TRIOSSA VAIHTEEKS'

  Hilppa meni frisöörille, minä istun Ciao! Cafféssa, hörpin tuplaespressoa, kirjoitan tabletin ja siihen yhdistetyn näppiksen avulla.
  Kauppakeskus Triossa on kerrosalaa 48 900 m². Se on kutakuinkin kaksi kertaa omistamani maa-alueen suuruinen. Saattaa olla reilusti kaksi kertaa manttaalini arvoinen? Mutta 2,4 hehtaariani oikeuttavat, verottajan mukaan, minut metsänomistajaksi. Pitäiskö kohentaa ryhtiä?
  Triossa tuli ennen poikettua lähes päivittäin. Huru-ukko-vuosina käynnit ovat harventuneet muutamaan vuodessa.
  Koska Hilppa käy täällä kampaajalla, on tavaksi muodostunut käyttää se aika kirjoittamiseen, kirjoittamiseen huomioistani, kirjoittamiseen mistä milloinkin.

  Tullessani kiinnitin huomiotani siihen, kuinka paljon tyhjää liiketilaa täällä on. Sitä on kaikissa kolmessa liiketiloille tarkoitetussa kerroksessa. Mikä syynä? Vuokrataso? Taloudellinen tilanne? Huono markkinointi? Kummalliselta tuntuu, että muutaman kilomerin päässä keskustasta sijaitseva Karisma on jo vuosia kerännyt enemmän kävijöitä kuin Trio. Karisman lähistöllä, kävelymatkan säteellä, asuu vain kuorallinen ihmisiä, joten sinne on mentävä autolla. Sijainti nelostien varrella kerää, varsinkin kesäaikaan, ohiajajia, mutta ei tämä kaikkea selitä. Myös Karisman 35 000:sta kerrosneliöstä ei tietääkseni ole kovin paljon tyhjillään.

  Autohalli täällä Triossa oli kuitenkin niin täynnä, että paikkaa sai etsiä. Ja on täällä ihmisiäkin. Kahvila, missä kirjoitan, on kuin nuijalla lyöty. Osittain, tai enemmänkin, syy autohallin ja kahviloiden pursuamiseen on varmaan se, että tämä on hyvä tapaamispaikka keskustassa: Paikoitus on kaksi tuntia ilmainen, täällä on neljä ihan tasokasta kahvilaa ja yksi ravintola. Kuitenkaan ei kauppa käy, koska tosiaan tyhjää liiketilaa on rutosti. Ei niin, että asia minulle jotenkin kuuluisi, asian minua jotenkin hetkauttaisi. Kunpahan vaan mietin.

  Kun Hilppa pääsee uusin lookein kampaajalta, lähdetään maalikauppaan. K-Rauta Laune on meille vakiopaikka rautakauppa-asioissa Lahdessa, Carlson Mikkelissä. Värit makkareihin ollaan (lue Hilppa on) valittu, menekki ollaan (lue Peppe on) kuutioitu. Ensi viikon alusta aloitetaan ehostus. Varmaan oltaisiin jo aloitettu, mutta Tiilikaiset tulevat viikonlopuksi meille, niin ei ole ollut järkevää.

  Lauantaina ajellaan porukalla Mikkeliin, Emman pojan ristiäisiin.

  Sitten, kuten kerrottua, alkaa pieni remppa.

  Kun se on duunattu, ihmetellään, että eikö ne jäät ala tulla?! Jos ovat tulleet, niin hyvä, jos eivät, niin jatketaan ihmettelyä.
  Saattaa olla, että huolimatta olosuhteista, saareen mennään vasta maaliskuun alkupuolella. Siihen on syynsä. Syynsä, jota en vielä valkaise. Kaikki aikanaan.

  Loppuun kaivoin pilvestä muutaman kuvan. Ne on otettu 15. maaliskuuta 2013.

  Nuo kuvat muistan ottaaneeni Stephen Stills'n albumin innoittaman. Levy ilmestyi 1970, ja on yhä yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Tuo kannen surrealismia lähentelevä asetelma mielessäni pakkasin kassiin Annan vanhoja pehmoleluja ja kameran, läksin ulos. 

  Olen tainnut, eikäku olen varmasti, tuosta joskus vuosia sitten jo kertonut, blogissani kuvia jakanut. Mutta kertaus on ... etc.

  Vielä, kun aikaa on, lopummaksi pari mihinkään kuulumatonta, typerää ja turhanpäiväistä mietettä.

  Suomessa käytetään kai lapsityövoimaa. Päättelen siitä, kun eilen uutisoitiin, että "Kasvava kansanosa Suomessa ei tule toimeen palkallaan".

  Toinen, ensimmäistäkin tyhmempi kuuluu: Miksi kutsutaan japanilaista kulinarismia harrastavaa avoparia? No sushipariksi, tietysti!

VUOSIKYMMENNET KURSORISESTI

  Kun tekemättömällä on aikaa, tuli mieleen listata muutamia tapahtumia jokaiselta elämältäni vuosikymmeneltä. Listalle on päässyt erilaisia juttuja, eivätkä ne välttämättä ole kovinkaan merkittäviä globaalisisti ajateltuna. Siis asiaan.

1950-luku

  Viiskytluvulta alan jotakin muistaa sen puolivälin paikkeilta, hataria pilkahduksia hieman aikaisemmaltakin ajalta. Maalla asuttiin, hevosta, lehmiä, lampaita syötin, kansakoulun aloitin. Päällimmäisenä isommista asioista muistoista ei ole Kekkosen valtakauden alkaminen, vaan Sputnik 1:n laukaisu lokakuussa 1957. Muistan kun sitä pilvettöminä iltayön tunteina niskat kenossa yritettiin hahmottaa valosaasteen turmelettomalta tähtitaivaalta. 

Kuvastakoon 1950-lukua otos vuodelta 1957. Ritva ja minä Avokkaan rannassa.

1960-luku

  Kultainen kuuskytluku oli siirtymistä lapsuudesta teiniyteen, viattomuudesta välillä käsittämättömiäkin tempauksia sisältäneen kapina-ajan kautta pikku hiljaa aikuistuvaan nuoruuteen. Muutimme kirkonkylään, kohta toviksi Mikkeliin, tuli Pictures-aika, paluu Anttolaan, oppikoulun tahmeasti edistyvä kituuttaminen, ajokortti ja keskioluen vapautus.

  Tuolta ajanjaksolta mielessä ovat Kennedy'n ja Martin Luther King'n murhat, Prahan kevät ja hippiaateen alku. Suurinta on kuitenkin Dylanin Bobin tarttuminen sähkökitaraan. 1965 se alkoi, hieman hapuilen, pitkäsoitolla "Bringing It All Back Home", ja räjäytti saman vuonna tajunnan albumilla "Highway 61 Revisited".

Kuva vuosikymmenen alusta, Peppe lesona.

1970-luku

    1970-lukua jälkikäteen tarkastellessa huomaan, että omalla kohdallani tapahtui paljon: Piipahdin vuodeksi Saksaan, tutustuin Hilppaan, saimme 1. lapsen, muutimme Lahteen, kohta Hollolaan, avioiduimme, olin duunisssa sahalla, sitten raksalla, ajauduin Tekuun. 

  Suuremmasta vinkkelistä katsottuna ei mieleen ole paljoakaan jäänyt. No, Viren voitti kultaa, neljästi. Musiikkirintamalla vuosikymmen oli melkoista uudistumisen aikaa. Punk syntyi, Uusi aalto loppuvuosina. Ehkä päällimmäisenä, henkilökohtaisten asioiden jälkeen, on mielessä tutustuminen ensin Arthur C. Clarce'n kirjaan "Lapsuuden loppu", sen innoittamana Isaac Asimov'n "Säätiö-trilogiaan" ja J.R.R. Tolkien'n "Taruun sormusten herrasta".

Tätä vuosikymmentä edustakoon kuva Kitusen Karista ja minusta lomareisulla Saksassa. Tässä ollaan

Münchenissä 1970.

1980-luku

  Vuosikymmenen alussa John Lennon ammuttiin, hankimme ensimmäisen oman asunnon ja valmistuin rakennusmestariksi, lopussa murtui Berliinni muuri. Näiden tapahumien välillä puursin mestarina työmailla Lahdessa, Hollolassa, Riihimäellä, Hyvinkäällä, Hämeenlinnassa ja hieman Helsingissäkin. Tämä aika on mielessäni melko tasapaksua olemista. Etäännyin hieman musiikin seuraamisesta, lukeminenkin jäi vähemmälle. Työpäivät olivat matkoineen usein liki 12-tuntisia, työ välillä suoraan sanottu vittumaista. Jos rehellinen olen, en osaa nostaa mitään yksittäistä juttua esiin tältä aikakaudelta. Paitsi tietysti Annan syntymän 1981.

Kuvassa Anna auttaa siivouksessa tuossa vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.

1990-luku

  Itäblokki hajosi, kylmä sota loppui, lama iski, Estonia upposi, Nelson Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi, Leijonat voitti 1. maailmanmestaruutensa, matkapuhelimet yleistyivät, minä lopetin urani työmaamestarina. Tein niitä näitä rakentamiseen liittyviä juttuja, mm. kymmenluvun alkuvuosina mittavan projektin Utsjoen Kevolle. Eli en minä sitä tehnyt, olinpa vain yhtenä tekijöistä. 1998 aloitin kiinteistönvälittäjänä. Musiikkia seurasin yhä melko huonosti. Suuri, kolauttava tapahtuma puuttuu tältäkin vuosikymmeneltä, noin yleismaailmallisesti. Henkilökohtaisesti riipaisivat Jarnon ja Ahosen Riston poismenot.

Otoksessa Peppe ja koirat Kevojärvellä v. 1993.

2000-luku

    Word Trade Center sai osumia, euro tuli rahaksi, lintuinfluenssa pelotti, Barak Obama astui ensimmäisenä afroamerikkalaisena presidenttinä puikkoihin. Minä heiluin välityshommissa. Väliillä menestyksellä, välillä kituuttaen. Musiikkia innostuin kuuntelemaan taas aktiivisesti. Jouduin työni vuoksi opettelemaan tietokoneen käyttöä, hankin 1. oman pc:n. Suurimmat asiat olivat, kun Anna ja Joni vihittiin Anttolan kirkossa 5.7.2008, jatkot olivat Koivulassa, sekä se, kun saman vuoden syksyna lopetin tupakanpolton, aloitin, liikakiloja välttääkseni, säännöllisen lenkkeilyn. Surun puolella tietysti isä-Erkin menetys.

Annan ja Joni häät, kaunis kesäsää. Hienoa!

2010-luku

  Joukkomurha Utøyan saarella, Ebola-virus, ilmaston lämpeneminen, Trump'n valinta. Siinä mieleenpainuneempia tapahtumia juuri päättyneeltä vuosikymmneltä. Niin, ja populismin nousu, vihapuheet, maalittaminen, somessa röypsähtänyt örvellys, valheet, puolitotuudet, sekä kaiken sen mahdollistava ja sitä suosiva ihmisten tietämättömyys, hyväuskoisuus ja omien aivojen lepuuttaminen. 

  Työnantajani, pieni firma, lopetti toimintansa vuosikymmmenen alussa. En halunnut jatkaa kiinteistönvälityshommia, sillä näin alan muuttuneen lisääntyneen kilpailun vuoksi sellaiseksi, että totuutta kaunistelematta oli pärjääminen vaikeaa. Jäin työttömäksi, kävin pari työvoimatoimiston kuolutusta, perustin oman toiminimen. Puuhasin niitä näitä, yksin tai yhteistyössä joidenkin muiden kanssa, eläkkeelle siirtymisseeni (kesällä 2014) asti. Musiikki ja kirjallisuus tulivat sen jälkeen yhä isommaksi osaksi elämää. Kun Hilppa myös eläköityi kolmisen vuotta sitten, aikamme on kulunut Avokkaansaaren ja Hollolan kanssa puoliksi. 

  Vuosikymmenen suurinta antia ovat Iiriksen syntyminen ja omatarveviljeläksi hiljalleen ujuttautuminen. Murhetta toi Ritva-siskon äkillinen kuolema, sekä äiti-Elinan alzheimeriin sairastuminen ja hoivakotiin joutuminen.

Kuvaksi tietysti Iiris. Kaksi ja puoli vuotta vanhana tyttö saaressa.

2020-luku

  Alkaneesta vuosikymmestä on liian aikaista sanoa sitä tai tätä. Paitsi että jos somessa monen median kannustaessa jatkuva politiikkojen, tutkijoiden, vaikka kenen tiettyjä tahoja arvostelevien tai erilaisia mielipiteitä jakavien, maalitus ja mustamaalaus jatkuu, niin pian vaaditaan toimenpiteitä, jottei tilanne riistäydy fyysisen väkivallan puolelle.

  Tältä vuosikymmeneltä en taida kuvaa laittaa. Huomasin juuri, että olen elänyt kahdeksalla vuosikymmenellä. Puolitoista vuotta vanhemmat ovat jo nähneet yhdeksää decadea. Ei oo reilua.

VIIMEINEN KÄRPÄNEN

  Kävin silloin uudenvuodenaattona jälkikaihikorjauksessa. Lääkäri kertoi, että mustia pisteitä, kärpäsiä, saattaa liihotella näkökentässä kuukaudenkin ajan. Niitähän liihotteli. Ei haitaksi asti, eikä kaiken aikaa. Silloin tällöin, mm. lukiessa, tai vaaleaa seinää katsellessa, huomasi pienten pisteiden leijailevan näkökentän laidoilla. Alkuviikosta äkkäsin, että eipä ole enää kärpäsiä näkynyt. Samalla tajusin, mihin se viimeinenkin oli joutunut:
  Kun olimme päiväkävelyllä Hilpan kanssa, alkoi hän yllättäen yskiä ja kakoa. Minä ihmettelemään, että mikäs sulle nyt tuli.
  "Jotakin meni kurkkuun, ihan ku kärpänen olis lentäny, tai itikka."
  Naureskeltiin, että vaikka onkin näin lämmin tammikuu, niin tuskin sentään kärpäset kurkkuun lentelee! Mutta väärässsä oltiin! Se oli se vihonviimeinen kärpänen meikäläisen silmästä! Hyvä, että lähti. Vaikka ei ois tarvinnu Hilpan kurkkuun mennä. Kaikenlaista sattuu, kun kaihikorjauksesta toipuu.

  No, ronskinpuoleisesti kai tuli väritettyä näön normalisoituminen. Pointti tietysti siinä, että hyvin onnistui operatio. Eikä ollut hinnankirossa! Lasku tuli pari päivää sitten: 41,20 €. Kiitos yhteiskunnan ainakin vielä erinomaisen terveydenhuollon.
   Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymässä on aikeita järjestää hyvinvointipalvelut asteittain yhteisyrityksen kautta. Yrityksen pääomistajaksi haetaan isoa yksityistä toimijaa. Saapa nähdä. Ei kovin hyvältä tunnu, eikä kuulosta, että minunkin asioistani vastaisi yritys, jonka suurimpana omistana ovat sijoittajat. Alkutekijöissään tuo juttu on, eikä tietoa, eteneekö se ylipäätään mihinkään. Sen vaan sano, enkä ainoana, enkä ensimmäistä kertaa, että kun ihmisten sairaudella ja hädällä hankitaan voittoa, niin asiat eivät ole kohdillaan.

  Se oli asiantuntemattoman asiallinen kannanotto. Asiantuntijat saavat olla mitä mieltä tahansa. Asiantuntijathan ovat, erään määritelmän mukaan, niitä, jotka ovat tehneet kyseisellä alalla kaikki mahdolliset virheet. Jos se pitää paikkaansa, niin mikäs asiantuntijoihin luottaessa. Virheistähän oppii. Vaan kun ei se niin mene, läheskään aina. Tietää tuon jo omalta kohdaltaankin. Jos virheistä oppisi, niin eiköhän tällä pallolla olisi melko mukavaa elellä, kaikilla.

  Huomenna on taas perjantai. Hiljaiselo jatkuu Hollolassa. Liikkumista, lukemista, tallenteita ja suoratoistoa. Se alkaa tulla selväksi, että tv-lähetyksiä ei enää juuri katsota. Siis silloin, kun ne tv-oppaan mukaisesti lähetetään. Ylenaamua tulee toki katsottua, mutta muu onkin sitten tallennettua, tai Areenasta, tai mtv3:sta, tai Ruudusta, tai HBO'lta, tai Netflix'lta. Urheilu on asia erikseen, mutta ei sitäkään tule tuijoteltua juuri lainkaan.

  Ylellä alkaa pian 1. kausi Elena Ferrante'n Napoli-sarjasta tehdystä filmatisoinnista. Kuka ei ole tätä "LOISTAVA YSTÄVÄNI"-sarjaa nähnyt, niin nyt tv:n ääreen! Iloksen luin jostakin, että HBO'lla tulee julkaistavaksi tämän vuoden aikan 2. tuotantokausi. Tuskin maltan odottaa.

  HBO'lla alkoi maanantaina Stephen King'n tekstiin perustuva rikosdraama "OUTSIDER". Siitä julkaistiin heti kaksi jaksoa, jatkossa yksi viikossa. Nuo pari tuli tietysti heti katsottua. Mahdottomalta tuntuva tapahtumaketju tullee seuraavien viikkojen aikana selkiintymään, luulen. Hyvältä vaikuttaa.

  Netflix'n menin vielä joulun tietämissä tilaamaan. Ei olla kovin paljoa ehditty sen tarjontaan vielä tutustua. Saksalaista sarjaa "DARK" ollaan kai 7 osaa sen 1.kaudesta katsottu. Melko mystistä touhua. Häiritsee vaan, minua ainakin, kun puhe on dupattu englanniksi. Jos jää näyttelijöiden suunliikkeitä katselemaan, alkaa tökkiä. Pieni haitta, tietysti. Olenkohan liian vaativaksi tullut?

  Kirjaston varauspalvelu on saanut olla varpaillaan. Jatkuvalla syötöllä ollaan Hilpan kanssa teoksia varattu. Kiitettävän nopeasti niitä kiikutetaan Hollolan pääkirjastoon. Kauimmat Sysmästä asti. Miettikää te, jotka Suomen oloja haukutte ja väheksytte, että olemme sentään melko mukavavissa oloissa, kun terveydenhuolto toimii sentään joltisenkin hyvin, ja kirjastotoimi loistavasti. Antakaa nyt hoitajille lisää sitä palkaa, sillä muuten olemme kusessa kaikki, ikäihmiset ja sairauksien riivaamat eritoten, kun osaava työvoima lähtee muihin hommiin. Jos heidän vaatimuksensa tuntuvat kohtuuttomilta, muistakaa, kuinka kauan he ovat puurtaneet palkkakuopan pohjalla. Niin, ja kirjastolta älkää mitään pois ottako. Sivistyksessä on kaiken hyvän alku. Vaikka mitäpä sivistystä meikäläisen dekkari- ja scifivoittoiset lainaukset edustavat. Puhunkin yleisemmässä mielessä.

  Koska talvi ei suostu tulemaan, laitan kaikkien Etelä- ja Keski-Suomen suivaantuneiden ihmisten lohdutukseksi viime helmikuussa Anttolassa otetun kuvan siitä, että tuli se talvi silloinkin, vaikka myöhässä, siis jäitten suhteen. Joten älkää käykö siitä, mistä mennen kaiken toivon saa heittää. 

UHKA AVARUUDESTA

  "Uhka avaruudesta " on  Arthur C. Clarke'n scifi-romaani vuodelta 1973. Se kertoo aurinkokuntaan saapuvasta Ramaksi nimetystä valtavasta aluksesta, ja sitä tutkimaan lähetetystä retkikunnasta. Jatkoa Clarke kirjoitti Gentry Lee'n kanssa 2003 (Rama II). Ihmiskunnan käsitys maan ulkopuolisesta elämästä kuvastuu tuossa nimessä. Uhkaksi se käsitetään suurimmassa osassa scifi-kirjallisuutta, varsinkin vähän vanhemmassa tuotannossa. Ei Clarke sinällään Ramaa uhkana käsittele, vaan tuntemattomana, mistä pitää ottaa selvää, mihin pitää tutustua.

  Tosiaan lukuisissa kirjoissa kerrotaan ihmiskunnan urheasta taistelusta avaruudesta saapunutta ylivertaista vihollista, uhkaa, vastaan. Oikeastaan suuri osa tuollaisesta kirjallisuudesta ei ole scifia, paremminkin fantasiaa, tai ehkäpä ei sitäkään, vaan "kioskikirjallisuutta". Monet alan suuret tekijät näkevät vieraat muualta mahdollisuutena, ei uhkana. Niin ajattelen minäkin. Ajattelen, että  niin kehittynyt olomuoto, joka kykenee matkustamaan poikki avaruuden kyläilemään, on ohittanut vaiheen, missä kaikki asiat ratkaistaan alistamalla tai sotimalla.
  Ilmeisesti ihmisluonto on vielä jalostumaton, sellainen, että kaikki vieras samaistetaan pahaksi, viholliseksi. Sen tämä aika taas kerran on näyttänyt.
  Taisi muuten olla Arthur C. Clarke, joka on jossain kirjassaan, tai muuten vaan, sanonut, että ihminen on sellainen, että kohdatessaan jonkun oudon esineen, ensimmäisenä rikkoo sen, yrittämättä päästä muulla keinoin perille esineen tarkoituksesta. Tai jotenkin sinne päin. Tai sitten joku muu.

  Timo Soini palasi julkisuuteen kirjansa "Populismi" tiedotustilaisuudessa, ja pääsi heti kaikkien medioiden ykkösuutiseksi. Onhan Soini värikäs persoona, jota, pakko tunnustaa, tulee hieman ikävä Halla-Aholaisuuden alhossa.  En kirjasta osaa mitään sanoa. Populismin suosiota siinä kai yritetään selittää. Se, että Soinin tässä otin esiin, johtuu Ylenaamusta. Timppa oli kutsuttu lähetykseen. Toimittaja aloitti haastattelun sanomalla, että kiitos kun sinulla oli aikaa tulla lähetykseemme. Kiittäminen on kohteliasta, totta kai, vaikka se olisi tarpeetonta, kuten tässä tapauksessa. Jos populisti kieltäytyy valtakunnan pääkanavan haastattelusta, on kyseessä vakavamman laatuinen terveydellinen tai henkilökohtainen este.

  YLEn sivuilta löytyy lohdullinen artikkeli (https://yle.fi/uutiset/3-11146330). Onko oikeasti niin, että fuusioenergia ehditään kehittää ajoissa pelastamaan meidät ilmastonmuutoksen pahimmilta seurauksilta? Toivoa kai on, eikä toivoa saa saa jättää, vaikka sitä ei olisikaan. Kenenkään tuota artikkelia lukevan ei tietysti pidä ryhtyä onnesta hihkumaan, eikä varsinkaan lyömään lossiksi kaikkia mahdollisia keinoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Toivo ei ole varmuus, toivo ei ole ratkaisu. Toivo on mahdollisuus, jonka toteutumista kannattaa jokaisen vaalia, sekä osaltaan, mikäli mahdollista, edesauttaa.
  Mitäs muuta YLEn uutisotsikoista löytyy? Australian metsäpalojen tilanne näyttää hieman paremmalta. Paremmalta sammuttajien kannalta katseltuna, tietysti. Verkkoyhtiöt nostivat viime vuonna hanakasti siirtohintoja. Haavisto perustuslakivaliokunnan kuultavana. Poliisiammattikorkeakoulun opettajaa syytetään seksuaalirikoksista. Vähän hyvää, enemmän vähemmän hyvää, sellaisia ne uutiset tuppaavat olemaan. Minä en iltapäivälehtien sivuille enää mene. Niiltä löytyisi varmaan lisää kaikenlaista otsikkoa.
  Hippusen puutun lopuksi tuohon YLEn uutiseen poliisiamattikorkeakoulun opettajan tapauksesta. Entä jos opettaja onkin työnsä vakavasti ottava henkilö, joka opetusmielessä on demonstroinut seksuaaliset ahdistelunsa? Tai ehkä kuitenkaan ei?

SIJOITTAJA

  Olen ryhtynyt sijoittajaksi. Aloitan sijoittajaurani varovasti, koska pääomaresurssini ovat rajalliset. Aloitan siis jo olemassaolevien esineiden sijoittamisella. Sijoitan kaksi Elinan asunnon tyhjennyksestä meille kulkeutunutta kaunista puulipasta olohuoneen kirjahyllyyn...

..ja vielä yhden työhuoneen hyllyyn.

  Kun sijoittamisen alkuun pääsee, tarjoaa harrastus loputtomasti vaihtoehtoja. Esimerkiksi kirjat voi hyllyille sijoittaa vaikkapa kerran kuussa uudestaan; tekijän, genren, julkaisuvuoden, korkeuden, paksuuden, mukaan. Tai jos omistaa ruukkukasveja, niitten järjestystä voi vaihdella mielensä mukaan, silloin kun sijoittamisen tarve tulee. 

  Jos laajentaa harrastustaan, ottaa sijoittamisen lisäksi mukaan sijoittelun, ei tekemisen puutetta tule. Voi sijoitella urheilijoita, lajin mukaan tai ylipäätään, musiikkia, kirjoja, elokuvia, genren mukaan tai ylipäätään, paremmuus-, huonommuus-, tai keskinkeraisimmuusjärjestykseen. Jätän sen kuitenkin mieluummin ammattilaisten tehtäväksi, vaikka olenkin joskus moista sijoittelua harrastellut. Sen sijaan voi sijoitella esim. lähikauppojen kassat, kriteereinä nopeus, hyväntuulisuus, ystävällisyys, hymy, ja small talk-taito. Miksei myös lenkillä vastaan/ohi tulevat/menevät. Siitä saa laajan harrastuksen, kun jaottelee ensin kohderyhmän koirankusettajiin, lehden hakijoihin, työmatkalaisiin ja kuntoilijoihin, jonka jälkeen voi sijoitella henkilöt omiin ryhmiinsä tiettyjen kriteereiden mukaan.  

  Nimitys "sijoittaja" kalskahataa äveriäältä, mutta kuten huomaatte, ei sen niin tarvitse olla. Jokainen voi sijoittaa ja sijoitella mielensä mukaan, eikä taloudellista voittoa, ei myöskään tappiota, ole näköpiirissä. 

  Sijoittamiseen löyhästi kuuluva näkökohta: Kun katselette tuota ensimmäistä kuvaa, saatatte huomata, riippuen tiirailletteko sitä puhelimen, täppärin, läppärin, vai pc:n näytöltä, sen, että lippaitten alla oleva hyllyyn on sijoitettu scifia.  Ja sen, että aika monen opuksen selkämyksessä näkyy lappu, joka paljastaa sen olevan kirjaston poistomyynnistä hankittu. Eli, sijoittamiseen liittyen, olen sijoittanut scifin omaan paikkaansa, ja olen sijoittanut useisiin teoksiin vain 50 senttiä viiva euron. Tosin en ole vuosiin sijoittanut ylipäätään kirjoihin latin latia. Vievät tilaa julmetusti, ja mainioin kirjastopalvelun kautta saa luettavaa mielin määrin.

  Sellaisia harrastusvihjeitä. Jos sijoittaminen ei tunnu omimmalta, voi tietysti aloittaa filatelian, numismatiikan, tai tulitikkuaskien etikettien parissa. Ja jopa semivanhojen kameroiden, kuten jotkut höyrähtäneet. Tai mainoskynien. Ainakin kolme kertaa muistan minulta pyydetyn firman kynää, koska pyytäjät olivat keräilijöitä. Ajatelkaapa: Jos saatte kerättyä tuhat mainoskynää, mitkä mahdollisuudet sijoittamiseen se avaa!

  Tammikuu lähestyy puoliväliä. Meillä Hollolassa + neljä. Ettei vaan Trump, tai joku muu vallashenkilö, olisi mennyt kieltämään talvet! Niillähän on oikeus ja kyky kieltää isoja asioita. Toisaalta ilmastonmuutosten ja talvien kieltäminen kuulostaa hieman ristiriitaiselta. Mutta tarkemmin ajateltuna ei kovinkaan odottamattomalta. 

  Huomenna on maanantai. Huomenna on auton huolto. Näillä nykyautoilla on huoltoväli pitkä, meidän Hyundailla 30 000 kilsaa. Sitä ei tule lähellekään vuodessa mittariin. Melko tarkkaan 15 000 on saldo ollut sen jälkeen, kun Hilppakin jäi eläkkeelle. Siitä syystä käytän auton vuosihuollossa, ohjekirjan mukaan. Huoltaa kannattaa, etenkin, kun takuu on voimassa. 30 000 kilomeriä kuulostaa maallikosta kyllä pitkältä öljynvaihtoväliltä. Näin olen kuullut ammattilaistenkin sanovan. No, nyt tulee öljyt vaihdettua, eli vaihdatettua, sopivasti. 

  Jotta tekemistä piisaisi, sillä sijoittaminen ei sentään ole täyspäiväistä, aletaan ensi viikolla suunnittelemaan alakerran makuuhuoneiden pintaremppaa. Seinäpinnat on tarkoitus uusia. Tapetit poistetaan, tasoitetaan tarpeellisilta osin ja maalataan. Uudet sängyt omaan makkariin ollaan itseasiassa jo tilattu. Vanhat ovat vanhat. 

  Piristystä oletetun talven keskelle. Ja kun tuo homma on tehty, niin kertaalleen ollaan kaikki pinnat kolkytviisvuotisen asumisjaksomme aikana laittaneet. Luultavasti uutta kierrosta kokonaisuudessaan ei ole tarpeen tehdä. Aika taitaa loppua kesken. 

  Nyt muihin puuhiin. Ei kylläkään sijoittamaan, vaan lukemaan.

KAIKEN KAIKKIAAN

  Alkuun kielipoliittinen huomio. Katseltiin tallenteelta ylen uudehkon sarjan "Kakarat" toista jaksoa. Siinä on Joona joutunut armeijaan. Hän niskuroi marsilla ja passitetaan kapteenin puhutteluun. Kapu kysyy "onko alokkaalla esittää mitään lieventävää asianhaaraa käytökseensä?"

  "Jos sitä, että alikersantti Sejase on mulkku ei hyväksytä lieventäväksi asianhaaraksi, niin ei ole!"

  Tähän kapu hymähtäen: "Saattaa se mulkku olla, mutta ei hyväksytä. Määrään niskoittelusta kymmenen päivää poistumiskieltoa! POISTUKAA ALOKAS!"

  Onko armeijan touhu oikeasti nykyään tuollaista? Kumotaan rangaistus seuraavassa lauseessa? Minä sain vakinaisessa viikon poistumiskieltoa, kun haistattelin iltalomalta palattuani vaatteet päällä punkaan simahtamisesta herättämään tulleelle päivystävälle sotilasmestarille paskat. Eikä minun poistumiskieltoani peruttu heti langettamisen jälkeen. Löysentynyt on kuri ja käytäntö!

  Siinäpä tv-katsausta riittävästi. Kirjakatsausta sen verran, että Jo Nesbø'n "Veitsi" tuli eilen luettua loppuun. Kuin sopimuksesta ilmoitti Hollolan kirjasto, että varaamani Ann Cleeves'n "Mykkä vesi" on noudettavissa. Pitääkin varata saman tien Cleeves'n seuraava Shetlandsaarille sijoittuva komisario Jimmy Perezin ja muiden tuttujen poliisien työtä ja siviilielämää kuvaavan sarjan opus "Kuin tuhka tuuleen." Syystä, jos toisestakin, olen seurannut huolimattomasti Ann Cleeves'n suomennoksien julkaisuja. Nyt asia korjautuu, talvea odotellessa.

  Tuosta Nesbø'n uudesta Harry Hole-kirjasta vielä pari sanaa. Reiluun viiteensataan sivuun mahtuu monenmoisia käänteitä. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä. Ja Harryn dokaamista sekä selviä hetkiä. Ja Harryn ihmepelastus jään alle joutuneesta autosta. Loppuratkaisu on omaperäinen, Harry Holemainen. Sen oikeutuksesta ja moraalisuudesta saattaisi päästä pitkäänkin depattiin, riippuen tietysti siihen osallistuvien kannasta. Toivottavasti en valkaissut liiaksi juonta kirjaa vielä lukemattomille?

  Eilen oltiin Elinan hoitokodissa. Ensin tunnin verran äidin kanssa, sitten tiedotustilaisuudessa, mihin kutsu tuli hyvissä ajoin, jopa yli vuorokausi ennen tapahtumaa. Tilaisuuden aihe oli palveluntarjoajan vaihtuminen. 1. huhtikuuta siirtyy vastuu eräälle säätiölle. Nykyinen palveluntarjoajaja on kaupallinen yritys, uuden tahon edustaja ilmoitti säätiön olevan voittoa tavoittelematon. Kun vielä kerrottiin, että mikään ei tule muuttumaan, vaan jopa työntekijät jatkavat vanhoina työntekijöinä, niin mikäs siinä. Tuskin ainakaan huonompaan päin ollaan menossa?

  Äiti oli muuten harvinaisen virkellä tuulella. Hän jutteli kaiken aikaa, mutusteli samalla tuliaisena saatua suklaata. Jutteli, mutta tolkkua ei jutuissa ollut. Vanhoja asioita tapaili, toisiinsa liittymättömiä juttuja yhdisteli. Väliin naureskeltiin porukassa. Hyvä mieli jäi käynnistä. Sellainen, että ihan hyvin äidin asiat kuitenkin ovat. 

  "Voi ..kele!!!", kuului juuri keittiöstä. Hilppa oli jäänyt vielä ruokapöytään, kun minä tunnettuna hotkijana olin jo tullut kirjoittamaan.  Ei kun hätiin katsomaan, että mitä tapahtui? Hilppa oli kaatanut fetajuustopurkin! Liemet sopivasti enimmäkseen housuille. Eipä tullut niin paljon lattianpyyhkimistä! Ilahduttavaa huomata, että minä en ole ainoa, joka välillä söheltää!

  Kohta lähdetään kävelylle. Kirjastoon dallataan. Aurinkoinen pikkupakkaspäivä siellä on. Huomennakin taitaa pysyä pakkasella. Jotta ei olisi liian mukavaa, satelee sunnuntaina taas vettä. Lahden radiossa kerrottiin äsken, että tulevat tapahtumat, Finlandiahiihto ja Salpausselän kisat, tullaan joka tapauksessa järjestämään. Tykkilumella ja lyhennetyillä laduilla, jos ei luontoäiti ole suosiollinen. No, onhan niillä pelit ja värkit. Mutta kuka tulee jäädyttämään Potinlahden ja Avokkaansaaren välin? "Asiahan ei minulle kuulu, mutta kysyn vaan!", sanoi Pätkä. Kaiken kaikkiaan asia tietysti minulle kuuluu, mutta kysyn silti!

JÄLKIRAPORTTI

  Hollolassa taas. Eilen aamusta Hilu ja Kaapo hyvästeltiin, sadetuhnuisessa säässä kotiin ajeltiin. Kotona kaikki kunnossa ja ennallaan. Joulunjälkeissiivous pitää huomenna tehdä, niin arki saa taas alkaa. Kuusi, jouluvalot, sun muut oheiskoristeet korjattiin onneksi jo ennen Anttolaan lähtöä pois.

  Mukavasti aika Piskolassa kului. Viimeisen päivän katkaisi sopivasti kahvikutsu ja sen noudattaminen. Lähinaapurina asuvan, eläkepäiviään viettävän pariskunnan mr. sattui kävelyllä vastaan, ja kutsui tosiaan ip-kahville. Mehän mentiin. Pari tuntia kului rattoisasti jutustellessa.

  Kaiken kaikkiaan ilman kommelluksia sujui koirien kaitseminen, elo muutenkin, Piskolansaaressa. Yksi pieni, ei juuri mihinkään vaikuttava juttu täytyy kuitenkin kertoa. Kun taloon kotiuduttiin, laittelin mobiilit talon wifiin. Huomasin ensimmäisenä iltana, että ei oikein jaksanut pyörittää tallenteita chrometikun kautta. Reititin sijaisi yläkerrassa, joten signaali varmaan vaimeni melkoisesti hirsirakenteisiin. Olin ottanut oman reitittimen, sen, mitä käytämme Avokkaassa, mukaan. Päätin kokeilla, kuinka se pelittää. Sim-kortti, mitä reitittimessä käytetään, oli tabletissani, joten irrotin sen. Reitittimeen käy se vähän isompi sim-kortti, kuin tablettiin. Ryhdyin muistelemaan, mihin olin sovitepalan laittanut. Pengoin repun, pengoin kameralaukun, ei missään. Pengoin muistini, ei lamppu tuikahtanutkaan. Minä tutkimaan Tainan työpöydältä, ja enkös löytänytkin etsimäni kaltaisen osan. Reititin käyntiin, ja olihan siitä saatava nopeus parempi, kuin talon laitteessa. Eli nyt voimme katsella tallenteita ja suoratoistoja ilman ikäviä seisahduksia.
  Kun eilen sitten palasimme kotiin, laittelin tavaroita paikolleen, niin enkös äkännyt jotain reitittimen takapuolella!

  Sepä oli puuttuva palikka sinne teipattuna! En sitä pirua äkännyt Hanelin luona. Asiassa, jos sitä haluaa ruotia, on yhtä hyvää ja kahta huonoa. Hyvää on se, että olin säntillisesti teipannut palikan juuri siihen, mihin se kuuluukin teipata, jotta se olisi tarvittaessa käytettävissä. Huonoa tietysti on, että en kuolemaksenikaan muistanut niin tehneeni. Vielä huonompaa on se, että en osannut päätellä laittaneeni osan kiinni vempeleeseen. Vanhuus tulloo!

  Joopa se joo. Mukavasti sujui oleskelu Anttolassa, tuosta kömmähdysestä huolimatta. Eikä kömmähdys lopultakaan ollut järisyttävä. Pikkasen vaan ipotti, kun totuus minulle valkeni!

  Pari nuoruuden tuttavaa on äskettäin minuun ottanut yhteyttä. Toisen kanssa puhuin tiistaina Anttolassa. Minä siis olin Anttolassa, vastapuoli Mikkeli-cityssä. Muutamia kysymyksiä hänellä oli eräästä asiasta, josta oli kuullut huhuja. Osasin asian oikean laidan hänelle selvittää. Ensi kesäksi sovittiin tapaamista. Jos ei Anttolassa, niin ainakin Minnan Torikahvilassa.

  Toinen soitto tuli kauempaa, Rovaniemeltä. Siellä vuosikymmeniä asustanut kaverini soitti. Olin jo saanut tietoa, että häneen on iskenyt paha tauti. Nyt sen kuulin itsensä kertomana. Moneen paikkaan levinnyt syöpä. Ei tätä vuotta loppuun asti ole luvattu aikaa. Mutta kaveri tuntui asian sisäistäneen, itselleen selvittäneen. En tiedä, pystyisinkö itse samanlaisessa tilanteessa noin asiallisesti ja rennosti asiat ottamaan? 

  Menneitäkin muisteltiin, aikaa 1960 loppupuolella Anttolassa. Kun puheeksi tuli hänen silloin omistamansa Jawa-merkkinen moottoripyörä, ja kuinka sillä ajelimme, tulin maininneeksi, että eihän sinulla ollut edes korttia silloin.

  "Vai korttia! Mitäs sillä kortilla tekkee! On miulla ollut autojakin, koko elämän ajan, ja oon niillä jatkuvasti ajellu. Eikä oo ollut korttia, ikinä!"

  "No montakos kertaa oot kärähtäny?", kysäisin.

  "Taitaa ne justiinsa mahtua kahen käen sormiin. En kovin ussein!", totesi hän.

  Sama vanha toveri sieltä paistoi puheen alta, vaikka ääni oli muuttunut sitten edellisen puhelun lähes tuntemattomaksi. Ei kovinkaan esimerkiksi sopivaa käyttäytymistä tuo tietysti häneltä ollut, mutta kun miehen tuntee, niin pakko oli nauraa!

  Muisteltiin vielä vanhoja anttolalaisia. Kerroin tietooni tulleet joukosta poistuneet tutut. Hän osasi kertoa muutamasta kohtalosta, jotka olivat jääneet minulta piiloon. Sellaista se alkaa olla, näillä vuosilla; tuttujen kuolemat tai sairaudet valtaavat enenevässä määrin osaa keskusteluissa. Vaikka en tod. koe itseäni vielä vanhaksi, kunhan sellaista näyttelen. Mutta ei sitä tulevaisuutta osaa kovin kauas tietää. Sen ovat monet surulliset tapaukset opettaneet.

  Lupasin kaverilleni, että soitan keväämmällä, kyselen kuulumisia.

  "Jos kerkeet vielä!", vastasi kaveri.

  Sitä en voi tietää, koska puhelu on liian myöhäinen, mutta aivan varmasti yritän helmikuun lopulla hänet tavoittaa.

  Pimeä päivä alkaa pimetä entisestään. Pitää keittää päiväkahvit, katsoa jotain töllöstä. Ihan omilla ja tutuilla yhteyksillä, ilman muistamattomia sovitinpaloja, se homma täällä onnistuu.