TIEDE JA TAIDE

  Kyhäelmieni ”TIE” ja ”TIEDE” jälkeen kerroin käsitteleväni ominaisuutta ”TAITO”. Se jääköön tuota tuonnemmaksi; aion iskostua aiheisiin ”TIEDE” ja ”TAIDE”.

  Määritelmän mukaan tiede tarkoittaa todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimusta sekä sen avulla saatua tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta. Taiteella tarkoitetaan kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään tuntemia tunnevaikutuksia. Minun määritelmäni mukaan tiede pyrkii aina absoluuttiseen totuuteen, taide kuvastaa tekijänsä ajatuksia, mielipiteitä sekä mentaliteettia, ja sillä halutaan vaikuttaa kokijansa maailmankuvaan. Tiede etsii olemassa olevaa, taide luo jotakin, mitä ei ole ennen ollut.

  Tieteen eri suuntia ovat matematiikka ja logiikka, luonnontieteet, tekniikka ja lääketiede, sekä yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet. Taide voi olla kuva-, sana-, elokuva-, teatteri-, tanssi-, ja käsityötaidetta, tai teollista/taiteellista suunnittelua.

  Tieteen harjoittajat ovat pääsääntöisesti ammatin harjoittajia, hyväpalkkaisiakin, kun taas taidetta tekevistä monet riutuvat pikakaurahiutale-, ja tonnikala-ahdingossa. Tiedettä harjoitetaan kliinisesti, tunteet sivuun jättäen. Taidettakin voi tehdä 8 tuntia päivässä, mutta onko se silloin samanlaista, kuin inspiraatiosta syntyvä, oikeaan hetkeen toteutuksensa sijoittava taide. Jotenkin vierastan ajatusta ”nine to five-taitelijasta”. Toki vaikkapa kuvanveistäjä, joka on luomuksensa saanut mielessään, paperille, pienoismalliin saakka kehitettyä, tulee lopullista teosta päivittäin valmistamaan. Myös kirjailija, kun on romaaninsa aiheen, juonen, tyylin, etc., saanut hahmotettua, alkaa ankaran puurtamisen. Mutta hieman kirjoittamista itsekin yritelleenä tiedän, ettei se suju, ainakaan minulta, niin, että istahtaa aamulla näppiksen eteen, ja alkaa paukuttaa. Kyllä se vaatii oman tunnetilansa.

  Tiede on kylmiä tosiasioita, yritystä ja erehdystä, rankkaa aherrusta, taide on inspiraation etsimistä, vaikuttamista, elämäntapa. Tiede tarvitsee rahaa, laitteita, laboratorioita, avustajia, organisaatioita. Taide tarvitsee vapautta, ajatuksia, innostusta. Tiede on teknistä touhua, taide on kulttuuria.

  Molempia, tieteen tekijöitä sekä taiteilijoita maailmamme tarvitsee. Tiede kehittää elämäämme helpottavia, sitä pidentäviä, ja viihtyisämmäksi tekeviä elementtejä. Taiteilija jakaa mielihyvää, iloa, esteettistä nautintoa.

  Tiede ja taide kohtaavat monissa suurissa taitajissa, neroissa, Leonardo da Vinci lienee tunnetuin esimerkki. Galileo Galilei kirjoitti useita teoksia. Monet tiedemiehet, mm. Isaak Asimov, Arthur C. Clarke ja Sir Fredrikc (Fred) Hoyle olivat tuotteliaita kirjailijoita. Niin, tietysti myös Arkhimedes, klassinen esimerkki tieteilijä-kirjailijasta, kuten Benjamin Franklinkin.

  Siinä ajatuksia tieteestä ja taiteesta, pähkinän kuoressa, kummastakin voisi kirjoittaa vaikka kuinka laveasti. Nyt ei muuta, kuin jokainen omia mielihalujaan taiteen saralla toteuttamaan. Ei taiteen tekeminen rakettitiedettä ole.

Leonardon keksintö ja taulu

TIETO

  Jokunen päivä sitten pohdiskelin kiehtovaksi kuvaamaani sanaa tie. Nyt alistan yhtä kiehtovan käsitteen tieto viiltävän analyysin, purevan pohdinnan,  perusteellisen tarkastelun, ikeeseen. Olletikin, kun suomenkielen verbi tietää on muodostunut sanoista  tie, tuntea tie.

  Platonin Theaitetos-dialogin perusteella tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. ”Tieto on valtaa”, ja ”tieto lisää tuskaa”. Siinäpä pari kliseetä alkuun ruodittavaksi. Molemmathan pitävät paikkaansa. Koska tieto on valtaa, sen avulla kiristetään ja saadaan hyötyä, etuuksia, työpaikkoja, poliittista asemaa. Sen saamiseksi urkitaan, varastetaan, kidutetaan, tapetaan, valehdellaan, jopa ääritapauksissa opiskellaan. Tietoa voi salata, pimittää, vääristellä, muotoilla levittäjänsä mielipiteitä vastaavaksi. Tuskaa tieto myös aiheuttaa; on monesti armollista olla tietämättä tietyistä asioista. Mitä et tiedä, sitä et murehdi.

Tiedon portaat ovat pitkät kiemuraiset

  Tietoa on maailma pullollaan, sen virta on valtaisa, ehtymätön, pidäkkeettömästi rönsyilevä, ainakin länsimaisessa demokratiassa. Tänä päivänä sitä pursuaa joka puolelta. Eri mediat, internet, sosiaalinen media suoltavat sitä kasvavalla nopeudella, mille kattoa ei tunnu olevan näköpiirissä. Nyt, kun tiedon saaminen on vaivatonta, tuntuu siltä, että ihmisen aivot alkavat sopeutua siihen, että mitään muuta ei tarvitse muistaa, kuin ainoastaan se, mistä tiedon pikaisemmin löytää. Vielä viitisentoista vuotta taaksepäin minäkin muistin lukuisan joukon puhelinnumeroita, pari pankkitilinumeroa, moniaita matemaattisia kaavoja. Nyt on hakemista omassa puhelinnumerossakin.

  Tietoa on monen moista; on tärkeää, on turhaa, on triviaa, on nippeli- sellaista. Tiedon voi hyväksyä, siihen voi olla uskomatta, tai siihen voi suhtautua skeptisesti. Mihin tietoon sitten voi/kannattaa luottaa? Se on tietysti jokaisen oma valinta. Ja meillä maan matosilla on niin erilaisia luonteita, katsantokantoja, suhtautumistapoja. On hyväuskoisia, on epäilijöitä ja kyseenalaistajia, on henkilöitä, jotka eivät usko kuin itseensä (näillähän on Kilimanjaron kokoinen ego), ja kanssamatkustajia, jotka eivät usko mihinkään. Mediasta tulvivaan tietoon tulee kaiken kaikkiaan suhtautua skeptisesti, samasta asiasta tai tapahtumasta kun saattaa tulla aivan vastakkaisia tietopläjäyksiä, riippuen tiedon lähteen poliittisesta, etnisestä, etc., kannasta.

  Mihin minä, Pertti Juhani, sitten uskon. Näin eläköitymisen kynnyksellä, kyynisyyden alati lisääntyessä, maailmankuvan hämärtyessä (vaikka tulevaisuuden kirkkaana haluankin nähdä), en usko aukottomasti juuri mihinkään. Uskon luonnontieteisiin omassa, ja omamme kaltaisissa, universumeissa. Jos on, kuten uskon olevan mahdollista, parauniversumeita, niin niissä luonnonlait varmaankin heittävät häränpyllyä. Uskon vakaasti, että emme ole maailmankaikkeudessa yksin; jossakin äärettömyydessä piileskelee lukuisia eri kehitysvaiheessa olevia sivilisaatioita, ja kehityksensä ensiaskeleita ottavia elämänmuotoja.

  Aluksi esille ottamieni parin kliseen lisäksi on lukuisa määrä muitakin tietoon liittyviä sanontoja. Tässä ja nyt mieleeni tulee ainakin agenttien käyttämien kevennysten äiti: Jos kertoisin sen sinulle, minun pitäisi tappaa sinut. Tai ainakin nuoruudessani viinatrokareille kuiskattu kysymys: Onks tietoo? Tulkoon kuitenkin jokainen autuaaksi uskossaan!

  Niinpä niin, kun tällä linjalle on lähdetty, taidankin seuraavalla kerralla pureutua ominaisuuteen taito.

Vaka vanha Väinmöinen, tietäjä iänikuinen. (Pinssi, Ruikun taidetta)

ÄITI

Miehen lienee vaikeaa tietää äidin tunteita, tajuta äidin vaistoa, samaistua äidin rooliin, kokea äidin elämyksiä. Äiti on mystinen ja myyttinen hahmo, jokaiselle edes liki pitäen normaalille ihmiselle se tärkein läheinen.

   Koska me körmyniskat emme voi tulla raskaaksi, kantaa sikiötä kuukausitolkulla, synnyttää lopulta uutta elämää, olemme ulkona, poissa kartalta, ihan pihalla, niistä ajatuksista, mitä äitien päissä liikkuu. Ei niin, ettei lapsi isälle olisi megalomaaninen kiintymyksen kohde, ainainen ilon lähde. Ja isä lapselle, jos niikseen tulee, jatkuva turva ja tuki, opettaja ja ohjaaja.

  Sanotaan: ” Äidin rakkautta ei mikään voita”. Pitää varmasti paikkansa. Siinä tunteet ovat kasautuneet sellaiseksi tihentymäksi, ominaispainoltaan osiumin arvoakin suuremmaksi, että eivät Romeo ja Julia, eivät Elisbeth ja Richard, eivät Orfeus ja Eurydike, eivät Lancelot ja Guinevere, eivät Kleopatra ja Marcus Antonius, eivät Paris ja Helena, koskaan päässeet sellaisen rajoja kolkuttelemaan. Liekö lähinnä ”täydellistä rakkautta” olleet Edward XIII ja Wallis Simpson.

  Äidin rakkaus on pyyteetöntä, tarvittaessa yksipuolista, aina anteeksi antavaa, viimeiseen asti ymmärtävää, joskaan ei välttämättä hyväksyvää.

  On tietysti minimaalinen määrä mieleltään järkkyneitä äitejä, kuten lapsiakin. Silloin eivät kuvailemani asiat toteudu, luonnon lait kääntyvät itseään vastaan. Valitettava fakta on: tapahtuu äidinmurhia, tapahtuu lapsenmurhia. Joku on sanonut: ”Äidinmurha on kaikista fyysisesti mahdollisista rikoksista sovittamattomin”.    Jätetääpä kuitenkin tällä kertaa vääristymät ja sivujuonteet, niin Oidipus-, kuin Elektra-kompleksitkin käsittelemättä. Sen sijaan lopetellaan toivottamalla jokaiselle äidille erinomaista, mutta näköjään hieman sateista, juhlapäivää.

  Lopuksi Augustin, 5 v., määritelmä äidiksi tulemisen ihmeestä: ”Kaikki tädit voivat synnyttää lapsia, kunhan niillä on ruumis ja etuosa”. Voiko sen paremmin ilmaista?

Ritva-sisko, isoäitini Emma, minä äitini sylissä 1952 jaa.

TIE

  Tie on kiehtova sana. Sen lisäksi, että se nykyään tarkoittaa maastoon rakennettua, tai muotoutunutta, nykyään lähinnä ajoneuvoille ja kevyelle liikenteelle omistettua kulkuväylää, sitä käytetään puhuttaessa, elämästä, urasta, ammattiinvalmistumisprosessista, esimerkkinä tavasta toimia tai elää, muutamia listatakseni. Ehtoopuolen ihminen on yleensä kulkenut pitkän tie, jostakin johonkin, kehdosta hautaan, kasvatuslaitoksesta katkaisuhoitoon, yliopistosta öky-yhtiön hallitukseen, Saimaan saaresta eläkkeelle. Lukemattomissa lauluissa kerrotaan "pitkästä tiestä", "omasta tiestä", ties mistä "tiestä". Ihmisen päätöksiä kuvataan "valituksi tieksi".
  Kalle Päätalon kirjoissa ihmisen elosta ja olosta käytetään sanontaa "elämän varsitien tallaaminen". Varsitie tarkoitti Kallen maalailemina aikoina talvisavotassa hakkuupaikalta lanssille johtavaa hevostietä. Lanssi puolestaan oli puiden varastointipaikka jäällä, ja sieltä ne kevään saavuttua uitettiin pois. Eli kuvaava sanonta, sopii niin tukeille ja pölleille, kuin ihmisellekin.
  On Runoilijan tie, on Kansallisteitä, on Museoteitä, on Postiteitä, on Sininen tie, on Tervatie, oli Raatteen tie, etc. Aleksanteri Suuren valloituretkistä syntynsä juontava Silkkitie oli vuosisatoja pallomme tärkein väylä, aina siihen asti, kunnes merireitit Aasiaan löydettiin.
  Raamatun mukaan Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Virressä puolestaan veisataan: "Tämä tie vie viimein taivaaseen". Mitä moninaisemmat lahkot, kultit, mystiikkaan tai mytologiaan suuntautuneet ryhmittymät puhuvat "tiestä" tarkoittaen heidän oppiensa mahdollistamaa matkaa onneen, auvoon, rauhaan, tasapainoon, ikuiseen elämään.
  Tie voi olla pitkä tai lyhyt; Highway 1 Australiassa on 14 800 km pitkä, Sarkatie Hollolassa alle 50 m lyhyt. Tie voi olla sileä tai kivinen. Tie voi olla leveä tai kapea. Tie voi olla tasainen tai mäkinen, Tie voi olla sula tai liukas. Mutta tarkoitettakoon "tiellä" kulkuväylää, tai olkoon se metafora, on sillä aina yksi ominaisuus; se alkaa jostakin ja johtaa johonkin.
  Tie on myös mm. Frederico Fellinin loistava elokuvaklassikko (La Strada, miksi tie on naispuolinen?), Cormac McCarthyn mainio scifi-opus, ja sen pohjalta John Hillcoatin ohjaama katsomisen arvoinen elokuva, ainakin Chisun, varmasti monen muunkin biisi, tunnetuin lienee Paul Ankan sanoittama ja Sinatran Frankin esittämä, alun perin ranskalainen laulu "My Way". Ja onhan "tie" englannin kielessä "sitoa", detalji, mikä ei kuulu kontekstiin lainkaan, yhtään, vähääkään, tipan vertaa, eikä sen siunaamaakaan.
  Itse olen oman tieni aikaa sitten sisäistänyt, voin sen laitaa siis dallata. Tosin joskus saattaa tulla möyrityksi ravissa, ihan metsän puolellakin, valitettavasti.

Syksyinen tie saattaa olla kaunis

WHO’S THE KING?

Kuka on the King, kun musiikista puhutaan?

Onko se B.B. King, legendaarinen puuvillapelloilta luomisvoimansa kerännyt, 1940-, ja 1950-luvuilla maineeseen singahtanut blueskitaristi ja -laulaja?

Vai onko se Albert King, niin ikään bluesvirtuoosi, jonka kulta-aikaa oli -50-luku?

Entä jos se onkin edellä mainittujen ”kunkkujen”  kaltainen blueshemmo Freddy King.

Mutta kuinka olisi Solomon King? 1960-luvulla maineensa huipulla ollut balladi- ja pop-musiikkia levyttänyt äijä. Paini samassa sarjassa kuin Tom Jones ja Engebert Humperdinck, mutta muistaakseni painoluokkaa ylempänä, niin keholtaan, kuin taidoiltaankin.

Pohtimisen arvoinen on myös King Crimsonin asema ”kunkkurankingissa. Tämä 1970-luvun taitteessa pinnalle ponnahtanut progressiivisen rockin edelläkävijä oli mainio kokoonpano.

Entä löytyykö Kerry Kingin kannattajia? Hän voi olla trash metal-yhtye Slayerin perustajana ja kitaristina, myös Megadeathissa soittaneena olla eräiden mieleen.

Onhan myös Jamaikalla syntynyt reggae fuusio- ja r&b-laulaja Diana King, ehkä hänkin eräiden suosikki.

Luulen, että harva vannoo kotimaisten The Mama King- tai Bad King-yhtyeiden nimiin.

Onko kuitenkin niin, että Elvis was the King?

Minulle kuitenkin on the King ja the Queen Carole King.

Kingejä löytyy paljon lisääkin, nämä nyt ensimmäisinä mieleen tulleina listasin. Heittäkääpä kommentteja, mielipiteitä. Ne käsitellään luottamuksellisena ja salaisina Anttolan Kihuilla televisioitavassa yleisöpaneelissa.

KAUDEN AVAUS

Eilen, 2.5., päräytettiin 1. kertaa tälle keväälle Avokkaaseen. Talvilomalla huhtikuun alussa oli epäilyttävät jääkelit, pääsiäisenä olis veneellä päässy, mutta oli muuta, vappu ei ollu järkevä, koska vaimolla perjantai töitä - siis nyt. Kaikki oli/on ihan oortningissa, koneet, laitteet, vedet, uunit, etc. pelittää. Ainoa pieni harmi oli, että jäät olivat lievästi murjoneet laituri. Noh, lievästi, se on jo korjattu.

Eilisillan hämyä

Ilma on koleaa; välillä paistaa, välillä sataa räntää. Ei haittaa. Blackbird livertää, joutsenet ronklottaa, kuovit kuikuttaa, härkälinnuilla pelit käynnissä, tekevät varmaan taas pesän vakipaikalle 10 m laiturista oikealle, siis maalta katsottuna.

Talvella Luonterilta oli tiemmä löytynyt kuollut kuutti (niisk), mutta myös elävästäkin havainto (hip hei huraa). Siis en verkkoja kutuhauelle ja ahvenelle likoamaan laita; kielto päällä jonnekin asti kesäkuuta, hyvä niin.

Se on sitten koko kesä ja syksy edessä. Viikon päästä ei tänne tulla, mutta vko. 21 Anttolassa vietetään, sitten liki pitäen kaikki viikonloput, heinäkuu kokonaan...katoppa pirua; kello 16:40, ja rakeita pieksää. Pieksää ja pieksää, ei ne oo peukalopään kokosia, saatikka golfpallon, riisiryyniä ne on. Nythän se taitaa laantua.

Meijän puutarhaajatukset ei menny ihan suunnitelmien mukkaan, Pesosen Heikin kanssa tehtiin syksyllä diili, että jos tullee vankat jäät, roudataan kevättalvella saareen joku kuutio soraa laiturin viereen ja mursketta harmaavesikaivon imeytyksen parantamiseen. Sitten oli mieninkinä, että Heguli tulis joskus toukokuussa konheineen tontille. On niät päässy ruusutarha vuosien, vuosikymmenten, saatossa vähän rönsyilemään. Se on varmaan rapiat 1000 m2. Kymmenkunta vuotta sitten se leikattiin alas. Hirveä homma, piikkejä löytyy haalareista vieläkin. Siis Heikin tarkotus on kaivaa ruusut juurineen pois, ja haudata metsän laitaa. Sitten alue tehdään nurmikoksi, mihin istutetaan tarkalla seulalla valittuja kasveja. Noh, eihän siitä mitään jääkelejä tullu. Ja Heikin ryökäle meni vielä telomaan jalkansa paskaksi! Sillähän meni työpakka ihan sekasin. Mutta äsken hänen kanssaan rupattelin. Kyllä homma näillä näkymin tänä kesänä klaarataan. Niin että Kiljusen Matti, jos tämän luet, voit arvata, lautallesi olis jossain vaiheessa käyttöä.

Villiintynyt ruusutarha

Joku ammattihenkilö sais oikeestaan tehä diaknoosin; miksi mikäläistä viehättää kuvata kuollutta luontoa? Onko se oire, seuraus, vai jotakin vakavaa? Oli mitä oli, tulee sitä elinvoimasempiakin kohteita ikuistettua. Ei kun hyvää alkavaa suvea kaikille.

Mennyttä, vähän tulevaakin

VAPPUPÄIVÄ

On vappu, ja pitäisi sataa, siis sekä yleisen ja totutun käytännön perusteella, kuten myös sääennusteen lupaamana. Mutta kun ei sada. Hyvä niin, ulkona juhlivien, marssivien, puheita pitävien, kuplivaa kulauttelevien, etc. näkökulmasta. Toisaalta äiti luonto vettä kaipaisi, pääsisi räjähtämään täyteen vehreyteen. Ja kun tämä päivä on ainoa pitemmälläkin ennustevälillä, milloin on sadetta luvattu. No, menköön näin, sadetanssiin en viitsi yltyä. Sehän on poppakonsti, mikä tehoaa takuuvarmasti. Arvoitus on ainoastaan se, kuinka kauan joutuu tanssimaan.

Meidän naapurissa, viereisessä taloyhtiössä, on liputusvuorossa näemmä yltiöinnokas vappumaani; kun palasin aamulenkiltä klo. 6:10, heilui lippu jo salossa. Ohjehan kertoo, että lippu nostetaan klo. 8:00, ja lasketaan auringon laskiessa tai klo: 21:00, juhannus-, itsenäisyyspäivä- ja vaalipäiväpoikkeuksin. Tuohon aikaistettuun liputukseen en kuitenkaan sovella 21.5.1995 lakiin Suomen lipusta 8 &:än lisättyä momenttia 1 (mikä siirsi entisen momentin 1 momentiksi 2, kuten suurin osa harvoista lukijoista ennestäänkin on sisäistänyt) : ”Joka julkisesti turmelee Suomen lipun tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun, on tuomittava Suomen lipun häpäisemisestä sakkoon”.

Kello on nyt 11:30 ja kappas vaan; siellä sataa, niukasti tosin, taitaa olla rännän sekaista. Jos sade (toivottavasti) jatkuu, tarkoittaa se, että iltapäivän käytän päivänokosiin ja lukemiseen; Hilpan kera promenadille en näet römppäkelissä urkene.  

Siispä: Olitte sitten sisällä tai ulkona, marssimassa tai puheita kuuntelemassa, selvänä tai humalassa, kunnossa tai krapulassa, brunssit vatsassa tai tantereella, lyyrahattu tai pipo korvilla, hauskaa Vapun loppua teille kaikille.

Liekö vappulounas, kuva joka tapauksessa Lahden Seurahuoneelta 1950-luvulla. Pöydän takana vasemmalla puolella lärvit kameraan päin isoisäni Pekka ja isoäitini Emma