OSTAKAA PEPPER!

  Tämä ei ole mainos. Mutta kun äkkäsin artikkelin PEPPER'istä, maailman ensimmäisestä hymyilevästä robotista, oli pakko "avata läppäri" (ilmaus. joka sanonnan "näplätä näppistä" ohella on korvannut fraasin "tarttua kynään").
  PEPPER on rakennettu sellaiseksi, että se (hän?) hymyilee, kun sen (hänen?) ympärillä hymyillään. PEPPER'illä on tunteet. PEPPER ei siivoa eikä tee muitakaan arkiaskareita, se (hänet?) on luotu olemaan ihmisten kanssa ja luomaan kiintymystä.
  Japanissa ensimmäinen erä meni kaupaksi hetkessä. Väärinkäsitysten vuoksi valmistaja joutui ilmoittamaan, että PEPPER'iä ei ole tarkoitettu seksiin.
  Miksi lie kehittäjät luomukselleen nimen "PEPPER" valinneet? Minusta olennolle, minkä tarkoitus on olla tunteita lukeva ja empaattinen, ei "PIPPURI" ole oikein osuva nimi. Mutta minulle se sopii; ei tarvitse omaa laitettani erikseen ristiä!

  Jos siis hankkisin robotin, olisi se ehdottomasti PEPPER! Kuinka mahtavaa olisi, kun päiväkävelyllä vastaantulijat kuiskuttelisvat: "Kato, siinä ne menee, PEPPE ja PEPPE'n PEPPER! Ylpeänä saisin rintaani röyhistellä.  Niin ne naapurit varmasti sanoisivat, kateellisena. Mutta ystävällisessä mielessä. Kuten muinoin sanoi kaimaani Koistinen fysiikanopettajalleen Kokin Upille, kun tämä tuli koiransa kanssa kadulla vastaan: "Siinähän te tulette, sinä ja sinun Penis!" No, tuo ei tietysti kuulunut kontekstiin, mutta tulipa mieleen.

  Kun olisin päässyt robottiasioissa alkuun, hankkisin luultavasti toisen, vaikkapa ASIMO'n auttelemaan päivittäisissä askareissa.  On se hienoa, kun Avokkaassa hääri ASIMO, minkä tietysti nimeän IISAKIKSI, ruohoa leikaten, välillä puita pilkkoen, syksyisin lehtiä haravoiden! Olen kuitenkin ajatellut, että en ainakaan vielä vuosiin luota sille saunan lämmitysta, vastan tekoa ja muikun savustusta. Rajoitteensa ne on hienoimmallakin robotilla!

Koska ASIMO ei tarvitse juotavaa, se oletettavasti rakentaa kuvassa virvoketta isännälleen.

  Kohta, kun lisää vanhetaan, ehkäpä PARO, hellyyttävän robottihylje, kotieläimen korvikkeeksi hommataan. Ei tartte ulkoiluttaa, ei sisäsiistiksi opettaa. Ja aina, kun hellyyttä kaipaa, se hyppää pyynnöstä viereen. Nimikin PARO'lle on ja valmiina: MIIKKULAINEN.

  Niin se on, tekoäly rynnii, robotit yleistyvät, kehittyvät. Teollisuudessa on robotteja käytetty jo kauan, imurit ja ruoholeikkurit viilettävät omia reittejään yhä useammissa kodeissa.

  Voi olla, etten ehdi itseajavien autojen invaasiota todistaa, robotoistumisen hyökyä kokea. Mutta kaukana se ei ole, sanokaa, mitä sanotte.

  Keinoälyn tiimoilta käydään välillä kiivastain keskustelua, verbaalista kädenvääntöä. Jotkut ovat sen vankkumattomia kannattajia, toiset vastustajia, eräät odottavat innolla, muutamat pelkäävät kuollakseen.

  Spekuloidaan sillä, että voiko tekoäly kehittyä sellaiselle tasolle, että se ohittaa ihmisen tietämyksen, anastaa vallan. Tätä ikuista probleemaa on käsitelty sadoissa ja tuhansissa scifi-tarinoissa, lukemattomissa fantasioissa. 

  Olen ajatellut, tai siis ajattelen, että jos niin käy, niin käyköön. Kehitys menee latujaan, johonkin kaikki varmasti tähtää. Luulen tosin, että tulevaisuus on kyborgien. Kun tekniikka ja lääketiede harppaavat vielä jonkin askeleen, ei ihmisen iällä ole enää rajoja; vanhenevat osat vaihdetaan uusiin, elämä jatkuu. Omia ongelmiaan tuon kaltainen kehitys takuuvarmasti tuo tullessaan, ei vähiten "ikuista elämää" ja sen myötä "ikuista valtaa" tavoittelevien taholta.

  

  Entä, jos ihmisen syrjäyttänyt keinoäly kehittää vielä itseään älykkäämmän "supertekoälyn?" Ja "supertokoäly" luo vielä itseään älykkäämmän... etc, etc? Mistä sen kukaan tietäisi? Tai ehkä joitain sellaisia visionäärejä löytyy, jotka osaavat hahmottaa tulevaisuuden. On täysin mahdollista, että eräs suuri visionääri. Isaac Asimov, oli oikeassa, kun hän 1950-luvulla alkunsa saaneissa, ja 1980-, ja 1990-luvuilla päätöksensä tulleissa, ja lopulta yhteisen lopun saaneissa säätiö-, ja robottisarjoissa visioi; galaksiemme kymmeniätuhansia ihmisten asuttamia planeettoja ohjailee yksi kymmeniätuhansia vuosia vanha ja vielä määrättömän määrän vuosia toimiva superhyperäly. Ja muista galakseista on tulossa vielä tuota superhyperälyä mahtavampi tajunta.

Kun Iiris on aikuinen, keski-ikäinen, vanhus, millainen on maailmamme?

Toivottavasti se on olemassa. 

Toivottavasti siellä vallitsee rauha.

Toivottavasti ennakkoluulot on voitettu.

Toivottavasti keinoälyn avulla saavutettavat hyödyt kohdistuvat kaikkiin ihmisiin tasapuolisesti.

YRITÄ SIINÄ SITTEN KIRJOTTAA

  Joulumme symppikset ovat hyviä kavereita. Punalakin olen joskus viitisentoista vuotta sitten saanut asiakkaaltani, liki ysikymppiseltä rouvalta. Oli sen itse tehnyt. Tavattoman virkeä pariskunta; mies 92, vaimo 88 vuotta, ja vaihtoivat asuntoa.

  Harmaa huopalakki oli sulloutunut Tiilikaisen Aijalta eilen saamaamme lyhtyyn kynttilän taakse. Hyvin kotiutui hiippalakki, ja ystävystyi heti punapipon kanssa. Nuo kaverit ovat onneksi rauhallisia ja hiljaisia.

  

  Joulun vietto jatkuu. Iiris, joka oli, lahjojen määrällä mitaten, ollut musertavan ylivoimaisesti kiltein, sai mm. soitinsetin; yhden oktaavin ksylofoni, tamburiini, kapulat ja rytmimunat. Eilen jammailtiin triona (Iiris&Joni&Peppe-pappa). Tiilikaiset olivat päivällä Jonin äidin luona, tulivat äsken. Nyt Joni, joka on Iiristäkin innostuneempi soittovälineistä, yrittää innostaa tytärtään musisoimaan. Räminä on ifernaalinen; yritä tässä nyt kirjoittaa!

  Mutta yritän silti. Latujaan on joulunaika edennyt. Ainoastaan pimeys, lumettomuus, on uutta. Ruokaa on syöty ylenmäärin, lahjoja saatu maltillisesti, paitsi Iiris. Huomenna jatkuu syönti, luulen. Joni joutuu Tapsan iltana lähtemään Helsinkiin; sunnuntaina on hänellä töitä. Anna, Iiris ja Helmi jäävät meille vielä, vien heidät kaikkine nyytteineen maanantaina. Sunnuntaina tulee Hanelin porukka käymään; poimii Elinan Lahdesta ja usmuuttavat meille.
  Elina oli täällä aattoillan, myös tänään syömässä ja kahvilla. Annettiin jouluruokia hänelle mukaan. Ihan turha hänen olisi ollut itselleen alkaa pitopöytää kokkailemaan. Varmaan äidille on ollut outo joulu; aina ennen on hänen luonaan aattoiltana aterioitu. Nyt, kun Ritvaa ei enää ole, eikä äidin kuntokaan ole entisensä, oli syytä muuttaa käytäntöä.

  Aattoiltana oli hauska seurata, kuinka Iiris jo osaa ottaa hommat haltuun. Kun lahjat ilmestyivät kuusen alle, ja niitä ruvettiin jakamaan, alkoi tyttö suorastaan täristä. Ja kun Joni-pappa hänelle paketin aukaisi, kädet viuhtoivat ympäriinsä, eikä likka olisi millään malttanut odottaa.
  Vuoden kuluttua pitää vissiin pukki hommata. Jospa Peppe-papalle tulisi niihin aikoihin jotain asiaa ulos, vaikka auton lämmitystä päälle laittelemaan juuri pukin tuloa ennen joutuisi lähtemään.

  Nyt loppui musiikkitreenit, mutta ainoat säällisesti ääntelevät olohuoneen puolella ovat nuo mainiot tontut. Siedettävä melutaso kuitenkin, äskeiseen verrattuna. Täytyy miettiä kahdesti, onko ajatus rumpusetistä ja vetopasuunasta ensi jouluksi ylimitoitettu.

  Ylimitoitettu on ainakin tämä amaryllis. Vetäsi ensin metrin varren, ja sitten viisi nuppua, joista vasta yksi on auennut. Melkoisen tukirakennelman tulee kukka kohta tarvitsemaan, tai muuten alkaa kumartelemaan. Ja toinen vana nousee vielä rinnalla.

  Aloitin alkuviikosta urakan; Tähtien sota- elokuvien kahlaamisen. Kaikki kuusi episodia tulivat joku aika sitten FOX:lla. Tallensin ne, nyt on 6., eli Jedin paluu jo menossa. En ollut noita 2000-luvulla tehtyjä aikaan ennen alkuperäisiä jaksoja sijoittuvia ennen nähnytkää. Melko höttöä olivat. Mutta päätin nekin kärsiä. Tulevalla viikolla riennän siis teatteriin uutuutta katselemaan kuviot kristallin kirkkaina mielessäni.
  Vaikka parikymmentä vuotta ennen kolmea kronologisesti ensimmäistä tehdyt alkuperäiset leffat tuntuivat hieman teknisesti köpelöiltä, on niissä tunnelma ja koko meininki eri luokkaa, kuin uudemmissa. Tätä juuri esitykseen tullutta on kovin kehuttu. Muutaman päivän kuluttua voin asiaan ottaa kantaa.

  Iirikselle kuulutaan iltapuuroa valmisteltavan, kohta kylpyyn pääsee hän. Iltasatua ei vielä ainakaan ole otettu tavaksi tytölle lukea. Lukemisesta hän kuitenkin tykkää, on tarkkana kuin ketun pesällä, kun joku kuvakirjaa tavailee. Tässä tapauksessa Hilppa-mumma.

   Ensi viikolla alkaa taas rauha Peppen elämässä, vaikka kyllä tätä tohinaa olisi kauemminkin kestänyt, ei nyt ihan äärettömyyksiin kuitenkaan. Vanhat luut, vanha mieli, kaipaavat välillä omaa rauhaa. Sen riemukkaamppa sitten on, kun on läheisten meteliä ympärillä, vaikka joutuukin pujottelemaan palikoiden, leikkiastioiden, soittopelien ja kuvakirjojen seassa.

  Helmihauva on aika virkeänä. Ei vielä saa kovin lenkillä käydä, mutta ruokahalu on kohdillaan. Raukka laihtui taudin jyllätessä parisen kiloa, mikä on aika paljon alle kymmenen kilon elikolle. Nyt hän saa kolme ateriaa päivässä, jotta kunto ja paino palautuisivat. Ja ruokavalio on tarkka; ei ylimääräisiä makupaloja. ei mitään huonosti sulavaa. Ihan sydämeni verta itkee, kun Hempalle ei saa antaa leviterasian loppua nuoltavaksi, juustonkantaa herkkupalaksi. 

  Toivotaan, että Helmi tokenee entiselleen, saa muutaman vuoden vielä viettää täyttä koiranelämää.

Uteliasuus ainakin on tallella.

  Joo, nyt hiljeni ympäristö, Anna nukuttaa Iiristä, Joni lukee, Hilppa katselee ääni hiljaisella uutisia. Eihän tässä hiljaisuudessa pysty keskittymään! Lähden siis jatkamaan Niilon Special De Luxe'n lukemista.

UUSI VUOSI ON KIELLETTY

  The Sultans of Swing, eiku sori, the Sultan of Brunei, on kieltänyt joulunvieton. Muslimi voi tuossa pikkuvaltiossa saada viiden vuoden kakun tonttulakin pitämisestä. Hassanal Bolgiah, ökyrikas hallitsija, pitää kovaa kuria maansa vajaalle 300 000:lle muslimille. Toivottavasti joulupukkia on informoitu. Harmillista, jos ukko joutuu vuosiksi poseen Borneolla; pukin päähineestä saa luultavasti ainakin kymmenen vuotta kovennettua.
  Tiedossani ei ole, onko "sultsu" kieltänyt myös gregoriaanisen uudenvuoden vieton. Muuten, jos joku on erityisen mielistynyt uudenvuoden vastaanottoon, kannattaa mennä keväämmällä islamilaisiin maihin; vuosi vaihtuu 19. maaliskuuta keskiyöllä. Vaihtuu itse asiassa vuoteen 1437, eli siellä ollaan keskiajan loppupuolilla.
  Jos Bruneissa on uusi vuosikin kielletty, oletettavasti tinanvalannasta määrätään 3, rakettien ampumisesta 6, ja skumpanhörppimisestä yleisen örvellyksen kera 13,5 vuotta vettä-leipää.

  Jos olisin yhtä rikas yksinvaltias kuin arvon sultaani Hassanal, kieltäisin myös joitain asioita:
  -kieltäisin juhannussalot, hapansilakan, pakkasukon, pyhiinvaelluksen ja cafe au lait'in
  -kieltäisin Guy Fawkes'in yön, lyhtyjuhlan, haggins'in, Oktoberfest'in ja Thanksgiving Day'n
  -kieltäisin Thor'in, Edda-runouden, Kalevalan, Nibelungin laulun ja Hindulaisuuden kaikki n. 130 jumalaa, paitsi Saraswati'n
  -kieltäisin nautinnon, kieltäymyksen, ilon, surun, onnen, murheen, sympatian ja antipatian
  -kieltäisin akankantokisat, Pampalonan puolimailin, kansantanssit ja mämmin
  -kieltäisin rasismin, maahanmuuton, suvaitsemattomuuden, pakolaiset, rotusorron, neekerit, syrjinnän ja ihmisoikeudet
  -kieltäisin siis suvaitsemattomuuden, kuten yllä olevasta luettelosta voi havaita, ja nimittäisin itseni ajatusten Styks-virraksi, kaiken olevaisuuden isäksi ja maailmankaikkeuden valoksi.

  Oletan, että iloitsette siitä, että en ole Brunein sulttaanin asemassa.

  Asiaa puhuakseni; kuinka joku voi kieltää vaikkapa joulun? Ei se poistu kieltämällä. Tai joulun vietonhan se sulttaani on kieltänyt. Arvelee varmaan kunnon muslimin uskon laantuvan ja taantuvan tonttulakissa?
  No, suomalaisista osa haluaa kieltää moskeijat, kun ne (muslimit) pitää niin kauheaa mölää torneissaan. Hunnut ja burkat halutaan länsimaissa kieltää, ollaan jossain jo kiellettykin. Erilaisuus halutaan aina kieltää.
  Intiaanipäällikkö Seattle kysyi 1854 vastauksessaan Suurelle Valkoiselle päällikölle suunnilleen, että kuinka joku voi omistaa maan, ilman, vedet, ja kuinka joku voi myydä jotain, mitä ei omista? Samalla tavalla voimme kysyä, kuinka joku voi tietää, mihin on uskottava, ja kuinka joku voi kieltää uskomasta johonkin, kun ei voi tietää, mihin voi uskoa?

  Jokainen uskoo johonkin, vain harvoja asioita voi tietää varmasti. Luonnonlait saattavat heittää häränpyllyä parauniversumissa, aistit saattavat valehdella, mieli tehdä tepposia, muisti on vaillinainen. Annetaan siis kunkin uskoa, mihin haluaa uskoa, olla uskomatta, mihin ei halua uskoa. Sallitaan kaikille heidän uskomisiinsa liittyvät rituaalit, ei tuputeta omiamme muitten ristiksi. Siitä se loppuvuoden vietto lähtee, ensivuosi jatkuu.

Tuumii Iiris

MUSTAKIN JOULU ON JOULU, MUSTAKIN

  "Jossain hyvin kaukana kaatui hyvän tiedon vanha puu.
    Itä meni länteen ja kavalsi sen.
   Taivaassa on reikä ja maa siihen odottaen suhtautuu.
   Talvi tosin oli vähän helteinen..."

  Noin lauleli Hector biisissään "Väärät naamat" v. 1990. No, ei nyt ihan hellerajoja kolkutella. Mutta talvien olemus tuntuu muuttuneen. Jos Kilpisjärvellä käydään joskus pilkkimässä juhannuskalat, on etelässä aika usein viime vuosina voinut käydä uistelemassa joululohen. Sisävesillä, tarkoitan. Jäät eteläiselle Saimaalle, ainakin sen isoille selille, tulevat vasta tammikuussa. Kahtena edellisenä talvena ollaan odoteltu kunnon jääkelejä, että oltaisi voitu kuskata traktorilla soraa, multaa, yms. Avokkaaseen. Ei toivoakaan. Siispä viime kesänä tehtiin hommat lauttakuljetuksella. Kävi se niinkin.

  Mutta nykyhetkeen; pari päivää aattoon, pimmeetä on. Ei se toki lapsia haittaa, joulu on joulu, jos pukki, vähintään lahjoja, tulee. Eikä kelit pukkiakaan töitään suorittamasta estä; ilmassa se kehveli liikkuu. Ja sama kummajainen lahjat jakaa etelän maillekin, mannuille, missä lunta ei ole nähty kuin elokuvissa, jäitä tiirailtu laseissa.

  Huomenissa ip. käyn hakemassa Annan, Jonin ja Iiriksen meille. Iiriksen toinen joulu. Ensimmäisestä ei mitään tolkunnut, toisesta ehkä jo jotakin.

  Joulu siis tulee, joulu myös menee, uusi vuosi alkaa, vanha pääsee huilaamaan. Ihan tarpeeseen on huili, sen verran raskas on vuodelle taival ollut. Luulen, että vuoroon siirtyvälle nuorelle kollegalleen vetäytyvä vanhus toivoo hieman helpompaa työmaata. Vaikka eivät taida ennusteen kovin ruusuisilta näyttää.

  Minä jatkan taivallusta vuonna 2016 entiseen malliin. Mitäpä sitä enää kertailemaan. Jos joitain toiveita tulevalle vuodelle esittää pitää, niin lumikenkäkelejä vartoilen. Mutta saisi ensin pakastaa joltisetkin jäät, että keväämmällä olisi hyvä mökille mennä. Viime talvena taisi olla pari viikkoa sen verran lunta, että pääsin joitain kertoja lumikengillä tallustelemaan. Toiveissa siis, että tuosta tammikuun puolivälin paikkeilta helmikuun loppuun olisi nietoksia kulkea. Miksei maaliskuulle asti. Aika mieleistä vaihtelua aina ja ikuisesti samojen sauvakävelylenkkien lomaan.
  Kesästä saisi tulla sienirikas, syksystä lyhyt, joulusta valkea. Siinä vaatimattomat toiveeni. Olisihin noita paljon suurimerkityksempiäkin toivomuksia esittää, mutta kun ei ne ole ennenkään toteutuneet, kokeillaan, josko ne toivomatta tokenisivat. Minua vähänkin tuntentevat tietävät, mitä vähänkin tietävät tuntevat, eli mitä tarkoitan.

  Olen pöytäkoneeni ongelmista aiemmin kertoillut. Eilen taas yritettiin Microsoft-tuen kanssa saada peliä älylleen. Ei tahtonut. Jaakko Tukihenkilö epäili vahvasti fyysistä vikaa. Vein eilen masiinan huoltoon. Tänään sieltä soitettiin; melko tarkkaan kaksi vuotta takaperin asennettu kallis ja nopea kovalevy oli poksahtanut. Sitten asentaja kertoili hyvät ja huonot asiat. Hyvää oli se, että kovalevyllä on kolmen vuoden takuu, uusi on tilattu valmistajalta. Huonoa taas se, että jo kauan sitten hankkimani, vuosien varrella muutamaan kertaan paikkailtu vempele, on sen verran eilispäivää, että ei ole järkeä restauroida. Siis uusi kehiin, vanhasta jotain ehkä saa hyödynnettyä. Uudenvuoden jälkeen saan koneen. Läppäröidään sen aikaa.
  Hetken mietin, että josko luopuisi pc:sta kokonaan, hankkisi tehokkaan kannettavan. Tämä, millä nyt naputtelen, on joku halpaversio. Nämä on sellaisia, että uutena ne pelittävät melko hyvin, mutta pian ne hidastuvat, kun tavaraa tulee sisuksiin. Samoin tässä on  melko kehno näytönohjain, muistia kyllä piisaa. Olen kuitenkin niin pöytäkoneeseen tottunut, että sellainen vielä tulee, kuten ilmi kävi. Se on sellanen "pitsalaatikko", eli pöydällä pidettävä, joko pystyssä tai lätkällään. Se etu lattialla jorottavaan ainakin on, että tulee ehkä hieman useammin putsattua pölyt, ja se on helpompaa. Oli nimittäin nyt edesmennyt aika tomuinen, kun siitä joku aika sitten sivulevyn irrotin ja sisuskalut imuroin. Kyllä minä olen tiennyt, että putsaus on aika ajoin tehtävä. Saattaa tuuletin jopa jumittua, jos pölyä liiaksi kertyy. Mutta pakkaa, pannahinen, unohtumaan, puhdistus.

  Joulupuu tuli äsken pystetettyä. Ihan aitoa muovia on, by Etola. Mutta kuten sanottua, ei tartte imuroida neulasia pääsiäisenä, vappuna ja vielä juhannuksenakin. Ihan komia juhlahökötys!

  Eikö sen alle joku paketti Iiriksen iloksi aattoiltana ilmestyne. 

  Nyt musta tuntuu, että mustan joulun toivotukset ovat paikallaan niille harvoille, jotka tätä lukevat: 

Olkoot kinkkunne suussa sulavat,

 lanttulootanne parhaimmat,

   lahjanne kaltaiset toivottujen, 

   mielenne vapaat lailla lintujen.

LAPSUUDEN ALKU

  Ihmiskunta on vasta taipaleensa alkupäässä, edellyttäen, että emme tyri hommaa totaalisesti. Vieläkin jaksan uskoa, että selätämme sodat, hallitsemme ilmastonmuutosta, painamme rasismin maanrakoon.
  Mitkä mahdollisuudet meillä onkaan, mikä tulevaisuus, jos, ja kun, annamme järjen voittaa. Tällä vauhdilla uusiutuvien energiamuotojen käyttö laajassa mitassa on jo lähitulevaisuutta. Tekoälyn ja robottien myötä koko populaation vaurastuminen on mahdollista, kun asiat tehdään oikein.
  Nälänhätä, vesipula, nekin ovat voitettavissa. Keinoista on jo monenlaisia visioita.
 
  Tie tähtiin on vielä kaukana, mutta sitä kohti ollaan menossa. Ehkä sadan vuoden kuluttua itsenäisesti toimeen tulevat tuhansien ihmisten asuttamat avaruusalukset ovat arkipäivää.  Ehkä on onnistuttu löytämään "madonreikiä" toisiin universumeihin, ehkä ollaan saatu avaruusalusten nopeus lähenemään valonnopeutta. Mahdollisesti ollaan saatu viesti ulkopuoliselta älyltä. Sitä en kylläkään usko; sen verran harvaan asuttu galaksimme joka tapauksessa on. Mutta toivoa voi, ja tietämyksemme on varsin rajallinen.
  Kuinka voimme tietää, millaisia mahdollisuuksia kosmos sisältää, kun emme tiedä edes maan meristä läheskään kaikkea, aurinkokunnasta emme sitäkään vähää.

  Näen. luulen, toivon, uskon, että ajattelevana eläimenä nujerramme erilaisuuden pelon, unohdamme oman edun tavoittelun, ravistamme irti ennakkoluulot, tajuamme ihmisyyden, ymmärrämme yhteisen hyvän, tähtäämme rauhaan ja otamme avoimin mielin vastaan  korkeamman älyn meille välittämät tiedot.
  Muistakaa, että olemme vasta sylivauvoja, jos sitäkään. Me luultavasti ymmärrämme tulevaisuudesta saman verran kuin ameeba smart-televisiosta tai integroidusta gsp-laitteesta. Siis antakaa kehityksen kehittyä ilman sotien, riitojen, politiikan, valtatrustien, korruption, epäpätevyyden aiheuttamia hidasteita tai jopa takapakkeja. Ainoastaan siten meillä on toivoa.

  Joskus tulee mieleen, että olisiko parempi, jos ihmiskunta antaisi kaiken mennä? Paskantaisi päälleen niin totaalisesti, että sukupuuttoon kuoleminen olisi tosiasia. Aloittaisimme alusta. Bakteerit, meren syvyyksien eläimet, autiomaiden ötökät, ehkä jopa torakat selviytyvät ydintuhostakin. Olisimme siis ohittaneet siinä neljän miljardin vuoden jakson. Muutamassa sadassa miljoonassa vuodessa loikkaisi uusi uljas ihminen puusta. Pian sillä olisi jo nuija kädessään, kohta nuoli ja keihäs. Eikä aikaakaa, kun se jo valtaisi  itselleen alueita, syrjäyttäisi heikommat tieltään. Se on darwinismia se. Olisiko tuon "homo nova'n" tulevaisuus sen verettömämpi, kuin nykyisen luomakunnan kuninkaan? Tulisiko se paha, mikä meissä itää, kehittymään uuden ihmisen sisimpään? Kukapa tietää, eikä ainakaan nää.
  Niin, tai näin, aikaa meillä on; on voittaa olevat epäkohdat, jatkaa kohti tähtiä, on tuhota kaikki ja aloittaa uudelleen. Aurinkomme nimittäin nykytiedon mukaa möllöttää energian jakajana vielä toisen mokoman viitisen miljardia vuotta.

  Siinä tulevaisuudenuskoa hippusellinen. Sitten nykypäivään. Kävin eilen tässä naapurustossa pyytämässä tarvitsemaani valtakirjaan todistajien allekirjoitukset eräältä eläkeläispariskunnalta. Vuosien varrella olen heidät kadulla ja pihalla tapaillessa oppinut tuntemaan. Tiesin siis jo ovikelloa soittaessani, mihin puhe ajautuu. Niinpä niin. Kohta, kun ilmat, joulun läheisyys ja Iiris olivat tulleet käsitellyiksi, kysäisi rva.: 

  "Mitä mieltä sää oot ählämeistä?" 

Mietin hetken, mitä vastaisin. Samalla hra. ojensi minulle allekirjoitetun paperin. Ajattelin, että nyt voin sanoa, mitä haluan. Sanoin: 

  "Samanlaisia ne on, kuin perse-Paavot ja sisu-Simot, ihmisiä". 

  "Eikä oo!", älähti rva., "nehän raiskaa ja ryöstää!"

  "Niin, suomalaisetko ei?", kysäsin. 

  Samalla hetkellä onneksi järki voitti, ja ilmoitin: 

  "Sori, nyt pitää mennä, Hilppa odottaa ruoan kanssa".

  Livahdin ulos ajatellen, että nyt kun lähden, en aiheuta peruuttamatonta säröä naapuruussuhteeseen.

  Sellaisia meistä tavallisista suomalaisista on valitettavan suuri osa. Hyvin koulutettuja ihmisiä nuokin naapurini. Sivistyneitä, luonnehtisivat itseään, luulen. Joo, mitä on sivistys? Tai onko sitä monen sorttista. Onhan sitä; yleissivistystä naapurostosta löytyy eittämättä kosolti, entä "sydämen sivistystä?"

  Loppuun kevennys: Suomen miehet, täällä olevat maahanmuuttajat myös, olkaatten onnelliset leudoista talvista! Iltalehden uutisessa näet urologi kertoo, että penis voi kutistua jopa 50 %  alle -15 asteen lämpötilassa!

DEAR BITDIARY

  Rakas Bittipäiväkirja. Anteeksi, että en ole muutamaan päivään kirjoittanut; minulla oli kaikenlaista muuta puuhaa.

 
Tiistaina olin ultrassa. 

  

  Keskiviikkona menimme Elinan kanssa Helsinkiin. Haettiin Anna ja Iiris, siitä Hietanimen kalmistoon isovanhempieni ja Ritvan haudalle. Siskontyttö Nina ja kihlattu Markku tavattiin haudalla. Sen jälkeen Ninan luokse Munkkiniemeen kahveelle. Siitä viemään Anna ja Iiris kotiin ja Laivurinkadulle Elinan opiskeluaikaisen ystävän luo. Päivä siinä vierähti iltaan. Sen voit, rakas Päivis, uskoa, että olen onnellinen, etten aja taksia pääkaupunkiseudulla!

  Sain toissapäivänä tilattua lääkäriltä soittoajan. Hän soitti eilen. Kaikki osapuilleen entisellään; lukemat ihan kohdillaan, paitsi kolesteroliarvo vähän korkea, kuten on ollut jo pitkään. Kyse ei ole ruokailutottumuksista, vaan geeneistä, luulen. Elinalla on kauan ollut korkeita tuloksia, ja hän ei taatusti ole epäterveesti syönyt, saatikka elänyt. Samoin on Annan laita, samat argumentit pätevät hänenkin kohdallaan. Tohtori Irina sanoi, että kelesterolilukemasta ei kannata olla huolissaan, koska kaikki muu näyttää olevan kunnossa. Eturauhasasioissa mennään samoilla eväillä.  En ole halukas, enkä näe tarpeelliseksi operatiiviisiin toimenpiteisiin ryhtymistä; kuseksitaan, kun kusettaa, that's it. Luottamukselle, parahin Päivis: Kyllä kuitenkin tuntui mukavalta, mieli keveni, kun kuuli, että asiat joltisenkin mallillaan ovat.

  Niin minulla, mutta tietokonerintamalle ei! Kerroin Sinulle joku aika sitten, että PC alkoi sassaroimaan, ja että maratonpuhelun ja microsoft-tuen avulla, niin ja rahalla kans, saatiin asiat kuntoon. Kuuleppa kummaa, vielä puolella paranoo! Kunnossa ne olivat, reilun viikon! Kun eilen omalääkärin kanssa muutaman minuutin juttelin, ja palasin tietsikan ääreen, oli rakkine tiltannut. Hiiren osoitin liikkui kyllä, mutta klikkaaminen ei toiminut. Minä pakkosammutin masiinan. Se aukeni uudelleen normaalisti, mutta tilttasi taas parin minuutin kuluttua. Uusi sammutus, nyt ei värkki auennut lainkaan; näyttöön ilmestyi Wndows-ikkuna ja teksti "Windows korjaa virhettä". Kone jauhoi jonkin aikaa, sitten näyttö pimeni kokonaan. Ajattelin, että antaahan korjata. Lähdin kaupungille, käytiin Hilpan kanssa vielä asiolla. Kun kotiin tultiin, ei mitään ollut tapahtunut. Sammutin ja avasin vempeleen jokusia kertoja., nostin kädet pystyyn. Hain läppärin tähän työpöydälle, nyt mennään sillä.

  Äsken laitoin Microsoft-tukeen mailin. Ottakoon yhteyttä. Ja jos ei kuulu, soitan. Onneksi tuli maksettua ilmainen tuki vuodeksi. Eiköpä heillä ole selkärankaa, siis tuella, tukea minun koneeni taas kuntoon. Mutta jos selkäranka ei kestä, suosittelen selkätukea, ja ihan pienetä korvausta vastaan, nimellista 125 €:n suuruista. Ja on sekin voimassa vuoden. Mitä Diarylaisen, tuosta arvelet?

  Eilen oli pikkupakkasta, sateli muutaman sentin lumipeitteen. Nyt on nollassa, vähän tihuuttelee. Päivemmälle lisää sateita lupeissa; lumet saa kyytiä. Alkuviikon ennuste povaa liki kymmentä lämpöastetta. Ajattelin laittaa ilmoituksen eetteriin: Vaihdetaan melko paljon käytetyt lumikengät vesisuksiin. Nimimerkki "Keleihin kyrsiintynyt".

  Ne vaatimattomat jouluvalmistelut, mitä minä teen, ovat mallillaan; vähät lahjat hankittu, isompi siivous (rempan jälkeen) duunattu. Aikataulutus kohti aattoa, uutta vuottakin, on seuraava:

  Viikonloppuna lötköttelyä ja laiskottelua. 

  Maanantaina (mahd. jo sunnutaina) kinkun hankinta. Ma. edelleen Elinan siivous ja kuusi paikoilleen. 

  Tiistaina kotisiivous ja kuusi jököttämään. Sehän, kuten armas Päivikseni, hyvin muistat, on se Etolan takamettistä muutamia ajast'aikoja sitten lunastettu. Hilppa pääsee ti. ip. duunista (ke. on hänellä vapaata). Käydään enimmät ruokaostokset tekemässä. Illalla kuusen koristelua, lahjojen paketointia. 

  Keskiviikkona kinkun paistoa. Minä lähden hakemaan perhe Tiilikaisen Hesasta, rouva jää tekemään lihapiirakkaa, Jonin ehdotonta lempparia.

  Aattona ip. haetaan Elina haudoille ja meille. Tiilikaiset ovat vuoroon meillä, vuoroon Jonin äidillä Aijalla. 

  Äiti-Elina haetaan joulupäivänä ja varmaan Tapsanakin meille syömään. 

  Voi olla, että Hanelin porukka tulee sunnuntaina täällä käymään. Sitten se onkin joulu paremmalla puolella. 

  Uudenvuoden vastaanotto tullee olemaan melko rauhallinen; jos jaksaa valvoa, voi jonkun pommin partsilta käydä katsomassa. 

  Äsken tuli keskeytys; Jaska Microsoft-tuesta soitti. Me yritettiin korjata tietsikka, mutta ei onnistunut, ainakaan siltä muistitikulta, mihin se on (Windows 10) on ladattuna. Nyt tehdään niin, että hankin DVD-levyn. Läppärille latautuu parast'aikaa W 10:n ohjelma uudelleen. Poltan sen sitten DVD:lle, ja yritän sitä kautta saada korjaukset tehtyä pöytäkoneelle. Sovittiin, että maanantaina ilmoitan ajan Jaakolle, niin tämä soittaa minulle. Osaan kyllä jo BIOS:iin mennä, mutta on niin monia kommervenkkejä, ennen kuin kone on valmiudessa lähteä lataamaan juuri oikeasta lähteestä. että on paras tukeutua tukeen. Sitä paitsi mihin sitä tukeutuisi, jos ei tukeen?  Antaa ohjelman siis latautua. Minä alan latautua lounaan loihtimiseen (pala K-Marketin grillikasleria, salaattia, tomaattia ja oliiveja).

  Siinä sinulle, Päivis, taas purtavaa. Onneksi et ole kovin ronkeli appeesi suhteen. Joten lopetan, ennen kuin tympäännyt täysin. Palailen taas, varmaan ainakin kerran ennen joulua. Kerää voimia tuleviin koitoksiin.

TALVITARINA ja muita muistoja Ahosen Ristosta.

  Ahos-Riti, nuoruuden ystävistäni läheisin. Jo kansakoulusta alkoi toveruus. Leinosen Marjatan luotsaamilta alaluokilta en muista kummemmin ystävyyssuhteistani. Mutta Riston kanssa istuimme vierekkäin ainakin kolmannella ja neljännellä luokalla, siis Vappu Parkkisen hyvässä hoivassa. Jopa laulukokeissa livautimme duettona "Pieni nokipoika". Ristolla oli jommonen lauluääni; minä siis hyödyin peesaamalla. Luokan hiihtokisoissa Auvisen Masa (se leijonamies!) oli aina ykkönen. Me Ritin kanssa  seuraavilla sijoilla. Mutta juoksussa ei kukaan kamulle pärjännyt, oli sen verran vikkeläkinttuinen. No, Partion Kari tais olla samaa tasoa. Ne oli niitä aikoja, kun Auvisen Asko söi lasimaljasta sammakon nuijapäät, jotka oli oppilaiden seurattavaksi luokkaan tuotu. Kun opettaja moitti, toi Asko seuraavana päivänä uhkatäyteen sullotun ämpärillisen sammakon esiasteita tilalle.

  Kun 1961 syksyllä muutettiin kirkonkylään, tuli kaveruussuhteita enemmän; oli Pettisen Leksa, Kolehmaisen Kari, oli Ikosen vellokset Pena ja Kale. Myöhemmin vuotta paria nuoremmat Kostis-kaima ja Seppäsen Timppa. Mutta kun aloitimme Riston kanssa Mikkelin Lyseon, rinnakkasiluokilla tosin, olimme paljon yksissä.
 
  Aikanaan, Mikkelin parin vuoden "Pictures-kauden" jälkeen muutimme taas takaisin Anttolaan, ja ystävyys sen kuin syveni. Mp:n ja Pallo-Kissojen matsit yhdessä katsottiin, monet viikonloput Mikkelissä vietettiin. Ne ikimuistoiset mittelöt alkoivat yleensä Laajalammilta Pannut. 1:ssä. Mutta ne on eri tarinoita, ne.

  Muistan, kun liki vuoden Saksan reissulta palasin, muutamana lauantaina, iltahämärissä, kävin nopeasti nakkamassa tavarat kotiin, vanhempia moikkaamassa. Sitten Ristoa etsimään. Sehän löytyi Kaikukalliolta. Sain tuliaiset, karvaperse-Chesterfield-kartongin, hänelle ojentaa.

  Kun muutin Päijä-Hämäläisiin maisemiin, harvenivat tapaamiset, mutta ystävyys ei laimennut. Aina Riston muistaakseni 1997 tapahtuneeseen poistumiseen asti nähtiin, vietettiin aikaakin, enimmäkseen kesäisin. Ristollahan oli mökki Aittalahdessa, vajaan kilsan päässä Avokkaasta.

  Rakkaalla lapsella monta nimeä; Risto oli lukiokesinä töissä mualar-Matti Väisäsellä. Matti hänet Ritiksi risti. Hauskoja tarinoita noilta ajoilta Risto joskus kertoili. Ritin ehdotomia suosikkeja olivat  Veikko Huovinen ylipäätän, Konsta Pylkkänen eritoten. Samaa "vilosohvisuutta" kuin Konstassa oli myös Ristossa. Niinpä hän saikin, jollain punaviinihuuruisella mökkireisulla, lisänimen "Avokka-Ahon ajattelija". Reinoksi tai Reiskaksi häntä myös kutsuttiin. Taustaa en tiedä/muista. Reino -niminen setä Ristolla oli, hänellä mökki myös Aittalahdessa. Sielläkin tuli jokusia hauskoja hetkiä vietettyä. Niin, tai näin, Ruikku yhä häntä Reiskaksi kutsuu, kun puheeksi tulee.

Ritin kanssa "kemallaan" Aittavuorella 1971, luulisin. Kuvan on napannut Paavilaisen Arska, eli Parempi Paavilainen, erotukseksi veljestää Suhnusta. Myös "Besserwisseriksi" Arskaa kutsutaan, hän näet tietää kaiken, eikä anna koskaan periksi, vaikka minkälaiset todisteet hänen vääristä ajatuksistaan pöytään lyötäisiin. 

  Kuten sanottua, Riti oli kotikutoinen "vilosoohvi". Ja lempeä persoona. En tiedä hänen tarkoituksella kenellekään pahaa tehneen, en edes ajatelleen. Omissa oloissaan hän paljon puuhasteli. Kuningas Alkoholi meinasi saada niskalenkin miehestä, itseasiassa saikin. Kunnes Risto sitten yht'äkkiä lopetti läträämisen tykkänään. Kun Ristoa noina raittusvuosina tapasin, tuntui hän ihan tasapainoiselta. Hän oli paljon mökillä kesäisin. Keräsi määrättömät määrät kanttarelleja ja torvisieniä myyntiin. Hän oli näet metsäyhtiön "kymppiaikoinaan" kolunnut Anttolan metsät, ja tiesi hyvät sienimestat. Paljon Riti myös näperteli puuesineitä, katajasta kaikki. Ja työkaluina puukko, poranterä, pihdit ja santapaperia. Mites se olikaan: "Min'en koske konheisiin, min'oon nähny, ku lumilapio räjähtää!" Hän teki tukakkiholkkeja, ovenkahvoja, kynttilänjalkoja, sen sellaisia. Ja isä-Erkille kävelykepin. Se odottaa kunniapaikalla Avokkaassa mahdollista uutta tarvitsijaa. Samoin minulla on muutama "lutsi" tallessa, Avokkaan paskion ovessa on Riti-design-kahva, saunatuvassa kahden kynttilän jalka.

  Hurjina nuoruusvuosina tulivat Riston lauluesitykset legendaksi. Sopivasti viihtyneenä hän veteli komeasti "Suhmuran Santraa", "Reppu ja reissumiestä", "Uralin pihlajaa", ja tietysti bravuriaan "Saarenmaan valssia". Kun lauantaiyönä Anttolan ydinkeskustassa, siinä, missä Mäkipään Jussin mukaan olisi pitänyt olla rosmo-Hulkkosen patsas, eli Pennilän "kivikasarmin" ja Lotja-baarin "lasipalatsin" välissä, Riti aloitti: "Siel' sunnundai-ildana viedämme juhlaa....", yhtyi moni kuoroon, minä mukana terhakkaasti.

  Maailma menetti Ristossa aivan liian hyvän ihmisen aivan liian aikaisin. Olisinpa onnellinen, jos Riti kauniina kesälauantaina vielä putputtelisi Yamahallaan lähes äänettömästi, minimaalisella nopedella, Avokkaan laituriin Aromasätkä käryten katajaholkin nokassa.

  70-luvun taitteen talvista on jääneet mieleeni kaikkein rakkaimmat muistot Ristosta. Ensin ei ehkä niinkään rakas. Oli marraskuun loppu, joulukuun alku. en tarkalleen muista, mutta jäät olivat tulleet. Me lähdimme, Risto, velj'-Hanski ja minä, kirkonrannasta luistelemaan, iltapimeällä. Oli pirtsakka pakkanen. Minulla oli päällä ukki-Aleksilta peritty sisäturkki (lampaasta). Eihän me päästy, kun suunnillaan Lotjasaaren tasolle, kun minä, ensimmäisenä liuetteleva, pudota humpsahdin jäihin. Olin kaiketi ylittänyt pimeässä huomaamatta jääneen uuden ja vanhan jään rajan. Kaikki kävi niin nopeasti, että en tippumisesta, enkä jäälle nousemisesta, muista oikein mitään. Äkkiä olin kuitenkin taas pitävällä pinnalla seissyt. Sitten melko kiivaasti kohti kotia. Pikkasen oli painoa märkien vaatteiden kautta tullut.
  Noina vuosina meillä oli Riston kanssa tapana jouluaattoiltana, kun ateriat oli syöty, lahjat jaettu, lähteä hautausmaalle. Siellä tupakoitiin, kuljeskeltiin, kynttilämerta katseltiin, asioista puheltiin. Silloin olivat joulut valkoisia, usein sateli lunta hiljakseen suurin hiutalein. Vai onko aika kullannut muistot?
  Eräänä alkutalven iltana lähdettiin Ritin kanssa iltakävelylle. Sen on täytynyt olla joulukuuta; jäät olivat hyvinkin jalkamiehen kantavia, päällä muutaman sentin lumikerros. Oli kymmenkunta pakkasastetta, pilvetön taivas, täysikuu. Lähdimme kylänrannasta. Ensin Harviota pitkin, sitten Pappilansalmen kautta Kaupinsaaren ja Metiäissaaren välistä Sappulanselälle, sitä myöten Kurkilahteen, mistä pikitietä pitkin takaisin. Meillä paloivat piiput suupielissä, pesisssä MacBaren'in Harmony'a, "sopusointua", kuten Risto sitä nimitti. Välillä teimme kokeita; käänsimme keskellä ulappaa selkämme kuulle, jotta valo ei meitä ohjasi, laitoimme silmät tiukasti kiinni, ja eiku kävelemään. Melko äkkiä alkoi askel kääntyä, sadan metrin jälkeen saattoi suunta olla kääntynyt liki 360 astetta. Välillä juttelimme musiikista, päivän tapahtumista, tulevista näkymistä, minkä mistäkin. Niin piipputupakkamaisen harmonista olotilaa, suoranaista onnea, olen harvoin kokenut. Talvinen iltayö, kuun valossa kumottavat rannat, kauas jatkuvat selät, tähtien tuike kuun valtaaman alueen ulkopuolella, nuoruus kintereissä, ystävä rinnalla.

Onneksi ovat muistot Ristosta kirkkaana mielessä.