Eilen aamulenkillä soitti ystäväni Ruikku. Ristolla on taas soittomoody päällä, joten aamusoitot ovat yleisiä. Tällä kertaa sain Ristolta vinkin. Hän oli sattumalta kääntänyt edellisenä päivänä tv:n Teemalle, ja siellä oli juuri alkanut dokumentti Karen Dalton, oman tiensä kulkija.
"En ikinä ollu kuullukkaa, mut oli ihan prrrrkeleen hyvä gimma! Ku se näppäli kakstoistakielistä, jumituin kattomaan. Se veteli sellasta folkjuttua. Jumalauta, et oli hyvä ääni!".
No, Ruikku on välillä melko impulsiivinen, syttyy johonkin roihahtamalla, mutta palo saattaa sammua ilman VPK:ta. Musiikin päälle hän kyllä ymmärtää, joten pyysin "sanos uuvelleen se nimi".
"En nyt muista, mut mä kirjotin sen johonkin, soitan kohta", löi luurin kiinni.
Pian hälytti taas. "Se on Karen Dalton", ilmoitti Ruikku.
Minä pyysin toistamaan, jotta nimi painuisi mieleen. Sitten tovi juteltiin siitä, kuinka artistin nimi oli kummallekin aivan tuntematon.
Kotona avasin Areenan, löysin kyseisen dokkarin, laitoin omalle listalle. Karen Daltonin myös googletin. Sain perustietoja tuosta nuoren Bob Dylanin ja hieman myöhemmin Nick Caven ylistämästä artistista.
Kuvassa Bob Dylan, Karen Dalton ja Fred Neil New Yorkissa 1962.
Illalla katsottiin Hilpan kanssa dokkari. Surullinen tarina, jota en lähde enempää avaamaan. Katsokaa itse, kannattaa. Lyhyen kommentin kuitenkin naputtelen. Karen Dalton oli toisiaan oman tiensä kulkija. Lahjakkuus, joka ei sopeutunut suurille estradeille, vaan seurasi polkujaan. Sen vuoksi jäivät suuri maine ja suuret rahat saamatta, samoin jäi hänen toiveensa saada tietyn kolmiodraaman seurauksena menetetyn alaleuan keskihampaan paikalle kultahammas.
Karen Daltonilta julkaistiin muutama albumi. Aion seuraavaksi perehtyä niitten antiin. Kunhan saan läpi kuunneltua meneillään olevan Jeff Tweenyn soolotuotantoon. Hänethän tunnetaan paremmin Wilcon keulahahmon. Wilco tuli jokusia vuosia sitten Porissa nähtyä.
Musiikki soi korvissa aamulenkeillä, muuten en juuri sitä kuuntele. Paitsi taustalla autossa ja kotona radiosta. Joskus pidemmillä matkoilla myös Tidalista autossa. Tuon katsomamme musiikkidokkarin kaltaisia juttuja saisi tulla enemmän. Pakko myöntää, että en ole niitä hanakasti etsinytkään. Pitää kotona näkyviltä suoratoistoilta käydä haeskelemassa.
Aamulla oli ensimmäinen todella liukas keli. Ei edes viikonloppuna, kun Lahdessa rytisi urakalla, ollut täällä kävelyteillä mitään ongelmaa. Nyt ei ollut edes pakkasta, mittari nollassa, mutta kuuraa oli valkoisenaan. Ei tosin joka paikassa, mutta avoimilla osuuksilla sai kieli keskellä tepastella. Siitä selvisin kunnialla. Ensi kerralla palaan etsimään nastakengät, jos vähänkin liukkaalta haiskahtaa.
Olen intoutunut nettiostoksiin. Ei. En ole Temusta mitään tilannut. Enkä Kiinasta ylipäätään. Olen tilannut ihan Suomesta. Valmistusmaata en tosin tiedä, mutta tavaran toimittajana on suomalainen yritys. Molemmissa tapauksissa. Tapaukset ovat: kaksi polvitukea, ja ulkoilukengät. Itse asiassa, vaikka molempien hankkiminen on ollut mielessä, ostin ne mainoksen innoittamana. Koska olin asioita netistä haeskellut, niin algoritmit alkoivat tuuppia mainoksia. En ihan silmät ummessa mihinkään langennut, mutta lopulta tien päätökset. Nyt odottelen Postin ilmoitusta.
Hyvin ollaan kotiuduttu Hollolaan. Täällä asumisella on puolensa, Anttolassa olemisella omansa. Tällainen kausiasuminen on meille se oikea tapa nauttia kummastakin tavasta.
Siinäkin mielessä kotona asumisessa on etua, että ei tarvitse kymmeniä kilometrejä ajella kauppaan. Meillä on lähikauppana Lidl, matkaa n. 1,5 km, suunnilleen sama matka K-Supermarketiin ja Tokmanniin. Prismaan tulee matkaa n. 2,5 kilsaa, samasta kauppakeskuksesta löytyvät myös Alko ja Apteekki. Jälkimmäisen palveluja tulee nykyään käytettyä huomattavasti enemmän kuin kuin Alkon vastaavia. Ensi vuoden alkupuolella avataan kaikkein lähimmäs, n. kilsan päähän, Puuilo. Eihän meiltä puutu mitään oleellista. Ei edes Rosmo-Hulokkosen patsasta, mitä Mäkipään Jussi muinoin kaipaili Anttolaan Kivikasarmin (Pennilä) ja Lasipalatsin (Lotja) väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti