VALOT VINOILEE

  Juhlablogin, joka ei juhlallisuudellaan rintaa nostattanut, jälkeen paluu arkeen. Alkuvuodesta ollaan  valojen kanssa touhuttu enemmän kuin entisessä elämässä yhteensä. Ainakin lähes. Äidin asunnolta tuotiin kattokruunu ja pöytälamppu. Ne ensin käytettiin putsattavana ja tarkastettavana. Työn teki Valomaja-niminen valaisinliike Launeella, Kauppakeskus Valossa, missäs muualla? Saatiin valaisimet takaisin. Ostettiin pöytälamppuun varjostin, koska se näytti sopivalta. Mutta ei. Kun sitä kotona mallattiin, niin huomattiin varjostin liian matalaksi, eli lamput paistoivat sohvalla istuvan silmään. Veimme varjostimen takaisin Valomajaan. He antoivat rahat saman tien. Kaveri lupasi myös kysellä, jos jostakin löytyisi tarvitsemamme mallisia. Meillä alkoi metsästys. Käytiin Lahden toisessa alan liikkeessä. Ei ollut sielläkään, ja omistaja kertoi, että ei varmaan valmiina saakkaan. Kertoi myös, että hänen kauttaan on kyllä mahdollista teettää. Suositteli kuitenkin ensin kiertämään kirppareita. Niin tehtiin, mutta ei tärpännyt. Kului viikko, pari. Valomajasta soitettiin, että he eivät olleet onnistuneet pyydystämään meille sopivaa varjostinta. Päätimme, että tilaamme siitä toisesta liikkeestä. Näin tehtiin.
  Valomajasta, koska siellä oli ollut hyvä palvelu, hankittiin sitten lukuvalot makkarin sängyn päätyyn. Hilppa ne valitsi liikkeen nettisivuilta. Sellaisia ei kuitenkaan ollut kaupassa, mutta ne sinne tilattiin, tulivat viikon sisällä, ovat olleet kotvan valaisemassa iltaisin kirjoja käsissämme.
  Samoihin aikoihin saimme haettavaksemme pöytälampun varjostimen. Hieno se on, mutta siinäkin tapahtui joku kömmähdys, se on viisi senttiä korkeampi, kuin oli tarkoitus. No, menettelee, ihan hyvin, joten ei siitä sen isompia.

  Näillä main asensin kattokruunun makkariin. Mutta, mutta..., yksi lamppu neljästä oli pimeänä. Veimme valaisimen Valomajaan. Havaittiin, että lampun kanta on viallinen, en anna kosketusta. He lupasinvat asian korjata. Viikon kuluttua tuli viesti, että valaisin on valmis. Haimme sen pois. Ei tullut kustannuksia. Asiallista toimintaa, olivathan he jo kertalleen aiemmin valaisimen todenneet toimivaksi. Nyt kruunu valaisee yleisesti ottaen yleivalona ansiokkaasti.

  Sittenpä viimeinen valosählinki. Valomajasta on tullut luottoliikkeemme, joten sen nettisivuilta löydettiin sopiva, ja halpa, plafondi toisen makkarin kattoon. Kävimme sitä alkuviikosta Valomajasta pyydystymässä, mutta ei taaskaan ollut varastossa. Valaisin tilattiin, perjantaina tuli tekstari, eilen se käytiin lunastamassa.
  Tänään ryhdyin sitten laittamaan plafondia paikoilleen. Ohjeen mukaan sain varjostinosan kasattua (se oli osina rullalla). Samoin lampun kanna tykötarpeineen. Sitten irrottamaan vanhaa valaisinta. No ...kele! Pienellä meisselilläni en saanut sokeripalan ruuveja auki! Olivat vissiin jo niinkin lyhyessä ajassa kuin 35:ssä vuodessa hapettuneet, tai sitten oli nuornamiesnä voimani tunnossa vääntänyt ruuvit uhkatiukalle. Minä katkaisin johdon, jotta pääsisin uutta valaisinta sovittamaan. Nyt alkoivat vaikeudet. Eihän kolmen tuuman paska mahdu kahden tuuman putkeen! Eli lampuin kanta + lamppu on paljon korkeanpi, kuin plafondi.Siis varjostin jäisi viitisen senttiä irti katosta, vaikka se on tarkotettu asennettavaksi kiinni kattoon.
  Minä, kun en muuta keksinyt, niin vielä netistä lukemaan valaisimen tiedot. Kuinka ollakkaan siellä lukee, että plafondin korkeus on 22 senttiä. Eikä se ole kuin 19! Eikä se ole väärin kasattu. Minun järkeni mukaan siinä on yksi pöreä levy liian iso. Juuri se osa määrää, kuinka suppeaksi, tai laveaksi, varjostin jää. Noita kun aamupäivällä pähkäiltiin, meinasi meillä Hilpan kanssa mennä keskustelu välillä lasten kuultavaksi sopimattomalle tasolle. Ennen kuin sentään ilmisotaa puhkesi, päätettiin, että huomenna kiikutetaan valaisin Valomajaan, annetaan viisaampien kertoa, mikä tai missä hiertää. Ei vanhoilla päivillään viitsi yhden halvan plafondin saattaa välejä viikon mykkäkoulun, pahimmassa tapauksessa ulkoruokinnan, mittoihin.
  Valomaja on toisiaan ollut erittäin asiantunteva ja hyvin palveleva yritys. Eiköhän sieltä huomenna palata tyytyväisinä, luultavasti joku toisenlainen valaisin kainalossa.

  Eilen, samalla reissulla, kun haettiin kirosanoja kirvoittanut plafondi, käytiin äitiä katsomassa. Hän oli taas pirteällä päällä. Mentiin hänen huoneeseensa, maisteltiin suklaata. Elinalla on jonkin verran valokuvia kehyksissä pöydällä. Ollaan väliin häneltä kyselty, että muistakos, kuka tässä on, kuka tuossa? Huonosti on äiti jo pitkään muistanut. Yleensä ei auttamatta ollenkaan, joskus on, kirkkaampana hetkenä, on joku nimi saattanut tulla kakistelematta.

  Nyt Hilppa alkoi tentata. Hän otti ensin Erkin kuvan.
  "Kukas se tässä on?"
  "Öh, öh, miun veli."
  "Mikäs sen nimi on?"
  "Öö, öh, e..en minä nyt saa päähäni."
  "Erkki se on!"
  "No Erkkihän se siinä!", sanoi äiti.
  "Erkki oli sinun mies", jatkoi Hilppa.
  Äiti alkoi nauraa, että meinasi tikahtua. "En minä sitä naiseksi oo luullutkaa!"
  Kyllä piisasi naurua meille kaikille. En tiedä, oliko äidin lohkaisu huumoria, tahatonta huumoria, vai sekavuutta. Mutta nasevasti vastasi.
  Hilppa kyseli vielä vielä Hanelista. "Veljeni", oli vastaus. Ja minusta. "Veli se on", kuului taas. Sitten kun tuli vuoroon kuva, jossa äiti on itse, niin heti lausui hän: "Tuossa olen minä!"
  Kaikki on helppoa unohtaa, itseään vaikea. Kun sitten katseltiin muutamaa joskus teettämääni valokuvakirjaa, joihin olin kirjoittanut osaan kuvista kommentteja, huomasimme, ettää kyllä äiti vielä lukea osaa, kirjaimet muistaa. Hän suolsi tekstiä aivan puhtaasti, melko nopeastikin.
  Saa nähdä, millaiseen ikään äiti jaksaa sinnitellä? Olisi hauska tietää, mitä hänen päässään liikkuu? Välillä selvästi hän on hämmentynyt. Sanoo, että kaikki on jotenkin sekaisin. Jos häneltä kysyy, että mikä on sekaisin, hän saattaa vaan kysyä, että mitäs nuo tuossa on, osoittaen meidän tuolille riisuttuja takkejamme.
  Se olen pannut merkille, että ei äidillä kipuja, tai huonoa oloa ole. Tyytyväinen hän yleensä on, eikä enää muista haluta pois, kuten vielä viime kesänä joskus teki. Ei oo hiijen vissi, etteikö satavuotisia vielä päästä juhlistamaan. No, satavuotiset on ajallaan, jos niikseen menee. Suunnitellaan niitä reilun kahden vuoden kuluttua. Lähemmät suunnitelmat kohdistuivat valaistuksen loppuunsaattamiseen. Loppuunsaattaminen ei tällä kertaa tosin kohdistu kohdevalaistukseen.

   Obligatorinen kuva. Tälläänpä sen, mistä Elina oitis osasi itsensä nimetä, Kuva on otettu maaliskuussa 2015, eli noin viisi vuotta sitten. Kuvassa on neljä naispolvea. Tosikkojen mielestä kahdeksan. On Elina muuttunut, mutta kyllä on Iiriskin. Sellaista on elämä.

M, eli 1000, eli 1111101000

  Kirjoitin ensimmäisen blogini tälle alustalle 17. elokuuta 2012. Tänään on vuorossa tuhannes. Siis juhlapäivä, tai iltahan nyt on, minulle. Suruliputuksen paikka ehkä jollekin toiselle. Tai ei kai sentään. Tuskin kukaan kovin tosissaan, puoleen, tai toiseen, näitä sepitelmiä on ottanut.

  Tuon ensimmäisen blogin nimi oli "ELOKUUN LOPPUA". Kökkönen kyhäelmä. Lukaisin sen nopeasti. Tehtävä oli helppo, sillä ei ollut juurikaan lukemista; jokunen lause, muutama kuva pieneltä kiertoajelulta, mm. Kerimäeltä, Savonlinnasta ja Retretistä. Mutta siitä se lähti, tapa, joka jos ei tapa, niin vahvistaa. Että mitä vahvistaa? No ainakin sormenpäitä.

  Nyt on kutakuinkin seitsemän ja puoli vuotta jatkunut kirjoittelu. Se tekee keskimäärin tuollaiset kaksi ja puoli blogia viikkoa kohti. Alkuvuosina saattoi väliä olla näköjään joskus useita päiviä, viime vuodet on bittiavaruuteen lehahtanut blogi joka toinen tai joka kolmas päivä.

  Kaikenlaista on tullut riipustettua. Älytöntä ja vielä älyttömämpää joukossa. Pitkälti kuitenkin ihan päiväkirjamaista tapahtumien kerrontaa, tai sitten muisteloita ja tarinoita, omia ja muilta kuultuja.  Kantaakin on tullut otettua, puolesta ja vastaan, mielipiteitä esitettyä, kanta esille tuotua. Jotkut ovat saattaneet olla samaa mieltä, jotkut eivät. Jotkut ovat saattaneet pitää pilipalihommana, jotkut ymmärtäneet, jotkut tuominneet. En kuitenkaan usko ystäviä kirjoitelulla menettäneeni. Jokusia, lähinnä entisiä, joihin siteet olivat katkenneet, olen blogini välityksellä uudelleen löytänyt. Kiitos siitä hakukoneille ja somelle.

  Tätä sivustoa jaan ainoastaan fb-seinälleni. Minulla on tätä nykyä kai 83 kaveria. Hetkinen, ainakin kahdella on pari profiilia, sanotaan että 80. Näen, kuinka monta kertaa blogejani käydään katsomassa. Ei ole päätä huimaava luku. Näen myös, kuinka monta kertaa Bloggeriin mennään fb:n kautta, kunka monta bloggersivuston kautta. Yksityisyys fb:ssa on minulla siten asetettu, että ainoastaan kaverini näkevät jakoni. Muuten blogit ovat Bloggerissa julkista kamaa. Senpä huomaa siitäkin, että Jenkeistä, Vennäältä, Saksasta, Ukrainasta, on aika paljon käyntejä. Ja lukuisista muista maista vähemmän. Jos vaikka Trumpin jutussani mainitsen, niin heti tulee käyntejä USA:sta. Tai Putinin, niin itänaapurista. Isot isoveljet valvovat. En minä siitä piittaa.
  Summa summarum: blogeillani on kotimaassa ehkä sellaiset parikymmentä, Ruotsissa yksi, nykyisin Indonesiassakin yksi, vakituista seuraajaa, toinen mokoma puolivakituista monissa eri maissa, ja joitakin satunnaisia, The Beatlesia mukaellen, Here, There But Not Everywhere. En tietysti tismallista tietoa saa siitä, kuinka monta kertaa joku tietty kirjoitukseni on luettu. Jos joku pösilö eksyy bloggeriini, niin siitä jää vain yksi käynti, vaikka hän lukisi sata blogia putkeen. Mitä hän ei tietysti tee, niin pösilö ei kukaan ole. Mutta jos tällä hommalla pitäisi elää, niin ei olisi makkaraa leivän päällä, ei edes leipää.

  Otsikko tähän juhlablogiin jäi muuten torsoksi. M on tietysti roomalaisin numeroin tuhat. 1000 on tuhat, vaikka ne veisitte Avokkaan uuneista. 1111101000 on tuhat binäärijärjestelmässä. Niin ettäkö yksinkertaista järjestelmää tietokoneet käyttää? Torsoksi jäi otsikko siksi, että ajattelin siihen vielä lisätä luvun tuhat Mayojen numeroilla. Heidän järjestelmänsä oli 20-kantainen. Yhdestä kahteenkymmeneen oli helppoa ymmärtää numerointi, mutta isompiin lukuihin en lyhyellä tutkinnalla saanut kunnollista opastusta, enkä jaksanut enää verkossa viihtyvää määrätöntä tietotulvaa porkostaa. Jääköön torsoksi, otsikko. Babylonialaisten nuolenpääkirjoituksella luvun tuhat merkitsemisen opettelun hylkäsin jo ennen aloittamista.

  Mitäpä voi sanoa miehestä, joka kirjoittaa arkipäivästään, lapsuudestaan, suvustaan, muistoistaan, ihmettelee omaa näkemystään vastaan olevia tahoja, puolustaa rauhaa, inhoaa rasismia, kavahtaa äärioikeistoa, vähintään ehdollistaa oikeiston? No, ainakin sen, että ei mies, joka kuuntelee Bon Iveriä voi olla läpeensä tolvana, vaikka siltä välillä vaikuttaakin.

  Juhlailta lähenee loppuuaan. Tai jos ei ilta, niin juhlablogi ainakin. Mitäs tähän vielä lisäisi? Jospa laitan muutaman kuvan. Päivällä jaoin liudan isäni sodanaikaisia kuvia seinälleni. Jospa nyt täräytän muutaman samaan aikaan, samasta lootasta löytyneet kuvan.  Eivät ole sotakuvia, vaan pian sodan jäkeen otettuja, tai ehkä lomalla sotatouhuista. Luulen kuitenkin, että nuo kaksi ensimmäistä ovat sodan jälkeen Helsingissä, Erkin yliopistoaikoina otettuja. Ainakin tyylikkäitä olivat herrat silloin. Riippuen tietyti katsojan silmistä. Erkki vasemmalla...

...Erkki oikealla.

 Tästä ei osaa sanoa, voi olla vaikka rintamalla asemasodan aikana napattu.

  Herrasmiehen näköinen oli isoisäni Pekka Karppinenkin 1910-luvulla. Kuva on otettu Parisissa. Ei siis Pariisissa, vaan Atelier Parisissa Helsingissä.

  Samasta laatikosta löytyi tämäkin kuva siskostani Ritvasta (RIP). Varmaan hän on alle kaksikymppinen. Missä le otettu? En ainakaan Anttolasta löydä mielessäni tuota paikkaa.

  Niinpä. Ei taida syntyä kovin juhlallista juhlablogia? Tapani mukaan jotakin jostakin riivin. Minulle tyypillistä; muutama lause tai kappale syntyy nopeasti, juurikaan aivoja rasittamatta. Sitten alkaa kivestää. Pää sauhuaa, kun miettii, mitä vielä, koska ei halua liian lyhyeen lopettaa. Monesti tällä kohtaa alan miettiä, minkä kuvan, mitä kuvia, juttuuni laitan. Joskus sitä kautta, kuvan avulla, saan sitten jatkettua sanallistakin osuutta. Nyt on kuvat laitettu, niistä jotakin kommentoitu. Mikä eteen? Vielä kuva? Tai pari? Sukelsin kuvakirjastoon. Kas vain! 17.8.2012 en ole ottanut yhtään kuvaa! Mutta 18. päivä olen muutaman. Joten päivä jälkeen ensimmäisen blogini ilmaantumisen liihottelemaan ikuisesti turhan tiedon valtameressä keräsin mukavasti sieniä, kanttarellejä ja mustia torvisieniä. Niin mukavasti, että eivät mahtuneet koriin ja aina sienireissulla perstaskussa olevaan muovipussiin; piti osa kerätä paidan sisään:

  Ja toinen. Olen ilmeisesti käynyt veneellä sienessä, ottanut tämän kuvan keskikesälläkin ruskan väreissä loistavasta sammalmättäästä Avokkaansaaren pohjoispäässä:

  Jotta asiat eivät ajautuisi turhan mutkikkaiksi, eivät minulle, eivätkä teille

  lopetan lopulta
  lopun teen
  tälle jutulle
  puomi eteen

MUUAN MIES

  Muuan mies alkaa tulla tutuksi. Kyseessä on oikeastaan viisi miestä, eli bändi Muuan mies. Jostain levyarvostelusta bongasin bändin uuden albumin "Onni". Päätin tutustua, latasin sen, sekä yhtyeen neljä aiempaa levyä kirjastooni. Nyt on tuotanto kartaalleen kuunneltu. Mukavalta kuulosti. Eihän solisti mikään Caruso ole, eivätkä sävelmät Pomoa tai Niiloa, mutta tämä indiebändin naivistiset sanoitukset ja luonteva ote miellyttävät. Levyillä kuulee vaikutteita rockista, popista, kantrista, reggaesta, kansanmusiikista, rillumareistä, vaikka mistä. Joitakin hyvin vaikkapa lastenlauluksi soveltuvia pätkiäkin levyiltä löytyy.
  Näin se musiikkitietous laajenee. Bongaat tiedon sieltä, saat vinkin täältä, kuulet tuntemattoman biisin tuolta, ryhdyt ottamaan selvää. Musiikin kuuntelu ja hankkiminen kuunneltavaksi on tehty niin helpoksi, että on vaara upota ylitarjonnan äärettömään suohon. Ja on vaara, että monta albumia ladattuaan jättää kuuntelun kertaan tai kahteen, joten tuotteen syvin olemus jää tajuamatta. Pakko tunnustaa, että minulle näin on käynyt, tulee varmaan käymään, vaikka olen asiaan pyrkinyt kiinnittämään huomiota. No, parempi tämäkin nykyinen tapani, kuin kuullella joitain valmiiksi kasattuja listoja. Siihen en tule sortumaan, niin kauan kuin sormi kykenee musiikkikirjaston valikkoja painelemaan.

  Maalaukset on nyt maalattu. Vielä kaapiston kasaus, tulee kai ensi viikolla. Sen kunniaksi ostin K-kaupasta 25:n tulppaanin kimpun ystävänpäivähintaan 9,99 €.

 Halvempia ovat, kuin 1970-luvun alussa Mikkelin rautatieaseman ravintolassa. Olen jutun joskus blogissani kertonutkin, mutta pannaan uudestaan:
  Olin eräänä sunnuntaina palaamassa Mikkelistä Kouvolaan, inttiin viikonloppuvapaalta. Vähän oli tullut kaljaa kitattua, ja kuinka ollakkaan, olin tavannut Mannisen Joken (RIP). Hän lähti minua saattamaan junalle, ja menimme asemaravintolaan lähtökaljoille. Pöydällä oli vaasissa tulppaaneita. Joke sanoi, että eiköhän syödä nuo pois?! Minä siihen, että mikä ettei! Sanoista tekoihin, aloimme järsiä kumpin omaa kukkaamme. Tarjoilijaneiti huomasi tuohumme, säntäsi paikalle.
  "Tulppaanit maksaa markan kappale, tässä on pussi, ottakaa loput mukaan, jos ette jaksa kaikkia syödä!"
  Ei muuta kun maksamaan kukat. Ulos taisi tarjoilija meidät perään toimittaa. En muista, otimmeko loput mukaamme. Mutta huumorintajua tuolla neidillä oli. Ja vakava suhtautuminen työhönsä.
  Tarkastin Tilastokeskuksen Rahanarvomuuntimesta, että ole puhunut höpöjä. En ole. Muuntimen mukaan vuoden 1971 1 mk vastaa vuoden 2019 1,40 €:a. Joten rautatieaseman hinnoilla tulisi nyt kympin maksaneelle kimpulle hintaa 35 €.

  Huomenna avataan Lahteen Bauhaus. Enkä nyt tarkoita Saksassa vuosina 1919–1933 toiminutta taide- ja arkkitehtuurikoulua. Tarkoitan saksalaisen rautakauppaketjun toimipistettä. Rytinällä se on murtautumassa alueelle. Mainontaa Etlarin eusivulla on ollut monta kertaa, ja monisivuinen mainoslehti kannettiin joka luukkuun.
  Huomenna siis ovet aukaistaan kello seitsemältä. Jo kello viisi alkaa kaupan parkkipaikalla joku hurlumhei, missä arvotaan kymmenen tuhannen euron lahjakorttia. Roope Salminen näkyy olevan päsmärinä karkeloissa. Johan se riittää minulle syyksi olla lähtemättä sinne. Kaikella kunnialla Roopea, kuten myös Mikko Leppilampea kohtaan. Kun lärvi näkyy liikaa, se alkaa tympiä. Minua tympivät toki lähinnä ohelmat, joissa lärvit näkyvät. Kyllähän nuo mediakonsernit osaavat takoa niin kauan, kun rauta on edes haaleaa. Mutta se on oma stoorinsa. Nyt on kyse Bauhausista. Täytyyhän siellä käydä. Jos ei huomenna, niin jonain muuna päivänä. Jotakin tarpeellista, aika edullisesti, äkkäsin mainoksista. Jos sellainen on vielä saatavilla isomman läyhkeen jälkeen, niin täytyy lunastaa. No, ei tämä salaisuus ole. Kyseessä on alla olevan kaltainen taloustikas.

  Huomasin nimittäin maalatessani, että keittiötikkaille nousu on tullut hankalaksi. Tuntuu, että tasapaino ei ole enää entisenlainen. Jos ei suoranaisesti huippaa, niin kuitenkin täytyy varoa. Tuollainen tikas, mistä saa toisella kädellä tukea, on mainio, ja myös turvallisempi. Vanhenemisen edessä pitää nöyrtyä, eikä  sotia sitä vastaan. Pölvästin tuohua aloittaa tappelu, minkä takuuvarmasti häviää. 

  Olen parin liikken tuotteita kirjoituksessani mainostanut. Voin sanoa, että en ole teostani saanut, tai saamassa, minkäänlaista etua. Kumpahan tulin maininneeksi. Mutta jos Lahden Bauhausin avaisiin tulette, niin kyllä sieltä moneen tarpeeseen varmasti löytyy sopuhintaan tavaraa. 

KP-OSAMÄÄRÄN MÄÄRITELMÄN TARKENNUS

  Lukeminen avartaa. Fred Vargas'n kirjassa "Muistoksi käynnistäsi" tuumiskelee potkut saanut ministeriön mies Luis Kehlweiler niitä näitä harrastaesaan joutessaan tarkkailutoimintaa Pariisin puistoissa lemmikkinsä rupikonna Bufo'n kanssa. Kehlweiler on numeroinut tarkkailupaikkansa, lähinä puistonpenkit. Tässä opuksessa on kyseessä numero 102, mutta se on toinen juttu, lukekaa itse. Mutta yksi seikka avasi silmäni. Luis pahoittelee jotenkin tähän tapaan: Valitettavasti luoja on varannut myös kusipäille tasapäisen määrän älykkyyttä. Äkkäsin, että siinäpä , jos ei suurin, niin ainakin yksi suurimmista pallomme ongelmista. Ja tuo ongelma on tietysti suoraan verrannollinen kp-osamäärään. Kp-osamäärä on Kurt Vonnegut'n lanseeraama suure, joka ilmaisee kusipäiden määrän neliökilometrillä. Tietysti kp-osamäärä pitää suhteuttaa asukastiheyteen. Eihän ole mitenkään totuudenmukaista verrata esim. Anttolan ja Helsingin, tai Suomen ja Singaporen kp-osamäärää ilman korjauskerrointa. Ehdotankin, että USA:n kp-osamäärä asetetaan nollakertoimeksi. Siitä joko suuremmat tai pienemmät tiheysarvot kerrotaan myöhemmin kansainvälisen ISO-standardin julkaiseman taulukon mukaisilla korjausluvuilla.

  Tuo edellä mainittu Fred Vargasin kirja on toinen osa Kolme evankelistaa-sarjasta. Ensimmäisen, "Pystyyn, kuolleet" luin jo kauan sitten. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kirjailijan Adamsberg-sarjan suomennetut teokset. Siinä rytäkässä on jäänyt pimentoon, siis minulta, että Evankelista-sarjan kaksi muutakin kirjaa on suomennettu. Joten lainasin koko sarjan, luin tietysti ensin 1-osan kertaukseksi. Nyt on siis menossa toinen, "Muistoksi käynnistä", ja sen jälkeen kolmas, "Ei takkaa, ei tupaa".
  Pseydonyymilla Fred Vargas kirjoittava nainen on koulutukseltaan arkeologi, erikoisalueenaan keskiaikaiset eläinten luut ja kulkutaudit. Tosi omaperäisiä hahmoja on hän kirjoihinsa loihtinut. Ei ihme, että hänen teoksiaan on myyty rutosti, palkintoja on sadellut.

  Eilen satoi, koko päivän. Lumet hävisivät, Finlandiahiihto on peruttu. Nastakengät onneksi kuitenkin aamulenkille laitoin jalkaani. Ehkä 20 prosenttia kulkureitistäni oli melken peiliä. Eilen oli muuten pitkään, pitkään aikaan ensimmäinen aamu, kun en lähtenyt lenkille. En ole pienemmistä tihuutuksista ollut  moksiskaan, mutta rajansa hulluudellakin. Sitä paitsi liikuntaa tuli kyllä, kun maalasin katon toiseen kertaan, kolme seinää kahdesti. Tänä aamun sudin, tai telasin, viimeisen seinän kertaalleen. Nyt kirjoitan odotellessani maalin kuivumista uudelleen käsiteltäväksi. Huomenna tulee sitten hetkellinen kaaos poistettua. Tavaraa on näet väliaikaisessa säilytyksessä saunan lauteita myöten.
  Huomenna saadaan oman makuuhuoneemme kattovalaisinkin paikalleen. Eli kun sitten ensi viikolla tulee liukuovikaapiston, ja sen asennan paikalleen, isommat arbeetit on tälle vuodelle tehty. Edes Avokkaaseen ei ole suunnitteilla, kuin maakellarin sisäoven vaihto ja uusien hyllyjen teko. No, parempi hehkutella maltillisesti; saattaa olla, että jotakin ähellettävää, pakollisten lisäksi, tulee kesällä mieleen. Tai mielessä on, vaikka kuinka. Finanssipoliittisia kysymyksiä ne ovat. Snadihkon eläkkeen nauttijan täytyy priorisoida. Ja asettaa menonsa balanssiin, miinus pari pykälää. Sillä keinoin on joskus varaa tehdä vähän isompia juttuja. Kovin isoja ei näin pienissä ympyröissä ole onneksi tarpeen tehdäkään.

  Mitäpä vielä kertoisin? Vaikka, että lähiaikoina on odotettavissa pari isoa asiaa. Niistä kerron enemmän, kun oikea aika on käsillä. Jännityksessä on hyvä pitää, teitä arvoisat molemmat lukijani. Mielenkiinto säilyy. Teen parhaani, että teistä ei toinen haihdu ansiokkaampiin lukuympäristöihin.

  Kohta täytyy orjankaapu taas pukea ylleen. Laitan loppuun kuvan aamulta. Tuo roosahtava seinä on tämän aamun urakkana ollut. Panoraamana puhelimella otettu kuva on vissiin vähän heilahtanut, vaaterista värähtänyt. Jos katon ja nurkkien liitoskohdat näyttävät suttuisilta, niin ne sitä myös ovat. Mutta niissä on kyllä maalarinteippi.

PARADOKSI

  Käytiin eilen äitiä katsomassa. Aika pirteällä päällä hän oli. Ja tuliainen, eli suklaa, maistuu aina. Hänelle ei voi antaa suklaata kuin vähän kerrallaan. Loput täytyy piilottaa lipaston laatikkoon odottamaan seuraavaa käyntiä. Kokemus on näet osoittanut, että jos äidille jättää koko Fazerin Sinisen esille, hän pistelee sen suihinsa samana päivänä seurauksella, että vatsa mennee ruikulille. Siispä säännöstely on paikallaan.
  Hilppa huomasi äsken lehdestä, että huomenna on Elinan päivä. Hän loihe lausumaan:
  "Olis pitäny mennä huomenna Elinaa katsomaan!"
  Eikös tuo lause ole paradoksi? Tai ainakin jotain epätodellista?  "Vasta huomenna" on minun ymmärrykseni mukaan oikeammin ilmaistu. Toisaalta ei minun ymmärryksestäni tarvitse isommin perustaa.

  Seuraava ei missään tapauksessa ole paradoksi.  Katselin ajatuksissani sohvalla istuessani kirjahyllyä. Huomasin, että Kjäll Westö ja Jo Nesbö ovat sovussa ripirannan. Toisella hyllyllä nojaavat toisiinsa Carl Hiaasen ja Gunnar Staalesen. Runollista. Sitten silmäni osuivat nimeen Richard Stark. Minä että mitä helvettiä? Mikäs tuo on? Onko mulla joku Ringon kirja? No ei ole. Asian vaatima lähempi tarkastelu paljasti, että kyseessä on veijarikirjailijan Donald E, Westlake'n dseudonyyminä kirjoittama teos "Liian monta kukkoa". Liekö herra ottanut salanimensä Sir Richard Starkey'n innoittamana? Jos ette mr. Westlake'a vielä tunne, niin kipin kapin kirjastoon. Hersyvää tekstiä ja juonta soljuaa laillisuuden veteen piirretyn viivan kummallakin puolella liikuskelevista persoonista. Hyvässä mielessä lain rajoja uhmataan, monesti huonolla onnella. Asiat kääntyvät kuitenkin yleensä parhain päin.

  Nuo olivat anekdootteja, detaljeja, mutta eivät paradokseja. Paradokseja on maailma pullollaan. Listoja tunnetuista sellaisista löytyy Googlettamalla joka lähtöön. Lainaa tähän yhden, josta löydän, valitettavasti, yhtymäkohtia itseenikin:

  Suvaitsevaisuusparadoksi syntyy kun suvaitseva henkilö pitää yllä vihamielisiä näkemyksiä suvaitsemattomuutta kohtaan ja on sen vuoksi suvaitsematon sitä kohtaan. Suvaitseva yksilö olisi siten määritelmän mukaan suvaitsematon suvaitsemattomuutta kohtaan. 

  Lainaapa toisenkin, aikamatkaparadoksin:

  Mitä tapahtuisi, jos henkilö matkustaisi ajassa taaksepäin ja tappaisi isoisänsä? Lakkaisiko hän olemasta? Tällöinhän hän ei olisi syntynyt eikä tehnyt aikamatkaa, jossa tappaisi isoisänsä. Näin ollen isoisä eläisi, ja aikamatkaaja tulisi syntymään normaalisti, jolloin hän taas pystyisi tekemään tämän aikamatkan. Tämän paradoksin jokainen päätelmä tuntuu kieltävän itsensä.

  Kun aloitettiin, vielä jotakin. Zenonin paradoksit ovat varmaan monille tuttuja. Akhilleus-paradoksi väittää ”ettei nopein juoksija voi koskaan tavoittaa hitainta juoksijaa, sillä takaa-ajoasemassa olevan täytyy ensiksi tulla siihen kohtaan, josta häntä pakeneva aloitti juoksunsa, joten hitaammalla täytyy aina olla jonkin verran etumatkaa”. Eli jos Akihelleus lähtee kymmenkertaisella nopeudella kilpikonnaan nähden sata metriä kilpikonnan takaa, hän ei koskaan voi saavuttaa kilpikonnaa, koska kun hän on päässyt siihen, mistä kilpikonna starttasi, on tämä edennyt tietyn matkan, ja kun Akhilleus on päässyt tuohon pisteeseen, on kipikonna taas...etc. Niinhän se on. Mutta niinhän se ei kuitenkaan ole. Se on paradoksi se.

  Siihen loppui paradoksien viljeleminen, ehdottomasti! Mutta, kuten seuraava todistaa, vielä kuitenkin yksi:
 
  "Jos jokaisesta säännöstä on poikkeus, täytyy olla poikkeus myös säännöstä, että jokaisesta säännöstä on poikkeus."

 Paradoksit sikseen. Tuosta Akhilleus-paradoksista muistui, jostain syystä, mieleeni vanha kunnon laskutehtävä. Helsingistä Jyväskylään on matkaa 270 kilomerriä. Mies lähtee Helsingistä ajamaan kohti Jyväskylää kello 10:00 ja taittaa matkaa yhdeksänkymmenen kilomerin tuntivauhdilla, toinen mies lähtee Jyväskylästä kohti Helsinkiä kello 10:30 kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella. Kumpi on lähempänä Jyväskylää, kun autot kohtaavat?

  Eipä sitten muuta, paradoksaalista tai loogista. Paitsi että ajot jatkuvat huomenna Pappilan metsässä, eli maalaushomma jatkuu kohti loppuaan. Siten sen kun köllötellään, odotellaan tulevia tapahtumia.

  PS. Soitin eilen eräälle mökkinaapurille, koska tiedän hänen käyvän kyllä jäätilannetta tutkimassa, koska asuu Mikkelissä. Tavoitin hänen vaimonsa. Olivat tosiaan viime tiistaina käyneet urkkimassa. Hra. K. oli käynyt potkurilla Avokkaansalmen suulla. Siellä oli jää ollut lumeton, vettä jään päällä. Vettä tietysti nousee jään päälle, koska veden pinta Saimaassa on noussut, nousee, kaiken aikaa. Naapurien mielipide oli, että jää kantaa noilla seuduilla. Nythän on taas menossa lauha jakso, mutta jos pakastuu, lumeton jää vahvoo kyllä lisää. Todennäköistä on, että maaliskuussa päästään saareen. Mettässä on ylivuotisia puita, mitkä olis hyvä saada roudatuksi liiteriin. Tämä kuva viime kevättalvelta. Niin ja uutta pitisi kaataa halottavaksi.

  Tässä vielä äiti eilen. Hän laittaa melkein poikkeuksetta aurinkolasin päähänsä joka kerta, kun siellä käymme. Yrittäneekö olla "ingognito?"

  PSS. Laskutehtävän saitte varmaan ratkaistua ilman yhtälöparin muodostamista?

REMONTIN TILA

  Trump piti puheen kansakunnan tilasta. Kaikki ei ollut huonosti, mr. Presidentin mukaan. Oikeastaan mikään ei ollut huonosti, ainakaan niissä asioissa, mitä hän on saanut aikaan. Niin hyvin oli, että ei kannattanut edes kätellä edustajainhuoneen puhemiestä. Se ei johtunut varmaankaan siitä, että puhemies on nainen. Tai saattoipa johtuakin, osaltaan. No, Nancy Pelosi ei jäänyt Pekkaa, eli Donaldia, pahemmaksi; hän riipi presidentin puheen kopion säleiksi. Välejä ja tunnelmia ei voine kutsua ruusuisiksi?
  Trump on elämänsä uhossa. Hänen virkarikossyytteensä hylättiin, odotetusti, republikaanien äänillä. Uskokoon miehen viattomuuteen ken uskoo. Sillä tuskin edes oman puoleen kannattajista enemmistö uskoo. Tuo oli tietysti vain mielipide, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin perstuntumaan.

  Minä en aio käsitellä kansakunnan tilaa, en kotikunnan tilaa, en edes kulmakunnan tilaa, minä käsittelen remontin tilaa. Remontin tilahan on konkreettisesti alakerran toinen makuuhuone. Käsitteellisesti remontin tila on sellainen, että se etenee verkkaisesti:

  Tiistaina tyhjennettiin huone, purin liukuovikomeron, käytiin asioilla.

  Keskiviikkona poistettiin tapetit. Aikaa siihen kului, vaikka yhdessä se duunattiin.

  Eilen tasoittelin seiniä, paikkailin taulujen yms, kiinnitysten reikiä. Sitten maalasin kertaalleen katon. Paneelikaton maalaminen kuuluu minun katgoriassani aika räystäiden aluslaudoituksen maalausta, eli luokkaan "mieluummin kuolisin". Ja ulkona maalatessa sentää ei tarvitse niin paljon välittää tippuvasta ja sudin vartta pitkin ranteesta kainaloon valuvasta maalista.
  Kyllä homma kuitenkin tuli tehtyä, kun otin käyttöön sopivan pienen pensselin, sellaisen, joka ei valuta ja tiputa kohtuuttomasti. Sillä vetelin kattojiirit ja paneelien välit, sitten telalla loput. Lienee uudenlainen työasento, sillä selkä alkoi taas lievästi vihoitella.

  Tänä aamuna siivottiin. Päätin, että pidän paussia maalaamisessa, viikonlopun yli. Selkä sentään imuroinnin kesti miehekkäästi itseään etusijalle tyrkyttämättä.

  Koska ei ole kiire, niin turhaa hötkyillä. Pari päivää tulevan viikon alussa, niin eiköhän homma ole tehty. Ja kolmatena kalusteet takaisin. Komeroa tosin tulee vasta reilun viikon kuluttua, mutta muuten asuttavaan kuntoon huone saadaan. Vaikka ei taida olla yövieraita ihan justiinsa tulossa. Eivät Anna, Joni ja Iiriskään ole näillä näkymin saapumassa. Sitä paitsi on meillä satunnaiselle matkaajalle sija yläkerrassa, minun "työhuoneessani", jos sellainen tilanne eteen tulee.

  Muutaman päivän on pitänyt talvea. Lunta ei tosin ole kuin reilu viisi senttiä, mutta mukavasti se narskui jalan alla aamulenkillä kymmenen asteen pakkasessa. Ihan mieli herkistyi. Huomenna on kai taas plussalla, pyhänä sataa kunnolla vettä. Toivottavasti ei 50-, 60-, ja 70-luvuilla ollut tällaisia talvia. Voi vain kuvitella, millaista olisi Posti-Jannen työ ollut, kun hän, ahkerana, tunnollisena ja sitkeänä miehenä olisi kantanut postia Anttolan kirkonkylältä monien saarien kautta hiihtäen, veneellä, ehkä välillä uiden, Saukonsaloon ja Hirvensaloon. Hirvittää ajatus jo normaalitalvien työpäivästä, saatikka sitten työrupeamasta näissä olosuhteissa. Janne oli persoona, jollaista saa hakea. Lämpimät ovat muistot, niille kaikki kunnia.

  Ihan luksukselta tuntuu kirjoittaa, kun remontti on kesken. Olen kai iän möytä tullut joustavammaksi. Ei ole kauaa, kun mieleni ei olis antanut rauhaa pitää välipäiviä, ei vaikka kroppa olisi pannut vastaan. Valmista piti tulla, nopeasti. Nyt käsitän, että sellainen hätäily on tyhjän kanssa, varsinkin, kun asioilla ei ole kiirettä. Näinköhän ehdin työmaamestarivuosinani saada tartunnan kiireisistä aikatauluista, päälle painavista luovutuspäivistä, viivästyssakkojen uhasta? Sellaisen tartunnan, joka on vasta nyt hellittämässä otettaan? Hyvä, että edes nyt. Kurjaa olis mennä kiirellä kohti hautaa.

  Päivällä taidan viedä pari säkillistä poistettuja tapetteja jäteasemalle. En viitsi taloyhtiön roskista kuormittaa. Sitten ehkä Hilpan kanssa mennään vähän kävelemään, koska ilma hyvä.

  Viikonloppu otetaan lunkisti. Ja maanantaista pensseliä ja telaa hyppysiin.

  Kello on vasta vähän yli kymmenen ja olen käynyt aamulenkillä, ollaan siivottu, ja olen naputellut tunnin blogia. Kun sianpieremän aikoihin ylös nousee, saa kummasti aikaan.

  Laitanpa loppuun pari kuvaa. Ensimmäinen on jo tuunatusta makuuhuoneesta.Kattovalaisin tosin vielä puuttuu, sillä sehän on korjattavana.

  Tässä toisessa on jalkalamppu, johon saatiin lopulta uusi varjostin. Siinäkin kävi vielä pientä möhlinkiä, sillä varjostimesta tuli viisi senttiä liian korkea. Väärin meidän puoleltamme tilattu, väärin liikkeessä kuultu tai kirjoitettu, väärin liikkeestä tekijälle ilmoitettu, tekijä väärin mitat kirjoittanut? Ensimmäiseen kohtaan en usko. Oli miten oli, olkoot nyt noin.

JOSKUS KIVESTÄÄ

  Eilen tuotiin uudet sängyt. Asennus ei ollut ylivoimainen: jalat runkopatjoihin. Hilppa laittoi lakanat, tyynyliinat, hyvin nukutti.

  Aamulla tyhjennettiin toinen makkari. Todettiin siellä ollut vajaan metrin levyinen liukuovikaappi niin rimpulaksi, että päätettiin uusi sen tilalle hankkia. Johan se, alkujaankin melko heppoisista tarvikkeista kasattu tekele, oli yli 30 vuotta palvellut. Minä siis purin komeron, kannettiin osat ulos. 

  Tässä vaiheessa päätettiin porata lukulamput meidän makkarin seinään sängyn päätyyn. Iskuporakonetta ei ollut. Tai on minulla, jokinlainen, mutta se on saaressa. Joten akkukoneella kokeilin. Makitan 18 V laite se on, 5 Ah:n akuilla, ja on siinä iskevä asento. Mutta melko onneton on menemään betoniin. Sitten sattui pora vielä osumaan harjateräkseen, ja paskaksi meni kovapalapää. Minä suivaannuin, kun ei toista poranterää tuliksista löytynyt. Päätin, että tämän päivän remppahommat oli siinä, lähdetään hoitamaan asioita. Niinpä ajoin auton oven eteen, lastasin siihen puretun kaapin, sänkyjen pakkauspahvit ja muovit. Lisäksi makkarin vanhan sekä uuden kattovalaisimen. Vanha oli tarkoitus viedä kierrätykseen, uuden, joka on itse asiassa paljon vanhaa vanhempi, kanssa tuli ongelma, jonka vuoksi se jouduttiin ottamaan mukaan.

 

  Asia on seuraavanlainen: Toimme äidin asunnolta pienehkon kattokruunun, tarkoituksena laittaa se makkarimme kattovalaisimeksi. Valaisin on siis ikivanha, ja se oli erittäin pölyinen, joten veimme sen alan liikkeeseen, jossa se puhdistettiin ja käytiin toimivuus ja turvallisuus läpi. Samaten lyhennettiin ketjua, josta valaisin roikkuu, tulevaan tilaan sopivaksi, ja siihen laitettiin isompi "kupu" peittämään katossa oleva kiinnitys. Johdot valaisimeen oli jossain vaiheessa vaihdettu, joten hakiessamme sen liikkeestä joku aika sitten, meille kerrottiin, että kaikki valot (neljä) toimivat. No, kun eilen asensin kattokruunun paikoilleen, niin yksi valo olikin pimeä. Ei, vaikka vaihdoin lamppuja, tarkastin kantaan tulevien johtojen kiinnityksen, lähtenyt toimimaan. Soitin liikkeeseen, kerroin tilanteen. Sieltä pyydettiin tuomaan valaisin takaisin; he tutkivat ja korjaavat tarvittaessa. 

  Meillä oli nyt koossa kolme eri käyntiosoitetta: Kierrätyskeskus Sopenkorvessa, Valomaja Launeella, K-rauta (poranteriä) Launeella ja Jäteasema Kujalassa. Sanoin Hilpalle, että käydään samalla Kalustetukussa tilaamassa uusi liukuovikaappi. Kaapin mitat ovat sellaiset, että vakiomalleista ei niitä löydy Kalustetukku on osoittautunut luotettavaksi toimittajaksi ja tekijäksi, joten sörnäytimme sinne, Sopenkorven kautta. Kalustetukun myyntipiste sijaitsee myös Launeella, joten meillä oli kolme käyntipaikkaa ihan nipussa. 

  Kaupassa meitä palveli nuorehko naisihminen. Kun kysyin, että onko ongelmaa valmistaa 94 senttiä leveä, kaksi metriä korkea ja 50 senttiä syvä kaksiosainen liukuovikaapisto, hän sanoi että ei ole, tulkaapa istumaan. 

  Myyjä kyseli muutaman matreiaaleihin ja väriin liittyvän kysymyksen, naputteli mitat ja muut tiedot koneelle. Sitten käytiin läpi hyllyt, vaatetanko, yms. Hiirtä klikkaamalla ohjelma lisäsi tai poisti hyllyjä näyttöpäätteen kuvasta. Ei mennyt kuin siunaama, niin kokonaisuus oli katsottavissa. Ja hinta myös. Kyllä nuo ohjelmat ovat eteviä. Tuollainen sitten tilattiin. Toimitus kotiovelle parin viikon kuluttua. Hintaa en kerro, mutta sen voitte päätellä siitä, että mitat kaappiin ovat mitä ovat.

  Kalustetukusta usmuutettiin Valomajaan. Mies testasi valaisimen, ei toiminut, joten se lähti pajan puolelle syyniin. Ilmoittavat, kun on noudettavissa. 

  Valomajasta tien toiselle puolella K-Rautaan, pari 5 millin irtoterää ja yksi kympin sarja, missä useampia. 

  K-Raudasta jäteasemalle. Maksuttomia olivat kaikki viemiset.

  Jäteasemalta kotiin, sopivasti ruoka-aikaan.

  Kokeilin uudella terällä saada reikää propulle syntymään, mutta vaivalloiselta tuntui. Soitin naapurillemme Nikille, joka on putkimies. Hän lupasi töistä palattuaan tuoda minulle kunnollisen iskoporan. Lamppujen kiinnitys jäi siis iltaan. Joten minä äleydyin kirjoittamaan.

  Kun olin tovin naputellut, tuli soitto toisesta valaisinliikkeestä. Nyt asia koski myös äidin asunnolta tuotua lamppua, tällä kertaa pöytälamppua. Se on pronssista valettu naishahmo, joka kannattelee ruukkua päänsä päällä. Ruukkua markkeraa varjostin, joka oli rikki. Metsästimme aikamme uutta tilalle. Se osoittautui vaikeaksi. Nykyään varjostimen kehikko on sellainen, että kiinnitys tulee varresta, lampun alta, kun tässä mallissa se on päältä. Samoin ei lieriön muotoisia varjostimia tahdo löytyä, kaikki ovat kartioita. Kolusimme edellä mainitsemani Valomajan, josta yhden varjostimen otimmekin kokeiltavaksi, mutta se ei ollut oikeanlainen. He selvittivät maahantuojilta ja valmistajilta, mutta sopivaa ei löytynyt. Sitten, netin tietysti tarkkaan koluttuamme, menimme toiseen liikkeeseen, ja heidän kauttaan saimme juuri mittojen mukaan tehdyn tilattua. Nyt tuli puhelu, että varjostin noudettavissa. 

  Kun tulee asiantynkää kaupunkiin, niin pitää tuo varjostin hakea. Jospa vaikka se kattokruunikin valmistuisi samaan lähtöön? Ja jos saisi tänään porailtua lukuvalot paikoilleen. Sitten alkaisi kirkastua. 

  Jos haluaa vanhaa säilyttää, ja vieläpä pitää käytössä, on joskus muutama kympppi uhrattava. Mutta nuo ovat asioita, joissa ei tule niinkään mietittyä kustannuksia, vaan kokonaisuutta. 

  Huomenna alkaa sitten maalaus toisessa makkarissa. Elämä etenee. Vaikka ei kaikilla. Sunnuntaina tuli tieto mikkeliläisen nuoruuden, aikuisuudenkin, kaverini Arskan kuolemasta. Tiesin hänen olleen huonossa kunnossa. Useita vaivoja oli, leikkauksia tehty. Syövästä ei tietääkseni ollut tällä kertaa kyse. Nyt kroppa ei enää kestänyt, ja Arska menehtyi lyhyen sairaalajakson jälkeen. Soitin heti kohta tiedon saatuani hänen veljelleen, ilmaisin osanottoni.

  Arskaakaan en ollut vuosiin nähnyt, koska hän asui hieman syrjässä, eikä viimevuosina juurikaan liikkunut missään. No olisinhan minä voinut liikkua hänen luokseen! Autossa opn kääntyvät pyörät. Vaan en tullut liikkuneeksi. Nyt sitä saa harmitella. Veljensä Markun kanssa puheltiin, että kyllä me varmaan ehditään toisemme nähdä. 

  Aika tylyä on elämä. Ei minulla kovin montaa sellaista kaveria ole konsaan ollut, joita jossain välissä olen voinut ystävikseni kutsua, ja nyt kaksi heistä on poistunut lyhyen ajan sisällä. Eivätkä mitään ikäloppuja kuitenkaan olleet: Leksa vuosilmalli -50, Arska -51. 

  Arskasta ei minulla taida olla yhtään kuvaakaan, mutta onpa muutama hänen ottamansa. Tässä yksi

niistä, Risto ja minä kemallaan Aittalahdenvuorella kutakuinkin 1970. 

  Ristohan lähti jo v. 1998, aloittaen harvojen ystävieni harvenemisen. Tai ei sittenkään; Kalervon Lassi sen aloitti jo kauan ennen tuota päivämäärää. 

 

  Siinä tälle päivälle. Nyt taidan keitellä päiväkahvit.