat pirssin alleen, kiersivät järven. Tuossa porukassa olivat Kolehmaisen Kari (huom. taksiautoilija Kolehmaisen Enun poika), Salosen Iikka, ja jollei muistin petä, myös Pettisen Leksa. Oli muitakin, mutta keitä?  En ole varma, kiersivätkö ihan koko lätäkön, mutta vuorokauden turneeksi se muistini mukaan heillä pyrki venähtämään. Eikä tainnut olla ihan rutikuiva reissu!
 
  Siihen aikaan ei ihmisillä ollut omia autoja, kuten nykyään valtaosalla. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että linja-autot ja taksit liikkuvat eri tahtiin, ja se oli kannattavaa. Päässeekö nykyään Anttolasta Mikkeliin linjurilla aamusta, illasta takaisin? Ja taksin saanee tilattua kaupungista, tai hieman lähempääkin? Ei oo Anttolan taajamassa Uberia, eikä auta tolpalle mennä seisomaan. Varsinkin, kun ei tolppa edes ole. Niinpä niin; vuodet vierivät, ajat muuttuvat. Vielä enemmän ne ovat liikenteen osalta muuttuneet syntymäni ajoista. Minä näet tulin Piskolan laituriin synnytyslaitokselta matkustajalaivalla!

  Ajat muuttuvat, joo. Iiris on nyt viiden. Vaikeaa ennustaa, millaista on liikenne, kun hän kolkuttelee seitsemääkymppiä? Tai onko täällä ketään liikkumassa? Toivottavasti sentään. Voipi olla, että Iiris käskyttää painovoimaa valjastavaa robottiliidintä tiukin äänenpainoin ehtiäseen Euroopan Liittovaltion kummajaisessa Barcelonan kaupunkivaltiossa järjestettävään uusbarokki-rokkikonserttiin. Iiriksellä on vielä kymmenen vuotta työelämää ennen eläkettä, mutta pitkät lomat, ja hän aikoo nyt nauttia musiikin ohella pari viikkoa ajastaan teini-ikää lähestyvien lapsenlapsenlapsiensa seurasta. Vai mitä Iiris?

MARKETKYTTÄÄJÄ

  Tässä ollaan pari päivää totuteltu asumaan kotona. Hyvin se sujuu, vanhalta muistilta. Olen kuitenkin pannut merkille, että jotkut asiat kismittävät. Ei kotona, mutta kaupoissa. Kun olen vaikkapa Lidlissä, huomaan enenevässä määrin suivaantuvani kansalaisten käyttäytymisestä. Suivaannun, kun parkkipaikalla joutokäytetään autoja. Suivaannun, kun ostoskärrejä ei palauteta paikoilleen, tai ne jätetään oven eteen sikin sokin. Hollolan Lidlissä on nimittäin ollut aina suurin osa ostoskärreistä saatavilla ilman panttia. On niissä kolikolla avautuva lukitus, mutta ilmeisesti joillakin on konstit vapauttaa se. Varmaan viimeisten vuosien aikana olen yhden käden sormilla luettavan kerran joutunut rahalla tai rahakkeella ottamaan kärrit käyttööni. No, ihmiset tästä hurmaantuneina jättävät kärrejä pitkin poikin. Ja, kuten taisin mainita, ottaa se pattiin. Suivaannun vielä siitä, kun kassajonossa tungetaan perstuntumalle, kurkotellaan ostoksia edellä olevan olan yli hihnalle. Ihan kun se jotenkin asioita jouduttaisi! Ja siitäkin suivaannun, kun viikkotarjoukset ovat milloin missäkin, paitsi eivät vahingossakaan siellä, missä niitten kaiken logiikan mukaan pitäisi olla, eli muitten samanlaisten tuotteiden hyllyssä. Pitkäaikaisen kokemuksen kautta suoritetusta opettelusta ei ole senkään hyötyä. Vaikka normaali sijoittelu on kristallinkirkkaana kaalissa, niin että ostoslistan voi laatia kiertojärjestyksen mukaan. Ei puhettakaan, persiilleen menee hyvä lista, kun ohimot vaahdossa laukkaat isoa myymälää päästä päähän, laidasta laitaan, löytääksesi juuri sen ja sen tarjouksen, säästääksesi jopa 40 senttiä!

  Minusta on tainnut tulla marketkyttääjä, katkera valittaja, sosiaalisesti rajoittunut ja katkeroitunut yhteiskunnan hiearkian alakerroksiea dallaaja, joka kohta lähtee kyselemään taskuasetta pimeiltä markkinoilta, vähintään ottaa ruotsalaisen äänenvaimentajan Moran taskuunsa seuraavalle kauppareissulle.
  No ei sentään. En ihan tosissani ole. Mutta siinä olen tosissani, että luettelemani asian korpeavat. Ei luulisi olevan iso vaiva sammuttaa se perkeleen kaara, kun odottelee äijää, akkaa, lasta, naapuria kaupasta. Eikä tuoda ostoskärriä takaisin ja työntää omaan jonoonsa. Eikä pitää hajurakoa edellään olevaan kassajonossa. Siihen en osaa tarkasti ottaa kantaa, kuinka hankalaa on sijoittaa tarjoukset niille paikoille, missä kaltaisensa tuotteet ovat? Mutta ilmeiseti se on vaikeaa. Kai ne muuten vertaistensa joukoon esille laitettaisiin?
  Minua rehellisesti on ruvennut häiritsemään luettelemieni kaltainen käytös. Ei pitäisi antaa häiritä, vaan minkäs teet. Asian kärki lienee siinä, että ihmisten välinpitämättömyys se pohjimmiltaan on, mikä korpeaa. Varsinkin, kun se tuntuu vaivaavan aika suurta osaa kansalaisista. Tietysti välinpitämättömyys noissa asioisaa ei nykykielellä isossa kuvassa paljoa merkitse, meikäläisen postimerkkikokoisessa vaan. Toisaalta: jos on välinpitämätön pienien asioiden suhteen, on todennäköisyys samaan suurissa asioissa merkittävä. Näin uskon.
  Siinä vuodatusta. Mielen purkua, ilman pyssyä tai puukkoa.

  Kyllä minua isommatkin asiat suivaannuttavat. Vaikkapa se, että kohta neljännes kansasta on Persujen kannalla. Näyttää siltä, että mitä enemmän törkyä siltä taholta suolletaan, sitä suuremmaksi kannatus kohoaa. Ei helvetissä neljännes suomalaisista voi olla oikeasti tuota mieltä. Menevät vain, ehkä kyllästyneenä perinteiseen politiikkaan, mukaan vuohotukseen, sinänsä taitavien manipuloijien viemänä. Olen minäkin kyllästynyt politiikkaan. Olen ollut kauan, vissiin aina. Mutta ei se ole puolustus ajattelun lopettamiselle.

  Mitähän vielä valittais? Postin todennäköistä lakkoa? En viitsi. Suomalaisen lihan joutumista punaiselle listalle Ruotsissa? En viitsi. Yhdysvaltain vahvistusta Pariisin ilmastosopimuksesta vetäymisestä? Paska juttu, tiedossa pitkään, en jaksa.
  Entä mistä olis tyytyväinen? No kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista ainakin. Mielenkiintoisia, tulee jokunen jossain vaiheessa luettavaksi.

  Huomenna on perjantai, pikkupakkanen jatkuu. Pitänee lähteä katsomaan, joko on alkanut vetää Tiilijärviä jäähän. Tiilikaiset ovat tulossa viikonlopuksi meille.
  Launtaina on lauantai.
  Sunnuntaina on isänpäivä. Odotan malttamattomana, saanko Iirkseltä hienon onnittelukortin. Jos nimittäin saan onnittelukortin, se on varmasti hieno. Viimevuotinen on tuossa seinällä, etuoikealla. Toivottavasti sen saan laittaa arkistoon, uuden paikalle ripustaa. 
  Maanantaina uusi viikko, uudet suivaantumiset marketin tienoilla, ehkä muutakin valitettavaa ilmaantuu. Tai toivottavasti ei. Lupaan yrittää olla valittamatta. Valittajia on maailma pullollaan. En tahdo kulkea sen joukon mukana. Yritän puhkaista sellaisen kuplan, missä kelluu Marisija-Peppe.

MÖKKIHÖPERYYDEN OIREISTA POIS

  Nyt on yli puolen vuoden mökkikausi lopussa. Uusi alkaa ehkä helmikuussa, mikäli jäät vahvovat kuljettaviksi. Ja kyllähän ne vahvovat.
  Viimeiset päivät saaressa alkoivat olla melkoista tyhjäkäyntiä. Kaikki tarpeellinen, osin tarpeeton, homma talven varalle oli tehty, osa moneen kertaan tarkistaen. Niin hienoa kuin täällä olla onkin, alkaa suurin palo sammua, kun mitään muuta puuhaa, kuin lukeminen, tallenteiden ja suoratoiston katselu, ja syöminen ne ovat ainoat aktiviteetit. Mietiskeltiin, että millaista dialogia saisi satunnainen tarkkailija kuulla, jos ympärivuotisesti täällä asuttaisiin. Luultavasti jotain tämän suuntaista:

  "Mitäs tännään syyvään?" tai

  "Tulleeks telkusta mittää?" tai

  "Ootko lukenu jo sen kirjan?"
  "Mitäääh? Ai että oonko hakenu jo halot?"
  "Eikäku ootko lukenu sen kirjan? Mulla ei oo enää mitää lukemista."
  "Ennoo vielä pukenu. Kohta laitan takin niskaan, meen hakemaa halot." tai

  "Mitäs illalla syyvään?" tai

  "Vieläkö katotaan yks jakso HBO:lta?" tai

  "Paa pipo päähän, ku meet vessaan, siellon kuustoista pakkasta!" tai

  "Joko käyn laittamassa saunan palamaan?" tai

  "Jokoha jäät kantaa?" tai

  "Paljo kello?"
  "Mikä valo pallaa?"
  "Eiku kello?"
  "Täh, pallaako kello? Oota, tuun kattomaan." tai

  "Mitäs huomenna syyvvään?"

  Eli ei kovin syvällistä sanailua.

  Kuten mainitsin, täällä on hienoa aikaansa viettää. Mutta kun tekemiset ovat siinä, että samat asiat voi tehdä kotonakin, on aika lähteä sivistyksen pariin. Sivistys on tietysti kokijan sielussa, eli on se sitten Hollolassakin.

  Aamusta kasattiin tavarat sillä mielellä, että kaikki tarvittava on matkassa. Viiden asteen pakkasyö oli takana. Riitteeseen alkoi vetää laiturirantaa.

  Tuossa yhdeksän maissa vene oli lastattu. Kun starttasin masiinan, katsoin heti, vanhalta muistilta, kiertääkö jäähdytysvesi. Paskat se mitään kiertänyt. Jäässä jostain kohtaa oli letku. Perä oli tietysti ollut vedessä, joten ei sinne ollut jäätyminen päässyt tekemään isoa vauriota. Ajeltiin hiljaa Potinlahteen. Soitin matkalta Hanelille. Hän sanoi, että yritä vaikka sormilla sulattaa. Ja että kun moottori kuumenee, lämpö sulattaa myös. Rannalla purettiin lasti, siirrettiin se autoon. Sitten ronkin ulostuloreikää löytämälläni rautanaulalla, puhalteilin, ja kämmenellä lämmittelin. Ei lähtenyt vesi kiertämään. Soitin taas Hanelille. Tämä sanoi ottavansa trailerin perään, tulevansa hakemaan. Jätin koneen tyhjäkäynnillä ronksuttamaan, kävin sanomassa Hilpalle kuulumiset. Siinä mielessä turvallinen oli konetta käyttää, että jos se liikaa lämpenee, alkaa varoitus pirisemään. Kun tulin takaisin veneelle, niin jo vain! Vettä suissusi kuin ei ikänä jäässä olis ollutkaan!

  Hanelin rannassa saatiin paatti pienellä ähellyksellä, yhdellä vaijerilenkin rikkoutumisella, teloilleen. 

  Akun, jonka oli juuri ladannut, jätin Piskolan tupaan, sillä siellä on peruslämmin yli talven. Haneli lupasi sen kevättalvella vielä ladata.

  Haneli keitti meille kahvit. Oli aikaa hörppiä, sillä Vesilaitos ilmoitti maililla, että huoltotöiden vuoksi vesi on poikki 5.11. klo. 8:00-15:00.

  Vielä velj'poeka kaivoi pakkasesta kaksi hirvipalaa mukaan. Hyvin toimii Pikolahden telakka: kun vie sinne veneen säilytykseen, saa kahvit ja pari-kolme kiloa hirvenlihaa!

  Yhden jälkeen oltiin kotona. Vesikatko oli jo ohi, joten suihku oli paikallaan. Sitten Lidliin, kohta syömään. Elämä ryhtyi ujuttautumaan talvikauden uomilleen. 

  Tämän jutun rustailin pikaisesti. Pitää ryhtyä tuijottamaan tallenteita, jotta sokki ei pääse kaikessa raakuudessaan yllättämään. 

  Laitanpa loppuun kuvan viimeisen saari-illan auringonlaskusta.

SAVUSTUKSEN SALAT

  Savustus on mainio tapa valmistaa ruokaa. Savustaa voi vaikka mitä syötäväksi kelpaavaa. Tapoja, pönttöjä, raaka-aineita, rituaaleja, uskomuksia löytyy, variaatiota niistä tuhansittain. Puhun nyt tavallisen dallaajan savustusoperaatioista, teollinen tai pienimuotoinen kaupalliseen tarkoitukseen tehty savustus on asia erikseen.

  Minä valotan hieman omia kokemuksiani ja käytäntöäni. Mukana myös ripaus historiaa.

Tässä pohdiskelen alustavasti haikuutuksen syvintä olemusta samalla, kun siiat saavat väriä kylkiinsä. 

  Savupönttöjä on todella monenmoisia. On kaupasta ostettuja rosreripeltisiä laatikoita. Ne ovat käyttökelpoisia, mutta tahtovat olla lyhytikäisiä, sillä sulainen kalaneste, mitä helposti pääsee tippumaan pohjalle, syövyttävät lootan puhki, vaikka se kuinka rosteria olisikin. Tätä voi valveutunut haikuttaja estää asettamalla kalan alle jonkin vadin tapaisen estämään nesteiden valumisen alas asti.

  Sitten on itse tehtyjä/teetettyjä pönttöjä. Niitten kirjo on moninainen. Olen nähnyt mm. öljytynnöristä tai pulsaattoripesukoneen rummusta tehtyjä viritelmiä. Samoin lukuisia eri kokoisia ja näköisiä hitsattuja laatikoita, joiden omistajat pitävät niitä maailmakaikkeuden parhaina. On myös halkaisijaltaan sopivasta putkesta väsättyjä. Näitä on sekä vaaka-. että pystytasossa tönöttäviä.

  Sitten on vielä sähkösavustimia. Ne ovat tehdasvalmisteisia, vaikka en sulje pois mahdollisuutta, jossa joku Tollo Peloton on itselleen sellaisen värkännyt. Kipinäpönttöjä saa monen valmistajan versioina ja eri kokoisella teholla varustettuna. 

  Pönttöjä on siis monenlaisia. Kaikki varmaankin toimivat. aikansa. Tärkeintähän on, että ne ovat tarpeeksi tiiviitä pitämään valtaosan savusta sisuksissaan. 

  Minulla on perinteisenä haikuttimena 30-senttisestä, varmaan viiden millin vahvuisesta haponkestavästä teräksestä pätkäisty putki, johon on hitsattu pohja ja kannakkeet ritilöille kolmeen eri tasoon. Se varmasti yli 30 vuotta vanha. Lunastin sen aikanaan Pesosen Hegulilta, joka oli saanut putkea eräältä metsäteollisuuden piirissä työskentelevältä sukulaiseltaan. Pönttö siis seisoo pystyssä. Se on hyvin kestänyt sadat savustukset. Viime vuosina on tosin pohjan hitsaussauma alkanut ruostua läpi. Se on nyt n. kymmenen sentin matkalta auki, mutta olen ahtanut rakoon teräsvillaa. Toimii kyllä. Kapineen varjopuoli on, että se on niin massiivinen ja tarvitsee aikalailla ja aika pitkää lämmitystä. Siki hankin jokusia vuosia sitten sähkösavustimen. Se on kylminä vuodenaikoina vaivattomampi tapa haikuttaa, ja saa homman tehdä katon alla. Ei tietysti tuvassa, mutta kesäkeittiössä toki. Lopputulos on hieman erimakuinen, kuin perinteisessä pöntössä. Myös kerralla savustettava määrä on pienempi. Muikut, siiat ja ahvenet savustuvat siinä kokonaisina, mutta isompi kala, vaikkapa lohi, kannattaa halkaista, sillä "pyöreänä" se ei tahdo tasaiseti kypsyä.

  Sitten savustettavat. Monet sanovat, että savustuksen salat ovat kalat. Kyllä kotipöntöissä paljon muutakin voi savustaa, mutta kalat ovat perinteinen juttu. Muikku lienee se perinteisin. Silakka rannikolla, tietysti. Myös siika, lohikalat yleensä, ahven, säynävä, haukikin, ovat pöntössäni muhineet. Ja tietysti lahna. Se onkin yksi suosikeistani. Mielellään vähintään puolitoistakiloinen, jotta ei olisi niin pieniruotoinen. Haukia olen tosiaan joskus haikuttanut. Syötävää siitä tulee, kunhan muistaa savustaa kunnolla kypsäksi. Mutta ehkä noista luettelemistani lajeista vähiten maittava "jänkhäkoira" on. 

  Lihaa olen savustanut vain kanan muodossa, eli kokonainen tipu isoon pönttöön. Noin tunti siihen aikaa kuluu, lopputulosa on herkullinen. 

  Kasviksia en ole (vielä) juuri kokeillut, paitsi uusia perunoita tein jonkin lukemani ohjeen innoittamana viime kesänä. Sähköpöntössä tein, hyviä olivat. 

  Muitakin kokeiluja on mielessä. Vihanneksia, juustoa, possunfileetä? Ensi kesä on kokeilun aikaa, Mutta yhtä en kokeile. Sellaista, jota Tiusasen Hanski kokeili muinoin. Hän näet syöksähti Rantaharjussa, silloin kun juottola vielä sijaitsi vanhassa koulussa, sisään silmät päässä palaen kummassakin kädessä tarhakäärmettä roikottaen.

  "Toine paistetaa, toine savustetaa", hihkaisi hän jo ovelta. 

  Olin paikalla, mutta en jatkosta ole satavarma. Olinkohan muutaman keskarin litkinyt? No, countrylegendaa, tai ei, mutta Hanski nakkasi käärmeet bijardipöydälle, ja toinen livahti keskipussiin. Se viihtyi pöydän sisuksissa siihen asti, kun vuokrayhtiön mies tuli tyhjentämään kolikot laitteesta. 

  No, jos vaikka noin tapahtui, niin ei se ihme, tuon biljardipöydän historiassa. Haneli nimittän mätkäisi sen päälle melalla nuijimansa selällä uineen ketun. Kettu, ovela kun on, oli tekeytynyt kuolleeksi, ja puraisia Hanelia ranteeseen, kun tämä sitä silitteli. Eiku Mikkeliin jäykkäkouristusrokotetta ottamaan!

  Itse asiassa en ole lainkaan varma, savustiko Tiusanen käärmeen? En kyllä ihmettele, vaikka olisi savustanutkin. Aika eksentrinen persoona Hanski oli, osin hyvässä, osin vähemmän hyvässä mielessä. 

  Entäpä öyheet? Eli ainekset, joilla savu saadaan aikaan? Minä, kuten valtaosa, käytän leppäpurua. Mukaan laitan pienen oksan katajaa. Katajaa ei saa olla liikaa, sillä liika tekee maun kitkeräksi. Ennen vuoleskelin kuivasta lepästä lastuja puukolla. Nykyään ajan kutterilla purua. Mukaan isoon pönttöön laitan vielä muutaman kirvellä tai puukolla lohnaistun lastun, jotka tuottavat savua, vaikka valmistusaika venyisi pitkäksi. 

  Jotkut laittavat mukaan sokeripalasen tai pari, antamaan väriä. Minä en sellaisia ole käyttänyt. Erilaisia puulajeja olen kuullut myös käytettävän. Sähkösavustimen mukana tuli pussi muka bourbontynnyreistä silputtua haketta. Kyllähän siinä oma arominsa oli, ja pikantin säväyksen se antoi kaloihin. Koska bourbontynnyreideni tämänhetkinen varasto ammottaa tyhjyyttään, olen turvautunut leppään.

  Kiljusen Martti, RIP., nuotattamies ja kalastaja parhaasta päästä, kertoi käyttävänsä omenapuuta. Enpä ole kokeillut. Ehkä vielä testaan, sillä tuossa ikivanhassa ja suuressa omenapuussa pihalla alkaa olla kuolleita oksia. 

  "Muikku-Martista" vielä. Hän ja isoisävainaani Aleksi kävivät ikiaikaista mittelöä lahnaverkon talvipaikasta: Kumpi ehtii ensin viemään pyydyksen jään alle tienoon prhalle apajalle? Muistan nuoruudestani, kun me Hanelin kanssa käytiin pierun kuorilla potkurien kanssa virittämässä naru kahden avannon välille. Paikka oli turvattu, ja kun jäät vahvenivat, kävi Aleksi uittamassa riimuverkkonsa pyyntiin. 

  Siinä tärkeimmät kohdat omasta savustuksestani. En äkännyt eilen ottaa kuvaa savustetuista siioista. Nyt se myöhäistä. Jollette välttämättä halua, että käyn kuvaamassa paskion sisältöä. Siis laitan loppukuvaksi Peppen muikistelemassa radion tahtiin siikojen kypsymistä odotellessa.