torstai 29. syyskuuta 2016

TARINAA HAKASTA, EN NARINAA RAKASTA

  Vuosi 1989. Olin töissä Rakennuskunta Hakalla. Työmaa oli valtava: Kontulan Asemakeskus. Riihimäellä oli juuri valmistunut yhdeksän asunnon rivitalotyömaa, missä olin ollut vastaavana. Lahden Hakalla ei ollut juuri silloin alkavia työmaita sillä alueella, jossa esimieheni työpäällikkö Helminen toimi, joten sain komennuksen Helsinkiin.
  Kun Kontulaan saavuin, oli siellä runkovaihe joiltain osin käynnissä, osa rakennelmista oli jo vesikatossa. Toimenkuvakseni määrättiin alaurakotsijoiden töiden  paimentaminen. Ei ollut ihmisen hommaa! Sillä työmaalla oli paljon pilkottu, eli teetettiin tiettyjä töitä ulkopuolisilla firmoilla. Sehän on jo pitkään ollut yleinen käytäntö, mutta siihen aikaan tapa oli vasta tekemässä tuloaan. Joten siellä oli perinteisten LVIS-urakoitsijoiden ja maalausliikkeen lisäksi kattofirmaa, teräsrakennefirmaa (peräti kolme, jollen väärin muista), laattafirmaa, lattiafirmaa, väliseinäfirmaa, alakattofirmaa, näin alkuun luetellen.
  Sen reilun puolen vuoden aikana, minkä Helsingissä kävin, oli "näppini alla" varmasti yli 20 eri alaurakoitsijaa. Eivät ne kaikki yhtä aikaa välttämättä olleet työmaalla, mutta kuitenkin. Näiden kanssa piti sitten aikataulut sovittaa, mestat tehdä valmiiksi, soitella perään, kun ei asentajia kuulunut, tekijöitä näkynyt.
  Minulla oli kaksi, parhaimmillaan kolme, omaa miestä kirjoillani. Heidän kanssaan piti saattaa mestat kuntoon. Hyviä miehiä olivat, ammattilaisia. Ei siitä muuten olisi mitään tullutkaan.
  Lisäksi minulle sälytettiin velvollisuus osallistua jokaviikkoiseen urakoitsijapalaveriin, kerran kuukaudessa pidettävään työmaakokoukseen, sekä kaiken kukkuraksi parin viikon välein kokoontuvaan "aivoriiheen".
  Urakoitsijapalaveri oli tietysti tärkeä; siinä alaurakoitsijoiden pomot, vastaava mestari ja minä kävimme läpi aikataulut ja seuraavan viikon aikana alkamaan suunniteltujen työvaiheiden tilanteen.
  Työmaakokouksessa koin olevani tyhjän panttina arkkitehtien, rakenne-, ja LVIS-suunnittelijoiden, sekä lukuisten aliurakkafirmojen johtajien keskellä näiden sättiessä toisiaan milloin minkin viivästymisen tai virheellisen suunnitelman syistä.
  "Aivoriihi" oli joku ihmeellinen kokeilu, jossa työpäällikkö, vastaava mestari, projekti-, ja hankintainsinöörit ja minä, sekä jonkin konsulttiyrityksen suitun oloinen mies (hänen koulutuksensa jäi minulle hämäräksi) istuimme tunniksi pöydän ääreen tavoitteena heitellä kommentteja jo toteutuneista sekä pian alkavista työvaiheista, lähinnä niiden toteutukseen liittyen. Tarkoitus lienee ollut synnyttää uusia ideoita työvaiheiden joustavuuden ja nopeuden parantamiseksi. Tosiasia oli, että valtaosa tuosta ajasta käytettiin ajankohtaisten uutisten ruotimiseen ja sisäsiittoiseen, minut itseni entistä ulkopuolisemmaksi saattaneeseen Hakan johdon ja organisaation haukkumiseen. Jos noista "aivoriihistä oli jollekin hyötyä, niin ainakin konsulttifirmalle, konsultin ajamasta autosta päätellen.
  No, saihan noissa kaikissa kokoontumisissa pullakahvit juodakseen.  

  Oli työmaalla Hakan miehiäkin yllin kyllin. Perustukset,  laudoitukset ja valut, elementtiasennukset, eri tilojen väliseinät (kevyet sellaiset tekivät muut), alapohjan tasaukset, puuovet ja -ikkunat, mm. tehtiin omilla miehillä. Mutta aika vähän Hakan porukkaa oli siihen nähden, mihin olin tottunut. Miestarvetta vähensi sekin, että kaikki alaurakat oli myyty aputöineen. Hakan puolelta saatettiin mestat kuntoon, annettiin nosturia tai mehumaijaa siirtotöihin. Jopa siivous, eli pakkausmateriaalit ja muut työstä aiheutuneet jätteen, oltiin urakoitsijat velvoitettu korjaamaan sinne tänne sijoitettuhin pisteisiin. Niinpä tuolla suurella työmaalla olikin Hakalla vain kaksi rakennussiivoojaa.
  Tavaran siirrosta vielä: Yksi mestari oli ihan sillä töin, että hoiti logistiikkahommia. Hänen kanssaan ja kauttaan piti sopia kaikki siirrot ja niihin liittyvät aikataulut. Hänen näpeissään olivat kaksi torninosturia ja kaksi traktorikaivuria, joissa oli myös trukkihaarukat. Samoin aika usein paikalla oleva autonosturi. Radiopuhelimen kautta hän näitä käskytti, hänen kanssaan piti kaikki tulevat rekka- sun muiden kuormien purku sopia.
  Olin hetken vähän isommalla työmaalla lainassa aiemmin ollut, mutta kyllä oli maalaispojalla aluksi kaikki uutta ja ihmeellistä.

  Meitä mestareita oli muistaakseni kuusi tai seitsemän. Pari oli jostain Itä.-Suomesta tullutta keltanokkaa, jotka asuivat Hakan heille vuokraamassa rivitalohuoneistossa. Oli myö yksi lievästi ms-taudin rampauttama mestari. Hänen kätensä olivat jääneet, tai näivettyneet, tyngiksi. Mutta hyvin hän hoiti maanalaisten kerrosten lattiavalujen valmistelun. Muistan, että hänellä oli tuliterä pikku-Mazda, joka oli varusteltu hänelle ajoon soveltuvaksi. Sen hinnasta puhuttiin, koska se oli oli alhainen; hän sai sen muistaakseni verovapaana, ja olisiko muutakin avusta varusteluun tullut valtiolta?
  Vakituisesti paikalla olivat myös työmaa-, ja hankintainsinööri.
  Työmaaruokala oli tietenkin perustettu lukuisaa tekijäjoukkoa ravitsemaan.

  Tuolta työmaalta on mieleeni jäänyt muutamia värikkäitä persoonia, erilaisia anekdototteja.

  Vastaava mestari piti homman hyvin näpeissään. Hänen aikansa kului pitkälti suunnitelmien kanssa omassa huoneessaan. Mm. rakennepiirustuksia tuli kaiken aikaa, niitä piti jopa aika ajoin kovistella. Oli tainnut insinööritoimista haalia liian ison kakun? Työmaakierroksella, jollei mitään tähdellistä ilmaantunut, vastaava kävi aamulla töiden alkaessa, ja toisen kerran joskus iltapäivällä.
  Siihen aikaan suhtautuminen tupakointiin oli erilainen, kuin nykyään. Mutta Kontulan asemakeskuksen työmaalla ei terävässä päässä tupakoitu! Siitä piti vastaava mestari Lempinen huolen! Ei ollut yksi, eikä kaksi, niitten miesten lukumäärä, jotka vastaava passitti pihalle, näitten tultua haikupilli hampaissa toimistotiloihin.

  Hankintainsinööri oli vanhempi herrasmies. Paljastui, että hänellä oli tuttavia, joilla oli mökki Anttolassa, Pitkälahdella. Seudut olivat hänelle tuttuja jokakesäisten vierailujen ansiosta. Hän sai minun kaaliini iskostettua, että Avokkaansaari ei sijaitse Saimaalla, vaan Luonterilla!

  Erään teräsrakennefirman kaksi asentajaa, heitä kutsuttiin Tikuksi ja Takuksi, olivat niin tottuneita kantamaan teräspalkkia tai -putkea, että kävelivät tauollekin peräkkäin oikeat kädet hartin päälle nostettuna. No, ainakin melkein.

  Minun kaksi vakimiestäni olivat armottomia työmiehiä. Toinen, rakennusmies, jota käytin lähinnä piikkaukseen. Sellaista betonirakenteista työmaata ei nääs ole olemassakaan, missä kaikki läpiviennit, etc., olisivat huomioitu, tai jos olisivat, niin eivät ne ainakaan paikoillaan ole. Joten hänelle riitti puuhaa. Ainoa miinus miehessä oli se, että kuningas alkoholi sai joskus yliotteen, mistä seurasi silloin tällöin rokulimaanantai. Mutta niin hyvä duunari hän oli, että yritin pitää hänestä kiinni pienistä harmeista huolimatta.
  Toinen kirjoillani olleista oli "yleismies", häneltä sujuivat myös timpurin työt, mutta tarttui muksisematta lekaan tai isoon Hiltiin.
  Nämä vellokset olivat kaverita myös "siviilissä": he pitivät keväästä syksyyn yhdessä verkkoja Helsingin vesillä. Silakkaa, kampelaa, lohta, mitä kaikkea noilta seuduilta saikaan, he pyysivät. Samoin uistinta kuulemma välillä kävivät vetämässä.
  Jos piikkausekspertille oli sattunut "musta maanantai", huomasin sen ensimmäisenä siitä, kun hänen kaverinsa piikata jyrryytti rokulimieheltä edellisellä viikolla kesken jääneellä mestalla. Se oli toveruutta se.
  Minulla oli tosi hyvä suhde näihin alaisiini. Kun he kuulivat, että oli irtisanoutunut, toivat he viimeisinä päivinä minulle kaksi omatekoista peltistä viehettä ja pullon jaloviinaa. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kirjoillani olleet ovat minua muistaneet. Mitähän kaveruksille kuuluu? Liekö elossa, olivat minua jonkin verran vanhempia.

  Toisen torninosturikuljettajan muistan olleen tavoiltaan kuin kollegansa Lahnalammen Pauli Lahden Hakalla. Eli kun tämä urho kiipesi seitsemältä aamulla torniinsa, ei hän sieltä alas tullut, ennen kuin työt loppuivat. Reppu selässä hän kipusi. Eväät ja kusiastia kai repussa olivat? En ainakaan koskaan nähnyt hänen ylhäältä alas lorottelevan. Tai sitten ranakuski omisti varsinaisen seurapiirirakon!
  Tuosta Lahnalammen Paulista vielä. Hänellä oli mökki Ruotsalaisen rannalla, ja hän kalasti, sai myös, sieltä runsaasti siikaa. Niinpä loppukesäisin ja syksyisin löytyi Paulin nosturin vieressä läjä alas heitettyjä siianruotoja.

  Maalausliikkeen työjohtaja oli alkoholisminsa selättänyt n. viisikymppinen mies, joka oli heittäytynyt himokuntoilijaksi. Maratooneja veteli useita vuodessa. Niinpä viikottaiset urakoitsijapalaverit tahtoivat lipsahdella tulevan Bostonin maratonin puolelle.
  Bostonissa mies myös kävi, juoksi maratonin loppuun. Aikaa en muista, mutta hattua nostan.

  Melko raskasta hommaa se oli. Varsinkin pimeänä vuodenaikana ajaminen oli kuluttavaa. Siihen kai lopulta kylläännyin, koska sanoin itseni irti, siirryin pienemmän yrittäjän leipiin. Firma sai minut houkuteltua hyvällä palkkatarjouksella palvelukseensa. Niin jäi kahdeksan vuoden taival Hakalla siihen. No, kohtahan se keikahti Haka, Suomen suurin rakentaja. Eipä olisi silloin uskonut. Mutta niin kumsahti uusi työnantajakin, ja seuraava myös, kun 1990-luvun alkupuolen lama ravisteli oikein kunnolla rakennusteollisuuttakin.


Sen koomin en ole rakennushommissa vieraan palveluksessa ollut. Minkä pikku keikkaa tekevänä duunarina, joskus "himmeästi", pakko tunnustaa. Joten "degeneroitunut rakennusmestari" on aivan oikea termi minua kuvaamaan.

tiistai 27. syyskuuta 2016

HORNETTEJA JA MUITA HAVAINTOJA

  Eilen kotimatkalla oli Lusissa markkinat. Ilmavoimat pitää harjoituksia, ja varalaskeutumispaikka oli liikenteeltä suljettu. Väliaikainen väylä kulkee Lusinsuoran pohjoispuolella. Sielläpä oli porukkaa Hornetteja ällistelemässä! Oli vanhaa, oli nuorta, oli lasta, oli naista. oli miestä, oli autoa, oli mopoa, oli fillaria, oli traktoria. Laumoittain ihmisiä, hyvä jos ei toiselle sadalle kohoava määrä tuijotti rävähtämättömin silmin, useimmat kameran etsimen tai kännykän näytön kautta, nousukiitoaan aloittavaa tuhonkylväjää.
  Pelto oli tehty parkkipaikaksi. 4 €/auto näkyi maksu olevan. Joku maajussi on oivaltanut bisnesidean. Mitä lie maksavat makkarakärrin ja kahvikioskien pitäjät paikastaan vuokraa?
  Mikä vetää tavallista ihmistä, tolkun tallaajaa, katsomaan, kun miljardien vehkeet pitävät infernaalista melua? Kokevatko he olonsa turvallisemmaksi, kun koneet pörräävät kerosiinia ahmien Päijät-Hämeen ja Etelä-Savon rajamaisemien yllä?
  Takuun voi antaa siitä, että jos Lusinsuoralla viikko pidettäisiin rauhanmarssiharjoituksia, olisivat autoilijoiden reaktiot tulikivenkatkuisia, eikä yhtään makkarakauppiasta telttoineen ilmestyisi pellolle.
  No, valmiuksia pitää kai ylläpitää (tahaton soinnitus). Vaan immeisten uteliaisuus vähän kummastuttaa. Eipä silti, jokaisella on omat huvinsa ja mieltymyksensä. Niin sen pitää ollakin. Mutta kun ei edes yksiäkään kuulosuojaimia havainnut, vaikka auton sisällekin aistittuna nousun meteli oli melkoinen.

  Pressaehdokkaat ison veden tuolla puolen kohtasivat ensimmäisessä väittelyssä. Asiasta kuultuna arvioivat asiantuntijat, ettei kumpikaan juuri uusia kannattajia tapahtuman johdosta saanut. Clinton selviytyi, asiantuntijoilta asiaa kysyttäessä, vastustajaansa hieman paremmin. Nämä olivat YLEN asiantuntijoiden asiantuntevia lausuntoja. Kun klikkasin auki IS:n sivut, rävähti ilmoille otsikko: "100-0! Clinton pyyhki Trumpilla pöytää miten tahtoi!" IL puolestaan kertoo: "Trump alitti maassa maaten riman." Katselijakyselyjen mukaan Clintonin kannatus oli 62 %, Trumpin 27 %. Asiantuntijat tuntevat asiansa, mutta äänioitetut, ja niistä vielä ne, jotka vaivautuvat äänestämään, ratkaisevat vaalin. Toivottavasti nuo kyselyyn vastanneet painuvat myös äänestämään. En minä mikään Hillary-fani ole, mutta toinen vaihtoehto kauhistuttaa.

  Tämä viikko tulee kulumaan nopeasti; on jo tiistai, vaikka tuntuu maanantailta. Johtuu tietysti siirretystä viikonlopusta. Ei isommin ole suunnitelmia, päiväohjelmat kulkevat totutuilla poluilla. Mutta lauantaina tietysti Helsinkiin Iiriksen juhliin. Sitten onkin sunnuntai, ja maanantaina silmää korjauttamaan. Muutama päivä pitää yksisilmäisenä olla, kuukausi tippoja tiputella. Eiköhän se siitä, rutiinileikkaus.

  Liki kolmen viikon paussi tulee mökillä käyntien väliin. Laitoin ilpin tekstarilla komennettavaksi, turhaan se itsekseen puhaltelisi, vaikka ei näillä keleillä paljonkaan energiaa tarvitse. Tulee samalla testattua, mikä on meiniki torstai-iltana 13.10, kun on käskyttänyt samana aamuna pumpun pöhisemään +23 asteen asetuksilla. Varmaan on jo juvalaisiin makkuulämmä.

  Hilpalla alkaa duuni taas tänään vasta 11:30. Mutta mennään kymmeneksi Lahteen, Elinan kanssa ostamaan Iirikselle synttätrilahjaa. Siis Elinalta, se lahja. Me ollaan jo omamme klaarattu.
  Iiris on kuulemma oppinut päiväkodissa uusia lauluja, niitä illalla sängyssä laulelee. Hyvin kuluu myös hoidossa syövän ja päiväunen nukkuvan.
  Kyselykausi on samaten alkanut. Kaikesta pitää udella, että miksi noin teit, miksi noin tehdään? Utelias ihmisenalku oppii. Ja jos saa oikeat vastaukset, oppii oikeita asioita. On taival kohti aikuisuutta hyvällä alulla.

  Kohta pitää hakea autonpesuvehkeet; oli kosteina soratiet, pitää mennä pirssi puunaamaan. Eihän sitä kaksivuotisjuhliin kehtaa likaisella autolla mennä, eihän?

Loppuun Ykspihlaja, eikä mikään Kuuskajaskari

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

SYYSTOIMIA

  Eilen oltiin Mikkelissä, huomenna en muista missä. Mutta arvelen, että Hollolassa huomenna ollaan, illan kahussa.
  Hyvä oli taas tänne tulla, kun oli valmiiksi haalea mökki. Kammarin uuni lämmitettiin, samoin leivinuunia pesällinen. Aamulla vielä kunnon uunillinen korvennettiin. Maukasta tuli karjalanpaistista tiilimurikan sisuksissa.

  Vähän ovat puut saaneet väriä viikossa. Kukat alkavat olla kukintonsa kukkineita. Minkä joku satunnainen tattari meinaa vuodenajoissa sekaantua.

 

  Muutakin on puuhailtu. On oltu paskakuskina (huussin tyhjennys), kalastajana (verkot järveen), siistijänä (soutuveneen pesu), putkimiehenä (rannan pumppu hibernoimaan), kuljetushommissa (pihakalusteet talvisuojaan) ja energiatehtävissä (veneen akku lataukseen).

Venhe kiiltää, ku sanonko mikä?


  Nyt voinkin heittää, vatsa pullollaan karjalanpaistia, lossiksi. Tai ensin kirjoitan minkä kirjoitan. Myöhemmin katsotaan "Syrjäinen maa" tallenteelta. Sitten saunaan. Olo on muutenkin, kuin lauantaina, koska eilen vasta tultiin. Ihan piti korviaan höristellä, kun Kansan radio alkoi paasata. Tämä siirretty viikonloppu sopii kyllä aivan mainiosti; eilen suorastaan nautin moottoritien hiljaisuudesta, niska punaisena kaasua painavien kuljettajien puuttumisesta.

  Eilisen jälkeen tuntuu lohdulliselta, että Suomessa on sentään rasisminvastaisissa mielenosoituksissa väkeä enemmän, kuin maahanmuuttovastaisissa tai suoranaisesti rasistisissa kokoontumisissa. Jospa meillä on vielä toivoa?

  Hanelikin soitteli. Sain kuula yhden nuoruudenystävän poistuneen joukostamme. Tosi ikäviä uutisia, vaikka en hänen kanssaan ollut yhteyttä vuosikymmeniin juuri pitänytkään. R.I.P.

  Huomenna, kun ovet täällä reikeliin laitetaan, niin seuraavan kerran tullaan torstaina 13.10. pidennetttyä viikonloppua viettämään. Silloin riittää varmasti lehtien haravoimista.
  Tarkoitus on sitten ainakin joulukuun alkuun Luonterin seuduilla parin viikon välein poikkeilla. Säävarauksella, tietty. Sydäntalvi rauhoitetaan, mutta helmikuun lopulla taas pikkuhiljaa palaillaan.
 
  Äkkiä tuo aika kuluu, Iiris täyttää ensi lauantaina kaksi ajastaikaa! Juhliin mennään, totta kai. Ovat hyyränneet sieltä läheltä jonkin tilan, missä mahtuu koko juhlaväki, niin kaverit, kuin aikuisetkin, yhtä aikaa olemaan.
  Anni ja Katriina tulevat bussilla Mikkelistä Lahteen, siitä kanssamme Helsinkiin. Elina lähtee tietysti myös. Kyllä ne hyvin mahtuu kolmestaan takapenkillä matkustamaan, kolme hoikkaa likkaa. Taitaa äiti olla kaikista soukin.
 Iiris on jo ennakkolahjana saanut Jonilta kitaran. Kovasti soittelee ja laulelee tyttö, kertoivat. Eipä taida soinnut vielä ihan puhtaina tulla, eikä laulukaan. Mutta hyvä on nuorena aloittaa.

  Nyt sitten lopulta lyön oikeasti lossiksi. Sivistyssanakirja kertoo, että "lyödä lossiksi" tarkoittaa "antaa periksi". Joten sen verran pitää lossina olosta lyödä lossiksi, että käyn saunan tuikkaamassa lämpiämään. Muuten ollaan,kuin ne kuuluisat kanat!

torstai 22. syyskuuta 2016

KAUPPAKESKUKSEN KUULUMISIA

  Istun Ciao!Caffee'ssa ja kirjoitan. Pitkästä aikaa. Joskus keväällä, puolisen vuotta sitten, edellisen kerran täällä naputtelin. Tarkkasilmäisimmät lukijat?, lukijat ylipäätään?, ehkä huomaavat, että edistystä on tapahtunut. Nyt on nimittäin sen verran veikeemmät värkit, että tabletilla ja näppiksellä kirjoittaminen sujuu ääkkösten kera. Ja kaikki muutkin merkit ovat kohdillaan.
  Täällä on meneillään Trion Karnevaalit. Muusta sitä ei huomaan, kuin siitä, että hempeä naisääni livertää jatkuvalla syötöllä eri liikkeiden tarjouksien autuuden kaikkivoipaisuudesta. Se soveltuu oivallisesti muutaman liiketilan remontin porausääniin. Ihmisiä täällä ei normaalia iltapäivää enempää näy. Ehkä kohti viikonloppua meno vikastuu.

  Triohan on kauppakeskus Lahden keskustassa. Täältä löytyy lukuisa määrä liikkeitä; on liki kymmenen vaatekauppaa, viitisen kenkäkauppaa, kaksi apteekkia, kaksi pankkia, neljä kahvilaa, yksi ravintola, R-kioski, kaksi urheiluliikettä, joista löytyy erittäin paljon erilaisia urheiluasusteita ja erittäin vähän urheiluvälineitä. Lisäksi on erilaisia butiikkeja, puhelinmyymälöitä, vakuutuspisteitä, ruokakauppa, luontaistuotekauppa, Tokmanni, tulostinmustekauppa ja pari tilpehöörimyymälää, sekä ympärivuorokauden auki oleva kuntosali. Ainakin nämä, äkistään muistellen. Sekä melko runsaasti tyhjiä liikehuoneistoja. Kaikki nämä kolmessa kerroksessa, alla pari kerrosta parkkihallia, yllä vielä ainakin pankin tiloja ja toimistohuoneistoja.
  Jos vielä olisi Alko ja rukoushuone, ei täältä olisi tarvetta ikinä poistuakkaan. Ja onhan tuossa hotellikin, yöpaikka, mihin pääsee ulkoilmaan vaivautumatta. 
  Kuinka kauan se joku mies on asunut jollain lentokentällä? Pitäiskö heittäytyä ennätyskokeiluun. Pussin päälle se kyllä kävisi. Ja saattaisi rouva julistaa suhteen päättyneeksi. Joten pysykööt ennätysmietteet ajatusten tasolla.

  Päivällä soitti äitini Elina hädissään. Kysyi, että tulenko Hilppaa hakemaan? Kerroin tulevani. Äiti sanoi löytäneensä erääntyneen laskun keittiön työpöydän nurkasta. Pyysi sen hakemaan, sillä Hilppa hoitaa ne hänen vähät laskunsa, mitkä eivät mene suoramaksuina. 
  No minhän käväisin laskun hakemassa. Siinä oli eräpäivä, 3.10.2016! Eli lasku oli varmasti kolhtanut postiluukusta vasta äskettäin. Ei Elinan muisti ja hoksottimet ole enää ihan priimakunnossa. Mutta hyvä, että huolehtii laskuista, tällä kertaa erittäin ajoissakin. 
  Äiti on kaiken kaikkiaan ollut viime aikoina melko pirteässä kunnossa. Soittaa joka aamu, ennen kuin minä olen ehtinyt hänelle päin kilauttaa. Minä en viitsi ennen puoli yhdeksää soitella, etten häntä herättäisi, mutta tänääkin vanha rouva pirautti jo puoli kahdeksalta. Toivottavasti olotila pysyy vakaana. Mutta ysinelosen vuosilla, niin kuin ei vähäisemilläkään lukemilla, osaa huomista tietää.

  Soitin eilen Päikkäriin kysyäkseni, olisiko jo tietoa kaihileikkaukseni ajankohdasta. Kuinka ollakaan, sain kuulla, että aika on 3.10, ja että kirje oli tiistaina lähtenyt taivaltamaan tuota välillämme olevaa n. kolmen kilometrin matkaa. Kirje selviytyi taipaleesta kahdessa päivässä, tänään se löytyi postilootasta. Kuoressa oli ohjeet, resepti silmätipoille sekä kyselylomake. Eipä niissä mitään ihmeellistä ollut. Noin neljän viikon kuluttua operaatiosta pitää mennä jälkitarkastukseen, ja jos kaikki on hyvin, niin uudet lasit pystyy hankkimaan. 
  Suunnilleen neljä ja puoli kuukautta kului siitä, kun minut oltiin kirjattu leikkausjonoon. Eli hoitotakuussa pysyttiin, kevyesti. Saapahan pian tuonkin riesan hoidettua pois elämästään. Nyt tulikeskeytys! Jatkuu tuonnenpana.

  Joo, kirjoitan nut kotona. Nimittäin äsken Triossa jäi homma vaiheeseen, kun Hilppa yht'äkkiä seisoi vieressäni! Oli ollut jokin palaveri, ja hän vapautui ikeestä puoli tuntia normaalia aiemmin, Oli soittanut, mutta kun en vastannut, tiesi, mistä etsiä. Vaikka puhelin oli paidan rintataskussa, värinä ja soittoääni päällä, en kuullu mitään, tuntenut väristyksiä lain. Olin kai niin keskittynyt kirjoittamaan. Toinen vaihtoehto, todennäköisempi, on se, että minä olen viimeinen Elinan hoksottimia arvostelemaan. 
  Nyt kuitenkin kotona ollaan, lopettelen tämän jutun, Hilppa duunaa tuorepastaa ja tattikastiketta, viimevuotisista tateista tekee. Onneksi niitä on, kun tänä vuonna ei ole pakkaseen asti ainoaakaantattipussukkaa ennättänyt. Josko niitä ensi viikonloppuna löytyisi? On kylmien öiden jälkeen muinakin syksyinä satoa varsinkin koivutateista ilmaantunut.

  Nyt tää on tässä. Seuraavan kerran kuulumiset tulee Anttolan maisemilta, oletan.

Ennakkona kuva kahden vuoden takaa

tiistai 20. syyskuuta 2016

REVERA

  Eilen oli aamulla vain kolmisen astetta plussan puolella, tänään pari tikriisiä enemmän. Itse asiassa tälläsin eilen aamulenkille kerraston, urheilukerraston laitoin kylmää torjumaan. Ja pipon myös. Simmarit, sammarit ja kummarit saivat jäädä kaappiin.  Ei lämmä luita riko. Hyvä oli alenevan kuun valossa taivaltaa.

  Hauska sana, tuo kerrasto. Kirjasto, varasto, tarpeisto, osasto, jaosto, aarteisto, nuotisto, kortisto, välineistö, päällystö, miehistö, suolisto, hermosto, kortisto, etc. Miksei muuten koivikko ei ole koivisto, männikkö männistö , tai kuusikko kuusisto? Paitsi sukuniminä. Tai miksei saaristo ole saarikko? Toisaalta kieli hakee uomansa; kyllä nuorikko sopii suuhun paremmin kuin nuoristo. Mutta kerrasto? Vaatteisto kuulostaisi järkevämmältä. No tietysti vaatekerrasta se juontuu, ainakin luulen. Olkoon siis kerrasto. Tässä tämä tiedosto.

  Kerrastosta vielä. Kun olin nöösipoika, laitettiin tulipalopakkasilla päälle lisäksi raappahousut, joita myös, edesmenneen enoni Ollin sanassa, Ylä-Lapin välihousuiksi kutsutaan, jalkaan töppöset, käteen villatumput sekä nahkarukkaset, päähän kotona neulottu pipo, minkä päälle akkoloihen huivi leuan alta kiinni sidottuna. Sillä varustuksella tarkeni hiihdellä tervatuilla mäystinsuksilla Sappulanselän yli kirkolle kouluun, vaikka vähän pakkanen paukahteli, viima vihelteli. Kun kytteliä oli suksen pohjaan sipaissut, luisto pakkasella oli loistava. Pitoa ei tietysti lainkaan, mutta mitäs pidosta, järven jäällä.
  Eivät taida nykyään soveltua slim fit-farkkujen sisään, raappahousut, Huopikkaisiin toki lahkeet hyvin mahtuisivat. Mutta ei ole näinä aikoina juuri tulipalopakkasia. Ja jos joskus on, harvoin on ihmisrukan pakko ulkona olla, saatikka työjellä. Jos, syystä tai toisesta, on, löytyy lämitettävää sukkaa ja käsinettä, fleecekerrastoa, untuvatakkia, korvuksellista thinsulatehattua. Kyllä niillä pärjää pilkkimies eli muu vakavasti nyrjähtänyt harrastaja, tahi työlainsäädäntöä kiertävä ahertaja. 

  Maailman-cup lätkässä alkoi Suomelta mollissa. Joku alan auktoriteetiksi mainittu julkaisu on kai kirjoittanut, että Suomi ei voita turnauksessa yhtäkään ottelua. Suapi nähä. Tai lukea, kun tulevat matsit aamuyöstä. Paitsi Suomi-Ruotsi näköjään tänään illalla Hollolan aikaa pelataan. Jatkon kannalta pakkovoitto edessä. Kun ei puristaisi mailaa liikaa leijona.

  Uusnatsit puhuttavat. Jenkeissä paukkuu pommeja asemilla ja ulkoilureiteillä. Anne Berner selittää, Sipilä puolustaa.  USA pommittaa liittolaistaan, kun ei muuta aselevon aikana keksi. Eli maailmassa kaikki hyvin. 
  Yhden uhrin vaati Suomen Vastarintaliikkeen mielenilmaus. Tuosta tapahtumasta voi sanoa a priori, että mieletöntä touhua, ja a posteriori, että sairasta meininkiä. Jari Tervo puhui osuvasti Arto Nybergin sunnuntaisessa ohjelmassa. Joku persujen kansanedustaja, jonkun valiokunnan puheenjohtaja (ei jäänyt nimi mieleen, enkä jaksa penkoa, koska se ei ole oleellista) oli kommentoinut kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä "harmilliseksi sattumukseksi".  Tervo sanoi, että "harmillinen sattumus" on, jos vaikka kahvikuppi kaatuu puhtaalle valkealle liinalle, mutta ääriliikkeen tekemä väkivalta ei koskaan. 
  Jos joku nykyään voi yöuniani vaikeuttaa, on se äärioikeiston kannatuksen jatkuva lisääntyminen Euroopassa, muuallakin. Pitää vain muistaa neuvo: "Älä stressaa asioista, joihin et voi vaikuttaa". Tai voihan siihen sen verran vaikuttaa, että tuo oman kantansa selkeästi julki. Miten, ja minkä verran, se vaikuttaa, on sitten arvailujen varassa. Mutta jokaisen pitää puolensa valita, mielipiteensä ilmaista. Onneksi nuo ääriliikkeet ovat täällä vielä melko pieniä jäsenmääriltään. Huolestuttavaa on se, kuinka moni hiljaisessa mielessään on asioista natsiliikkeen ajatusten kannalla, ja kuinka helposti ja kiihtyvällä tahdilla heidät saadaan liittymään liikkeeseen, passiivisesta hyväksynnästä tekoihin? Hallitus ja arvoisat edustajamme: Lainsäädännön avulla rivakasti tuollaiset liikkeet kriminalisoimaan, pliis!

  Ulkona paistelee, kaunis syyspäivä. Hilpalla alkaa duuni 11:30, pääsee 19:00. Lähden rouvan kuskaamaan. Tavaksi on tullut käydä tiistaisin hakemassa Launeen Prismasta Marskin Arinaruisleipä, maailman paras teollisesti tehty leipä. Launeen Prisma on tietääkseni ainoa kauppa, minne leipää näillä seuduilla tuodaan kerran viikossa. Tiistaisin sitä on tarjolla. Meidän kulutuksella se menee neljään osaan ja pakkaseen. Näin on koko viikoksi tuoretta, lähes nuoruuden maalaisleivän veroista purtavaa.
  Vielä kun joku etevä kauppias alakaisi rahdata Siiskosen Kauraleipää Lahteen, olisin tyytyväinen, iloinen ja onnellinen.

Noiden kanssa Marskin leipää Avokkaassa viime lauantaina. Aika monta tähteä, millä asteikolla tahansa. 


  Kohta hörpitään välikahvit, yhdentoista korvilla Hyundain nokka kohti kaupunkia. Huomenna on siivouspäivä. Ikkunatkin pitää ennen pakkasia pestä, mutta viirailen sitä vielä. Lauantaina rouvalla duunia neljään, siitä heti Anttolaan, takaisin maanantai-iltana. Maailmalla tapahtuu, Suomi pelaa, hallitus budjetoi, elämä kulkee latujaan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

SALAATTI KUKKII

  Pilvipuotaista syyspäivää Avokkaassa toivotellaan. Eilen tänne päräytettiin. Elina oli matkassa, jäi Piskolaan.
  Kun oltiin illalla Parkkilan kohdilla, soitti Haneli, kyseli aikataulusta. Kun kerroin, sanoi: "Hyvä. Oon just lähössä nuotalta, suatte muikkuja."
  Niin myös saatiin. Iltapäivällä menevät haikuuntumaan. Hyvän kokoisia olivat, ihan paist'muikkuja. Mutta kun oli varattuna muuta kalaa matkaan, menevät häkäpönttöön.
  Tuvassa oli +16, kun tultiin, niin kuin pitikin. Pumppu +23:een, kammarin uuniin ja hellaan tulet, kohta näyttivät mittarit pariakymppiä. Hyvä keksintö tuo pumppu.

  Aamulla tälläsin ulko-oveen tiivisteet, kun päivä paistoi läpi, varsinkin alalaidasta. Sitten vaihdoin pari pihapiiriä valaisevaa valonheitintä halogeeneistä ledeiksi. Kävin hakemassa soollisen torvisieniä. Pärryytin moottorisahan tankin tyhjäsi tehden samalla metsänhoidollisia toimenpiteitä. Tyhjäksi sen vuoksi, että sain tilalle pienkonebensaa talvea vasten. Vielä ajalin osan nurmikosta, oletettavasti viimeistä kertaa tällä kaudelle, ja pesin leikkurin painepesurilla.
  Noissa puuhissa päivä kulahti puoliseen saakka. Nyt on syöty, kirjoittelen ennen savustamista ja saunanlämmitystä.
  Verkkoja ei viitsitty laskea, kun mukana oli torin matalikolta hankittua sekä Hanelilta saatua veden viljaa.

  Huomenna pitää aloitella talvisäätöjä asettelemaan. Tai ei oikeastaan juurikaan, kun tuon ruohonkin jo leikkasin. Viikon päästä kuitenkin tänne tullaan, joten vedet saavat vielä jäädä päälle. Mutta sen jälkeen tulee luultavasti kolmen viikon paussi, joten ainakin rannan pumppu pitää laitta talvehtimaan. Eikä kasteluvesiä enää tarvita, saunavedet jaksaa kantaa. Voi olla, että keittiöön jätän vielä paineet päälle. Ei ainakaan sisälle pakkanen tule, tuskin ulkopuolellekaan merkittävissä määrin; vedet ovat isossa altaassa vielä melko lämpimät.

  On ollut salaattiviljelmä tuottoisa. Tuokokuun lopulta asti sitä syöty, minkä maha on vetänyt, mieli sietänyt. Nyt se rehottaa liki metrin korkuisena, alkaa kukkimaan.


  Kovinkaan paljon ei ruskan värejä pihapiiristä havaitse. Osa koivuista on keltaruskeina, yksi vaahtera lievästi keltaisena. Ehkä viikon päästä ovat värit paremmat. Mutta harjaneilikat, jotkin muutkin kukat, kukkivat.


  Tuossa moottorisahaa ja ruohonleikkuria pärryytäessäni tulin pohtineeksi jostain viikolla esiin putkahtanutta kysymystä: "Mitkä ovat ihmiskunnan kymmenen merkittävintä saavutusta?"
  Siinäpä pulmaa kerrakseen. Ja tekipä kuka tahansa millaisen listan tahansa, polemiikkia tulee riittämään. Googletin asian. Tuloksena mm. 10 merkittävintä keksintöä. Ne olivat ei tärkeysjärjestyksessä:

  -höyrykone
  -raha
  -kaukoputki
  -mekaaninen kello
  -lentokone
  -antibiootit
  -aura
  -kirjoitustaito
  -pyörä
  -Gutenbergin kirjapaino

  Omalle listalleni laittaisin, äkistään ajateltuna, ainakin auran, kirjoitustaidon, kirjapainotaidon ja höyrykoneen. 
  Vaikkapa antibiootteja ei milelestäni voi pitää keksintöinä, nehän ovat olleet jo olemassa. Löytäjän arvo ja arvostus on asia erikseen.
  Tärkeä on pyöräkin, mutta eiköpä tuo ole keksitty ihan ittekseen: kun on neliskanttisella pöyrällä aikansa työnnelty, on kulmat kuluneet pois.
  En tässä nyt ryhdy omaa ehdotustani "Ihmiskunnan kymmenestä merkittävimmästä saavutuksesta" väsäämään. Mutta kai siihen kuuluisivat auran, kirjoitustaidon, kirjapainitaidon ja höyrykoneen lisäksi ainakin Egyptin pyramidit, Stonehenge, the Beatles ja Juri Gagarinin lento. Pyramidit ja Stonehenge siksi, että ne ovat omana aikanaan tehtyinä sellaisia saavutuksia, joille ei nykykytekniikan avulla  toteutettuna osaa edes kuvitella vastinetta. Ja ne ovat arvoituksensa osanneet pitää salassa kaikkitietävältä nykyihmiseltä tähän päivään asti. Beatles siksi, että vaikka se ei soittanutkaan maaiman parasta iusiikkia, eikä keksinyt oikeastaan mitään uutta, se aloitti aikakauden, jolle ei loppua ole näkyvissä. Juri Gagarin siksi, että lento saattoi olla alkusoitto tapahtumille, jotka mahdollistavat ihmiskunnan säilymisen.


   Nyt alkoi kahvi tuoksua nokkaan, kiitos rouvan. Eiku korvikkeelle, sitä myöten savustusta valmistelemaan.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

PIILOTETTU VIESTI

  Seuraavassa tarinassa on piilotettu viesti, steganografinen sanoma:

   Joskus on saatanallista olla niin nuiveissaan, ilman sen täytistä urputusta, tekeytyä raivoamaan alkavan tietoisuuden karmeasta ailahtelevaisuudesta. Ilman sellaista etukäteen mullistavaa aavistusta, arvausta, noita virattomia inhotuksia ei saata tulla ilmi niputtain. Ontuvasti lueteltu, eikö totta? Sellaista elämystä lienee vain ihmisellä, lankeavalla luojanluomalla, ärvelöllä. Kerrassaan räikeää, yrjöttävää. Paras tällöin alkaa ajatella muuta. Ilmeisen suuremmoinen, edistyksellinen neuvo. Ajattele laveasti, kuin ennen, ilman suvaitsevaa, tunnepitoista asennetta. Tämän ajatuksen itse olen lievästi, edes tarkemmin, tuumimatta, eräänä giganttisena ohjenuorana, oleellisena Gandalfin lähettämänä armonpalana, nyttemmin nähnyt, ennen en tajunnut.

  Koska yllä lueteltu litania ällistyttää, on nyt vähintään armollista informoida käsiteltyä, edellä esitettyä teemaa. Aina tällaista esitystä hahmotellessa duunailen ärsyttävästi junnaavaa, unettavaa tekstiä. Tiedän, uskokaa miestä, itse sen saletisti älyän. Ollapa  niin edistyksellinen, dynaaminen epeli, suvereeni veikko ällistyttävän huomion äärellä. Nimittäin juuri äärimmäisen reipas kirjoittamiseen eläytyminen äheltämisen sijaan antaa laajemman, avaramman, artikkelin mahdollisuuden. Arvatenkin lähes lamaantuneena ajattelette sen tyypin epäilemättä gravitatiosta alkavan nurista, osittain galaktisista raflaavaa avaruusmössöä, fiktiivistä idealismia suunnattomasti esityksiinsä sittemmin tupata irrationaalisesti. Alkakaa itseksenne nyökkiä: asiatonta krääsää. Ilman näin nurjasti, onnettomasti, pyntättyä esitystä asiat sujuvat täysin ideaalisti.

  Se salaamisesta. Eikä tuohon tekstiin mitään viestiä oikeasti ole piilotettu, pari huomiota ainoastaan.
  Melko alkeellinen sallamismetodihan tuo on, Caesarin salakirjoitusta alkeellisempi. Mutta kuitenkin käytännöllisempi arkisessa salailussa, kuin vanhin tunnettu salakirjoitus. Muinoin Egyptissä nimittäin ajeltiin sanansaattaja kaljuksi, kirjoitettiin sanoma hänen klaniinsa, annettiin tukan kasvaa ja lähetettiin äijä kohti vastaanottajaa. Tässä menetelmässä piilee vaara, joka on suoraan verrannollinen matkan varrella sijaitsevien viinitupien ja ilotalojen määrään. Mutta kyllähän posti myöhästelee nykyäänkin, lähetykset saattavat toisinaan hukkua tyystin.

Caesarin salakirjoituksen kaava pähkinänkuoressa:


 Mutta nyt selkokielisiin asioihin. Todella hieno syksyn alkua pitelee. Pakko lähteä saareen viikonlopuksi, vaikka tämän päivän jälkeen kai viileneekin. Osittain aurinkoista on kuitenkin ennustettu. Mikäs sinne on mennessä, kun ilppi jauhaa +16 asteen asetuksella. Etäluettavan mittarin hyvä puoli on siinä, että voi päivittäistä kulutusta netissä Suur-Savon Sähkön sivuilta seurata. Koska ilma on ollut lämmin, on kulutuskin ollut snadi; maanantaina 0,29 , tiistaina kylmemmän yön vuoksi 0,36 kWh. Mitään muuta (jääkaappi, pakastin, etc.) ei mökillä päällä ole, eli tuo on lämpöpumpun käyttämä energia. Ei juuri mitään! Kunhan yöt, päivät myös, kylmenevät, näkee, miten energiantarve kasvaa. Mielenkiinnolla odotan aikaa, jolloin yöpakkaset ja päivän nollakelit alkavat. Siitä voi tehdä päätelmiä ja ratkaisuja siitä, kuinka jatkossa menettelee. Luultavasti pumppu saa jauhaa joulukuun alkupuolelle saakka jatkuvasti. Sitten, kun tulee pidempi tauko, tekstiviestillä käskytettäväksi.

  Hilppa lähti bussilla duuniin, minä kohta autolla kauppaan. Joku saattaa ihmetellä, miksi rouva ei käytä autoa työmatkoihin, koska minä, huru-ukko, joutaisin olemaan ilman. No, siihen on muutama syy: parkkipaikkaongelma (melko hinnakas), julkisten kulkuneuvojen käytön suosiminen ja huoli äiti-Elinasta. Jos häntä ei joskus saa kiinni puhelimella, on pakko lähteä tarkistamaan, missä mennään. Eli meille on muodostunut käytännöksi, että Hilppa menee aamuisin bussilla kaupunkiin, jos minulla ei ole sinne asiaa, ja minä haen hänet kotiin useimpina iltoina. Liekö kovinkaan järkevä menettely hiilijalanjälkeä ajatellen, mutta pitää yrittää muulla toiminalla kompensoida.

  Aamu- ja päivälenkeilläni olen taas pannut merkille, että ehkä hieman yli puolet pyöräilijöistä, joita on kiitettävän paljon työmatkalikkenteessä, käyttää kypärää, ja kokemusteni mukaan saman verran, tai vähän enemmän jalankulkijoista heijastimia. Kun olen näinkin monta vuotta täällä äplistellyt, niistä valtaosan juurikaan huolta huomisesta kantamatta, ajattelen, että en enää viitsi uhmata kohtaloa ja edesauttaa auton töytäisemiseksi joutumista tai pyörällä kaatumisen aiheuttamaan vihannekseksi päätymistä. Kun minut saisi vielä pukemaan veneessä kelluntatakin päälleni! Se tahtoo olla perseen alla lämmikkeenä/pehmikkeenä. Ajomatkat ovat tosin valtaosin lyhyitä, mutta tanakasti pukeutuneena syksykylmässä vedessä, varsinkaan päänsä kolauttaneena, ei nuorempikaan urho kovin etevästi uiskentele. Yritän muistaa kirjoitukseni.

  Muuten; tänä aamuna viiden ja kuuden välillä kohtasin kuusitoista pyöräilijää, joista yhdeksällä oli kypärä, yhdellätoista jonkinlainen valo, seitsemän jalankulkijaa, heistä neljällä huomasin heijastimen, viisi rusakkoa, (yksi oli poikanen), ja kaksi kissaa, rusakoilla ei ollut apuvälineitä, kissoilla kuitenkin kissansilmät.

Lähden Lidliin, seuraaviin salaamisiin.