maanantai 25. marraskuuta 2019

KARPPISTA JA LEHKOSTA PÖLYISTÄ PUTSATTUNA

  Äiti-Elinan asunnon tyhjennys on alkutekijöissään. Hilpan kanssa käydään komeroita ja hyllyjä läpi, erotellaan mahdollisesti säästettävät, sekä kierrätykseen ja jätteeseen menevät. Hommaa on. Viikonvaihteessa tulevat Haneli ja Nina, katsotaan, mitä kukin haluaa ottaa. Lopuille yritetään sitten keksiä loppusijoituspaikka.

  Valokuvakansioita löytyy melkoinen määrä. Olen joskus muutamaa vanhemmista lainannut, joitain kuvia skannannut. Kunhan asiat etenevät, kiireet vähenevät, aioin käydä läpi kaikki albumit, tallentaa niistä merkittävät otokset. Nappasin jo mukaani yhden lootan, missä oli irtokuvia ja dia-koteloita. En edes muista, että vanhemmillani olisi ollut tapana dioja teettää, enkä, että meillä olisi ollut laite niiden katselemiseen. Eikä niitä montaa kymmentä edes ollut. Tirkistelin diat valoa vasten. Suurin osa näytti matkakuvilta, varmaan Saksassa otettuja. Oli joukossa jokusia Anttolastakin. Vein 13 kappaletta liikkeeseen, ja saan ne sähköisinä jonkun päivän kuluttua.

  Irtokuvat olivat enimmäkseen pieniä sota-ajan kuvia. Joistain tunnistan isäni, mutta paljon on sellaisia, mitkä eivät minulle mitään sano. Oli joukossa muutamia sodanjälkeisiäkin. Niitä vähän skannailin. Laitan jokusen tähän blogiin, jota kirjoitan, koska en jaksa aina lukea tai tuijottaa toosaa, päivän kuntoilutkin on kuntoiltu. Kuvat on otettu 1940- ja 1950-luvuilla, Minua ei niistä löydä. Hyvä niin, sillä kunhan saan loput kuvakansiot ja mahdolliset kuoret tai laatikot käsittelyyni, tulette kyllästymään Peppen lapsuus- ja nuoruuskuviin. Laitan nämä kuvat jokseenkin kronologiseen järjestykseen.

  Tässä vanhempani, äidillä siskoni Ritva sylissään, isovanhempani Emma (Emchen) ja Pekka Karppinen, sekä heidän välissä enoni Olli. Kuva otettu 1948, sillä Ritva syntyi syksyllä 1947. Kyseessä lienee Pekka Karppisen 60-vuotispäivä, sillä hän syntyi 1888. Ainakin kukkia on siihen malliin, että eivät ole Elinan ja Erkin tuomia kaikki.


  Pekka autonsa vierellä 1952. Ja kuikuileepa Emchenkin. Takaikkunasta kuikuilee. Ei vissiin ole uskaltanut eteen istumaan mennä?


  Sitten pari kuvaa Pekka Karppisesta. Oletan, että ne on napattu 1956. Ylemmässä näkyy, jollen aivan väärin hahmota, Avokkaan rantaa, alemmassa taitaa Pekka porhaltaa Aittalahdenselkää Rupakonvirralle päin.



 Tämä on otettu Lahdessa, isovanhempieni asunnossa. Veikkaan vuoden olevan 1956, virhemarginaali +/- vuosi, mieluumin +.

  
 
  Tuossa luotsaa eno-Olli toisen isoisäni Aleksin paattia. Perätuupparina on, vaikka sitä ei näy, neliheppainen Penta. Kyydissä ovat Emchen ja hänen sisarensa Anna-täti.
  Aleksilla oli aina työkalulaukku mukanaan Pentassa. Se oli vanha naisten nahkainen käsilaukku, joka sisälsi tulppa-avaimen sekä hiuspinnejä ja puhtaita rättejä tulppien puhdistukseen. Sitä Pentaa ei tarvinnut kytkeä tietokoneeseen. Ajankohta on luultavasti syksy 1957.


  Tämän kuvan takana lukee "Kalastajatorppa 1958. Ei mitään käryä siitä, mikä tilaisuus on kyseessä. Erkki, Elina, Pekka ja Emma siinä ovat, muita kolmea en tunnista. Paremman jälkeen siinä vissiin syödään, viiniäkin juodaan. 

 
  Vielä yksi. Se unohtui. Lienee olisi kuulunut ensimmäiseksi. Luulen, että on otettu pian sodan jälkeen. Jotakin hilpeää on varmaan menossa. Kuvan istujia en hahmota, mutta laidassa ilmeilee Erkki. Melko soukka poika hän siihen aikaa oli. Oli kyllä pitkään sen jälkeenkin. Kun lähti aikanaan maatalon hommista pöydän taakse istuksimaan, jäi soukkuus. Piskolan pelloille taisi jäädä.


  Sellaisia arki-illan ratoksi kirjoittelin. Itselleni ratoksi. Sellaina minä nämä jutut koen. Naputtelu on hyvä keino tyhjentää aivot muusta ja turhanpäiväisestä. Enkä sillä tarkoita, etteivätkö nämä jutut voisi olla joillekin turhanpäiväisiä. Monet ovat minullekin, kun niitä vuoden, tai useamman, kuluttua luen. 
  Ehkä ihmettelette, ja kyllähän jotkut varmasti ihmettelevät, miksi minä vanhoja sukukuvia laittelen? Minä selvennän, että siksi, kun monet sellaisia jakavat ryhmissä, joissa niitä seurailee tuhansittain ihmisiä, niin miksen minä, kun ei niitä kovin moni tällä foorumilla näe. Odottakaas vaan, kunnes saan tuonnempana kunnon satsin vanhoja kuvia koneelle ujutettua. Voi olla, että ihmettelyyn on tosiaan aihetta!

lauantai 23. marraskuuta 2019

LENKILLÄ KUULTUA

  Aamulla, puoli kuuden maissa, kävelin Terveystietä Kunttiksen kohdilla länteen. Korvanapeissa toistui Leonard Cohenin vielä uunilämmin "Thanks for the Dance". Aamulla hoksasin sen ladata puhelimeeni, koska sain ilmoituksen julkaisusta Spotifyltä. Hieman googletettuani selvisi, että albumin raidat on tallennettu samoissa istunnoissa, missä  "You Want It Darker"-albumikin. "Thanks for the Dancella" on kappaleita joilla ovat mukana mm. Beck ja Damien Rice. Levyn tuottaja ja Leonardin poika Adam Cohen sanoo, että albumia ei missään tapauksessa pidä mieltää hylätyiksi biiseiksi tai B-puoliksi. Musiikki on selvästi "You Want It Darker"-levyn kaltaista: Käheäääninen Cohen esittää runojaan musiikin säestyksellä laulaen, lausuen, tai siltä väliltä. Yhdeksän raitaa puoleen tuntiin mahtuu, pari niistä alle kahden minuutin mittaista. Saa nähdä, vieläkö mieheltä löytyy arkistoista lisää "uutta" musiikkia  julkaistavaksi.

  Kävelin siis Terveystietä länteen, kun edestäpäin ilmestyi vastaani hahmo rollaattoria liuttaen. Kun kohtasimme, hahmo seisahtui, alkoi puhua. Pysähdyin, näppäsin musiikin stoppiin, sanoi: "Anteeksi mitä?, En kuullut, kun musikki soi korvissani."
  "Niin, sanoin että mukavaa nähdä, kun joku liikkuu reippaasti, kun itse en enää kykene", sanoi vastaantulija, joka osoittaui ehkä seitenvitoseksi rouvaksi.
  "Jokainen tavallaan", vastasin. "Pääasia, että liikkuu."
  "Kyllä. Oletko menossa uimaan?"
  "En. Kävelen yleensä aamuisin lenkin."
  "Minä menen/menin uimaan. Ajattelin kerrankin lähteä ajoissa", jatkoi rouva.
   En saanut selville, oliko hän jo käynyt uimassa, vai vasta menossa. Kysyin "Onko uimahalli jo auki?"
  "Ei kai, mutta minä uinkin järvessä", kuului vastaus. "Se tekee hyvää nivelille ja sydämelle."
  "Kyllä varmasti. Minä en koskaan ole uintia kylmässä vedessä harrastanut."
  Vaihdoimme vielä pari lausetta, toivotimme hyvää päivänjatoa, lähdimme suuntaamme. Rouva tosiaan oli tulossa Tiilijärvien suunnalta. Aika lähellä oli Pikkutiilijärven uimaranta. Rollaattorin korissa oli ollut vaatteita ja ehkä pyyhekin.
  "Taisi se olla tosissaan?", mietin. "Kunnioitettavaa, mutta kuinka järkevää? Tuossa iässä yksin pimeässä uimaan kylmään veteen?"

  Kun jatkoin matkaa, aloin muistelemaan, kuinka usein olin joutunut aikaisin aamulla lenkkeillessäni puheisiin ihmisten kanssa? Huomasin, että varmaan tuhansissa laskettavien kävelyjen joukosta ei muistiini palautunut kuin muutama kellon tai osoitteen kysely, ja pari pidempää keskustelua.

  Ehkä viitisen vuotta sitten, ehkä myös syksyllä, sillä oli pimeää ja sumuista, Salpakanaantiellä, mäen päällä, seisoi lyhytkasvuinen nainen pienen matkalaukun kera bussipysäkillä. Hän pysäytti minut, kysyi kelloa. Minä kerroin sen olevan kuusi. Nainen, jonka tajusin olevan ehkä Downin oireyhtymäinen sanoi: "Me ollaan menossa Riihimelle. Ne tulee hakemaan yhdeksältä." Hän näytti minulle paperia, missä kerrottiin jostain Riihimäen matkasta, ja lähtö näytti tosiaan olevan tänään aamulla.
  "Siihen on vielä monta tuntia", vastasin. Missä asut?"
  "Tuossa talossa", hän vastasi osoittaen lähintä kerrostaloa.
  "Sinun kannatta mennä kotiin, tulla ennen yhdeksää takaisin. Onhan sinulla kello?"
  "On." Hän näytti rannettaan, ja kello siinä oli, ihan oikeassakin.
  Lyhytkasvuinen nainen lähti kävelemään kohti taloa.
  "Muistathan varmasti tulla sitten yhdeksältä takaisin?", kysyin.
  "Muistan!", vastasi hän, ryhtyi vaamaan alaovea.
  Toivottavasti matka onnistui.

  Jokusia vuosia sitten, eräänä sunnuntaiaamuna, se oli varmaan kesää, tai kevättä, koska oli valoisaa, saavutin kaksi edelläni kulkevaa nuorta miestä. He kulkivat väylää laidasta laitaan, välillä ympäri pöyrähdellen, käsillään huitoen, naureskellen. Koska juuri noilla kohdilla ei ollut mahdollisuutta poiketa tieltä sivuun, jatkoin matkaani heidän ohitseen.
  "Hei kamu!", huudahti toinen, kun olin heidän rinnallaan. "Mihis käppäilet?"
  "Aamulenkillä vaan. Entäs te?"
  "Ollaan himaan menossa. Vähän venähti", kertoi toinen. Hänellä oli kädessään puhelin, mistä kaikui ilmoille musiikkia.
  "Sattuuhan sitä", vastasin. "Onko pitkä matka?"
  "Ei oo enää ku pari kilsaa", kertoi toinen. "Tää on hyvä biisi!", hän jatkoi puhelintaan heiluttaen.
  "Varmaan. En tunne kappaletta."
  "Mitä ite kuuntelet?"
  Nyt on Tom Waits menossa", kerroin.
  "Vanha käpy. Nii oot sinäkin."
  "Niinpä. Eiku rattosaa loppumatkaa!"
  Kaverit jäivät pyrähtelemään, minä lähdin dallamaan. Kun katsoin kohta taakseni hyppäsi toinen juuri piruettia ihmeenkin lennokkaasti.
  "Kyllä nuoruus on nuorutta!" tuumailin, laiton lisää volyymia Waitsin "Closing Timeen".

  Viime kesäkussa, eräällä kotikäynnillä, olin aamulenkillä. Se taisi olla lauauntai. Pulla-Poikien alikulkutunnelin tuolla puolen Kunttiksen suunnalta tuli vastaani nuori mies, poika vielä. Hän pysäytti minut, kysyi: "Anteeksi, oletteko miettinyt, mitä on kuoleman jälkeen?"
  Kaveri ei kovin päihtyneeltä vaikuttanut, eikä vaaralliselta; siistit vaatteet, siisti olemus.
  "En ole asiaa hirveesti pohtinut", vastasin. "Tokkopa mitään."
  "Olen kävelly Soramäestä, oon kaupunkiin matkalla. Joskus tulee tuollaisia mietittyä. Varsinkin, jos on illalla ryypännyt."
  "Hyvä se on asioita ajatella."
  "Joo. Mitenkähän ne pahat teot kuoleman jälkeen käsitellään? Kuka niistä päättää?"
  "Minä ajattelen, että hyvät ja pahat teot tehdään täällä ja nyt, niistä päättää jokainen itse. Koitetaan mennä niin, että hyviä tekoja on enemmän kuin pahoja."
  "Tuossa on ideaa!", tokaisi kaveri, lähti käsi tervehdykseen ojentuneena dallamaan kohti Lahtea.

  Siihen nähden, että aamulenkeilläni olen kohdannut kuitenkin lukuisan määrän ihmisiä. ei kontakteja ole liiemmälti ollut. Nyökkäyksiä tervehdykseksi, varsinkin iäkkäämmiltä, sentään melko usein. Mutta ei ole mitään vaarallista tai edes hankalaakaan tilannetta eteen tullut, vaikka joskus olen humalaisia tai aamutokkuraisia porukoita tavannut. Kyllä Hollola turvallista seutua on.

  Vieläpä pari uutista. Eiväi ihan tämänaamuisia, mutta tuoreenpuoleisia kumminkin:

  Varjobudjetit on julkaistu. Oppositio omansa, omia kannattajiaan kosiskelevia, lisää sellaisia huokkuttelevia. Mutta kaikkein vakuuttavimman teki Utin laskuvarjojääkärikomppania.

  Maakuntalehdet Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät. Suurin kädenvääntö fuusiossa käytiin uudesta nimestä. Asia ratkesi, kun apuun pyydettiin mielikuvitusrikkaimmat vaikuttajat ja mainostoimistojen kirkkaimmat tähdet, merkittävät visionäärit. Tulos on nerokkuudessaan mykistävä: ILKKA-POHJALAINEN!

  Lauantaiaamun kuvaksi vaikka tämä 31.toukokuuta 2016 napattu otos Okeroisten Myllyn lammelta:

torstai 21. marraskuuta 2019

MITÄ TAPAHTUI P.J. PROBYLLE?

  "Whatever happened to P.J. Proby?", kysyy Van Morrison laulaen, tai laulaa kysyen, kuinka vaan. Kuka muistaa P.J. Probyn? Aika moni, ainakin ikäisistäni. Hän oli se kummajainen 1960-luvun puolivälin paikkeilla: mies, jolla oli mekoisessa tukkapöyhkössään löyhä ponnari, ja joka kireänpuoleiset samettihuosut tapasivat revetä estradilla. Jonkin verran huomiota hän herätti Suomessakin, pari hittiä soi ahkerasti radiossa.
  Tuo biisi albumilta "Down the Road" vuodelta 2002 kiiri aamulenkillä korviini. "Where the hell do you think is Scott Walker?", utelee Van vielä laulussaan. Mehän tiedämme, että tämä hieno artisti poistui keskuudestamme viime maaliskuussa. Poistui aliarvostettuna taiteilijana, ainakin täällä pohjolassa. Vuonna 2002 tuo kysymys oli varmaan relevantimpi. 
  Albumilla "Down the Road" on tukku hienoja lauluja. "Meet Me In the Indian Summer", "Steal My Heart Away", "Hey Mr. DJ", "Choppin' Wood", "Only a Dream", joitain mainitakseni. Ja tietysti versio Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä biisistä "Georgia on My Mind". Youtubesta muuten löytyy livetaltiointi Van'in 70-vuotispäiviltä vuodelta 2015, jossa P.J. ja Van laulavat yhdessä ja antavat kai samalla vastauksen kysymykseen Whatever happened to P.J. Proby?


  Van Morrison teki mielestäni vuosituhannen vaihteen kahta puolta muitakin hienoja albumeja. "Too Long in Exile" (1993), "Days Like This" (1995), "The Healing Game" (1997), "Back on Top" (1999), "What's Wrong with this Picture?" (2003), ja "Magic Time" (2005). Kummasti tulee kuunneltua aristin vanhempaa tuotantoa, kun tämä uutta ulos pullauttaa.

  "Whatever happend to Solomon King?", kysyn nyt minä. En laulaen, vaan kirjoittaen. Solomon King oli mahtavaääninen balladien taitaja. Vaikkakin on sanottava, että en hänen biiseistään muista kuin yhden: "She Wears My Ring". Itse asiassa tietoisuuteeni mies putkahti kevättalvella 1968, tai sitten vuotta myöhemmin. Mutta talvea se kuitenkin oli. Tiusasen Hanski ja Partin Olli viettivät tuolloin kuukausitolkulla aikaansa Tiusasten mökillä Västäräkissä. Minä siellä kävin hiihtämällä (reilu 10 kilsaa sivuunsa!) heitä kerran, pari, tapaamassa. Ollilla oli kitara mukana, ja käsittääkseni hän opetteli siellä, varsinkin siihen aikaan rauhallistakin rauhallisemmassa miljöössä, skittaansa soittamaan. Partin Olli se minulle erään kerran sanoi, että balladinvetäjistä Solomon King on ykkönen. Tämä jäi visusti mieleeni, vaikka en kuitenkaan Kingin uraan ja tuotantoon ole ikinä perehtynyt.
  Koska äsken kysyin, mitä kysyin, laitoin mr. Googlen duuniin: Solomon King on päättänyt maallisen taipaleensa 21. tammikuuta 2005.  Niin on Partin Ollikin, päättänyt maallisen vaelluksensa. Hienoja miehiä, molemmat.

  Siinäpä musiikillista antia; raipaus tätä päivää, roiskaus vanhaa. Muuten Hollolassa menee syksyiseen normitahtiin. Tai sen vähän, eli vähäsen,  mieltäni kohautti tieto liikennekuolemasta tuossa aivan lähellä. Maanantai-iltana ajoi rekka ilmeisesti liikennevaloissa päin punaisia törmäten sivusta eteensä ajaneeseen henkilöautoon. Henkilöauton kuljetta menehtyi, rekka suistui tieltä alikulkutunnelin ramppiin, ja sen kuljettaja loukkaantui vakavasti. Ottamatta kantaa vielä tutkinnan alla olevaan syyllisyyteen, pahoitellen tapahtumaa, mietin, että minä dallaan suunnilleen joka toinen aamu, joskus päivisinkin, juuri tuosta alikulkutunnelista läpi, milloin toiseen, milloin toiseen suuntaan.  Kun tänä aamuna yritin tehdä niin, eli dallata suuntaa, en toiseen, oli kulku vielä estetty puomein. Tuli vaan mieleeni, että entä jos olisin ollut juuri tallustamassa, kun onnettomuus tapahtui? Olisinko kuulokkeet korvillani, tai muutenkaan, ehtinyt reagoida tulevaan? Vai olisinko litistynyt monen metallitonnin alle? Kyllä mahdollisuus tuollaiseen on tietysti pieni. Mutta mahdollisuus silti. Tosin ei tuollaista ole syytä jäädä sen pidemmäksi aikaa miettimään. Vaikka oli se kuva kyljellään olevasta rekasta juuri siinä, mistä olin saman päivän aamuna kulkenut, aika karu.

  Tänään ollaan vaan, huomenna on siivouspäivä. Sehän sujuu suitsait: minä imuroin, pyyhin pölyt, putsaan pesuhuoneen, Hilppa hoitaa vessat, pyyhkii lattiat (nortmaalisiivouksessa vessat, keittiö ja raput). Joo, kakkupala se on. Kohta on sitten joulusiivouksen aika. Se on tietysti isompi juttu, joka tehdään vaiheissa. Ainakin kirjahyllyt otan erikseen käsittelyyn. Ei mielihommaani, mutta vuosittain tehtävä, etteivät pölypesiksi muodostu.
  Niin se vaan on, että reilu viikko, ja ollaan joulukuussa. Ja pimmeetä on. Saisi tulla ripaus lunta eloa valkaisemaan. On tämä sähköyhtiöiden kulta-aikaa. Valoa saa polttaa aamusta iltaan. Vielä kun tulisi kylmempää, hykertelisivät energiaihmiset yhä ahkerammin kämmeniään. Ja siirtomaksujen korotusta välitöinään pohtisivat. 

tiistai 19. marraskuuta 2019

TUTTUILEVA VILOSTIN

  Äiti-Elinan entisen asunnon myynti on käynnissä, etenee omaa tahtiaan. Ei siitä sen enempää. Vaan siitä, että olen viime aikoina joutunut muutamia valtakirjoja Erkki-isän perikunnan osakkailta pyytämään asioiden hoitoa varten. Yksi tällainen hoidettava asia on tilin avaaminen perikunnan nimiin, sillä kuolinpesän tili lopetettiin pari vuotta 13 ajasaikaa sitten kuolleen isän poistumisen jälkeen. No, nythän on postilakko, mutta sähköpostilakkoa ei. Lähetin valtakirjat allekirjoitettaviksi viime viikolla, ja olen nyt saanut puumerkillä varustetut skannattuina takaisin. Pääsen pankkiin jonottamaan. Ryhdyin kokoamaan tarvittavia papereita.
  Ensi alkuun pengoin esiin isän alkuperäisen perukirjan. Se löytyi kivuttomasti. Toisin, kuin jokunen aika sitten, kun jouduin sen edellisen kerran etsimään.
  Sitten aloin tulostelemaan pankin pohjalle laadittuja nelisivuisia valtakirjoja. Ensimmäinen onnistui joten kuten, seuraava oli aivan himmeä. Muistelin, että mustan kasetin vaihdosta ei ole kauaakaan, ja värejäkin pitäisi olla jäljellä. Tarkastin  määrän. Sovellus näytti, että aineita on runsaasti. Irrotin mustan kasetin, hölskyttelin, laitoin paikalleen, yritin tulostaa. Ei apua, tuskin luettavaa oli jälki. Irrotin kaikki kasetit, tarkastin, että eivät olleet kuivuneet, uusi yritys. Jälki kelvotonta, kone ilmoittaa että yksi tai useampia värikasetteja on lopussa. Pää alkoi savuta. Sitten muistin, että piraateja olivat masiinassa olevat kasetit. Siinäkö syy ongelmaa? Värikauppiaat vakuuttavat, että ei ole mitään vaaraa, että heidän tuotteensa eivät toimisi. Muistan kuitenkin, että joskus aimminkin minulla on ollut ongelmia piraattien kanssa. Siksi käytin alkuperäisiä silloin, kun jouduin työn vuoksi enemmän tulostinta käyttämään. Mutta viimeeksi olin näkemä ottanut riskin. Varmaan siksi, että kopiokoneen käyttö on vähäistä, ja hintaero koko sarjassa on useita kymppejä.
  "Voihan pentele!", tuumiskelin. "Eikä taida koko Hollolassa olla enää kauppaa, mistä saa tulostinmustetta!"
  Sitten kelasin: ehkäpä Tokmannilta tai Kunttiksen Prismasta? Eiku berberiä niskaan, taipaleelle. Ensin usmuutin Tokmanniin, koska se on lähempänä. Ihme ja kumma: siellä oli kasetteja, vaikkakin melko niukka valikoima, mutta juuri minun Photosmartiin sopia löytyi! Siitä vaan koriin: Cyan, Magneta ja Keltainen, sekä Musta XL, kassan kautta autolle 68,80 € varattomampana. Onko mittää järkee? Siihen hintaan saisi uuden tulostimen, edullisimpia melkein kaksi! Mutta ei siinäkään ole mittään järkee, ostaa aina uutta tulostinta. Sehän se perin vastuullista kuluttamista olisi!
  Kotona vaihdoin värikasetit. PC:n näyttö ilmoitti. "KIITOS, ETTÄ VAIDOIT ALKUPERÄISET TUOTTEET!"
  "Kaada ittelles vaan!", vastasin, ryhdyin tulostamaan. Ensimmäinen neljän arkin satsi tulostui hienosti, jälki erinomaista. Olisikohan tulostin kuitenkin ottanut nokkiinsa, kun vastasin sen kiitoksiin epäkohteliaasti; seuraavan nelikon kolmas arkki jäi puolitiehen lonksuttamaan. Tulostimen tulitikkuaskin kokoinen näyttö ilmoitti, että laite ei pysty kommunikoimaan tietokoneen kanssa. Jos päästä oli aiemmin noussut savu, nyt oli liekkien vuoro.
  "Kyllä minä sulle kommunikoinnit näytän!", ajattelin. Maltoin kuitenkin mieleni. Ei partsilta ole kuin kerroksen pudotus, ei sieltä näyttävää pläjäystä saa aikaan.
  Sammutin tulostimen, kiskoin juuttuneen paperin pois, käynnistin uudelleen.
  "Sammutit laitteen väärin! Suorita sammutus oikella tavalla!", kertoi näyttö.
  "Nii että millä tavalla? Ku jäät paikalleen lonksuttamaan? Iltaanko ois pitäny ootella?", mietin. Kainalot märkinä, sydän läpättäen, hengitys pihisten, kädet vapisten, käskytin tulostimen uudelleen toimintaa. Kas kummaa! Loput tulosteet putkahtelivat aivan asiallisesti ilmoille. Ei jumittelua, ei kuittailua. Ja vielä illallakin, kun muistin yhden tarvittavan asiakirjan puuttumisen, toimi värkki, niin kuin sen on tarkoitus.

  Pääsen siis jonottamaan pankkiin. Aikavarauksia ei näet enää voi rahalaitokseen tehdä. Huomenna, eväät mukana, runsaasti energiajuomaa, pari kirjaa ja bluetoothkorvanapit. Makuupussi? Ei kai, mutta ehkä torkkupeitto? Eiköpä se siitä.
  Eläkeläisen etuihin kuuluu, että en mene vielä tänään jonottamaan. Miksikö? No koska siltä tuntuu. Tilinavaus kestää tiemmä parisen viikkoa. Ei siksi, että tilistä tulee iso, vaan siksi, että paperit kiertävät ties missä syynättävänä. Mutta ei asunnon lopullista kauppakaan ihan het'huomenna tehdä. Omat kommervenkkinsä siinä, vaikka hyväksytty tarjous jo olisikin. Eikä sellaista edes vielä ole. Yksi varteenotettava ehdokas on. Odotellaan, kuinka käy.
 
  Sen eilinen osoitti, että ei minusta olisi enää konttorirotaksi. Tai ainakin täytyisi hermoille pitää ankarat sulkeiset. Onneksi asia on niin, että ei ole tarvetta konttori-, jos ei muunkaaa kaltaiseksi rotaksi ryhtyä. Paitsi aivan pienessä mittakaavassa, kuten kerroin. Koitetaan kestää.

  Näissä merkeissä jatkuu tihkuisen kostea marraskuu. Sään puolesta kostea. Ehkä joillain muutenkin. Minulle taitaa tulla tipaton. Paitsi ei sentään: silmätippoja pitää aamuisin laittaa, koska muuten öögat valuu vettä, kun lenkille lähtee.

  Loppuun kuva, kuinkas muuten? Ei ole aina pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Mutta sattui silmiini, kun arkistoja selailin, että joskus on pidetty kuin kuplaa kämmellä. Jonkin kuvanmuokkausohjeman avulla olen tuon kai väsännyt? Ihan ajankuluksi varmaan.

lauantai 16. marraskuuta 2019

HUUH, KAJASTAA

  Niinhän siinä kävi: Suomi on vihdoin jalkapallon arvokisoissa! Eli ei enää kisapaikka ainostaan kajasta, vaan suorastaan huuhkajastaa. Millainen lohko, millaiset vastustajat Suomi saa vastaansa? Ei sen väliä. Kekkereissä ollaan, itsevarmuutta ja voitonnälkää uhkutaan, vaikka kuka vastaan asettuisi. Toivon ainakin.
  Roomasta mittelöt alkavat 12. kesäkuuta, kulkevat Lontoon, Amsterdamin, Bilbaon, Budapestin, Kööpenhaminan, Bukarestin, Glasgown, Dublinin, Pietarin, Münchenin, Bakun ja Rooman kautta Lontooseen, missä ratkaisupelit pelataan, huipentuen 12. heinäkuuta finaaliin. Tietää monille unettomia iltaöitä. Saatan minäkin matseja tsiigailla. Tai varmasti tsiigailen. Pitää kuningasjalkapalloa sentää tuolla tasolla seurata, vaikka Suomi ei kisoissa olisikaan.

  Mitäpä mediat Suomen voitosta? No, Yle sivuilla yhdeksän, IS:n IL:n seitsemän ensimmäistä juttua käsittelivät aihetta. Ei siis epäselväksi jää kenellekkään mattimyöhäiselle. Onhan se tietysti iso asia. Vaikka jos asiaa tarkastelee siltä kulmalta, että Euroopassa on 51 valtiota, niin ei 24:n joukkoon pääseminen tunnu maankaatoihmeeltä. Mutta on se. Maailman harrastetuimmassa lajissa, jonka taso Euroopassa on maanosista kovin, ja 5,5 miljoonan asukasluvulla, on se!  On kisoissa, mm-kisoissa myös, vähäväkisempiäkin kansakuntia esiintynyt, mutta silti! Nautiskellaan nyt reilu puoli vuotta, ja nautiskellaan sen jälkeenkin, vaikka kylmää kyytiä tulisikin.

  Viime aikoina on keskusteltu siitä, kuuluvatko koulun päättäjäiset tai Jari Sillapää kirkkoon? Luulen, että Jari Sillapää kuuluu kirkkoon. Mutta kuuluvatko Jari Sillanpään joulukonsertit kirkkoon, on toinen juttu?
  Koulun päättäjäiset kuuluvat mielestäni kouluun. Eiväthän kirkolliset tapahtumatkaan kuulu kouluun. Turhaa asioista meuhkata, vaan pitää ne erillään. Kirkko on kirkko, koulu on koulu. 

  Tänään on siis lauantai. Se lauantai, joka tulevaisuudessa muistetaan Ensimmäisenä Karsinnan Ratkeamisen Jälkeisenä Lauantaina (1. K.R.J.L.). Tänään on puotainen päivä, pikkupakkasata ilmassa. Aamulenkki on suoritettu ajallaan. Lidlissä ollaan käyty. Päivällä mennään Elinaa moikkaamaan. Normaalia syyslauantai siis, vaikka 1. K.R.J.L:ta vietetään.
 Huomenna on 1. K.R.J.S. Kaiken todennäköisyyden mukaan sekään ei tule suuresti poikkeamaan syyssunnuntaista Ennen Karsinnan Ratkeamista (E.K.R.). Sen verran on ikää takana, että eivät pienet kalenteriuudistukset kovin hetkauta.
  Sitten alkaa 1. K.R.J.V.  Mitä muuta, kuin useita Pukki-haastatteluja se tuo tullessaan? Ken elää, se näkee. Ainakin satavarma olen siitä, mitä käsitellään kanavien aamutv-lähetyksissä.

  Jätetään nyt jalkapallo. Kerron uutisen. Minä kävin eilen sienessä. Ehkä yhden käden sormin luettavissa ovat ne kerrat, kun olen aiemmin käynyt Hollolassa sienessä. Tai no, ainakin molempien käsien sormet räknäämiseen riittävät, eivätkä tarvitse olla sirkkelimiehen kädet.
  Olen männä vuosina käynyt kerran etsimässä korvasieniä, laihoin tuloksin (muistaakseni viisi-kuusi pienehköä yksilöä). Sitten olen männä vuosina käynyt pari kertaa eräässä kuusikossa, mistä olin muissa asioissa liikkuessani bongannut lampaankääpiä. Niitä sainkin ihan syötäväksi asti, mutta sitten kuusikon omistaja realisoi tukkikannan. Sitten olen viime vuosina käynyt jokusia kertoja etsimässä suppilovahveroita. Hieman olen löytänyt, en kuitenkaan huomattavia määriä. Johtuu laiskuudesta, sillä en ole kovin pontevasti lähtenyt maisemia kiertelemään.
  Eilen ap., kun olin keskittynyt Andy Weirin Artemisksen viimeisiin sivuihin, soitti ystäväni Markku H. Hän sanoi saaneensa vinkin tutultaan (älkää ihmeessä kääntäkö sanoja!). Vinkin, että Pirunpesän lähistöllä on hyvä suppismesta. Kysyi, että lähdenkö messiin, jos hän tulee kohta hakemaan? Minähän lupasin, ilomielin, vaikka tiedän, että noilla seuduilla liikkuu kyllä muitakin suppiksenetsijöitä piisalle asti.
  Make, tuli, me sörnäytettiin Salpakankaan teollisuusalueen perälle, lähdettiin dallamaan Pirunpesälle pitkin kuntorataa. Jo autojen määrä parkkipaikalla kertoi, että eivät kaikki varmaankaan ole kuntoilijoita. Saman todistivat metsässä häilyvät tai vastaan kävelevät koria tai muovipussia riiputtavat ihmiset. Me kuitenkin jatkettiin matkaa. Pirunpesän takana noustiin kalliolle. Ihan jokunen sieni löydettiin, ja muutamat kanssaharrastajat rekisteröitiin. Päätettiin lähteä muille maille. Palattiin autolle, usmuutettiin ensin Kukonkoivuun. Siellä käytiin Rouvintien varrelta yksi paikka koluamassa. Siellä oli kerran käynyt, mutta hakkuut olivat sienet hävittäneet.
  Siitä päräytettiin Tampereentien yli Tennilään, missä Makella oli pari tuttua mestaa. Toisesta vähän suppiksia löydettiinkin.
  Ei ole kovin kannattavaa touhua epävarmoilla sienipaikoilla saalistaminen. Mutta jos asiaa tiirailee liikkunnan näkökulmasta, niin aivan mukava kolmetuntinen vietettiin syysaurinkoisessa säässä. Sen verran kuitenkin kertyi korin pohjalle sieniä, että tänä iltana on luvassa suppis-sipuli-pekoni-piirakka.
  Kaiken kaikkiaan liikunnan kannalta antoisa päivä oli eilinen; aamulenkki + sienireissu + kävely kirjastoon = yli 23 000 askelta. Joten kirjastosta kotiin dallatessa poikettin Lidlissä ostamassa myöhästyneelle päiväkahville omena-raparperipiirakat.

  Tänään ei taida liikuntaa tulla samassa mitassa. Mietin, että käynkö pesemässä auton samalla, kun käydään äidin luona? Sitten mietin, että kehtuuttaa, että taidan pestettää sen. Sitten mietin, että eihän kosla edes ole kovin likainen, että antaapa olla. Joten kuntoilu rajoittuu jo aamulla suoritettuun kävelyyn. En taida siis ostaa pullaa päiväkahville.

  Siinä asiat. Seuraava raportti ehkä 1. K.R.J.M., tai 1. K.R.J.T.

  Etsin arkistoistani loppukuvaksi otosta suppilovahverosaaliista, koska eilisiä ei viitsi edes kuvata, mutta tehtävä osoittutui vaikeaksi. En millään löytänyt todistetta suurimmasta kertalöydöksestä. Se on joskus kymmenen vuotta sitten kerätty Piskolasta, ja täytti arviolta 40 litraa vetävän pahvilaatikon. Pakko tyytyä alla olevaan. Se on jona kuna lokakuun pakkasaaamuna poimittu Saukonsalosta. Minähän en ole suppisvirtuoosi, joten en kovinkaan pääse ansioillani retostelemaan.

torstai 14. marraskuuta 2019

PÄIVÄN PELASTUS

  Kuten olin jo eilen tsekannut, oli aamulla sateetonta. Neljästä seitsemään oli ennuste näyttänyt pisaratonta. Siis lähdin klo. 04:45 lenkille, palasin 06:15, 10 562 askelta mittarissa. Vettä ei siis satanut, mutta sumua oli. Kun nykytapaan lasit olin jättänyt kotiin, niin melko kauas ei katse siintänyt.


  Viikonloppuna, kun Tiilikaiset olivat meillä, kävi siten, että palasin lenkiltä siinä kahdeksan maissa. Joku oli talon päädyssä roska-astioiden luona. Vilkaisin varovasti ohi mennessäni. Menin sisään, kohta tuli Joni perässäni. Silloin tajusin, että Jonihan se oli siellä roskiksien luona röökillä ollut! No, ei kovin paha moka. Joku vieraampi tuttu olisi saattaanut pitää kopeana. 

  Edellisessä kirjoituksessani kerroin Van Morrisonin uudesta albumista. Sanon nyt jonkun sanan  Nick Caven uutuudesta. Ghosteen on tullut muutaman kerran läpi kuunneltua, tänä aamuna viimeeksi. Vaatii useamman kuuntelun, tuo viipyileviä sointeja pursuava albumi. Lie Caven pojan äkillinen kuoleman yhä sävelissä mukana? Näinhän oli myös edellisessä, eli Skeleton Tree-albumissa. Ei ihan helpoimmasta päästä sisäistettäväksi. 

  Säätiedot pitivät tällä kertaa paikkansa. Seitsemän kantissa alkoi satamaan, ja lorruuttanut on koko päivän, milloin rankemmin, milloin hiljempaa. No, ei tässä isoja tarpeita ole ulos lähteä. Edes tarpeilleen, kuten saaressa. Niinpä lueskellaan, vähän tallenteita tuijotetaan. 

  Onneksi Rohus-Matti oikaisi edellisen blogin väittämääni. Minähän möläytin, että olen lukemassa Stephen Boothin uusinta suomennosta. Olin tietämätön, mieheltä on sen jälkeen julkaistu peräti kaksi teosta: vuosi sitten Umpikuja, ja tänä syksynä Kuoleman salaisuudet. Molemmat jatkoa erinomaiseen Peak District -sarjaan. Minähän varasin heti edellä mainitun. Lukemista riittää, sillä kirjasti ilmoitti, että Ian Rankinin Piru mieluumin, ja Mads Peder Nordbon  Kylmä pelko = Annilaanganipalaaq ovat noudettavissa, ja taidan 1. sijalla Boothin kirjankin kohdalla. Tosiaan lukemista riittää, sillä mökkikauden aikana ei tohdi juuri kirjoja varata. Talvikuukausina sitten ahmitaan. 

  Hirveä öyhke kuuluu somessa vellovan tapaus Husu Husseinin ympärillä. En minä tuota saastaa ole lukenut enkä penkonut, mutta jokusen fb-kaverini jakamista  postauksista niin päättelen. Sen voin uskoa, että tuollainen juttu on Persuille ja muille noilla neliöillä tepastaville kuin joulu. Vaikka joku oikeudellinen periaate kuuluu: Volenti non fit injuria, eli Suostuvaiselle ei tehdä vahinkoa, mikä tarkoittanee sitä, että jos joku asettaa itsensä tietoisesti asemaan, josta voi aiheutua vahinkoa, sekä koitua seurauksia, kärsikööt nahoissaan. Toisaalta: ei lyötyä pidä mukiloida. Mutta kuka sen noille läppähousuistaan virttyneisiin verkkareihin kasvaneille koulukiusaajille kertoisi?

  Sitten tuo Päivän pelastus. Se oli makkarakastike Kartanon Herranlenkistä + omat potut. Kyllä joskus tuollainen arkiruoka maistuu. Varsinkin kun asutaan Kartanon alueella. Herroista niinkään tiijä. Siikliä tuli tosiaan niin runsaasti, että jouluun pärjätään. Ei niistä rahallista hyötyä juuri ole, pottu kun on halpaa, mutta on ne hyviä! Parempia, kuin ostetut, täysin saman makuiset. On se kumma juttu.

  Hilppa väsää nyt smoothieita. Pakasteesta vattuja ja punaisia viinimarjoja mikron kautta tehosekoittimeen, tölkistä jugurttia joukkoon, mylly pyörimään, sekoitus lasiin, mysliä päälle. Pittääpä männä maistamaan!

tiistai 12. marraskuuta 2019

KRYPTISYYS KUKOISTAA

   Aamun lenkki miinus kahden asteen tuulettomassa säässä, parin sentin lumikerrokseksen päällä liihottaen, takana. Kuuntelin Van Morrisonin uutuuden "Three Chords & the Truth" kävellessäni ensi kertaa kokonaisuudessaan. Albumihan julkaistiin 25. lokakuuta, mutta Spotifylle se ilmaantui vasta eilen. Hyvältä kuulosti. Paremmalta, kuin miehen edelliset "The Prophet Speaks", "You're Driving Me Crazy" (Joey DeFrancescon kanssa), "Versatile",  ja "Roll with the Punches". Van the Man oli, kaikella kunnioituksella, jättänyt saksofonin huilaamaan, ja levyllä kuuluvat nylonkieliset kitarat ja sähköurut. Mies on palannut 1970-, ja 1980-luvun musiikillisiin maisemiinsa.
  Tuottelias Morrison on. Miehellä on ikää 74 vuotta, mutta se ei ole hidastanut tahtia, päin vastoin. Häneltä on julkaistu reilussa kolmessa vuodessa kuusi studioalbumia, väleihin mahtuu myös yksi kokoelma ja yksi live-taltiointi. Toivottavasti tuotteliaisuus ei ole lopun enteitä, kuten Leonard Cohenilla. Tosin huhutaan, että Leonardin levytystahti johtui ketkun asianhoitajan rahojen kähveltämisen aiheuttamasta likvideettikriisistä. Mene tiedä, mutta hyvää musiikkia Cohen kirjoitti loppuun asti, olivat moitiivit mitkä tahansa.

  Se musiikista. Muusta kultturellisesta näkymästä vielä vähän. Tv:ssa mieluisana "Shetlandsaarten murhat". "Uhri" on myös kelvollinen, mutta se katsottiin jo kokonaan Areenasssa.
  HBO:lla alkoi toinen kausi "Britanniasta", "Castle Rock" jatkuu. Tsiikasin myös 1. osan " His Dark Materials"-fantasiasarjasta. Sarja perustuu Philip Pullmanin kirjaan "Universumin tomu". Olenkohan liian vanha tätä katsomaan? Ei sitä tiedä, ennen kuin lisää katselee. Sitä paitsi Pulmanin uskonnonkritiikki on lukemani arvostelun mukaan, teoksesta tehdystä elokuvasta poiketen, sisältämään sarjan toteutukseen.
  Kirjapuolella on menossa Stephen Boothin uusin "Kirstujen silta". Odottamassa Andy Weirin (Yksin Marsissa-kirjoittaja) "Artemis".
  Pitää alkaa taas seuraamaan elokuvateatteriden tarjontaa. Varmaan muutama leffa tulee talven aikana käytyä katsomassa. Teatterin ohjelmistokin otetaan syynättäväksi. Pitää puolen vuoden aikana tarmokkaasti hankkia vuotuinen kulttuuriannos.

  Jalkapallomaajoukkueet ovat tällä viikolla tulessa. Heimarit tänään, Huuhkajat perjantaina. Onko Suomen rämpiminen kääntynyt edes kelvollisksi rahjustamiseksi? Halu uskoa on luja. Mutta on Suomi osannut sössiä varmoiltakin tuntuneet matsit. Peukkua vaan, palloilijat!

  Australian maastopalot ovat leviämässä pelottaviin mittoihin. Mm-rallin osakilpailukin on peruttu. Lienee pienimpiä palojen aiheuttamista vaivoista, luulen?

  Puhelinpalveluja tulee välttää, sen tiedän. Joskus vaan saattaa olla pakko. Yle uutisoi lappeenratalaisesta naisesta, joka kysely kadonneesta lompakosta Suomen Löytötavarapalvelun puhelinpalvelussa maksoi liki 74 euroa. Jonotushan siinä paljon maksoi. Mutta kun noihin palvelunumeroihin pääsy jonottamatta on vähäisen kokemukseni perusteella verrattavissa Loton ylempien voittoluokkien osumiin! Rahastaa pitää, se selvää. Ja ihmisten hädällä rahastaminen on osoittautunut erittäin kannattavaksi.

  Hong Kong räjähdystilassa, Abdirahim "Husu" Hussein pelaa hölmöyksissään persujen pussiin, Postin lakko puhuttaa, Hassisen Kone palaa lavoille, marraskuu jatkaa kulkuaan.

  Ai niin, tuo otsikko? Siitähän se tuli, kun minulle lukemattomat asiat, lähinnä somessa, medisssakin usein, ovat kryptisiä. On sanoja, joita en ymmärrä, on käsitteitä, joita en ymmärrä, on vitsejä, joita en ymmärrä, on mielipiteitä, joita en ymmärrä. Syy on tietenkin minussa. Kun en ymmärrä. niin en sitten! Mutta ei salaperäisyys jaksa kiinnostaa, niin kuin ennen vanhaan. On kai alettava seuraamaan selkokielisiä uutislähetyksiä?

  Vielä yksi huomio. "Mikkelin Miesasialiike"-ryhmän postaukset ovat nykyään pitkälti pornahtavia vitsejä ja kuvia, sekä fotoshopattuja "hauskuuksia". Vaikka Miesaialiikkeestä on kyse, niin eivät minusta monet naisiin kohdistuvat sovinistiset "pilat" ole sopivia levitettäviksi. Eikö noitten muutamien tuollaisia jakoja harrastavien olisi rattoisampaa perustaa oma ryhmänsä, ja pitää hauskaa kaltaistensa kera?
  "Voihan ryhmästä erota, tai piilottaa sen jaot", saattaa joku tokaista.
  "Niin voi", vastaan. "Mutta kun siellä on joskus ihan asillistakin juttua."

  Tähän ahdassieluisen kapeakatseiseen kannanottoon on hyvä lopettaa. Hyvä sikäli, että muuta valitettavaa ei ole mielessä. Ja snadi mieliharmihan tuokin vuodatuksen aihe on.

Päätökseksi arkistoista yksi ihan mielikuvistani, napattua aikaisin aamulla 10. syyskuuta 2010.