2019 PIKAKELAUKSELLA

  Ensisanoikseni anteeksipyyntö: Edellisessä blogissani lohduttelin teitä, että seuraava tulee vasta uuden vuoden jälkeen. Sanani söin. Uutta pukkaa, tässä ja nyt. Tai ei tietysti uutta, vanhaa se on. Minkäs teet, kun ei aina jaksa lukea, viitsi telkkaa tuijottaa, Iiriskin on iltasatua kuuntelemassa. Siis kokosin katsauksen.

  Mitäs sitä tuli vuonna 2019 puuhattua? Aika paljon? Liian vähän? Sopivasti? Kaikki käy. Riippuu katsantokannasta, katsojasta, kriteereistä, silmälasien sävytyksestä, mielialasta, pahimmassa tapauksessa tiedon puutteesta tai pahansuopuudesta.
  Sen verran joka tapauksessa tuli heiluttua, että tarkemmat raportit voitte lukea menneistä blogeistani, joko sivuilta, tai sivujen väleistä. Niinpä kokoan tähän kuvan per kuukausi, erittäin nopeasti valitun kuvan, ja kerron siihen liittyvän snadin tarinan. Painotan vielä, että kaikki vuoden 2019 merkittävät teot ja tapahtumat, niin minulle ja meille, kuin suomalaisille ja/tai peräti koko pallon asukkaille merkittävät, loistavat olemattomuudellaan tässä blogissa. No, kukapa asioiden merkittävyyttä on kelvollinen arvioimaan? Kuitenkin:

  Tammikuun 11. päivänä lähdettiin lumikenkäilemään. Talven 1. kenkäily siis. Hieno pakkaspäivä, lunta sopivasti. Talviselta näytti Messilän golfkenttä. Kunto ei varmaan ei ollut ihan tapissa, joulun herkut vissiin vielä oleilivat vyötärömakkaroiden hellässä syleilyssä. Hiki tuli, pakkasesta huolimatta. Tunti umpihangessa vastannee parin tunnin sauvakävelyä? Lähtölaukus kinkunjämille oli ammuttu.

  Helmikuun loppupuolella uskaltauduttiin jäille ja Avokkaaseen. Viikko siellä vietettiin. Oli melko hyviä ilmoja. Jäällä ei lunta nimeksikään. Haneli pyysi 26. päivänä kaverikseen palastamaan matikkakatiskaa Rupakosta. Olivat Hegulin kanssa pari katiskaa sinne tälläneet, jään alle, kuten kuuluukin. Vaan lauhat kelit ja virta olivat tehneet tehtävänsä; toinen pyydys oli nyt sulassa vedessä. Me vietiin Hegulin yksi soutuveneenrähjä kärrissä Särensyvänlahden pohjukkaan, tuupittiin jäitä pitkin virralle. Haneli seikkaili katiskan pelastamaan. Oli siellä runsaasti mateita. Ei kovin kokoliaita, mutta hyviä keittokaloja kuitenkin.

  Maaliskuun kahdestoista kaatelin pari puuta jäälle. Haneli tuli hojeltamaan muutaman ison koivun, yhden männyn venevajan ja pihan väliltä, sekä vielä yhden ison haavan navetanmuurin viereltä. Ne olivat sen verran kinkkisiä, etten katsonut aiheelliseksi itse ryhtyä sohlaamaan. Minulla riitti sitten pätkimistä ja rantteelle kelkkaamista pariksi päiväksi.

  Huhtikuussa oltiin saaressa jäitä pitkin ja veneellä. Tässä kuvassa Hilppa nauttii kevätauringosta 4. huhtikuuta. Rannat alkoivat sulaa siihen malliin, että katsottiin parhaaksi lähteä seuraavan aamun kohmeisessa kelissä pois, ettei jumiuduttaisi saareen vangeiksi.

   Venellä päästiin mökille, jäitten seassa korskuttaen, 27. huhtikuuta. Kuva on otettu 5. toukokuuta. Sateli näet märkää lunta kunnon kerroksen. Oli villin oloista, kun lumi jäi kerrokseksi veden päälle. Näytti, kuin olisi jääkansi tullut hetkessä takaisin.

  Kesäkuun 16. päivä tehtiin uistelureissu Lietselälle.Hanelin veneellä, naapurin Hannu kolmantena. Haukia saatiin niin, että niitä Haneli nakkeli yli laidan urakalla. Pohjanmaan matalien ja kalaköyhien järvien äärellä kasvanut Hannu ihmetteli ja äimisteli. Sanoi, kun Haneli heitti reilusti kolmikiloisen takaisin, että ei meillä päin noin isoja oltu ikinä edes nähty, ja että Pohjalaiseen olisi tuosta kirjoitettu isolla otsikolla. Vaikka arvokalaa ei tullut, oli kuitenkin silmäniloa kylliksi.

  Heinäkuussa saatiin ensimmäisiä kanttarellejä, ensimmäiset omat potut. Aivan helevetin hyvää sapuskaa! Sienikausi jäi kaiken kaikkiaan torsoksi, pottuja tuli reilusti. Ei kaikkea voi aina saada, ei edes vaatia. Siihen on tyytyminen, minkä luonto suo.

  Elokuussa ei enää ollut isompia kiireitä. Ei sieni-, eikä marjareissut saappaanpohjia kuluttaneet. Oli aikaa ottaa rennosti. Ei kävellä ahon laitaa. Mutta ilman paitaa, lyhyessä housussa salli ilmanala kuistilla oleskella.

  Syyskuussa jatkui sateeton kausi. Sienet, marjat, pysyttelivät poissa. Sain sentään, säkällä, rouskutarpeen kerätyksi. 21. päivän avauksena oli hieno aamurusko. Sitä hyökkäsin kuvaamaan metsän halki itärannalle. Tapahtuma on niin lyhytkestoinen, että kun sen puitten takaa näkee punertavan, on syytä napata kamera ja saappaat, laittaa jalkaa toisen eteen.

  Lokakuu oli melkoista hiljaiseloa. Siikaa, muikkua, niitä verkotettiin, syömään päästiin. Piekälän puolella käytiin sauvakävelemässä. Lueskeltiin, vietettiin hämyisiä iltoja, jonkun ohjelman parissa ehkä hymyisiäkin. Kuva on otettu lokakuun kymmenes päivä. Dallasin kotakalliolle, napsin joitain kuvia hälvenevän sumun koristamasta näkymästä Juvemmalle päin.

  Marraskuun viidentenä laitettiin vene telakalle. Haneli Valmetilla sen maille kiskoi. Mielessä oli, että jos vaikka vielä saareen soutuveneellä mennään, mutta menemättä jäi. Sen riemukkaampaa sinne palaaminen on, kunhan taas pääsee. Jäitä tässä aletaan kaipailla, että viimeistään helmikuun aikana saa laittaa uunit palamaan. 

  Marras- ja joulukuu ovat menneet Elinan asunnon tyhjennyjksen ja sen myyntiin liittyvien asioiden hoitamisessa. Joulu tuli äkkiä, meni vaivihkaa ohi. Pientä merkkiä lumesta oli, mutta kaukana kunnon talvinen joulu. 23. joukuuta, aaton aattona, pääsi Iiris sentään auran tuuppaamaan lumikasaan istuksimaan.

  Siinä pieniä detaljeja loppuvalta vuodelta. 

  "Isossa kuvassa ei paljoa hetkauta", sanoo kyynikko.   

  "Pienet asiat ovat elämän suola", sanoo romantikko. 

  "Kaikki tapahtuu, kun on tapahtuakseen", sanoo fatalisti. 

  "Olleet on menneitä", sanoo tulevaisuuteen tujottaja.

  "Kaikki eletty on eletty", sanon minä.

YLLÄTYSALBUMI

  Tänään, kun oltiin juuri lähdössä Hilpan, Annan ja Iiriksen kanssa kaupungille, sain sähköpostin Elinan asunnon välittäneeltä entiseltä kollegaltani. Hän kertoi ostajien löytäneen jostain salaperäisestä komerosta kolme tyhjää matkalaukkua, hieman vaatteita ja yhden valokuva-albumin. Me Hilpan kanssa äimisteltiin, että mistä fucking komerosta! Olimme mielestämme kaikki loukot tyhjentäneet. Mailissa oli ostajan puhelinnumero, joten päätin heti soittaa hänelle. Sain miehen kiinni. Tämä kertoi asian tosiaan olevan niin. Ja että tuo komero sijaisi keittiössä.
  "Ei hitossa!", tuumasin mielessäni. "Ei keittiössä mitenkään ole sellaista piilokomeroa, missä mahtuu matkalaukkuja oleskelemaan!"
  Mies ilmoitti olevansa par'aikaa huoneistossa. Minä kerroin olevani juuri kaupunkiin tulossa, ilmestyväni kohta rikospaikalle.
  Pian painelinkin Saimaankatu 5 B:n alaovella summeria. Nuorehko mies oli ovella vastassa. Purkuhommissa näytti olevan. Tervehdimme. Hän osoitti minulle olohuoneen lattialla purkujätteiden joukossa olevaa läjää. Toisiaan: kolme pienehköä matkalaukkua, jätesäkillinen vaatetavaraa. Matkalaukut olivat tyhjiä.
  "Missä hiton komerossa nuo olivat?", utelin. "Mielestäni kävimme kaikki paikat läpi!" Astelimme keittiöön. "Tuolla", sanoi mies osoittaen jääkaapin yläpuolella väliseinässä olevaa 60 X 60 sentin kokoista luukkua.
  "No johan!", kirposi huuliltani. "En tuollaista muista konsaan huomanneeni!"
  "Sellaista sattuu", lohdutteli kaveri. "Se on pitkäkin, melkein mahtuisi nukkumaan", lisäsi hän.
  Tutkin päätäni raapien hieman rakenteita. Paljastui, että kaappi oli rakennettu keittiön seinän taa eteisestä pieneen makuuhuoneeseen menevän oven yläpuolelle, ikään kuin koteloksi, jota en ollut tosiaan koskaan huomannut. Säilytystila oli tosiaan ainakin puolitoista metriä pitkä.
  Kun ihmettelin, että mihinkäs minä nuo nyt vien, sanoi mies, että jos ovat kaatopaikalle menossa, niin jätä siihen, menevät muun roinan mukana. Minä kumarsin otsani ruvelle, kiittelin ylenpalttisesti. Mukavat ostajat!
  Huomioin, että olohuoneesta oli jo purettu lautaparketti ja sen alla ollut muovimatto. Näkyvissä oli liiman peittämä lautalattia.
  "Aiotteko säästää?", kysyin.
  "Joo, niin ajateltiin. Hiotaan ja lakataan."
  Oikea ratkaisu", innostuin kehumaan. "Ai niin, oliko siellä myös joku valokuva-albumi?"
  "Oli, kyllä. Se on tuolla hattuhyllyllä." Hän ojensi minulle kansion, minä toivotin hyvää loppuvuotta, ansiokasta remonttifiilistä.

  Kotona selasin löytyneen albumin. Se osoittautui isotätini Annan, Emchenin siskon, jäämistöksi. Siinä oli pääosin kuvia 1950-luvun toiselta puoliskilta Lyypekistä. Viimeisillä aukeamilla oli sitten minua enemmän kiinnostavia otoksia, otettu 1957 Avokkaassa. Silloin tapahtui varmaan Anna-tädin ensimmäinen reissu Saimaalle. Kuvat eivät melkein kellekään paljoa merkitse, mutta minulle ne ovat historiaa:

  Tässä pihapiiri silloin, kun navetta oli vielä kutakuinkin kuosiossaan.

  Tämä on varmaan eno-Ollin nappaama, koska se on otettu saunan katolta. Laituri oli tuolloin venevajan länsipuolella. Ja taustan niemi oli peltoa, nythän siinä kasvaa vankka koivikko, sekä joitain suuria lehtikuusia.

  Edellisetä helposti siirrytään lehtikuusten istuspuuhiin. Päättelen asian siitä, että kuvassa vasemmalla on Pirskasen Pekka, silloinen Metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikko.  Vieressään ovat isovanhempani Emma ja Pekka, taustalla varmaan joku työmies. Tietämäni mukaan lehtikuusia istutettiin jopa satoja. Haneli on tietävinään, että viisisataa, mutta tieto on varmistamaton. Paljon taimia kuitenkin maahan tällättiin. Kun jokusia vuosia sitten laskin nykytilanteen, sain luvuksi alun toistakymmentä isoa runkoa, kymnmenkunta myöhemmin kävyista itämään lähtenytt tainta. Pari on vuosia saatossa kaadettu, kun ne olivat niin lähellä pihaa varjostamassa. Ei siis kovin otollinen maasto lehtikuuselle. Vai napsivatko myyrät ja jänikset taimet parempiin suihin?

  Sitten taimenistutuksesta muunlaiseen istutukseen, tahi kylvöön, jos niin haluatte. Kuvassa Emchen vissiin tiputtelee joitakin siemeniä maahan, Pekka haraa ne piiloon. Yhteistyö näyttää saumattomalta, tyyli ehkä ei aivan ammattimaiselta.

  Tässä Emchen kuopii kasvimaata. Tuolla paikalla kasvoi lapsuudessani puutarhamansikoita. Venevaja on niin ryhdissään, että katteks käy!

  Vielä yksi otos. Valitettavasti kuvan tarkkuus on kehno, mutta tuollaisena se albumista löytyi. Siinä eno-Olli huristaa itse tekemällään vaneriveneellä. Taustalla näkyy rantasauna. Sanonpa, että melko turvaton värkki; vaijeriohjaus, kahvakaasu, kuten kuvasta näkyy. En muista koneen hevosvoimia, mutta koska paatti ei painanut paskaan, eikä Ollikaan paljon, oli vauhti huimaa. Tuon veneen runko on vieläkin venevajan orsien päällä. En tiedä, tai muista, mitkä sen historian käänteet tarkalleen olivat, mutta kauaa se Saimaan aaltoja viillettänyt. Ehkä enon älli kasvoi, elämännälkä tuli jännitystä suuremmaksi, paatti pantiin telakalle.

  Tällaisia kirjoittelin. Anna ja Joni ovat ystävänsä synttäreillä. Iiriksen kanssa ollaan touhuttu. Nyt Hilppa tarjoaa tytölle iltapalaa. Performanssi saattaa kestää parhaassa, tai huonoimmassa, tapauksessa yli tunnin, sillä Iiriksellä on omat kommervenkkinsä. Minulla on ollut aikaa tämä story muistiin laittaa.
  Seuraavat muistelmat luultavasti julkaistaan ensi vuonna. Huokaiskaa helpotuksesta.

JOULU

  Aatto meni mukavasti. Pukki tuli ajallaan, eikä Iiris yhtään vierastanut. Mutta ei sentään suostunut joululaulua pukille laulamaan, vaikka tämä pariin kertaan pyyteli. Emme me Iiriksen ajatuksia osaa lukea, mutta ...?

  Mutta palataanpa aamuun. Herättyään Iiris paketoi vielä äidilleen pientä lahjaa. Päivä lähti kulumaan. Kysymyksiä pullahteli aika ajoin ilmoille. Arvaatte ehkä, että ne koskivat juolupukin saapumisaikaa.

  Kaikki aikanaan. Ensin haettiin Elina joukkoon. Kahvipöydästä suoraan kahvipöytään kulki äidin tie.

  Nyt alkoi olla jännitystä ilmassa! 

  Tulihan se pukki lopulta. Eikä lopulta, vaan juuri ja tarkasti aikataulun mukaisesti. Melko hyvin organisoitu saapuminen, matkan ja välipysähdykset huomioon ottaen. 

  Lahjoja tuli, eräälle aika monta. Ja lisää oli pukki jättänyt Aija-mummin luo. Siellä Tiilikaiset kävivät illalla.

  Joulupäivä toi tullessaan ohuen lumikerroksen. Alkoi tuntua siltä, kuin joulun kuuluukin. Päivä kului ulkoillen, syöden, kahvitellen. Hanelin poppoo ilmestyi ennen kuutta. Sitten syötiin porukalla, juttua väännettiin, tulevaa matkaa puitiin. 

  Ennen yhdeksää starttasivat Taina, Haneli, Anni ja Katriina. Ensin käväisemään Annin kämpillä, sitten lentoasemalle. Puolen yön maissa alkoi 22 tunnin matka Vantaalta Bankogin kautta Sydney'iin. Hyvää matkaa!

  Tänään Tapania kulutetaan. Pelattiin äsken Aliasta. Iiris on ihmeen nokkela selittämään sanoja, ymmärtämään toisten selitykset. Hyvä peli, lapsellekin sopiva. 

  Anna, Joni ja Iiris menevät päivällä syömään Aijalle. Me Hilpan kanssa närpitään jouluruokien tähteitä. Pääsee Hilppakin helpommalla. Eilinen oli hänelle yhtä keittiössä jököttämistä: Kaksi jouluateriaa, lounas omalle porukalle, illallinen isommalle sakille. Kauhulla ajattelen aikaa ennen APK:ta. Yhden ihmisen aika kuluisi tiskaamiseen. Varmasti, koska konekkaan ei meinaa ehtiä kaikkia tiskata. 

  Päivä alkoi pidentyä. Pian ollaan vuodessa 2020. Sitä ennen, aattona klo. 13:45, samaan aikaan, kun Hanelin joukko valmistautuu Sydneyn juuri alkavaan ilotulitukseen, minä valmistaudun korjausleikkaukseen. Jälkikaihi operoidaan. Toivottavasti ei silmissä näy samaa määrää valoja, välähdyksiä, värejä, kuin Sydneyn taivaalla samoihin aikoihin. 

  2. tammikuuta sitten mennään viideksi päiväksi Anttolaan koiravahdeiksi. Katsellaan jäitten tuloa, ehkä? Ja toivottavasti. Mielessä välkkyy jo toive päästä helmikuussa saareen. Tulkoot pakkaset, tulkoot jäät! Jäätävä ajatus, ettei jäätä tulisikaan. Toivottavasti ei allekirjoittaneen sitä tarvitse kokea. 

JOULUN ETKOT

  Aamulla vääntäydyin lenkille normaaliin aikaan. Oikeastaan kelin puolesta parempi tallustaa, kuin aikoihin: ei sadetta, ei juuri sumua, ei tuulta. Mutta vatsaan koski. Johtuuko eilen myöhäispalaksi maisteltu juuri parahultaiseksi kypsynyt kinkku? Vai suklaat ja pähkinät? Hölmöyksissäni tulin ostaneeksi konvehtirasioita ja erilaisia Fatzerin tuotteiden laatikoita. No, kun halvalla sai! Nyt niistä käyn salaa napsimassa makupaloja, väliaikoina kahmaisen kourallisen pähkinä-rusina-sekoitusta suuhuni. Salaa napsin. Ja mikä pahinta, salaa itseltänikin. Eli en ole tiedostavinani, että monta askelta saa taas ottaa, ja rivakasti, ennen kuin nuo herkut on sulatettu, taivaan tuuliin haihdutettu. Niinpä päätin, että kohtuullisuus palaa, näytän pitkää nenää joulun turmelevalle käytännölle. Siis suklaata riittää juhannukseen! 

  Juuri kun palasin hyviä päätöksiä tuottaneelta lenkiltäni, kömpi Iiris yläkertaan. Ja heti avaamaan viimeiset luukut joulukalentereista. Taitaa tyttöä vähän joulu jännittää, kun ei uni kestänyt tuon pidemmälle? Nyt Iiris on luukkunsa avannut, katselee jouluisia lastenohjelmia lokoisana.

  Kohta tällään saunan päälle. Joko taas? No jo, vaikka vastahan vuosi sitten kotisaunassa kylvettiin! Tosi on. Saaressa saunotaan vähintään joka toinen päivä, kotona vähintään kerran vuodessa. Epäsuhtaan on pari syytä:

  1. Kotona tulee käytyä suihkussa lähes joka aamu, saaressa ei. 

  2. Puulämmitteisen rantasaunan löylyt ja koko tapahtuma on nautinnollisuudessaan eri planeetalta, kuin sähkökiukaan ehdoilla kuumennetussa kopperossa käynti.

  Kun obligatorisesta aattosaunasta olen selviytynyt, lähden viimehetken paikkaukset kaupoista ostamaan. Ei isoja hankintoja, mutta jotain kuitenkin. 

  Päivällä syödään riisipuuroa, varmaan kinkkua ja ruisleipää myös.

  Kahdeksi mennään Jonin kanssa hakemaan äitiä. Kun ollaan palattu, juodaan kahvit.

  

  Sitten odotellaan päivän jännittävintä tapahtumaa, joulupukkia. Kuuraparran odotetaan saapuvan siinä 15:30. Iiristä jännittää, koska lapsia aina jännittää, kun joulu-ukon tulo on kyseessä. Minua jännittää, koska odotan kuinka Annan minua korvaamaan hankkima pukki kykenee täyttämään töppöseni ja punaisen nuttuni. Vitsi, vitsi. Totta kai hän pystyy. Enemmän jännitän sitä, että sanooko Iiris pukin olevan tänä vuonna pukimpi, kuin edellisinä.

  Kun lahjat on auottu, tovi taivasteltu, lähdemme viemään Elinan takaisin. Sillä aikaa ehtoista emäntä, Annan ja Iiriksen avustuksella, varmaan loihtii joulupöydän notkolleen perinteistä murkinaa. 

  Kun mahat pullollaan on hetki vedetty henkeä, lähtevät Tiilikaiset Tiilikaiselle, eli Anna, Joni ja Iiris Aija-mummille Lahteen. Me Hilpan kanssa vedetään henkeä, ehkä avataan toosa, keitetään espressot. Huom: Vain yksi pala suklaata konvehtirasiasta minulle!

  Hautausmailla käytiin jo eilen. Olisi tullut aikataulu liian ahtaaksi, jos tänään niille oltaisiin suunnattu. 

  Huomenna tulevat Taina, Haneli ja tytöt meille syömään. Meiltä he jatkavat kohti Lentoasemaa, sillä matka kohti Sydneytä alkaa joulupäivän ja Tapanin välisenä yönä. Mutta se on oma tarinansa se. 

  Näillä vaatimattomilla sanoilla toivotan kaikille kaikkein parasta joulunaikaa:

  Älkää syökö itseänne ylen, glögiä nauttikaa kohtuudella, pukkia kohdelkaa tämän arvon ansaitsemalla tavalla, lahjapaperit ja -pakkaukset käsitelkää jätehuollon ohjeiden mukaan, ja juolurauhaa noudattakaa tarkasti, rauhaa ylipäätään joulusta jouluun.

JOULU LYHYESTI ANALYSOITUNA

  Joulu on aika, tapahtuma, juhla, you name it, vuodesta, jonka merkitys itselleni oli vuosia laskusuunnassa. Ja haitariliikkeessä pitkin elämän varsitietä. Eli merkitys on vuosien saatossa liikkunut useilla tasoilla. 

  Lapsena joulu oli joulu, koska joulu on juhla lapsien. 

  Nuorukaisena joulu oli joulu, koska a.) oli vapaata koulusta, b.) oli vapaata töistä. 

  

  Kun omat lapset syntyivät, olivat pieniä, joulu oli joulu, koska joulu on juhla lapsien. 

  

  Kun lapset kasvoivat, joulu oli joulu, koska oli joulu. 

  Keski-iän koittaessa joulu oli ja meni. 

  Nyt, kun Iiris on kuvioissa, joulu on joulu, koska joulu on juhla lapsien.

 

  Joulu on juhla lapsien, niin lauletaan. Isompiakin merkityksiä joululla on, ainakin niille, jotka merkityksiin uskovat. 

  Päällimmäiset tuntemukset jouluun liittyen löytyvät karkeasti jaoteltuna aikajanalle seuraavista asioista: 

  -lahjojen avaus 

  -lahjojen avaus ja jouluruoat

  -rauha, lumi ja talvi

  -lahjojen antaminen

  -rauha, lumi ja talvi

  -jouluruokien liiallinen ahminta

  -pukkina olo

  Jos säkä käy, listaa pääsen vielä jatkamaan. Jos onni on myötä, listan ehkä viimeisenä päivityksenä v. 2035 on hiilineutraali Suomi. En muuten onnen läsnäololla tässä kohtaa tarkoita elinvuosieni karttumistra lähelle kaheksaaviittä! 

  Kävin aamupäivällä kaupoissa. Kävin ensin K-Supermarketissa. Se oli avautunut jo klo. 9:00, mutta menin kauppaan vähän ennen yhtätoista. Puodissa oli meno melko rauhallista; ehkä parikymmntä asiakasta, ei jonoa kassoille. Ostin kiehumaitoa, kuorittuja manteleita, ja kylmäsvulohifileen. Käytäntö on osoittanut, että kylmäsavulohta ei pidä mennä ostamaan valmiiksi siivutettuna. Eikä graavilohta myöskään. Siivut nimittäin ovat niin toisiinsa takertuneita, että niitä ei saa kunnialla, ei kunniatta kiroilemalla, siististi esille laitettua. Siksi kokonainen filee on ehdoton. Siitä voi sitten vihlaista aina sopivan määrän aterialle. Graavilohta ei meille olla viime aikoina valmiina ostettukaan. Hankimme hyvissä ajoin ennen joulua tuoretta lohta. Hilppa suolaa fileestä muutaman "kertakäyttöpalan", ja ne pakastetaan. On näin hyvää tavaraa aina uuteen vuoteen saakka. Sitäpaitsi siivutus vielä hieman kohmeisesta palasta käy suit'sait. No, nyt tuli ruokavinkkejä kaupan päälle, vaikka ei ollut tarkoitus. 

  K-kaupasta huristelin Tokmannille. Kello oli juuri tullut yhteentoista, joka oli liikkeen avauskellonlyömä. Lähes puolillaan oli jo kaupan isohko parkkipaikka. Tokmannilta ostin säkillisen wc-paperia, sekä kymmenellä eurolla neljä Kulta Katriinaa (tumma paahto). Kassoilla alkoi olla jo jonoa. Kun ulos selviydyin, oli parkkipaikka nuijalla lyöty, ja autoja seisoksi siellä täällä odottamassa vapautuvia ruutuja.

  Tokmannilta kiepautin Lidliin. Se oli myös auennut yhdeltätoista. Parkkipaikka oli reilusti puolillaan autoja. Lidlistä hankin tomaatteja, salaattia, muutaman paikalla paistetun kaurasydämen, kilon palan edamjuusta, sekä 1½ litraa appelsiinmehua. Kolme kassa oli miehitettynä, lyhyehköt jonot, mutta aikaa kului, sillä lähes kaikilla asiakkailla oli kärrit pursuavan täynnä tavaraa. On nimittäin niin, että jos Lidlin kertaostoksen hinta lähentelee kahtasataa, niin siinä on murkinaa ja herkkua kosolti. 

  Me asumme sikäli edullisessa osoitteessa, että Pyhä Kolmio Lidl - Tokmanni - K-Supermarket sijoittuu alle kilsan päähän. Mikäli Pyhä Kolmio jostain syystä ei jossain suhteessa toimi, ole tarjonnaltaan kattava, niin reilun kilsan sivupisto Prismaan saattaa tuottaa hyvän lopputuloksen. Ei täältä päivittäisille ostoksille tarvitse kauas lähteä!

  Tiilikaiset suuntasivat Lahteen Aija-mummin luo. Joni ajelee sielä Espooseen mennäkseen huomenna duuniin, tullakseen taas illalla takaisin. Aija nakkaa Annan ja Iiriksen myöhemmin meille. 

  Sellaisia joulunalustunnelmia täältä sumuisesta Hollolasta. Melko typerää jorinaa. En minä ainakaan kovin innoissani lukisi tarinoita jonkun pölvästin kauppareissuista. Paitsi omistani, tietysti. Oma pölvästi, paras pölvästi. Eli jos joku lukee, niin ottakoon vastuun.

  Tähänpä laitan joulutervehdyksen. Olkoot se kaikille, yksityisiä tai ryhmille kohdennettuja ei ole tarkoitus julkaista. Ei tosin pitää salassakaan.

KIELITAIDOTTOMUUTTA?

  Jotta äidin asunnon myynti, joka sujui olosuhteisiin ja markkinatilanteeseen nähden yllättävän nopeasti ja jouhevasti, alkaisi muistuttaa normaalia, meinasi ostajan pankki, Danske Bank, laittaa esteitä polulle. Se nimittäin ilmoitti keskiviikkona välittäjälle: "Tarvitsemme vielä kuolleen tyttären (Ritva Stenizer) saksankielisen perukirjan virallisen kielenkääntäjän kääntämänä su/ru/en."
  No, ensinnäkin kauppaan liittyvät asiakirjat oli lähetetty Danske Bankiin yli kaksi viikkoa sitten. Oliko oiikea aika lähteä tivaamaan lisää dokumentteja kaksi päivää ennen sovittua kauppaa? Toiseksi olemassa olevilla asiakirjoilla on tehty yksi perinnönjako OP:ssa v. 2015, lakitoimisto on laatinut osituskirjan, ja minä vastikään avannut tilin Erkin kuolipesän nimiin Nordeassa.
  No, eilen välittäjä ilmoitti minulle, että DB on tullut järkiinsä, kauppa tehdään sovitusti. Niinkö on, että kauppa uhkasi siirtyä johtuen DB:n sisäisen säännöstön virheellisyydestä, virkailijan kokemattomuudesta, vai yleisestä kielitaidottomuudesta? Oli miten oli, homma tuntuu lopulta sujuvan. Vaikka vasta iltapäivällä voidaan lopullisesti huokaista.

  Joulu lähenee. Tiilikaiset tulevat illalla. Annalla on lomaa uuden vuoden yli. Joni taitaa välillä joutua töihin.
  Sikäli tulee poikeava joulunaika, että Hanelin porukka ei tule käymään. He lähtevät joulupäivänä kahdeksi ja puoleksi viikoksi Australiaan. Sydney on määränpää. Serkkumme Johanna asuu siellä. Häntä tapaamaan tietysti menevät, mutta varmaan reissaavat muissakin paikoissa.
  Joo, sinne menevät, vielä roihuavien metsäpalojen lähistölle, savuiseen ilmanalaan, ilmojen puolesta mitatun historian kuumimpiin olosuhteisiin.
  Haneli minulle tuossa aiemmin tokaisi, että miten miä saan siellä aikani kulumaan?! Velipoika ei tunnetusti ole turistina innokkaimmasta päästä.
  Me mennään näillä näkymin Hilpan kanssa tammikuun alussa muutamaksi päiväksi Hanelille kot'miehiksi, sillä koirat tarvitsevat hoivaa. Tainan veljenpoika on muina matka-aikoina tuossa roolissa.
 
  Nyt minua tikulla silmään! Aioin näet hieman muistella lapsuuteni jouluja. Niihin kuuluivat tietysti kuusi, minkä ukki-Aleksi oli käynyt kaatamassa metsähoidollisin perustein; huonoimmat tekevät tilaa menestyvämmille yksilöille. Aleksi-darwinismia se. Lopputulos ei aina näöllään illauttanut.
  Lyhteitä linnuille vietiin aina aattopäivänä. Muistan olleeni sitä tekemässä täti-Maijan kanssa useana jouluna.
  Jouluruokaan kuuluivat tietysti kinkku, sekä porkkana- ja lanttulaatikot. Myös lipeäkalaa syötiin, samoin riispuuroa. "Sekametelisopan" kanssa sitä nautittiin, puuroa. Silliä, maustesilakoita, myös jotakin suolakalaa oli tarjolla.
  Joulukirkossa käytiin, jos kelit sallivat hevosen ja reen kanssa jäällä liikkumisen. Yleensä sallivat.
  Joulupukki kävi myös. Aina samaan aikaan, kun isä oli antamassa hevosille heiniä.
  Joulupyhinä muistan hiihdelleeni. Joskus myös luisteltiin. Nurmeksilla mentiin. Ensimmäiset "oikeat" luistimet sain  jouluna 1961, kun asuttiin jo kirkolla. Piskolassa isä aurasi hevosen kanssa pienen luistelukentän. Samoin hän teki monesti napakelkan. Siinä sai melkoiset hurlumheit, jopa omin voimin: yksi sisaruksista istui kelkassa, kaksi pyöritti.
  Sellainen muistikuva minulla on, että naapuritaloista käytiin meillä, varmaan Tapanina, luultavasti meiltä käytiin väliin naapuritaloissa. Tapanin sauna lämmitettiin myös. Ihan omalle porukalle, ja aikaisin aamulla. Isä-Erkki sen lämmitti, tai Korhosen Esko, jos sattui olemaan joulun aikaan Piskolassa "renkinä". Vieraita ei tapanin saunassa käynyt, eivätkä vieraat sitä vanhan tavan mukaan lämmitäneet. Kun muutettiin kylille, muista, että perinne eli siellä ainakin Pirskasen Pekan saunan kohdalla. Joku kylän miehistä sen kävi aamuyöstä lämmittämässä. Saattoi olla vaikka Pettisen Paavo?
  Uutta Vuotta ei muistini mukaan liiemmin juhlittu. Raketit olivat tuntemattomia. Tinaa kyllä valettiin. Vuoden viimein ilta oli sellainen, että me lapsetkin saimme valvoa, omat tinamme valaa. Sitten ämpäristä ongittuja valoksien seinälle heittämiä varjoja mallailtiin, tinaa käänneltiin, yritettiin tulkita tulevaa vuotta. Ei kovin eksakti tieteenala.
  Totta kai joulu ja sen odotus olivat lapselle jännittävää aikaa. Piskolan tuvan hämy, Anni-mummin kiikkustuolin jalkojen vaimea narseke, kynttilöiden luomat valot, lanttulaatikon tuoksu, ihmisten määrä isossa pirtissä (yleensä ainakin kahdeksan aikuista, sekä me sisarukset), ne ovat syöpyneet visusti mieleeni.

  Nyt tikku pois silmästä. Tai olkoot vielä kahden kuvan ajan. Ensin joulu 1953. Se vietettiin pokkeuksellisesti Lahdessa, isovanhempieni Pekka ja Emma Karppisen luona. Haneli odotutti vielä seuraavana vuoden maaliskuussa tapahtuvaa syntymäänsä.

Tässä toisessa, jouluna 1954, Haneli on täysin rinnoin mukana juhlissa. Hyrrä tuntuu kiinnostavan.

POLIITTINEN KORREKTIUS?

  Se, että tulee sivuttua sisäpolitiikkaa lähes jokaisessa blogissani, johtuu poliittisen depatin tulehtuneesta tilasta. Parempi olisi, jos en ajatustakaan koko sirkukselle soisi, vaan kun se on hankalaa. Vaikka olen tyystin lopettanut iltapäivälehtien klikkailun, niin politiikkaan törmää silti kaiken aikaa. Nyt siis lopetan, ainakin yritän lopettaa, asioihin puuttumisen. Jo senkin takia, ettei asioihin puuttumisellani ole paskankaan merkitystä. Minkä nyt pahaa oloa itselleni.
  Siis viimeisenä? kysymyksenä utelen seuraavaa viitaten Salla Marinin heittoon Kokoomuksen suuntaan:

  Onko niin, että pääministeri, etenkin jos hän on nainen, nuori nainen kaiken lisäksi, on ainoa poliitikko, jonka täytyy olla poliittisesti korrekti? Onko niin, että rivikansanedustajat saavat olla kuin siat pellossa, ylittää kaikki sopivuuden ja hyvän tavan rajat ainoastaan sillä seurauksella, että ip-lehdistö julkistaa ne kämmeniään hieroen, omassa raadollisuudessaan hykerrellen? Piste.

  By the Way, koska politiikan käsittely on finaalissa, siirrytään säätalkiin. Helvetilliset kelit joulumielen kannalta. Aina sataa, kokoajan tuulee. Aamu lyö illalle kättä keskipäivällä, pimeää on kuin riihessä hakkoweenyönä. Jotenkin pitäisi jouluun asennoitua, siis positiivisesti. Eiköpä tuo onnistu, kun se, joulu, tulee.
  Siinä mielessä mukava jouluaatto tulee, että pääsen tapaamaan joulupukin. Olen siis oppinut, että ei kannata tiettyyn aikaan aattoillasta mennä alakertaan nokosille. Anna on googlettanut pukin aikataulun, ja tiedämme osapuilleen, koska hän Keinokartanontielle ennättää.
  Saattaa myös olla, että tuleva aatto on viimeinen, missä äiti on läsnä. Haen hänet iltäpäiväksi joukkoomme. Kunto on taas äidillä mennyt alaspäin. Ei enää juuri puhu, ei reagoi, tai reagoi hitaasti, muiden puheisiin. Fyysisesti on toki vielä melko käpäkkä. Saattaa olla, että vielä vuosia jatkaa eloaan. Aina vaan lähestyy se heki, kun Taina joutuu hommiin. Taina näet jo aikaa sitten lupasi, että jos Elina saavuttaa sadan vuoden iän, hän järjetää maankaatokekkerit. No, onhan siihen kaksi ja puoli vuotta aikaa.

  Eilen käytiin Hilpan kanssa viimeinen silaus tekemässä Elinan vanhassa asunnossa. Imuroitiin, luuttusin parvekkeen, irrotin muutaman rullaverhon, rapsin pois taulukoukut. Ostajat ilmoittivat, sitä heiltä udellessani, että täysremppa huoneistoon on tulossa, joten tarkempi siivoaminen olisi turhaa.
  Perjantaina on kauppa. Sitten yksi osa suvun elämästä on siirretty paikalleen historian palapeliin.

  Tänään oli tarkoitus joulusiivous duunata, mutta siirrettiin huomiseksi. Eihän ole mitään järkeä kiikuttaa mattoja sateeseen. Tosin vain parvekkeen kaiteelle, mutta kastuisivat ne siinäkin. Huomiseksi on povattu sateetonta, jopa pikkupakkasta. Oiva siivousilma. Eli "mainio matolääke", kuten mieluisan asian Anttolan entinen apteekkari Holger Böhme ilmaisi. Holger muuten valmisti mainiota sinappia. Sitä hän meidän perheellemmekin antoi monena jouluna. Melko tömäkkää se oli. Muistanpa kerran, kun eno-Olli oli meillä joulun tienoossa käymässä. Ruokapäydässä hän, asiasta tietämättömänä, sipaisi "Holgre-Spesialia" melkoisen kerroksen kinkkuviipaleelleen. Me seurasimme hiljaisuuden vallitessa. Olli pisti haarukkapalan suuhunsa, alkoi pureskella. Ilmekkään ei värähtänyt, mutta vedet alkoivat vuotaa silmistä.
  "Yksi parhaista miedoista sinapeista!", tokaisi eno, kun lopulta sain puhekykynsä toimimaan.

  Edesmenneitä ovat eno ja Holger, edesmennyt on Ahosen Riti, taakse ovat jääneet talviset joulut, kun Ritin kanssa aattoiltana käyskenneltiin Anttolan hautausmaala tupakkia tuprutellen, dallattiin joulupäivänä pitkiä lenkkejä jäällä piiput suupielessä roihuten, hyökättiin tapanina iltakuudelta, kun baarit ja kahvilat olivat saaneet luvan avata ovensa, Unionille, pantiin markkaa jukeboxiin, Holliesia ja Beatleja soimaan. Taisi olla joulu 1968, kun tapanin ratoksi soitettiin moneen kertaan Bee Gees'n "Massachusetts".
  Niin oli silloin, nyt on täten. Vanhoja on hyvä joskus muistella, nykypäivässä kaiken aikaa elää. Muistelujen liiallinen määrä ei ole ihmiselle hyväksi. Eikä juuttuminen menneeseen. Jos ajattelee, että ennen oli kaikki hyvin, nyt ei ole mikään kohdillaan, niin tekee vain itselleen hallaa, ahdistusta ja pahaa oloa. Asioilla, joihin ei voi vaikuttaa, ei pidä mieltään vaivata. Vaikka, totuuden nimissä, minun pitäisi itseni tuollaisita lausunnoista jäävätä.

  Kohta porhallan kaupunkiin. Menen joulukahville erään entisen kolegani, nykyisen ystäväni, kanssa. Aika vähän näillä seuduille on kavereita seuloontunut, joiden kanssa säännöllisesti tavataan. Ei sellaisia ystävyyssuhteita ole jostain syystä muodostunut. Mutta täytyy pitää kiinni niistä, jotka ovat päässeet vakiintumaan.

  Olen tallennellut, tai komentanut koneen tallentamaan, valokuvia pilveen. Noin 80 Gt siellä näkyy nyt tavaraa olevan, varmaan monta kymmentä tuhatta otosta. Lisää on menossa, mutta valtaosa on tallessa jossain tuolla, ei omalla koneella, mutta koneelle saatavilla. Säilykööt ne siellä, kunnes tulee aika luovuttaa käyttäjätunnukset Annalle, joka saa arkistoja eläkeikäisenä joutessaan tonkia, tiedä häntä, vaikka omaan blogiinsa laitella. Joten loppuun kuva Annasta ja minusta, kasarin alkua eletään.