ADAMSBERGIN LOGIIKKA

  Fred Vargasin  (oik. Frédérique Audoin-Rouzeau, ransk. kirjalija ja arkeologi) dekkareiden päähenkilö komisario Jean-Babtiste Adamsberg on kiintoisa persoona. Hän ei polta, mutta varastaa pojaltaan Zerkiltä savukkeita, jotka tunkee taskuihinsa ja polttaa, vaikka niistä on varissut puolet tupakasta pois. Kun Zerk muutti Islantiin, eikä Adamsberg kykene enää vohkimaan hänen savukkeitaan, komisario alkaa ostaa pojalleen tupakkaa. Näin hän pääsee varastamaan tämän savukkeita. Adamsberg hävittää aina tupakka-askin, sulloo savukkeet taskuihinsa. Kun häneltä kysyttään, miksi teet noin, hän vastaa, että ei pidä savukeaskeista. Kun Adamsberg joskus kaivaa puoliksi varisseen tupakan huuleensa, saattaa joku sanoa, että poltako tuota paskamerkkiä?

  "Näitä Zerk polttaa."
  " Mutta miksi sinä ostat samaa merkkiä?"
  " Että voin varastaa häneltä, koska minä en polta."

  "Ahaa, selvä juttu", vastaa kysyjä.

  Että sellainen logiikka komisariolla. Hänellä on myös kaksi kelloa ranteessaan. Kumpikaan ei käy, mutta ovat aina mukana. Tietty tarinansa niilläkin on, mutta en nyt saa sitä päähäni, vaikka vuosien varrella olen kaikki yhdeksän Adamsberg-sarjan teosta lukenut.
  Komisariolla on ehkä ei enää niin uusi kännykkä, jolla hän yleensä lähettelee joukolleen tekstareita akun virran säästämiseksi. Asiaa vaikeuttaa se, että kaikki kirjaimet eivät tallennu tekstiin oikeina. Mutta alaiset tuntevat pomonsa ja tämän puhelimen, joten suurilta väärinymmärryksiltä vältytään.
  Kaiken lisäksi Adamsberg oppi Islannissa näkemään sumussa, vaikkakin taito meinaa Ranskan maaperällä unohtua.

  Adamsberg alaisineen on herkullinen joukko, mihin kuuluu kymmenkunta erikoisilla luonteepiirteillä varustettua poliisia, mm. valtavan kokoinen naiskonstaapeli, joka ei väsy koskaan, tietokoneen ääressä viihtyvä mies, jolle on järjestetty nukkumapaikka toimistolle, koska hän tarvitsee unta kolmen tunnin välein, sekä eläintieteestä innostunut etsivä, joka toi töihin kalakauppiaalta saamansa mädäntyneen mureenan pään keittääkseen siitä myöhemmin lihat irti, seurauksella, että koko rakennus oli hirvittävän löyhkän vallassa.
  Ryhmällä on myös lemmikkikissa, joka makailee toisen kopiokoneen päällä, ja sitä ruokitaan säännöllisesti. Tuota kopiokonetta ei laisinkaan käytetä, koska se on kissan makuupaikka, mutta siinä pidetään virta päällä, että kissalla olisi lämmin nukkua.
  Viimeisemmässä suomennoksessa ("Kalmankuoriaiset"), ryhmä syöttää ahkerasti pihalle pesimään tulleelle mustarastapariskunnalle mm. kuivakakkua ja kalastuskaupasta ostettuja matoja ja toukkia, sekä ottaa puitten juurille laitetut suojat pois matojen kaivamisen helpottamiseksi, koska rastasuros on silmiinpistävän laiha.

  Jos joku onneton, joka tämän lukee, ei ole tutustunut Vargasin tuotantoon, saattaa saada väärän kuvan kirjoista. Vaikka niissä esiintyy hykerryttäviä hahmoja, ne eivät ole mitään koomisia veijaritarinoita. Niissä mallikas ja monisäikeinen juoni, ja yleensä yhtymäkohta vanhoihin myytteihin tai tapahtumiin. Niin himmeästi erottuva yhtymäkohta, että muut, kuin sumussa näkevä Adamsberg, eivät sitä aluksi huomaa.

  Eli kirjastoon mars, jos Vargasit ovat jääneet lukematta!

  Tämän kirjallisesti kirjallisuuteen kantaa ottavan osion jälkeen tv:n pariin. Lauantaina alkoi Yle 1:llä saksalainen sarja "Babylon Berlin", kahden jakson voimin. Se on tiemmä kallein koskaan maassa toteutettu tv-sarja. No, onhan aikakausi miljöineen onnistuttu kuvaamaan uskottavasti. Tai enhän minä vuotta 1929 ole omin nähnyt, mutta helppo uskoa sen olleen sarjassa kuvatun kaltainen. Juoni ja asioiden kulku varmaan kirkastuu seuraavien jaksojen myötä paremmin. Tulee katsottavaksi ensi lauantainakin. Tai paremminkin sunnuntaina tallenteelta.

  Vaivaa on nähty myös toista tuotantokautta etenevässä ruotsalaisessa "Aika on meidän"-sarjassa. Edellistä jaksoa katsoessani äkkäsin yhtäkkiä, että totta perhana, liikenne kulkee vasemmanpuoleisesti! Ja paljon sen ajan henkilöautoja, kuormureita, pari bussiakin, ihan Tukholman keskustassa ajeli. Oliko todellinen kuvaustilanne, vaiko jollain nykytekniikalla luotu, mutta ihan aidolta näytti.

  Reilu viikko sitten sunnuntaina alkoi HBO:lla saksalais-romanialainen "Hackerville", kahdella jaksolla, sekin. Nyt on jo kolmaskin julkaistu. Ihan mieluusti tätä Romaniaan, Timisoaran kaupunkiin, sijoittuvaa sarjaa katselee kaiken amerikkailaisen, englantilaisen, ja pohjoimaisen vastapainoksi.
  HBO:lta tuli jo katseltua kahdeksanosainen tsekkiläinen Pohjois-Böömiin sijoittuva "Wasteland". Se on ankeine maisemineen, ihmisineen, hieman erilainen sarja. Väliin tuntuu, kuin jotakin dystopiaa kuvattaisiin. Sarjasta ei aina tiedä, mistä aikakaudesta siinä on kyse. Vaikka kyllä se nykyaikaa peilaa. Mielenkiintoinen tuttavuus.

  Siinä kulttuuria kerrakseen. Pitää vissiin vielä kaiken päälle mennä Kino Iirikseen katsomaan Pölösen "Oma maa". Ja mikä ettei myös Koivusalon "Olavi Virta". Ettei pääse ihan unohtumaan, elokuva elokuvissa. 

SYKSYIHMNEN

  Olen aina ollut, tulen olemaan, syksyihminen. Mutta paatuneinkin syysfanaatikko, -hypettäjä, -etusiasti, harrastelijoista puhumattakaan, alkaa leipäytyä jatkuvaan pirstaleisten sadejaksojen täydentämään sumuiseen kosteuteen. Ihan sama sataako, tai ei. Pienen ulkoilun jälkeen ovat rillit huurussa, vaatteet kosteina. Mittarit heiluvat ronskisti plussan puolella. Se sopinee useimmille. Mutta kyllä minä kaipaan pikkupakkasta, kuivaa keliä. Ja saa luntakin tulla. Jos toiveen sallitaan, niin mieluumin kuitenkin pakkasta ensin. Kunnon jääkansi, sitten lunta. Siinä syysimmeisen toive alkavalle talvelle.
  Jos ilmat täällä Hollolassa ketuttavat, niin ei saaressakaan olisi tehnyt mieli hypyn kengässä pihalle rientää. Ehkä näillä ilmoilla, näillä vuosin, näillä vuosilla, on kuitenkin mukavampi olla täällä ihmisten ilmoilla. Jos kuivia ilmoja kuun lopussa pitelee, pitää vielä Anttolaan muutamaksi päiväksi lähteä. Tarkkailemaan talven tuloa. Tarkkailijoita maailma tarvitsee.

  Alla kuva marraskuulta 2011, sekä marraskuun lopulta viime syksynä. Saavat kyllä mielen halajamaan saareen.

  Tänään on Isänpäivä. Se ei sotkenut rutiineita; aamulenkille lähdin normaaliin tapaan, parjaamani sumu ja kosteus seuranani. Tosin aavistuksen armeliampana, kuin edellisinä aamuina.
  Kun lenkki oli tehty, suihkussa käyty, ajattelin laittaa kahvit tulemaan. Mutta kas, Hilppa könysi ylös, puolisen tuntia normaalia aikaisemmin. Tuli halaamaan ja onnittelemaan, sanoi, että nousi tekemään aamupalaa. Minä siis pääsin aloittelemaa tätä kirjoitusta.
  Nyt on aamupala nautittu. Voin aivan rehellisesti kertoa, että se oli ehdottomasti paras isänpäiväaamiainen koko vuonna!

  Isänpäivään liittyen sain postia pari päivää sitten. Iiris lähetti minulle kortin!

  Kyllä Peppe-papan sydäntä lämmitti. Piti illalla ottaa kuvapuhelu Espooseen. Iiris ei kiitoksista juuri piitannut. Oli ihan tuppisuuna, näytteli vain muutamia piirustuksiaan. 

  Hieno ja realistisen kuvan Iiris on osannut taiteilla. Kädet ehkä aavistuksen pitkät. Ja on minulla hieman enemmän vatsaa, pakko myöntää. Mutta taiteilijan vapaus huomioiden erinomainen teos. Ja omakätisesti signeerattu.

  Parin viikon kuluttua Iiris tulee meille. Anna ja Joni ovat vuorossa järjetää ystäväpiirinsä pikkujoulut. Sitten pääsee taas tytön kanssa touhuamaan.

  Huomenna on edessä rokotusta. Ylihuomeen sivousta. Kekiviikkona ties mitä, etc. Nyt taidan jatkaa isänpäivää katselemalla jotain eilen tallenteisiin säilöttyä lähetystä.

  HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ kaikille isille, tietysti kaikille muille myös!

IHMISKUNNAN TUHO

   Oxfordin yliopiston ihmiskunnan tulevaisuuden tutkimuksen laitos ja Global Challenges -säätiön tutkijat ovat  koostaneet tieteellisen listauksen ihmiskuntaa uhkaavista vakavista riskeistä. Listalla on viisi "nykyistä riskiä", kaksi "ulkoista riskiä" ja viisi "nousevaa riskiä". En riskejä ala yksityiskohtaisesti ruotimaan, listaa voi kukin tarkastella osoitteessa: https://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/77873-raportti-julki-12-tapaa-joilla-ihmiskunta-voi-tuhoutua.
  Muutama huomio kuitenkin. Bioversiteetin kutistuminen sisältyy kai "nykyisten riskien" kohtaan "Globaalin ekosysteemin romahdus".
  Ilmeisesti, koska lista on tieteellinen, on siitä jätetty pois yksi mielestäni mahdollinen uhka, nimittäin maapallon ulkoisen vihamielisen tahon puuttuminen asioihin.
  Se tuossa listauksessa on merkille pantavaa, että tusinasta uhasta on vain kolme sellaista, joihin ihmiskunta ei itse pysty vaikuttamaan: Globaali tappava pandemia, suuren asteroidin törmäys, ja supertulivuoren purkaus. Tai kolme kolmestatoista, jos lisäämäni ulkoinen uhka lasketaan mukaan. Eli ei toivoa ole menetetty. Eli ajatukset tärkeään, hihat heilumaan. Monet suuresti kunnioittamani visionäärit ovat sitä mieltä, että ihmiskunta on niin nokkela ja sopeutuvainen, että se keksii keinot selviytyä mahdottomiltakin tuntuvista vaikeuksista. Niin haluan minäkin uskoa. Onkohan minusta sukeutumassa loppujen lopuksi optimisti?

  Amerikan välivaalit ovat olleet otsikoissa isosti. Ei kai siellä lopulta aivan järisyttävää muutosta nähty? Parempaan suuntaa harpattiin kuitenkin.
  Monasti tulee arkisin katsottua 16:45 alkaen todellinen uutiskimara: Oddaset, Novosti, Uutiset viittomakielellä, Uutiset sekä Uutiset alueeltasi. Oddaset on siitä mukava uutisläheys, että siinä käsitellään ainoastaan Lapin asioita. Ei elämöi Trump naama keltaisena, eivät puolöueiden kannatusmittaukspylväät vilise silmissä, ei Stubb voita eikä häviä, eikä suomalainen kiekkoilija maalaa NHL.ssa.
 

Oddasetin kunniaksi laitan tähän muutaman kuvan Usjoelta:

Jäät lähtemässä Tenojoesta

Talviaamu Kevonsuussa

Kammin ovi unohtunut raolleen

    Nämä kuvat siksi, että Oddasetissä haastateltu iäkäs saamelaismies kertoi talvien jo selkeästi muuttuneen lumettomaan suuntaa, jääkansien tulleen arvaamattomiksi. Muutaman asteen kekilämmön nousu tuhoaa pohjoisessa suuren osan eläimistä, kasveista ja elinkeinoista. "Mutta uusia on tulossa", saattaa joku sanoa. "Maailman pitää muutua", voi toinen lisätä. Niinpä, mutta ei ihmisen aiheuttamien peruuttamattomien toimien kautta, pliis!

 Arkisempiin asioihin. Arkeahan nuo ihmisen aiheuttamat tuhotkin ovat, mutta erilaisiin asioihin.
  Äiti haettiin eilen meille käymään. Hän lähti ihan mielellään. Matkalla jutteli, kymmeneen kertaan, että onpas sumuista, onpas hämärää. Ja että nämähän näyttävät tutuilta, kun keskustan kerrostaloja katseli.
  Meille päästyämme hän kysäisi: "Olenkohan minä täällä ennen käynyt?" Kun asiaa selvittelin, totesi hän: "Niin olenhan minä täällä usein ollut."
  Kahvipöydässä äiti ihaili keittiön seinällä riippuvaa Carl Larssonin maalauksen kopiota. "Tuon taulun muistan, se oli ennen Pepellä ja Hilpalla:"  Mitäpä siihen paljon sanomaan.
  Kun kahvin jälkeen näytin Elinalle muutamaa pöydällä olevaa valokuvaa, hän kuitenkin luetteli saman tien ihmisiä. Alla olevasta lähes vaivatta. "Minä, Erkki ja Ritva", tuli saman tien. Hanelin ja allekirjoittaneen kohdalla oli snadi viive.

 Annan ja Jonin hääkuvasta hän sanoi, että siinä on Anna ja hänen miehensä. Kolmannesta, jossa oli paljon sukulaisia, nimesi hän osan, osa jäi tunnistamatta. Sellainen on äidin muisti. Jotkut asiat ovat syvällä, lähimuisti olemattomaakin olemattomampi. 

   Varmaan huomenna käydään taas Elinaa katsomassa. Viedään hänelle eilen ostetut, kertaalleen isompiin vaihdetut, talvijalkineet. Ja päätettiin, että silloin tällöin haetaan äiti taas meille, koska ei pikku ajelu saattanut häntä hämmennyksiin. 

  Minähän lopetan tähän. Ennen julkaisua liitän vielä kuvan enostani Ollista, R.I.P., innokkaasta kuvaajasta, mielimaisemissaan. Ja esitän kysymyksen. En "Quis custodiet ipsos custodes", vaan "Kuka kuvaa kuvaajia".

KIIRUS

  Nyt, kun täällä kaupunkimaisessa kunnassa Hollolassa, suomalaisittain suuren kaupungin (Lahti 8/107) kupeessa, aikaa vietetään, kirjoitan muutamia huomioita Avokas kontra Hollola.

  Kun jossain kohtaa viime viikkoa Avokkaassa, harmauden ja hiljaisuuden keskellä, jaoin fb:ssa, että sosiaalisuus alkaa selättää troglodyyttivietin, siltä tosiaan tuntui. Kun ollaan Hollolassa oltu muutama päivä, Lahdessakin poikettu, kysyn itseltäni: "mikä sosiaalisuus?" Kanssakäyminen lajitovereiden kanssa jää naapureiden, jos heitä sattuu näkemään, moikkaamiseen, kaupan kassojen ja lihatiskin hallitsijoiden jututtamiseen, Elinan hoitokodin henkilökunnan kanssa keskustelemiseen, tärkeimpänä äidin tapaamiseen. Tämäkö on se elämä, mitä mökin pihalla kaipasin? Saattaapa olla, että mieli vetää saareen hyvinkin nopeasti.

  Toinen huomio on, että jos hiljaisuutta pakoon halusin, koti on siihen väärä paikka. Hiljainen seutu, hiljaiset naapurit, päättyvä katu, loitommalla kulkeva liikenne, merkitsevät, että ei melu häiritse. Joskus saattaa hälytysajossa olevan ajoneuvon ääni, kiihdyttävän rekan murina, kiiriä korviin. Mutta kyllä saaressakin muutaman kerran päivässä koillisesta luoteeseen, tai päin vastoin, suuntaavan reittikoneen ääni kantautuu yläilmoista. Hermeettistä hiljaisuutta näillä latiduteilla on vaikeaa tavoittaa.

  Kolmas mieltä vaivaa seikka on kiire. Kun ihmisjoukkoa katselee, liikennettä seuraa, niin mahdoton läyhke tuntuu olevan. Pohdin, ovatko he johonkin menossa, vai jotakin pakenemassa? Menossa töihin, menossa kotiin, menossa kelaan, menossa te-toimistoon, menossa kauppaan, menossa kouluun, menossa harrastamaan, muuten vaan menossa mukana? Tai pakenemassa vanhempiaan, pakenemassa puolisoaan, pakenemassa tuttaviaan, pakenemassa kavereitaan, pakenemassa kiusaajiaan, pakenemassa vihollisiaan, pakenemassa pomoa, pakenemassa voutia, pakenemassa poliisia, vai pakenemassa itseään?
  Luultavasti tuosta kiirehtivästä joukosta valtaosa on menossa jonnekin, mutta väistämättä pakenijoita mahtuu sekaan. Pakenijalla on ymmärrettävistä syistä kiire. Hänen täytyy pitää hippulat vinkumassa, jottei takaa-ajaja saa kiinni. Mutta eikö jonnekin menossa oleva voisi lähteä hieman aikaisemmin? Källäillä kädet selän takana vislaillen, pysähtyä parin sanan mittaiseen keskusteluun hyvänpäiväntutun kanssa? Autollajohonkinmenijä voisi ajaa tienopeutta, seisahtua punaisiin valoihin, ja olla vaihtamatta kaistaa sadan metrin välein.
 Toisaalta: mikäs maailmanparantaja minä olen tuollaisia ihmettelemään? Ainakin Hilpan mielestä minulla on aina kiire, oltiinpa sitten menossa tai tulossa, minne tai mistä tahansa. Asiassa saattaa olla perää. Kuuluu luoteenpiirteisiin. Joten jos edellä oletettujen kiirehtijöiden luonteenpiirteisiin kuuluu kiirehtiminen, heidän kannattaisi hioa luonteenpiirteittensä haitallisia särmiä. Niin minunkin täytyy varmasti tehdä.

  Vielä yksi seikka, asia, mitä kaipaan. Nimittäin se, että saaressa saattoi vaikkapa kymmeniä kertoja päivässä käväistä pihalla, vaikkei asiaakaan ollut. Sen kun lähti, kylmemmällä säällä vetäisi berberin niskaan ennen lähtöä. Mutta täällä  katsotaan pian sekopääksi, hyvä ettei köysiä vailla olevaksi, jos pörräilee kadulla, tai pihan puolella, vartin välein. Sen verran näinkin rauhallisella paikalla on ihmisiä, päivisinkin. En ole kovinkaan kranttu siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, mutta ehkä parempi olla herättämättä turhaa spekulointia. Eli mennään ulos vain tarpeen vuoksi. Ei tietysti sen tarpeen, minkä vuoksi saaressa on pihan perälle kiirehdittävä. Tästä huomiosta inspiroituneena laitan kuvan kyseisestä, nyt talven varalle tyhjennetystä, laitoksesta:

  Harmaa ja kostea on ilma Hollolassa. Aamulenkillle lähtiessä + 4 mittarissa. Ja niin kosteaa, että okulaarit oli muutaman sadan metrin tarpomisen jälkeen laitettava taskuun. Onneksi kaukonäköni on iän myötä parantunut (jotakin hyvää vanheneminen sentään terveydelle tuo), että ilman laseja jotenkin lenkillä pärjää.

  Huomenna käydään hakemassa äiti meille iltapäiväkahville. Samalla nähdään, kuinka hän tällaiseen käyntiin suhtautuu. Joulua ajatellen hyvä varmistaa, ettei pieni vaihtelu saa hänen päätään pöyrälle. Samalla reissulla ostetaan Elinalle jotkut sopivat jalkineet talven varalle. Luultavasti helposti jalkaan kiskaistavat "Kuomat". Varmaan äiti hyvillä ilmoilla haluaa ulos istuksimaan, kuten on tähänkin asti tehnyt. Silloin eivät saa varpaat paleltua.

  Maanantaina mennään ottamaan influenssarokotteet, aika varattiin heti, kun se oli mahdollista. Muuten ei olekkaan tarkkoja suunnitelmiä laadittu. Eiköhän aika kulu suunnittelematta. Ainakin lukemista piisaa: Fred Vargasin "Kalmankuoriaiset" kesken. Kesken se jääkin, hetkeksi, sillä eilen nappasin kirjastosta pikalainahyllystä Jo Nesbøn uutuuden "Macbeth". Tuo yli viisijapuolisataasivuinen teos pitää lukea viikon lainausajan puitteissa. Samalla lainasin Leif GW Perssonin jo v. 1982 kirjoittaman, mutta vasta äskettäin suomennetun kirjan "Vallanpitäjät".  Se hyvä puoli Hollolassa vietettävässä muutamassa kuukaudessa on, että kirjaston palveluita pystyy kunnolla hyödyntämään, varauksi tekemään, pikalainoja poimimaan. Olkoon kohti loppuaan vöyryvä syksy, alkava talvi, lukemiselle pyhitetty. Mistään muusta tähdellisestä tinkimättä.

KAUSI PÄÄTTYY, tai sitten ei

  Olemme olleet tämän vuoden aikana Avokkaassa hieman yli kuusi kuukautta. "Pitääkö vakituisen asunnon osoite vaihtaa?", kysyy nimimerkki "Epätietoinen". Toivottavasti ei. Täältä on pitkä matka postilaatikolle.
  Tosiaan, niin on suhde pöyörähtänyt Anttolan hyväksi, heti, kun Hilppakin eläköityi. Hyvä täällä on olla. Mutta eilen, harmaansumuisena päivänä, päivänä, jolloin kuuli pisaran tippumisen oksan nokasta maahan, myöhäisen lehden havinan ilmassa, tuli ajatuksiin, että eiköhän tämä ole tässä. Kerroin tunnoistani Hilpalle, hän oli samaa mieltä. Päätimme saman tien, että lähdemme kotiin sunnuntaina, vaikka maanantaihin asti oltiin varauduttu. Eli tänään saatellaan viimeiset talvivalmistautumiset finaaliin. Isoja toimenpiteitä ei enää jäljellä ole. Vesijärjestelmän tyhjennys, jos ei työläinpänä, niin ainakin tärkeimpänä, pitää tehdä, kun viimeinen tiskikoneellinen lounaan jäkeen on mylläytynyt. Saunan pata ja vesiastia täytyy myös ämpäröidä pihalle. Jos ei sada, putsaan räystäskourut. Siinä ne, pakolliset ja ehdolliset jäljellä olevat toimet. Sujuvat rutiinilla. Muuhan on vain duunia, mutta tiskikoneen kanssa täytyy muutamia kommervenkkejä tehdä. Kantapään kautta opittuja, oikeastaan opetettuja, konsteja. Kone nimittäin rikkoutui uransa ensimmäisenä talvena. Fingerporillinen vettä oli jäänyt väärään paikkaan, ja jäätyessään rikkonut laitteen. Masiina vietiin Mikkeliin Kodinkonehuoltoon. Asentaja diagnosoi vian, korjasi sen, ja ystävällisesti neuvoi oikeat syksyiset menettelytavat.  Ja sanoi, että menkööt takuuseen! En tässä paljasta huoltofirman nimeä. Vaikka rikos, niin meidän, kuin huoltomiehenkin kohdalla, on vanhentunut. Olen oppinut, että kaikenlaisia syytöksiä ja syyllistämiä voi tulla, vaikka ei olisi mitään tehnytkään.

  Kun äsken mainitsin lounaan, niin palataan eiliseen, halloweenlounaaseen. Hirvipaistia, herkullista kastiketta, uunijuureksia, paistettuja perunoita, sienisalaattia, puolukkahilloa:

  Kiitokset haluan osoittaa Hilpalle kokkauksesta ja puolukoiden poimimisesta, sekä Hanelille hirvipaistista. Luontainen vaatimattomuuteni kieltää ottamasta esiin omaa osuuttani puolukoitten, ennen kaikkea sienten, keräämiseen. Mutta herkullista oli!

  Voi hyvinkin olla, että kun pari viikkoa kuluu, mieli palaa taas saareen. Ei kuitenkaan ennen kuin kuluvan kuun loppupuolella. Jos ilmat ja mieli ovat suotuisat, ehkä tullaan, ehkä ei. 

  Kasailen ehkä viimeisen tämänvuotisen Avokas-blogin loppuun jokusia kuvia lopuillaan olevalta mökkikaudelta.

7. helmikuuta

8. maaliskuuta

10. huhtikuuta

12. toukokuuta

13. kesäkuuta

21. heinäkuuta

18. elokuuta

14. syyskuuta

11. lokakuuta

1. marraskuuta

  Mahdollista, että päivitän vielä blogiin kuvan joulukuulta. Jos näin käy, niin ainoastaan tammikuu 2018 on jäänyt täällä käymättä. Kuitenkin varmasti 10/12. Lienee ennätys. Mutta rikottavissa. Vaikka se lopulta olisi 11/12.

  Muistakaa, ystävät hyvät, näin ilmastonmuutoksen vyöryessä karkottaen viimeisenkin naalin pohjolasta, eduskuntavaalien lähestyessä, Albert Einsteinin viisaat sanat: 

  "Olemme luoneet nykyisen maailman ajattelullamme, joten emme voi muuttaa sitä ilman, että muutamme ajattelutapaamme.”

TERVEISET TELAKALTA JA KAIKKI AVOKKAAT -20%

  Vene on huollettu. Tarkemmin sanottuna tietystikin veneen kone on huollettu. Eilen kylillä käytiin se homma teetättämässä. Kun tunti oli aikaa, poikettiin Agassiin munkkikahveille, käveltiin takaisin Pajakujan ja Kirkonmäen kautta. Kun aikaa vielä jäi, sanoin Hilpalle, että katsellaan näyteikkunoita. Mutta mahdollisuudet olivat rajalliset: apteekki, kirppis sekä  Anttolan Kone ja Urheilu. Rysän ikkunoita ei kai näyteikkunoiksi voi sanoa?

  Tänään lähdettiin aamusta viemään venettä Hanelin rantaa talvehtimaan. Ensi soutuvene ja Hilppa Potinlahteen, sitten usmuutin issekseni Piskolaan, Hilppa autolla omia teitään.
  Vene on nyt telakalla. Kivuttomasti se sinne asettautui, kun Haneli traktorilla tempaisi. Ongelmat tulivat, kun pressua alettiin etsiä. Se ei ollut venevajassa, ei autokatoksessa. Haneli raapi päätään, sanoi:
  "Ajetaan vanhalle talolle. Jos olen vaikka sen sinne jaloista vienyt."
  Niin tehtiin. Katsottiin puuliiteristä, rekiliiteristä, navetasta, tallista, kävipä velj'poeka navetan ylisilläkin. Eikä missään! Kunnes, kun jo olimme luovuttamassa, äkkäsi Haneli pressun navetan ovinurkassa. Oli vähän katveessa. 

  Vene sai hupun. Ei sitä ihan oman kuomunsa alle viitsi jättää.

  Ennen kuin lähdimme palaamaan Avokkaaseen, minä komensin Hilpan ja Hanelin sisälle. Sanoin, että nyt, kun meitä on kolme paikalla, laitetaan nämä veneen avaimet visuun paikkaan.
  "Oletettavaa, ainakin toivottavaa, on, että joku meistä muistaa keväällä, missä ne ovat", jatkoin.
  Nyt ovat avaimet tallessa. Mutta takuita löytymisestä ei pysty antamaan. Ensinnäkin kaikkien muisti on, mitä on. Toiseksi Haneli saattaa talven aikaan, syystä, jos toisestakin, ne siirtää, eikä siinä tapauksessa takuuvarmasti muista, mihin. No, odotetaan kevättä, toivotaan parasta. Ja kuljetetaan vara-avaimia repussa.
 
  Liityin kesällä Carsonin kanta-asiakkaaksi. Syystä, että lähes kaikki saaressa tarvittavat rautakauppatarvikkeet tulee sieltä haettua. Tavaratossa en ole käyny ainakaan kymmeneen vuoteen. Carlsonin lähettää tietysti sähköpostia tarjouksistaan. Eilen tuli mainos, missä kerrottiin seuraavaa: Kaikki mekot, avokkaat ja Z.I.P-kengät -20%. Eikä helevetissä. Kaikki! Tai enhän minä muitten puolesta puhu, mutta osuuteni Avokkaansaaresta ei ole myytävänä, väittäköön Carlson, mitä väittää. Ei alennuksella, ei oikeaan hintaan, ei ylennyksellä. Tosin taisi yritys tarkoittaa ihan muita avokkaita, erisnimet kun kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.

  Kummasti tuntuvat samat naamat saavan tilaa tv:ssa. Aku Hirviniemet ja Riku Niemiset alkavat kai olla kulahtaneita. Nyt näyttää olevan vallalla "Tanssii maajussien kanssa" Vappu Pimiä, vai oliko se "Tähdille morsian" Vappu Pimiä. Ja "Tähti"-Leppilampi, eli "Tanssii jahtien kanssa"-Mikko. Taitaa Jenni Pääskysaari yhä selvitellä huolenaiheita, eikö lie muutakin? Tämä ihan sivullisen tekemänä huomiona. Minä en noita ohjelmia katsele. Enkä ylipäätään mainoskanavia. Paitsi Emmerdalea. Ja Kontio ja Parmasta. Ja olenpa pari ulos tullutta jaksoa Sunnuntailounaastakin nähnyt. Ei mainoskanava sinällään huonojen ohjelmien tae ole. Kuitenkin Yle:n tarjonnasta huomattavasti pienempi osuus on huttua, suurempi kelvollista. Tämä on tietysti ainoastaan allekirjoittaneen mielipide. Tai saattaa olla jonkun muunkin. Ja jollain muulla on varmasti täysin vastakkainen käsitys. Eli katsokaamme kukin sitä, mikä miellyttää.

  Toosasta ratioon. Verotietoja on tulvinut siinä määrin, että jos ne olisivat jääneet päähän, ei sinne paljon muuta enää mahtuisi. Onneksi vanha, hyväksikoettu konsti tepsii edelleen. Tarkoitan tietysti "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos"-konstia. Oiken käytettynä se on korvaamaton taito. Tottakai, milläs korvia korvaamaan?

  Marraskuu alkoi. Loppukevennykseksi 1.11.2018-aamun näkymiä, länteen ja itään. Eikä tämä ole poliittinen kommentti.

TUULTA KAAKOSTA

  Aika tuulinen päivä tänään. Kaakosta puhaltelee, suoraan laiturille ujeltaa. Tuulkoon. Verkot saatiin aamulla onnellisesti nostettua. Siikaa syötäväksi, haukea pois laskettavaksi, siinä tämän päivän tulos. Sunnuntaina oli saaliina reilu hauki, rehdin kilon lahna, kaksi siikaa. Siiat jäivät silloin naapuriin. Minä, kostoksi verkon totaalisesta sotkemisesta, haikuutin lahnan. Kyllä oli savulahna hyvää, pitkästä aikaa. Lämpimänä kun sen iltapalaksi pisteli. Haukifileet syötiin eilen.
  Aamulla oli siikoja kahdeksan. Ja yksi kilonen "jänkhäkoira" meidän verkoissa , samanlainen kaverin pyydöissä. Siiat tasattiin. Hauen irrotin hellästi, laskin kasvamaan. Ei ollut tällä kertaa hymypojalle käyttöä. Koska päivällä syötiin eilistä lapapaistia, herkutellaan illalla paistetuilla siikafileillä.

  Kun verkot oli selvitetty, kalat käsitelty, huomattiin, että vesi, perkhele, ei meinaa pelata. Siinä lyötiin arpaa, että onko jäässä, poksahtanut pumppu, vaiko paisuntasäiliö lakossa? Minä varauduin pahimpaan: laitoin tulet hellaan, kävin järvestä vettä, asetin ison kattilallisen lämpiämään. Ohi mennessäni potkiskelin ja nyrkillä mojauttelin ulkoseinällä nousevaa vesiputkea. Se sai ehkä hyyhmässä olleen veden liikehtimään, sillä kun tuli hellassa räsähteli iloisesti, alkoi vesijärjestelmästä kuulua rahinaa, kohinaa ja pulputusta. Kas, jo vain imaisi paisunta-astia märkää sisuksiinsa, alkoi hanasta taas suissuta. Tulevana sunnuntaina on tarkoitus putkisto talveksi tyhjentää. Ilmat lauhtuvat, joten siihen asti saadaan nauttia kotitekoisesta infrastruktuurista.
  Ensimmäinen kerta muuten, kun täällä vesijohto pääsi jäätymään. Pakkasta ei ole huimasti ollut, parina edellisenä yönä muutama aste. Kai se aamulla hyytyi, putki, kun ei pitkään aikaan käytetty niin, että olisi alkanut pumpata uutta vettä sisään. Nytpä tiedetään tulevina aikoina, millaisissa olosuhteissa kannattaa verkosto tyhjentää. Kun ei olla ennen tiedetty, että vesi jäätyy alle nollan lämpötiloissa. Oppia ikä kaikki!

  Tänään ei juuri muuta ole tullut tehtyä, kuin nuo verkon kokemiset jälkiseuraamuksineen, ja paniikinomaiset vedenlämmitykset.
  Äsken käväisin rannassa katsomassa, kuinka vene tuulessa viihtyy. Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Samalla pyörähdin venevajassa. Tuollainen on näkymä yhdistettyyn verkkovapetilaan ja sähkösavustamoon:

  Ei ollut tänään savustamolle käyttöä, koska siiat paistetaan. Mutta kyllä tuolla nykyaikaisella pöntöllä ihan kelvollista kalaa saa kypsenettyä. Olen siinä haikuttanut muikkuja, ahvenia, siikoja, ja nyt myös lahnan. Tietysti riippuu, millaista purua tai rouhetta käyttää savun antajana, mutta ei lopputulos paljoakaan häviä perinteisen pöntön tuotokselle. Ja on paljon helpompaa näin kylmään aikaan, kuin loimottaa melkoista lekkoa ulkona, varsinkin, jos tuulee.

  Kun venevajassa ällistelin, päätin otta kuvan muutamasta nykyään niukalla käytöllä olevasta kalusta. Tuossa alla ovat vintilä, höylä, lehtisaha, vanha Mora-puukko, tongit, sahan jako- eli haritusrauta, sekä minulle tuntematon kapistus. Kuvanottohetkellä tuntematon. 

  Kun ikuistuksen jälkeen otin mysteerikalun käteeni, sitä aikani äimistelin, muistin, että sehän on purkinavaaja! Siitä vaan on kadonnut hieman osia, mm. se terä, mikä leikkasi pellin auki. Eli käyttökelvoton purkinavaaja se on. Eipä ole paljon käyttöä, käyttökelvottomalla purkinavaajalla. Mutta säilyköön hyllyllä, kun ei paljon tilaa vie.

  Otin vielä kuvan peltihinkistä Se löytyi kaiken rojun alta, kun viimeistä läpikäymätöntä nurkkaa venevajassa kesällä siivosin. Se on arviolta parinkymmenen litran vetoinen peltisepän tinailema kaunis tarvekalu. Muistini mukaaan siinä säilytettiin 50- ja 60-luvuilla lamppuöljyä. Tiedä, milloin on tehty. Oletettavasti kuitenkin sen jälkeen, kun isä lampun osti. Tai isoisä.

  Huomenna on sitten lähtö kylille. Ennusteen mukaan tuulee aamullakin, mutta ei aivan niin kovaa, kuin tänään. Sade näyttäisi alkavan vasta puolilta päivin. Eli rouva uskaltautuu luultavasti mukaan. Ehditään käydä Agassissa kahveella ja Salessa jotain pientä täydennystä hakemassa.
  Kalakaveri naapurista lähtee huomenna Lahteen. Varmaan Hilpan kanssa kerran loppuviikosta verkkoja kokeillaan, vaikkapa muikkua.

  Marraskussa vielä kai yksi reissu tänne tehdään. Jospa siika olisi silloin rököllään, kun melko niukkaa on ollut tähän asti. Jos kelit kehnoiksi äityvät, saattaa jäädä marraskuussa tulematta. Tai voi olla, että tullaan vasta joulukuussa. Tai voipi käydä niin, että tullaan vasta seuraavan vuoden puolella. Suurin polte on poissa, enkä niin kalamies ole, että syyskutu saisi räntään, lumeen, tuuleen, pakkaseen, lähtemään. Eletään tilanteen ja tuntemuksen mukaan. Ja tänne jää mökki, mikä on valmennettu ja valmistautunut tulemaan toimeen ilman ihmiskättä sydäntalven yli.