AJATUKSIA TASA-ARVOSTA JA ÄÄRILIIKKEISTÄ

Vapaus, veljeys, tasa-arvo, tai kuten ranskalaiset sanovat: Liberite´, Egalite´, Fraternite´.
Lain edessä tasa-arvoisia ovat kaikki.
Lain edessä tasa-arvoisempia ovat harvat ja valitut ylimpään johtoon kuuluvat ja suurta vaikutusvaltaa omaavat.
Lain edessä tasa-arvoisimpia ovat muutamat planeettamme poliittisesti ja taloudellisesti merkittävimmät henkilöt.
Sukupuolisesti tasa-arvoisia ovat kaikki.
Sukupuolisesti tasa-arvoisempia ovat tavalliset ihmiset, suuri enemmistö.
Sukupuolisesti tasa-arvoisimpia ovat ne, jotka sitä tietävät olevansa.
Kun asioita pohtii, voiko päätyä tulokseen, etä meillä vallitsee sukupuolten-, seksuaalinen-, taloudellinen-, yhteiskunnallinen-, ja mahdollisuuksien tasa-arvo? Tai tasa-arvo lain edessä?
Jos feminismi saa voimansa misandriasta, on se harhautunutta.
Jos maskulismi saa voimansa misogyniasta, on harhautunutta.
Siitä aasinsiltana ääriliikkeisiin. Ääriliikkeet ovat useimmiten ei toivottuja ja vaarallisia, sillä jos katsoo laput silmillä yhteen pisteeseen, päämäärään, hämärtyvät hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajat. Toisaalta joitan terroritekoja voi ymmärtääkin; kun ihminen ajetaan seinää vasten, hän puolustautuu, tekee äärimmäisiä tekoja. Onko vika silloin ahdistetun vai ahdistajan? Mutta väkivalta ei ole ratkaisu mihinkään. Siitä seuraa koston kierre, elämmehän Koston Luvatulla Planeetalla. Kannattaisikohan, koston sijaan, jos ei nyt kääntää toista poskea, ainakin tarjota ensimmäistä uudelleen? Mutta eihän se toteudu, ainakaan tässä universumissa. Mutta miksei käytettäisi kohdistettua, iloista ja enimmäkseen harmitonta anarkiaa keinona epäkohtien korjaamiseksi?
Viikon motto: Ihmistä ei saa arvostella sellaisena, kuin hänestä puhutaan, vaan sellaisena, kuin hän on.

ONKO MEILLÄ OIKEUTTA ELÄÄ?

Kun kuulen, näen, luen kuinka eripuolilla palloamme soditaan ja teloitetaan ihmisiä mitättömistä syistä, Kun kuulen, näen, luen kuinka monikansalliset yhtiöt saastuttavat jokia, järviä , meriä. Kun kuulen, näen, luen kuinka mannerjäätiköt sulavat, kuinka niistä lohkeaa valtavia, neliökilometrien suuruisia jäävuoria. Kun kuulen, näen, luen kuinka meidänkin molemmat suuret päivittäistavaraketjut käyttävät lapsityövoimaa ja ihmiskauppaa harjoittavia tehtaita Kauko-Idässä. Kun kuulen, näen, luen kuinka mikään ei muutu puheista, lupauksista, vakuutuksista huolimatta. Herää mielessäni kysymys: Onko ihmisellä (Homo sapiens, Viisas Ihminen, sic!), kädellisten lahkon isojen ihmisapinoiden heimoon kuuluvalla eläimellä oikeutta elää täällä? Jos tämä laji katoaisi, ei planeettamme muuta kuin olisi iloinen. Pääsisihän se eroon kiusallisesta tuholaisesta, joka nakertaa, kaivaa, satuttaa, saastuttaa, kaikin tavoin piinaa sitä mistään välittämättä. Ja planeetallahan on vielä aikaa, jollemme sitä "viisaudessamme" tyystin tuhoa. Mitäpä, jos ihmiskunta todella täältä häviäisi? Alkaisiko uusi evoluutio, miljardin vuoden kuluttua uusi uljas maailma? Olisiko jossain kollektiivinen tai geneettinen muisti, mikä olisi tallentanut tekemämme virheet? Jos olisi, olisiko sillä merkitystä? Virheistä oppiminen, kaiken kehityksen äiti, kun tuntuu olevan meille erityisen vaikeaa. Vai toistuisiko nykyinen katastrofi? No, olisihan ainakin yritetty.
Mutta eihän ihmiskunta täältä häviä, muuten kuin oman käden kautta. Ja silloin on epäselvää, missä kunnossa pallomme on, koska se on taas valmis ylläpitämään elämää. Ergo: jotakin on tehtävä, pian.

Karl Marx'in määritelmä

Kommunismin ja anarkian ero: Johtaja 

MINULLA ON KAIKKI

Kun tässä asioita äplistelen, huomaan, että minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Minulla on vaimo, tytär ja muutama ystävä. Minulla on asunto, mökki ja auto. Minulla on PC, läppäri, tv, puhelin ja muutama kelvollinen kamera. Minulla on vaatteita, ruokaa ja lämpöä. Minulla on kävelysauvat, lumikengät ja kohtalainen terveys. Mielessäni vallitsee enimmän aikaa rauha ja tyyneys, joskus synkkyys ja vitutus. Niin kai sen pitääkin olla. Ja ennen kaikkea minulla on aikaa tehdä, tietyissä rajoissa, mitä haluan.
Minulla ei ole lomaosaketta Lapissa eikä Espanjassa. Minulla ei ole lumikelkkaa eikä mönkijää. Minulla ei ole osakesalkkua eikä paljon rahaa. Minulla ei ole solariumia eikä turkkilaista saunaa. Minulle ei ole tehty rasvaimua eikä hampaiden valkaisua. Minulla ei ole kuntosalijäsenyyttä eikä (enää) Pelicansin kausikorttia. Minulla ei ole golfbagiä eikä -osaketta. Minulla ei ole  maksu-tv:tä eikä kotiteatteria. Minulla ei ole munankeitintä eikä hopeaista samppanjavispilää.  Enkä edellämainittuja kaipaakaan.
Asioita realisesti arvioituna kuulun varmaankin hyväosaisiin, suunnilleen pallomme asujaimiston neljännekseen. Kuten ne harvat, jotka tämän lukevat. Siis olkaa iloisia, muistakaa (edes pienellä panoksella) niitä, joiden asiat ovat huonosti, tai vielä huonommin.

Mielenrauhaa

VAARALLISIA PAIKKOJA

Jos lukee dekkareita, tai seuraa tv-sarjoja, panee merkille, että pallollamme on joitain hyvinkin vaarallisia paikkoja. Muutama esimerkki:
-Gotlannin saarella, väkiluku 57 000, kuolee rikoksen uhreina vuosittain useita henkilöitä, mikäli Anna Larssonia ja Mari Jungstedtia on uskominen
-Öölannin saari, 25 000, on yhtä altis väkivallalle, Johan Theorenin mukaan
-Kiiruna 23-tuhantisine väestöineen pitää ehdottomasti kiertää kaukaa. Åsa Larssonin kirjat sen todistavat
-Shetlandsaaret, 22 000:n asukkaan idylli Skotlannin pohjoispuolella, on Ann Cleevesin dekkareissa osoittautunut hengenvaaralliseksi ympäristöksi
-onneksi Midsummerin kreivikunta on kuvitteellinen, sillä sillä on menehtynyt väkivältaisesti varmaan satoja ihmisiä reilun 15 vuoden aikana. Ja kaikki rikokset on ratkaissut yksi mies! Muutenkin hyvä, että paikka on kuvitteellinen; lausuntonsa vuoksi kenkää saanut tuottaja Brian True-May sanoi, ettei sarjassa esiinny etnisiä vähemmistöjä, koska ne eivät sovi englantilaiseen maalaiskylään
-olen juuri lukemassa Guillermo del Toro & Chuch Hogan-kaksikon vampyyritrilogian (Vitsaus-Lankeemus-Yö ikuinen) toista kirjaa. Tähän mennessä on New Yorkissa saanut surmansa tai muutettu vampyyreiksi lukuisa määrä ihmisiä. Kuinkahan paljon asujaimistosta on jäljellä, kun kolmas kirja lähestyy loppuaan?
-vaarallisin paikka lienee kuitenkin Neekerisaari Devonin lähistöllä. Siellä olleet kymmenen henkilöä kuolivat kaikki, paitsi eihän yksi kuollutkaa

Siinä vain muutama kartettava paikka. Onneksi totuus ei tässä asiassa ole tarua ihmeellisempää. Paitsi saattaa jossakin ollakin.

Joka kotiin suositeltava tuplavarmistus ikkunoihin

NAAMA NORSUN V...LLA, VAI KU ANOPIN NAARAAJALLA?

Olen pannut merkille elämäni varsitien muutamilla viimeeksi taitetuilla maileilla, että eri ammattiryhmien käytöksessä on eroja. Seuraavassa joitain havaintoja.
Totiset torvensoittajat:
-miespuoliset rautakaupan myyjät, varsinkin kun heidät löytää jostain hyllyjen välistä kännykkää näpelöimästä, ja ostos on vielä määrältään ja/tai hinnaltaan vähäinen. Spede tiesi, miten sketsi tehdään
-markettien keski-ikäiset tai vanhemmat kassaneidit, leipääntyminen ilmiselvää
-te-toimiston virkailijat, liekö jatkuva ja loputon työttömien jono vienyt pilkkeen silmäkulmasta?
-poliisit, ei juuri hymyä hervahda, onneksi kanssakäyminen ollut vähäistä
-apteekkien henkilökunta, etenkin henkilöt, joiden puheille pääsee reseptilääkkeitä ostamaan aikansa jonotettuaan
-bussikuskit, ilmeisesti uravalinnoissa ollut väärinkäsityksiä? Samoin kuin poliisien kera, ei paljon kokemuksia
-yleistyksenä elämänsä parhaat vuodet taakseen jättäneet palveluhenkilöt

Päivänpelastajat:
-keskustan kahviloiden yleensä nuori henkilökunta, hymy likipitäen takuuvarma. Johtuneeko habituksestani?
-kirjaston virkailijat, ikään tai sukupuoleen katsomatta, siellä palvelu on poikkeuksetta ystävällistä ja avuliasta
-markettien nuoret kassaneidit, useimmiten toivotetaan hyvää päivän jatkoa
-Dressmanin ja muiden vaateliikkeiden myyjät, palvelualttius ja hyväntuulisuus paistaa läipi, ainakin Lahdessa
-yleistyksenä nuoret ja ulkomaalaistaustaiset palveluhenkilöt

Edellä ilmituotuun on lisättävä korostetusti, että luettelo ei tietystikkään ole kiveen hakattu. Poikkeuksia on, suuntaan jos toiseenkin. Mutta mainitsemani piirteet ovat oman kokemukseni mukaan vallalla olevia kyseisillä aloilla.
Kun itse yrittää olla hyväntuulisen kohtelias, tuntuu jollain muotoa tylsältä katsella totisen hapanta, lyhyesti ynähtelevää naamataulua.
Pitäisi kuitenkin, itse kunkin, vähän varoa sanojaa; viimeviikolla kolikkokukkaroa kaivellen sanoin Trion Sinuhen nuorelle myyjättärelle kahvia maksaessani: "löytyihän sieltä ruttunen vitonen". Ihmettelin, mitä tyttö oikein minua tuijottaa, ennen kuin tajusin, mitä olin sanonut!

Kansanpalvelijat lakisääteisellä tauolla

KIRJOITTAMISEN SIETÄMÄTÖN VAIKEUS

Olen parikymmentä vuotta satunnaisesti kirjoitellut. Aluksi kirjoituskoneella pöytälaatikkoon, sittemmin tietysti PC:lla. Yhden scifi-jutun sain aikaiseksi jo kirjoituskoneaikana. Lähetin se jopa kustantajalle. Parin kuukauden odottelun jälkeen nivaska tuli kiittäen ja valittaen takaisin. Olen kyseisestä sepitelmästä päivittellyt koneelle n. 70 % vuosi pari sitten. Pitäs vissiin tehdä se loppuun. Huomasin muuten kirjaa uudelleen kirjoittaessani yli 15 vuoden jälkeen, että muutama silloinen fiktio oli jo toteutunut, muutama teoria kumottu. Kehitys kehittyy, aika vauhtia.
Jokusen novellin kokoelman olen myös kustantajalle toimittanut. Ei sekään tärpännyt. Eipä ole helppoa mitään koulutusta asiaan omaamattomalla saada tekstejään julkaistuksi. Tai sitten pitää olla tosi lahjakas. Tai tosi sitkeä, siitäkin esimerkkejä on. Minä kun en ole kumpaakaan, tyydynkin rustailemaan blogeja ja jotain yritelmiä koneen syövereihin.
Se vähä, minkä olen kirjoittanut, on osoittanut sen olevan mielialahommaa; aina ei suju, vaikka minkä tekisi, joskus lauseita tulee itsestään. Jos vakavasti aikoisi kirjoittaa, tulisi ongelmaksi, mikä on tekijäänsä lähinnä, hänelle ominta. Kirjoittaako faktaa vai fiktiota, draamaa, ja jos, niin tragediaa vai komediaa, vai proosaa? Novelleja? Scifia vai fantasiaa? Dekkareita? Lapsille, nuorille vai aikuisille suunnattua? Itselleni ovat kuitenkin novellit läheisimpiä. Ehkä siksi, ettei pitkäjännitteisyyteni ole  välttämättä romaanin mittainen.
Joka tapauksessa aion kertaalleen kirjoittamani, työnimen "Feidippes" omaavan teoksen vielä saattaa valmiiksi. Sitä en tiedä, lähetänkö sitä enää millekkään kustantajalle. Aika näyttää.
Toisaalta: "tempus fugit" . Jos aikoisin jotakin kirjallisuuden saralla saada aikaan, olisi korkea aika ryhtyä tosi toimiin. Kun muistikin on jo sitä luokkaa, että kaikki pitää tallentaa,kauppalaput, tapaamiset, auton huollot, laskujen eräpäivät, kaikki. Varmuuden vuoksi.
Jos saan vielä ahaa-elämyksen, ja löydän muusani, niin saattaa olla, että vielä jotakin yritän. Sillä: verba volant, littera scripta manet".

Pitäsköhän lukee? Päätalokin tätä nuorena selaili.

TARKKAILIJA

Minusta on tullut tarkkailija. Käyn muutaman kerran viikossa iltapäivisin kauppakeskus Triossa tai Sokoksella nauttimassa tuplaespresson. Näissä paikoissa on Lahden suurin ihmisvirta, runsain kävijämäärä päivittäin. Samalla seuraan ihmisten käyttäytymistä, pukeutumista, etc. Varhaisteinit kokoontuvat laumoina omilla alueillaan. Heidän pukeutumisensa tai käytöksensä ei juuri toisistaan poikkea. Jos joku ei soita, tekstaa tai surffaa puhelimellaan, on se ainakin kädessä.
Noin 16-19 vuotiaat nuoret liikkuvat 2-6 hengen ryhminä. He kokoontuvatt kahviloissa tai kuljeksivat myymälöissä. Pukeutumisessa alkaa näkyä eroja. On ns. "tavallisesti" pukeutuneita ja muotitietiosesti varustauneita ja esiintyviä. Puhelin kuuluu oleellisesti kuvioihin.
20-30 vuotiaat ovat usein pareina, joko nainen-mies, nainen-nainen tai mies-mies. He istuksivat kahviloissa virvokkeiden parissa jutellen. Joukossa on tavallisia tallaajia, muotitietoisia snobeja ja dandyjä, mutta massasta alkaa myös erottua tyylitietoista (mikä ei tietysti ole sama kuin muotitietoinen) joukkoa. Puhelimen käyttö on hillittyä.
Ikäkauttaan 30 vuotiaista myöhäiseen keski-ikään elävät ovat useimmiten yksin. Tekevät ostoksia, käyvät pikaisesti nappaamassa jotain välipalaa. Pukeutumisen suhteen tyylejä on laidasta laitaan. Huomaa kuitenkin, ettei arkena monellakaan heistä ole tarvetta koreilla vaatteillaan. Puhelinta käytetään tarvittaessa.
Eläkeiän saavuttaneet ja vanhukset liikkuvat joskus yksin, usein myös pariskunnittain. He tekevät ostoksensa, harvemmin tulevat kahviloihin. Pukeutuminen on asiallista ja vuodenaikaan sopivaa. Puhelimia näkee harvoin.
Sellaista siis Lahden keskustassa. Kesällä, kun kansa parveilee kaduilla ja puistoissa, täyty mennä kameran kanssa jatkotutkimuksiin.

Etteikö muoti toista itseään? Iso-tätini Anna v. 1919