Kauniina aamuna lähdettiin saaresta Hollolaan. Melko mukavat värit ennen seitsemää napatussa kuvassa, missä tarkemmin katsottuna koko lailla kuvan keskellä voi nähdä metsän taakse painuvan kuun.
Vähän sumuista alkumatkasta tien päällä oli, mutta sekin hälveni pian Mikkelin jälkeen. Kotona oltiin vähän yli kymmenen. Yhdentoista radiouutista kuultiin, että Trump, niin ja Mellu kans, olivat saaneet koronatartunnan. Jos olisin vähääkään vittumaisempi mies, sanoisin, ainakin ajattelisin, että oikein sille kelmille. Yritän kuitenkin olla niin ajattelematta tai sanomatta. Se ei olisi oikea tapa. Ei vakavaksi äityvästä, jopa lopulliseksi päätyvästä, sairaudesta saa kenellekään kohdalla iloita tai irvailla. "Syytä olisi", saattaa joku tokaista, "kun muistaa mr. presidentin suhtautumisen kyseiseen pandemiaan." Mutta se siitä. Vaikutukset vaaleihin jäävät arvailtavaksi, aikanaan nähtäväksi.
Tuskin olin ehtinyt tiedon Trumpin tartunnasta sisäistämään, kun klo. 11:16 tuli puhelu äidin hoitokodista. Olin sopinut, että menemme äitiä tapaamaan klo. 13, ja oletin soiton liittyvän siihen. Niin se liittyikin, tavallaan. Minulle kerrottiin, että äiti oli eilisiltana kaatunut ja satuttanut oikean lonkkansa. Vielä eilen hän oli kävellyt, mutta tänään ei jalka oikein kestänyt varaamista. Nyt minulta kysyttiin, että koska olin hoitokotiin menossa, niin voisinko viedä äidin Akuutti 24:ään? Tottakai lupasin. Sovittiin, että he tilaisivat invataksin, sillä pyörätuolia tarvittiin siirtämiseen. Menin puoli yhdeksi Lepolankadulle. Äiti oli tosi väsyneen tuntuinen, eikä puhua pukahtanut. Invataksi tuli vähän yli yksi, usmuutimme Keskussairaalaan. Sinne oltiin jo soitettu, ja tiedot tapahtuneesta olivat minulla mukanani. Ilmoittauduimme, siirryimme odotustilaan. Noin tunnin varttumisen jälkeen saimme kutsun sisään. Siellä oli kaksi miespuolista hoitajaa. Pian he päättivät, että koska äiti vaikutti niin väsyneeltä, hänet vietäisiin petiin odottelemaan. Näin tehtiin. Minä kysyin, että kuinka kauan tässä mennee? Minulle kerrottiin, että he ottavat ensin sydänfilmin, mittaavat kuumeen ja verenpaineen, sitten odotellaan lääkäriä, ja että se saattaa kestää monta tuntia. Minä sanoin lähteväni kahville, palaavani pian. Niin menin, monen mutkan ja eksymisen kautta, sillä sairaalassa on kaiken aikaa remontti ja laajennus menossa. Lopulta löysin kahvion, sain kupposen, löysin, huom. kysymättä, takaisin. Kun palasin, sanoi hoitajapoika, että ei sydänfilmissä eikä verenpaineesa ollut mitään hälyyttävää, mutta että kuumetta oli 38,1 astetta. Siihen tuli kokeneempi hoitajanainen, joka lähti kysymään jostakin neuvoa. Niin siinä sitten kävi, että koronasäännösten vuoksi äiti vietiin eristyksiin, eli omaan huoneeseen. Häneltä testaan virus, joten hän joutui jäämään sisään. En tiedä kuinka kauaksi aikaa. Enkä tiedä, onko lääkäri jalasta, mistä ei koko liki kolmitunitsen saraalassoloni aikana puhuttu ollenkaan, mitään löytänyt. Yrtin soittaa ja tiedustella tilannetta, mutta se ei onnistunut, sillä äiti on vielä Akuutin puolella, eikä ole kirjattuna osastolle, ja sairaalan vaihde palvelee vain klo. 18:sta asti. Jos jotakin vakavampaa olisi tullut ilmi, oilisin toki tiedon saanut. Virustestin tulos tulee aikaisintaan huomenna. En kyllä oikein usko sen positiivisuuteen. Hoitokodissa ei ole mitään sen suuntaista esiintynyt. Enemmän olen huolissani kuumeesta. Jos tuon ikäisellä ihmisellä kuume nousee, niin se yltyy helposti keuhkokuumeeksi, ja silloin on tosi kyseessä. Myös lonkan, tai jonkun muun luun murtuminen ei ole pikku juttu. Paraminen ei Elinalla enää käy vilauksessa.
Aamulla otan selvää, konstilla tai toisella, mikä on äidin tila ja tilanne. Toivottavasti sellainen, että voidaan kevein mielin lähteä Espooseen Iiriksen kuusivuotispäiville.
Sellaisia vivahteita tälle päivälle. Metsäteollisuuden irtiotto eilen aloitti vivahteet. Olikohan tämä oikea aika tuollaiseen? Ja olivat perustelut ja selitykset vakuuttavia? Jokainen päätelkööt omassa kaalissaan.
Kun tätä kirjoitan, soi kuulokkeissa Yusuf/Cat Stevens'in Tea For The Tillerman. Molemmat versiot, peräkkäin. Alkuperäinenhän on vuodelta 1970, siis 50:n vuoden takaa, ja uusi levytys on lähes uunituore. Kuuntelin molemmat versiot läpi. Ehkä hieman huonosti asiaan keskittyen, pakko tunnustaa. Summa summarum: alkuperäinen puraisi napakammin. Eikä ihme, sillä albumi on todella hyvä. Uudessa kuuluu tosin laulussa iän patina ja äänitystekniikan aikaero. Eikä se ole huono, päinvastoin, juuri tuon patinan ja hyvien pelimannien vuoksi. Cat Stevens on tietysti kiistelty ja kohuakin herättänyt persoona islaminuskoon kääntymisensä ja mielipiteidensä vuoksi. Niin tai näin, lauluja hän osasi, osaa varmaan vieläkin, kirjoittaa.
Vivahteet päättyvät tähän. Huomenna vivahteita ja sävyjä luvassa lisää. Toivottavasti ei tummasävyisiä laisinkaan.
