LAUANTAINA

Eilen oli lauantai. Normaali aamulenkki, normaalit aamutoimet. Kahdeksan jälkeen hakemaan tilattu kukkavihko paikallista liikkeestä. 9:15 startti kohti Mikkeliä. Oli aika lähteä saattamaan Riepposen Kake viimeiseen lepoon. Kari jätti tämänpuoleisen 70-vuotis päiviensä kynnyksellä, paksusuolisyövän viimein puolentoista vuoden sairaalareissun, ja saman mittaisen "siviilissä" asumisen jälkeen selättämänä. 

Siunaus suoritettiin Harjun kappelissa, arkku laskettiin hänen vanhempisensa Jenny ja Onni Riepposen kanssa samaan hautapaikkaan. 

Lämminhenkinen muistotilaisuus suppealle omaisjoukolle  pidettiin Lähenmäellä sijaitsevassa Sali & Keittiö-nimisessä tunnelmallisessa paikassa. Oli maukkaita kotiruokia tarjolla, kakkukahvit palanpainikkeeksi. Karin vanhimman tytön Carolinan tyttären Olgan (Iiriksen sylikummi) ystävä lauloi kauniin laulun, pappi soitti viululla pari kappaletta. Valokuvia nuoruudesta asti oli kerätty monelta taholta. Kaken "James Dean-look" 1960-luvun taitteesta oli vakuuttava. 

Kari elämä oli, varsinkin viimeisinä vuosina, erakoitumisen aikaa. Valinta oli hänen, se siitä. 

Parhaat ja mieleenpainuvimmat muistot Kakesta liittyvät 1970-luvun puolivälin paikkeilta 1980-luvun lopulle, aikaan, kun Kari ja Ami asuivat Ristiinassa Saimaan rannalla, ja lisääntyivät kolmella tytöntylleröllä, joista Emma, nuorin, on melkein päivälleen Annan ikäinen. Silloin tuli usein Riepposilla viikonloppuja vietettyä. Kake viihtyi aina kotioloissa pitkässä yöpuvuvussa. Valkoviiniä, usein Soavea, heillä nautittiin, saunottiin rantasaunassa, päivän ensimmäinen ateria syötiin yhdeltätoista illalla, piippua polteltiin liesituulettimen alla.

Aina, kun nimi Kake mainitaan, minulle tulee mieleen, kun Kari lausahti erään heidän kissa- ja koirarepertuaarinsa kuukuvan kissajäsenen ovenraosta sisään puikahtamisen huomattuaan: "Tuo katin pe***le on ulkosiisti, ei käy sisällä ku tarpeillaan!" 

Minne joutunetkin Kake, toivon, että ainakin piipputupakka on kelvollista!

Huyndai i30 on tiloiltaan mitoitettu siten, että jos lastenvaunuista irrottaa pyörät ne mahtuvat takaronttiin, ja kun "hattuhyllyn" jättää pois, korin päälle voi kassin-pari laittaa. Kun takapenkille virittää turvaistuimen, niin me viisi (Hilppa, Anna, Joni ja minä, ja tietysti Iiris) jotenkuten mahdumme siirtymiä tekemään. Onneksi Helmi, seurapiirirakon omaavana, jäi Hollolaan pitämään huushollia pystyssä. 

Vähän viiden jälkeen Mikkelistä palattiin, Lidlistä salaattitarpeita mukaan poimittiin. Kyllä jo tuollainen 180 km:n edestakainen ajaminen tuntuu vanhahtavissa luissa. Kun Helmin vielä obligatorisella lenkillä käytin, sivusilmällä Kingiä tiirailin, olin jo kypsä poika koko vartalon nojalle. 

Tänä aamuna heräsin armottomaan päänsärkyyn, tukkoiseen olotilaa. Vahva Panadol Forte ensimmäiseksi aamupalaksi, urheasti puuskaiseen myräkkään, kahvin päälle Finrexin-mukillinen, kyllä se siitä. Mutta täähän on jo ihan eri juttu, sunnuntaita, nääs.

Helmi ei pode klaustrofobiaa, tokko agorafobiaakaan?

Riepposen sisaruspari jokusia ajast'aikoja sitten. 

TIKULLA SILMÄÄN

Kell' tikku on, se tikkuun tarttukoon! Vai onnesta ja sen piilottamisestako se Leinon Eikka kirjoitteli? Oli miten oli, aion taas muistella vanhoja. Olen kirjoitellut lapsuudesta, nuoruudesta, opiskeluajoista, työmuistoista, Saksan reissusta, Utsjoen projektista, mm. 

Nyt tulee satunnaisia palasia satunnaisista tapahtumista satunnaisessa järjestyksessä. jossain määrin kronologiaan kuitenkin pyrin, poikkeamia pahoittelen.

Tämä muisto liittyy ensimmäisiin Jameksiini, sellaisiin, joissa oli fosforoitu, pimeässä hehkuva vyönsolki, tiedättehän? Täytyi olla kesä 1962, ensimmäinen kesäni Kirkonkylällä, minne olimme muuttaneet syksyllä 1961. Anttolan rantalanssille oli jostain syystä vyörätty, liekö ihan meitä varten, läjä sahanpurua. Siihen nakkelimme puolivoltteja aikamme ratoksi. Ainakin Pettisen Leksalta, Kurvisen Reijolta ja minulta ne joten kuten onnistuivat. Muista, kun elvistelin paikalle kyseiset uudennihkeät farkut jalassa. Ne herättivät kaveri joukossa ihastusta, kai kateuttakin. Ja ei kun voltteja tekemään, sujuivat ne Jameksissakin. 

Kylän rantaan kolattiin yhteisvoimin luistelukenttä, missä päästiin lätkää pelaamaan. Lienee ollut talvi 1962-1963. Minulta hajosi, taas kerran, lätkämaila, Koho-merkkinen, jos muisti ei petä. Itku meinasi tulla silmään, tiesin uuden mailan saamisen olevan kiven takana, joulu oli jo takana, ja tuhoamistahtini oli mainitsemisen arvoinen. Kuinka ollakkaan Salosen Iikka, jonkun vuoden minua vanhempi miehen alku, tuli sanomaan "Osta miulta tää maila! Miä sain uuven". Maila oli ihmeellinen sekasikiö, risteytys lätkä- ja jääpallomailasta. Lapa oli kaareva, varsi ihan kuin Kohossa. Missä lie tekele oli valmistettu, mutta varteen oli leimattu "Masi". Iikka kehui vielä mailaansa hyväksi ja kestäväksi. Minä isä-Erkille mauruamaan, perustelemaan, lupauksia tekemään. Isä heltyi viimein, Iikan kanssa tehtiin kaupat, hintaa en kyllä lainkaan muista. Siitä alkoi pieni notkahdus jääkiekkoiljan urallani; eihän sillä hiijen värkillä mitään tehnyt! Kiekko karkaili lavasta, kohotukset eivät onnistuneet alkuunkaan, lämäreistä puhumattakaan. Sillä piti kuitenkin se talvi sohlata, uuden sain muistaakseni seuraavana syksynä.

Mikkelin ajat Picturesineen kaikkineen olivat takana. Vuosilta 1967 ja 1968 ovat mieleeni jääneet aurinkoiset kevättalvet.  Päivillä oli jo mittaa. Meitä oli kova kolmikko, Ahosen Riti, Koistisen Pertti ja minä, vierailevana tähtenä joskus Seppäsen Timppa. Monasti kävelimme loppu iltapäivästa tai alkuillasta Uimalaitokselle seurailemaan kevään tuloa. Siellä viiden metrin tornissa polteltiin tupakkia, puhuttiin musiikista, nautittiin elämästä. Jäälle viriteltiin kaikenlaista oksantynkää ja tupakannatsaa, joiden uppoamista auringon lämmön vaikutuksesta seuraavana päivänä ihmeteltiin. Laittoipa Timppa kerran nenäliinansa kulmista tikuilla ankkuroiden tutkimusvälineeksi. Vuorokauden kuluttua se oli n. viiden sentin syvyisessä kuopassa. Aurinkoenergiaa! Tokko äiti-Seppänenkään kaipasi tieteen eteen uhrattua niistintä?  

1969 sain kesällä ajokortin. Isäni hankki minulle "pompannapin" eli Fiat kuussatasen. Ensin käytetyn, joka poksahti ensimmäisenä talvena. Meitä oli autontäysi raavaita nuoria miehiä, kun siitä kurvissa  laukesi jotain tukirakennelmia. En muista, oliko siinä vakuutusta, takuuta nyt ei ainakaan. mutta Erkki investoi uuteen samanlaiseen, MUD-4:seen, kun lupasin hoitaa kulut ja vielä mahdollisesti maksaakin auton hankinnasta osan. 

Taisi olla se ensimmäinen versio, kun annoin Pettisen Leksan ajaa jäätiellä. Leksahan, kortiton veijari, innostui usmuuttamaan, jos ei kovaa, niin kuitenkin niin kovaa, kuin autolla pääsi! Etupyörä siinä tuoksinassa haukkasi loivassa mutkassa Harvion selällä aurausvalliin, pirssi kohosi vallin päälle. Siinä mentiin tovin matkaa kahdella pyörällä, kunnes auto kaatui kauniisti kyljelleen hankeen. Ei siinä käyny kuinkaan; me könyttiin pihalle, saatiin kaksissa miehin nostettua auto pyörilleen. Jonkin verran ponnisteluja vaati kulkuneuvon äheltäminen tielle. Ja matka jatkui, mutta puikoissa olin minä. Pahaksi onneksi Seppäsen Pentti, aiemmin mainitun Timpan isä, sattui tuon tapahtuman näkemään. Arvatkaapa, asiaa tuntevat, tiesikö koko kylä pian jutusta? Taisi vähän suurenneltuakin versiota olla liikkeellä.

Toinen MUD-4:lle sattunut äksidentti oli astetta vakavampi. Asuimme Pennilässä, kirkonkylän ensimmäisessä kerrostalossa. Pihalla oli vajaa kymmenkunta autotallia, yksi meillä. Oli kesä 1970. Rakas veljeni Haneli, joka oli niihin aikoihin melko ehtivä kuustoistakesänen pojantekele. päätti heittäytyä Mäkiseksi, Aaltoseksi, Lampiseksi, valitkaa te. Tallin ovi oli tietysti lukossa, mutta avaimet autossa. Velj-Hanski kelplotteli jostain tallin avaimen, nappasi Fiatin, ja lähti ottamaan "tyypit" Anttolan urheilukentälle. Juoksurata oli hiekkapintainen, ja 300 m:n mittainen, kaarteet olivat siis melko jyrkät. Tietäähän sen, kuinka siinä kävi; auto muutaman kerran katon kautta ympäri ja takaisin pyörilleen. Haneli selvisi säikähdyksellä, vaikka takuun voin antaa, ettei hänellä ollut turvyö kiinnitettynä. Poika ajeli auton hiljakseen talliin puhumatta kenellekään. Oliskohan ollu seuraavana päivänä, kun avasin tallin oven, niin mitä perkelettä!!! Pirssi tuhannen rusinana. Nyt ei Haneli enää selvinnyt säikähdyksellä!

Jaaha, jatketaanpa toisella kertaa, kun joku asia, tai joku kausi, palautuu mieleen. Pitää sörnäyttää tapaamiseen tuohon lähelle yhdelle hallille. Pitäs vissiin virapelinä naplikoida muutama aukko umpeen, pätkä väliseinääkin.

Kuka muistaa?

OLEN ELÄNYT:::

Olen elänyt säännöstelyn loppumetreiltä yltäkylläisyyteen, sotakorvauksista katokorvauksiin, kyntöhevosista John Deereen.

Olen elänyt heinäseipäistä pyöröpaaleihin, puimakoneista puimureihin, kotipossuista suursikaloihin, rehevöitymittömistä rannoista kaislikkovyöhykkeisiin.

Olen elänyt Paasikivestä Niinistöön, YYA:sta EU:in, sentraali-Santrasta älypuhelimiin, putkiradiosta kotiteatterihin.

Olen elänyt puusuksista komposiittiin, mäystimistä suksisiteisiin, tervasta ja kynttilästä voitelemattomiin, välihousuista teknisiin alusasuihin.

Olen elänyt kansakouluista peruskouluihin, hiihtomatkoista koulutakseihin, maitovellistä kalapuikkoihin, johtajaopettajista rehtoreihin.

Olen elänyt Olavi Virrasta Cheekiin, Annikki Tähdestä Suvi Teräsniskaan, Wiener Sängerknabeneista Huutajiin.

Olen elänyt Lauantain toivotuista tuhanteen kanavaan, Me Tammeloista salkkareihin, Teija Sopasesta Maria Jungeriin, Paavo Salmensuusta Pekka Puotaan.

Olen elänyt ompeluseuroista Tupperware kutsuihin, rauhoitetuista joulupyhistä Tapanin vaate-alennuksiin, lauantaisaunoista aamusuihkuihin.

Olen elänyt hien tuoksusta deodorantteihin, täimyrkyistä hyttysansoihin, kumiteräsaappaista bootseihin.

Olen elänyt tuberkuloosista Ebolaan, kupasta aidsiin, Jalluista pornovideoihin, viinakortista Viron viinaralliin.

Olen elänyt suurlakosta konsensukseen, Helsingin kisoista Sotshiin olympialaisiin, Maalaisliitosta Keskustaan, Vennamosta Soiniin.

Olen elänyt saaresta kirkonkylää, kylästä kaupunkiin, lavatansseista diskoihin, Puupääelokuvista HBO-sarjoihin, kyläkaupoista ostoskeskuksiin.

Olen elänyt poikakerhoista moottoripyöräjengeihin, puuhevosista Pleikkareihin, kahvimyllyistä  kapselikeittimiin, porokahvista latteen.

Olen elänyt Nikita Hrutsovista Vladimir Putiniin, Harry S. Trumanista Barak Obamaan, kylmästä sodasta kylmään sotaan.

Olen elänyt iloista suruihin, onnesta pelkoihin, tyvestä latvaan, kädestä suuhun, päivästä päivään.

Tulen elämään ensimmäisestä aamusta viimeiseen iltaan, mutta mitä sitten?

Tärkeintä on, että olen elänyt vauvasta Iirikseen!

LEVEL IX

Olen onnistunut siirtymään ajankäytön organisoinnissa tasolle 9. Siis nyt, kun aikaa olisi tehdä asioita  rauhassa ja pieteetillä. Johtuu varmaan ominaisuudestani saada kaikki tehytyä valmiiksi mahdollisimman nopeasti, jotta voisi aloittaa mahdollisimman nopeasti uuden homman loppuu saattamisen mahdollisimman nopeasti.

Kaikki edellä mainittu kulminoituu jokapäiväisissä askareissa. Kun siivoan, seuraavat työvaiheet  toisiaan ilman yhtään turhaa liikettä; ensin tavaroiden siirtely pois tieltä, sitten vessanpyttyjen pesu, imurointi, vessojen pesu, lattioiden pyyhkiminen, pölyjen pyyhkominen, tavarat paikoilleen, pesuhuoneen siistiminen, suihku. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ei kahvitaukoja, ei fb-suimailua, ei mitään asiaan kuulumatonta. 

Kun aamupuuro porisee vaadittavaa minuuttiaan, otan esiit levitteen, juuston, makkaran, leivät, pesen tomaatin, nakkaan omenahillopurkin pöydälle, ohimennen puurokattilaa hämmäyttäen. Suolat nakkaan huttuun toisella kädellä, leipiä paahtimeen toisella. Minkä sisäkön maailma minussa menettääkkän!

Auton pitää olla tosi likainen, suolan kyllästämä, jos Nesteen ip-hallissa sen pesuun minulta menee enemmän, kuin minimivelotuksen (20 min.) aika. Noh, tässä on kyse oikeasta säästöstäkin.

Kun kolaan lunta tai leikkaan nurmikkoa, sama kaava toistuu, kaikki tietyssä järjestyksessä, aloitus tuolta kulmalta, siitä tuon nurkan kautta tuolle alueelle, etc. Kun voisi tuuppia kolaa tai ruohonleikkuria verkkaiseen tahtiin, jutella kotona ohikulkijoiden kanssa, kuunnella Saarelassa linnun laulua. Mutta ei, pää punaisena eteenpäin, kuin luuska laput silmillä.

Nyt pelottaakin, että pian on kohtalona level X, eli androidtaso! En tosin ole vielä täysin sisäistänyt Isaac Asimovin kehittämää "Robotiikan kolmea pääsääntöä". Nehän ovat, kuten kaikki tietävät:

1, Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.

2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.

3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen tai toisen pääsäännön kanssa.

Isaac kehitti myöhemmin tärkeimmän, nollannen pääsäännön:

0. Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. Samalla ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen lisättää "mikäli se ei riko nollatta pääsääntöä".

Enkä muutenkaan koe itseäni ihmisenkaltaisen robotin R. Daneel Olivaw'in klooniksi; Daneelhan vaikutti ihmiskunnan tulevaisuuteen pari-kolmekymmentä vuosituhatta aktivoimisensa jälkeen, minä en muutaman vuosikymmenen porskuttelun kalkkiviivoillakaan.

Pitää kai tuon läyhkeen suhteen tehdä jotakin. Alkaisko taas piiputtelemaan? Perspesällinen katkaisisi sopivasti siivousrupeaman. No, enpä kuitenkaan taida. Sitäpaitsi, minkäs tavoilleen voi? Parempi pysyä ennallaan, jos ei nyt ihan tolkuttomuuksiin äidy. Sillä eihän vanha kettu syö myrkkyä, ja enemmin liityn tanhukerhoon, kuin rupean maneereitani muuttamaan. Tulkoon level X, jos on tullakseen. En kuitenkaan muutu ihmisen kaltaiseksi robotiksi, mutta ehkäpä robotin kaltaiseksi ihmiseksi? Mene tiedä, aika näyttää.

Kuvassa robotin kaltainen ihminen kaataa teetä ihmisen kaltaiselle robotille.

JUKKA, PEKKA, RAUNO, KARI JA MÄ

Toivosen Jukka, tekun luokkatoverini, täyttää tänään 60 v. Hän on joskus kainosti esittänyt, että kirjoittaisin jotakin opiskeluajastamme. Vaikka yllättävän vähän yksittäisiä tapahtumia  palautuu mieleeni, yritän jotakin saada kerrottua.

NO NIIN:

Lahden Teknillisen Oppilaitoksen talonrakennuksen kurssi 1978-1981. Noin kolmestakymmenestä opiskelijasta seuloitui aika pian viiden ryhmä; oli Jukka "Topi", nyk. "Tunneli-Topi" Toivonen, oli Pekka "Temppis" Hakala, oli Rauno "Oippa" Ojala, oli Kari "Kubelowitz" Koljonen Kirkkonummelta, ja oli mä Hollolasta. Mikä meidät yhdisti? Liekö ollut oluen tuttu leuhahdus, mutta ainakin mielenkiinto pokeriin ja sököön. Pian tuli tavaksi kokoontua milloin Oipalle, milloin Kubelowitzille kortti-iltaa viettämään, heillä kun oli opiskelijakämpät. Saattoipa näissä pelihelveteissä aika kulahtaa aamupuolelle asti.

Muutenkin yhteisiö iltoja silloin tällöin vietettiin. Kerran päätimme, ottaa koulusta vapaapäivän, ja jostain kumman syystä ajauduttiin Messilän Kartanohotelliin saunomaan. Siellä perustettiin vesipalloon erikoistunut urheiluseura VESI-PÄRKÄT. Uima-altaalle oli joku nääs unohtanut kumipallon; ei kun peli käyntiin. Viidestä ei saa tasajoukkueita, mutta ainahan vesipallossa joku, joka on veden alla tehnyt koiruuksia, näin olen antanut itseni ymmärtää, on jäähyllä. VESI-PÄRKKIEN tiimoilta käytiin sopivien olosuhteiden vallitessa harjoittelemassa. Piirisarjaankaan ei kuitenkaan päädytty, vaikka Lipposen Paavo oliskin tykänny!

Kenenkään ei pidä luulla, että tuo aika oli pelkkää läträämistä ja kortinläiskettä. Opiskelut saatettiin finaaliin, itse kukin. Eikä noita sauna-ja kortti-iltoja niin kovin tiuhaan ollut. Sitä kuitenkin näin jälkikäteen ihmettelen, miten rahat riittivät? Juuri vakinaisen toimen saaneen pankkineidin palkka ei ollut kaksinen, eikä ollut opintolainakaan. En kuitenkaan muista koskaan pulaa olleen. Ensimmäinen oma asuntokin ostettiin Hilpan kanssa tekun viimeisenä vuonna. Usko tulevaisuuteen oli luja.

Anttolassa tällä porukalla käytiin parikin kertaa. Kerran talvella Avokkaassa. Talvinuotta taisi olla muille ensikokemus. Toisen kerran Kuopion Asuntomessureisulla, silloin oltiin yötä Rantaharjussa.

Jonkin verran silloisen Kiekko-Reippaan pelejä käytiin katsomassa. Oippa oli meistä ainoa auton omistaja. Hänellä oli Fiat, malliltaan se, mistä jalostettiin perus-Lada. Sillä töryytettiin joskus vieraspeleihinkin. Sellaisessa Hakalan Pekka "Temppis"-nimenkin sai. Taisi olla Ilves-matsi Tampereella. Me kannustimme omiamme kurkku suorana "tsemppiä, tsemppiä"-huudoin. Pekka, joka ei tainnut olla terminologian kelkan kyydissä, hihkui mukana: "temppistä, temppistä!"

Oippa oli ruoan vilpitön ystävä, jos ei niinkään laadullisesti, niin ainakin määrällisesti, vaikkei erityisen tanakka ollutkaan. Kerran, kun oltiin syömässä Havajinleikkeitä Annan Pubissa (nyk. Iloinen Kulkija), pyysi Oippis, yhden syötyään, tarjoilijaa tuomaan toisen. Tämä ei meinannut uskoa, mutta pakkohan se oli, kun rahalla maksettiin. Kevyesti upposi santsiannos mieheen. 

Oipan tyttöystöävä oli kulttuuripersoona, vei ystävämme kerran oopperaankin. Sitähän meinasi tulla eropeli, kun Oippa-raukka nukahti kesken peformanssin!

Kubelowitz oli joskus tiukilla. Hän oli ollut ennen tekua Saudeissa töissä, tuonut matkassaan pari melko äyreliästä kultaketjua. Ne hän joutui muistaakseni toisen vuoden keväällä realisoimaan pärjätäkseen lukukauden loppuun. Tekussahan oli 4 kuukauden kesäloma, sekä ihan reilu joululoma. Olimme, minä ainakin, kaikki lomat duunissa. Olin Rauma Repolan talotehtaalla Nykyisen Sibeliustalon vieressä. On siellä vähän maisemat muuttuneet niistä ajoista.

Kube osoitti kerran logiikkansa yksinkertaisen nerouden. Maanmittauksen kokeissa kuului yksi kysymys: "Mikä on prismaristi?" Prismahan on maanmittauksessa käytettävä apuväline linjojen merkkaamiseen, prismaristi sellainen, millä voi kuikuilla kahteen suuntaa, ottaa kulman (eiköpä laserit homman hoida heuzutage). No, Kari kun ei ollut varma vastauksesta, hän johtopäätteli, että kun kerran hanuristi on hanurinsoittaja, täytyy primaristin olla prisman käyttäjä! Ei tuottanut veitsenterävä päättelykyky sillä kertaa pisteitä.

Temppis oli luokkamme kopiovastaava. Paljon opiskelumateriaali kopioitiin, ja Pekka oli uhrautunut sen tekemään. Laitoksella oli kunnon kopiokone, eihän siitä muuten mitään olisi tullut. Kopiot tietysti maksoivat. Temppis piti niistä kirjaa, ja ilmoitti määrät ja saajat kerran kuussa eteenpäin. Kopiot oli hinnoiteltu siten, että Temppis sai omansa vaivan palkkana ilmaiseksi. En muista nopeampaa tupakoitsijaa tavanneeni, kuin Pekka kesken kopiontisession tupakkahuoneessa oli. Valehtelematta Marlboro oli puolen minuutin kuluttua sytyttämisestä pitkänä kekäleenä hehkuva natsa. Temppis kykeni tähän muutamalla imaisulla, ja takin liepeet liehuen avanti!

Topi ainoana Lahtelaisena oli jonkinlaiinen seremoniamestarimme. Hän tiesi mestat ja tapahtumat, tunsi kaikki, ketkä pitikin tuntea. Hänen johdollaan, ainakin aloitteestaan, tuli monta hauskaa hetkeä vietettyä.

Väli- ja hyppytunneilla meillä oli oli tapana käydä jo edesmenneen Urheilutalon kuppilassa kahvilla. Mutikaisen Rainer, joka ei ollut kiireisimpiä miehiä, ei kahvin juonnissa, eikä muissakaan touhuissaan, saattoi pohdiskella jotakin ongelmaa siten, että kolmen tupakin jälkeen oli vielä puolet kahvista juomatta. Kerran, kun minulla oli piippukausi menossa, tallusteltiin kahvilta tunneille. Minä kopistelin snagan tyhjäksi kengän kantaan. En muista, kuka luokassa vieressäni istui, taisi olla Laukkasen Mikko, kun tämä alkoi nuuskia, ja loihe lausumaan "Täällä palaa joku". No paloihan siellä, piipunperskeet olivat sujahtaneet samettihuosujeni upslaakiin! Haiku nousi kuin Hallahinaajasta, melkoinen reikä ilmestyi Pertsan lahkeeseen! Johan myrkyn lykkäsi, meni tärviölle myrkynvihreät sammarit!

Talontakennuksen opettajana meilla toimi LS, melkoinen persoona. Hän oli arkkitehtinä tehnyt huomattavan uran, suunnitellut mm. Lahden jäähallin ja Keijupuiston lähiön. LS jäähdytteli siis tekun opettajana. Hänellä oli omat tapansa. Kokeet olivat vuodesta toiseen samat, jokainen osasi ne vastauksineen ulkoa. Mutta oli aivan sama, minkä numeron sai kokeista. LS:lla oli oma omituinen "lottosysteeminsä", jonka mukaan numerot todistukseen tulivat. Jos LS oli kokeiden aikaan krapuloissaan, hän saattoi poistua puoleksi tunniksi, ja dallata linja-autoasemalle nappaamaan yhden Lahden Sinisen.

LS järjesti perinteisesti joka kurssille ekskursion Forssaan Ahlströmin tehtaalle. Kohtelu ja tarjoilu oli tuleville mestareille ylenpalttista. Obligatorisen tehdaskierroksen jälkeen syötiin, saunottiin ja juotiin. Mukaa bussiin kotimatkaeväiksi vielä kiikutettiin joku kori olutta, useita vodkapulloja. Aika kööri meitä kokoontui auton takaosaan. LS isti takapenkin keskellä, minä ja Kubelowitz seuraavassa penkissä, Kube käytävän puolella. Vodkapullo kiersi ringissä. Kari antoi sen taakseen LS:lle. Tämä otti naukut. Kari huomasi, että miehellä alkoi kiertää. Hän tuuppasi muovikassin tämän käteen. LS ehti hädin tuskin läimästä kassin suunsa eteen, kun laatta alkoi lentää, kaksi suihkua, toinen käytävälle, toinen suoraan Kubelowitzin päälle! Sen jälkeen Karin arvosanat muuttuivat kiitettäviksi.

En suinkaan LS:sta paheksu, enkä opetusta moiti. Hän oli ammattimies, tietoa saatiin hirsisalvoksista turvekaton perustamisee saakka.

Topi meni valmistumisen jälkeen Lahden kaupungin leipiin, sittemmin hänestä tuli Lahden Kaupunginteatterin käyttöpäälikkö. Topia silloi tällöin tapaan, enkä ainoastaan siksi, että häneltä saan ystävänlippuja teatteriin.

 Hakalan Pekka hakeutui Keskolle myymään rakennustarvikkeita yrityksille. Nykyään hän on Wienerbergerin palveluksessa, siis tiilien

parissa. Temppistä olen joskus raksamessuilla tavannut, perjantaina törmättiin sattumalta Triossa.

Oippa meni Asikkalalaisen rakennusfirman hommiin mestariksi, on kai siellä vieläkin.

Kube pestautui Kirkkonummen kunnalle. Tällä haavaa hän on Lohjan kaupungin kirjoilla kiinteistömestarin nimikkeellä.

Ja minusta tuli minä.

Anteeksiantamatonta, kuinka vähän olen/olemme pitäneet yhteyttä vuosien saatossa. Viimeeksi oli kortti-ilta Topin luona n. 20 vuotta sitten! Hävettää!!! Koljosen Karin häissä olin vuosi pari tekun jälkeen. Topin kanssa pidettiin syksynä muutamana verkkoja Päijänteellä Vähä-Äiniöllä. Siitä olen muistaakseni blogiinikin kirjoittanut. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, ja tehdä vaikka Topin kanssa päätös, että kutsutaan vanha jengi koolle taas.  

Vielä kerran paljon onnea Tunneli-Topi!

En tähän hätään löytänyt ainoatakaan kuvaa noilta ajoilta, en edes luokka -sellaista. Siis laitan lopuksi rakennusmestarien ja -insinöörien tunnuksen. Älkää, hyvät toverit, sotkeko sitä vapaamuurarien vastaavaan, vaikka muuraustakin ollaan jouduttu teettämään.

MUISTOJA KEVOLTA 4, eli Kevokuvakirja 2

Aivan pakko on vielä Utsjoelle muistojen roottorein palata. Nimittäin taas kerran yhtä tiettyä kuvaa järjestäytymättömyydellään aina yllätyksiä putkauttelevasta arkistosta etsiessäni suolsi tämä hyväkäs käteeni Agfan kuvakuoren, mikä sisälsi jokusia kuvia Kevolta.

Ensin muutama otos talosta, ruskaloistossa, talvella ja taas syksyllä takaviistosta. Voitte kuvitella, ettei tien tekeminen, ylipäätään rakentaminen tuolle paikalle ollut lapinvuokoilla tanssimista! Olletikin, kun tekijäporukassa ei ollut sähkö- ja putkimiestä lukuunottamatta yhtään rakennusalan ammattilaista, jollei jonkin karkean seulan läpi sihdattuna minua voi sellaisena pitää. Ja lähimpään säälliseen rautakauppaan oli reilut 150 kilsaa. Ja kun paikalliset muurarit soutivat kesäisin lohta, erottivat syksyisin poroja, ansoittivat talvisin riekkoja, istuivat keväät jokivarressa odottamassa jäitten lähtöä, oli heidän aikatauluttamisensa ongelmallista ja haastavaa.

Maisemat Kevonsuun talon ikkunoista ja partsilta eivät olleet pöllömpiä; Jesnalvaara syksyisessä tai talvisessa habituksessaa on silmänilo. Ensimmäisenä kesänä tuntui uskomattomalta, ettei aurinko heinäkuun alussa painunut laisinkaan vaaran taa, vaan kiersi sen ylitse ylväästi. Silloin asuttiin vanhassa mökissä, ja unen tulo oli vaikeeta, vaikka ikkunoissa jotkin verhonretaleet olikin.

Siinä Doris, vielä elämänsä kunnossa, osoittaa urheuttaan uhmaten Kevojoen hyytävää virtaa.

Poronerotusta tunturin laella. On aika alkutalvea, koska on päivänvaloa. Kerran pari olin paikalla marras-joulukuun taitteessa, jolloin tunnelma voimakkaiden valonheittimien loisteessa eläinten ja ihmisten hengityksen huurutessa kuvauksellisesti, oli unenomainen. Toivottavasti saan vielä joskus käsiini Olli-enon silloin ottamia kuvia.

Haneli salastaa (siis salakalastaa) Kevojoen suistossa. Perisavolaiseen tapaan Hilppa airoissa, lapinkoira Riina korvat pystyssä, allekirjoittanut tietysti laiskottelee perätuhdolla.

Tai olihan minulle kipparin tehtävät sälytetty. Mikähän idea meillä on ollut ottaa molemmat koirat muutenkin kapeaan ja kiikkerään jokiveneeseen? Ja onhan siellä jossain Doriskin, ei vaan ollut samanlainen linssilude, kuin Helmi.

Hilppa Kevonsuun tuvassa.

Sujalan Aaron hillastusväline. Hyväpä silla oli tuntujärvelle päräyttää. Suurin osa paikallista kuitenkin, se on myönnettävä, joutui hillareissuillaan tyytymään Lantikkaan tai mönkijään. Lie ainoat, jotka lakkansa kävellen hakivat olimme me.

Jokunen rekisteröity Tenon vene. Lohijoellehan ei ole asiaa muulla paatilla. Silloin, 1990-luvun alussa veneentekijöitä Utsjoelta löytyi. Muistaakseni Ollin veneen veisti Uula Antti ... joku. Venemestareita on varmaan vieläkin, koska venhoja tarvitaan, enkä oikein osaa kuvitella kuttaperkkakaukaloa Tenonsoutuun.

Kai tuossa tilanteessa on ollut kartta oikein päin, koska olen tässä ja nyt tätä kirjoittamassa.

WAIBLINGENIN KEIKKA

1970-luvun taitteessa päätettiin ystäväni Risto "Ruikku" Räihän kanssa (Ruikkuhan oli maailmanmaineen kynnyksellä lopettaneen The Pictures-yhtyeen rytmikitaristi), että lukio on muita varten. Ristolla oli joku sukulainen naimisissa Etelä-Saksalaisen puutarhurin kanssa. Tätä kautta saimme sovittua työpaikan Waiblingenissa, pienessä kaupungissa Stuttgartin tuntumassa. Siitä sitten vaan silloisella Finnhansalla Travemyndeen, sieltä MUD-4:lla, omistamallani tuskanpunaisella "pompannapilla" autobahnille. Ristolla ei siihen aikaan ollut ajolisenssiä, mutta sujui tuo 750 km:n matka yhdeltä kuskiltakin. Sen voin vakuuttaa, että Fiatimme ei ollut stradan nopein kulkuneuvo!

Firma oli nimeltää "Gartengestaltung Jakob Schmieding". Toimenkuvana olivat istutukset, nurmikot, kiveykset ja pienessä mittakaavassa maisemointi. Työkohteet olivat enimmäkseen julkisten rakennusten ja kerrostalojen pihoja, jonkin verran myös yksityisasiakkaita oli. Toimipaikka sijoittui keskellä peltoja parin kilometrin päähän Waiblingenin kaupungin keskustasta. Rakennus oli uudehko kivitalo. Schmiedingin perhe asui ja yrityksen konttori sijaitsivat rakennuksen kaksikerroksisessa osassa. Siipiosassa oli useita huoneita ja iso yhteiskeittiö. Siellä mekin, sekä kaksi suomalaista nuorta puutarhuria, asustimme. Myös yksi saksalainen työntekijä, jonka varsinainen koulutus jäi meille epäselväksi. Pihapiiriin kuuluivat myös varastohalli sekä parakkimaiset asuintilat, joissa asui kymmenkunta silloisesta Jugoslaviasta tullutta siirtotyöläistä. Laajahko taimitarha reunusti rakennuksia kahdella sivulla. Luetelluiden lisäksi yrityksen työvoimaan kuuluivat autokuski, sekä kaksi myöhäisessä keski-iässä olevaa "kivimiestä". Nämä olivat paikallisia, asuivat omissa kodeissaan. Näin ollen firmassa tekijöiden pääluku oli viidentoista ja kahdenkymmenen välillä, riippuen kulloisestakin jugoslaavien määrästä.

Työpäivän pituus oli 10 h, lauantaisin 6. Kahdeksantuntinen töypäivä, 40-tuntinen työviikko, ylityökorvaukset, ne olivat silkkaa utopiaa. Mutta palkka oli hyvä, ainakin suomalaisittain mitattuna. Ja hyvin sillä toimeen tuli Saksassakin. Me suomalaiset saimme heti parempaa tuntipalkkaa, kuin jugoslaavit, vaikka olimme aluksi melko kädettömiä. Jonkin ajan kuluttua, kun hommat alkoivat sujua, kihautta Herr Schmieding vielä palkkojamme.

Ruikku ei mennessämme sanaakaan saksaa osannut, oppi toki aika pian "eine halbe" sanomaan. Oma kielitaitoni oli muutaman vuoden huonon oppikoulutankkaamisen varassa, mutta sen kera pärjäsi, aikaa myöten paremmin ja paremmin. Jugoslaavitovereiden kanssa kommunikointi oli melkoista viittomakielen parodiaa. Mutta asiat selvenivät, tavalla tai toisella. 

Nuo silloisen "esiripun" takaa tulleet olivat aika veijareita. Kun työnjohtoa ei ollut paikalla, oli yleistä, että he kokoontuivat rinkiin, polttivat tupakkia, naukkailivat olutta, turinoivat omalla kielellään. Jos pomo sitten päräytti paikalle, alkoi säpinä; kävi niinkin, että he repivät työkalut käsistämme päästäkseen puurtamaan ahkerasti. Meitä he katselivat kunnioittaen, ylöspäin, kun uskalsimme istua "perstupakille", vaikka silmäätekevä oli vieressä. Ymmärrän kyllä heidän käytöksensä; huono palkka, alkeelliset asumisolot, koti ja perhe kaukana. Vaikka olihan pienikin palkka suuri Jugoslaviamittarilla katsottuna. Eräs heistä selvitti meille, että kun on täällä muutaman vuoden töissä, pystyy kotimaassaan ostamaan kaivinkoneen ja muuta tarpeellista oman puljun pystyttämistä varten. Jugoslaavit olivat keskitalvella jonkun kuukauden kotonaan palaten taas keväällä.

Talvella ei tehty lauantaisin töitä. Kylmimpään aikaan ei tietysti ollut istutuksia, mutta kiveyshommia meille riitti. Saksalaiset pitivät myös hiljaisena aikana reiluja lomia. Yksi viikko, kai tammikuussa, oli meillä rokulia, kun satoi aika paljon lunta.

Aluksi meitä kummaksutti, kun alkoholia sai joka kaupasta, ja se oli halpaa, eritoten oluet ja viinit. Mutta ei se meitä sekaisin saanut; työtytmi oli sen verran hektistä, ettei siinä paljon ehtinyt ryypiskelemään. Aina lauantaisin dallattiin Waiblingeniin ostamaan viikon eväät. Sunnuntaisin kierreltiin lähiympäristöä, tutustuttiin Stuttgartiin. Käytiin myös potkimassa palloa läheisillä niityillä. Joskus sinne oli kokoontunut kylän poikia pelaamaan itsetehtyihin maaleihin, ja pääsimme joukkoon mukaan.

Stuttgartin yöelämään kävimme tutustumassa vain pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla eksyimme erääseen discoon. Paikassa oli melko rempseä meno päällä, eikä tuoksu ollut lähtöisin pelkästään Marlborosta! Tuskin saimme oluet nokkamme alle, kun kaksi vähintään parimetristä, etniseltä taustaltaan ei-sakalaista korstoa tuli ilmoittamaan, että pojat taitaa olla ihan väärässä paikassa. Niinpä hipsimme vähin äänin toisiin mestoihin. "Punaisten lyhtyjen katuakin" käppäiltiin, mutta eihän me tohdittu mihinkään ryhtyä. Waiblingenista ja ympäröivistä pikkukylistä löytyi ihan mukaviakin menopaikkoja, joissa silloin tällöin vierailimme. Monesti meiltä kysyttiin, mistä olimme kotoisin? Kreikka oli tavallisin arvaus. Kun sitten alkuperämme paljastimme, muuttui kohtelu kertaheitolla! Liekö sodan arvet Lapin hävittämisineen kaikkineen ollut vielä näkyvissä. Ja kävihän jo siihen aikaa rusaasti saksalaisturisteja Suomessa tyhjentämässä aamupalapöytiä ja maitolaitureita.

Joskus talvella piipahdimme Neckar-stadionilla katsomassa Beckenbaueria, Mulleriä ja kumppanita. Hieno hetki! Eikä tullut kylmä, kun "jäätelöpoijat" kiertelivät katsomossa myymässä mm. pieniä konjakkiputeleita.

Uria Heepin konsertissakin oltiin. Sinne meidät vyöräsi viereisessä huoneessa asuva saksalaiskaveri. Tämä oli varsinainen hippi; puoliselkään ulottuva tukka, rauhanmerkein ja kukkasin tuunattu Kleinbus. Hänen huoneessaan saimme viikonloppuisin, jos hän itse oli kotonaan käymässä, kuunnella muutamia ostamiamme levyjä, kuten tietysti hänenkin omistamiaan. Itse konsertista en muista juuri mitään, vaikka paria olutta enempää ei tullut otettua.

Kun sitten tuli kesä, lähestyi juhannus, päätettiin, että on pakko päästä synttäreitäni viettämään järven rannalle. Joten otettiin yksi lauantai vapaaksi, ja päräytettiin perjantai-iltana pari sataa kilsaa Bodenseelle, Saksan, Sveitsin ja Itävallan rajalle. Sehän oli ihan kunnon lätäkkö, oikein laivojakin seilasi turisteja rahtaamassa. Me tyydyttiin polkuveneeseen, mutta vesille päästiin!

Heinäkuussa sitten koti-ikävä äityi niin voimakkaaksi, että hieman ennen vuoden diilin päättymistä saimme puhuttua itsemme irti. Köröttelimme sivistyksen vuoksi (matkailu avartaa) Strasbourgin kautta Ranskan puolelle nähdäksemme hieman sitäkin maata. Yötä oltiin metsässä taivasalla parin viltin turvin. Voin vaikka vannoa, että lähistöltä kuului villisikojen "kruik... kruik"-ääniä. Vai lienenkö ollut Asrerixin lumoissa? Sitten Belgian ja Hollannin kautta Saksan puolelle, lautalla Ruotsiin, edelleen Tukholmaan, sieltä Turkuun, Turusta Mikkelin kautta Anttolaan. Paluuiltana muistan tavoittaneeni ystäni Ahos-Riti-vainaan, jonka kanssa riitti porisemista tuliaskessuja vedellessämme.

Kyllä meillä, ainakin jommalla kummalla, jonkin lainen kamerakin matkassa oli, mutta en onnistunut löytämään kuin nuo kaksi kuvaa: Tupla-Selfie, ja Pertsa työn touhussa. Pitääpä Ristolta kysyä, josko hänellä olisi enemmän otoksia tallessa.