Lunnit ja riskilät pesivät korkeilla rantakallioilla. Niiden pitää käydä monta kertaa päivässä kalastamassa ruokaa poikasilleen. Koska kalakannat ovat vähentyneet, joutuvat linnut lentämään jopa 50 kilomerin päähän sukeltelemaan saalista. Kun ne palaavat kala, tai pari, nokassaan, on rannan lähistöllä veren-, vai pitääkö sanoa kalanhimoinen lauma merikihuja vaanimassa. Kihut, taitavampina lentäjinä, yrittävät varastaa vaivalla hankitun aterian lunnien ja riskilöiden perheen pienimmiltä. Eikö olekin vittumaista? Onneksi eivät kelvottomat tihulaiset sentään aina onnistu, vaan joutuvat imelän pieraisemaan. Saisivat merikihut painua itse sukeltelemaan sardilleja ja meriahvenia. Mutta niin se on, ihmistenkin heimon kohdalla; aina löytyy sellaisia, jotka yrittävät napata toisen vaivalla hankkiman elannon. Helevetin kanaljat!
Oli tuossa upeasti ja vaivaa säästelemättä kuvatun ohjelman päätösjaksossa toisenlainenkin opetus. Kun meritähti laskuvesilaguunissa hivuttautuu maljakotiloiden päälle aikomuksenaan ahmaista ne mahassa olevaan kitaansa, työntyy maljakotilon haarniskan alta suikeromato, joka puraisee meritähdestä palasen. Kipeää tekee, luulen. Meritähti luovuttaa, lähtee etsimään puremattomampaa saalista. Eli suikeromato saa kotilon maljasta suojaa, ja puolustaa vastapalvelukseksi suojanantajaa. Kun meritähti on passitettu muille metsästysmaille, saattavat kumppanukset skoolata maljat merilevätislettä, tai mitä ne maljakotilot ja suikeromadot nyt tuppaavatkaan nauttimaan. Eli opetus on, että yhteistyö on voimaa.
Kaksi tärkeää opetusta antoi luontodokkari:"Merikihu on vittumainen lintu" ja "yhteistyö on voimaa". Tärkeitä molemmat, mutta jälkimmäinen lienee ihmislapsen eloa ajatellen arvokkaampi.
Tänään ulostin fillarit varastosta, pyyhin isommat tomut ja pölyt, pumppasin renkaisiin henkeä. Sitten lähdettiin polkemaan Lahden satamaan. Johan siellä oli kahvilat ja ainakin pari anniskelulaivaa auki. Ja ihmisä jonkin verran.
"Toukokuun neljäntenä", vastasi hoitsu.
"No varataan sinne. Enköhän pärjäile siihen asti", kerroin hänelle.
Tänä aamuna päätin kokeilla, kuinka jalka suhtautuu sauvakävelyyn. Koska minulla on varmaankin jalanmukaiset kenkät, ei kovin pahaa puutumista ole ennen esiintynyt. Mutta nyt esiintyi! Seitsemän kilsan puolivälin paikella alkoi pistellä, kahden kolmasosan jälkeen pakottaa, ja viimenen viidennes oli tuskaa. Piti pari kertaa pysähtyä kinttua lepuuttamaan.
Eli pyöräilystä pelastus aamulenkkiä janoavalle; ei tuntunut missään fillarilla sotkeminen.
Aika kehnoksi on mennyt tv:n lauantaitarjonta. Väliin sieltä tuli katsottavaa kylliksi, nyt on vain hömppää, humpuukia ja uusintoja, enimmäkseen. HBO:lta tuli Fargon kaikki kolme kautta, ensimmäinen kertauksen vuoksi, juuri katseltua. Ei ole oikein seuraavaa suosikkia löytynyt, jos ei niin uutterasti ole tullut haetuksikaan. Muutenkin on tuijottelu viime aikoina jäänyt vähemmälle, lukeminen taas lisääntynyt. Aika aikaa kutakin, sanoi kreivi. Silloin kreivinaikaan se niin sanoi, taru kertoo. Oliko kyseessä kreivi Greutz, Pertti Ylermi Lindgren, vai joku ulkomaan siniverinen, sitä ei taru kerro. Ei ainakaan ole minulle selvittänyt. Epäilen kuitenkin, että se oli Edmond Dantès, joka näin lausui, kun Faria'n ruumisäkissä vankilasta pakeni.
Nyt meni pääuutiset ohi. No, Syyrian iskut ne tämän päivän uutiset täyttävät. Kunha eivät johtaisi isompiin rähinöihin. Jos, ja kun, myrkkykaasuisku on tehty, on paikallaan asiaan reagoida. Mutta ainakin minulle herää tällaisissa tapauksissa kysymys: koska voimankäyttö on perusteltua ja oikeutettua? Mikäli minulta kysytään, aika harvoissa tapauksissa. Yleensä voimaa käytetään kuitenkin löyhemmin. Yleensä silloin, kun käyttäjiltä loppuvat taidot.
Tähän on hyvä lopettaa, ennen kuin mahdollisille lukijoilleni tulevat voimakäyttöajatukset päällimmäisiksi.