sunnuntai 4. toukokuuta 2014

KAUDEN AVAUS

Eilen, 2.5., päräytettiin 1. kertaa tälle keväälle Avokkaaseen. Talvilomalla huhtikuun alussa oli epäilyttävät jääkelit, pääsiäisenä olis veneellä päässy, mutta oli muuta, vappu ei ollu järkevä, koska vaimolla perjantai töitä - siis nyt. Kaikki oli/on ihan oortningissa, koneet, laitteet, vedet, uunit, etc. pelittää. Ainoa pieni harmi oli, että jäät olivat lievästi murjoneet laituri. Noh, lievästi, se on jo korjattu.
Eilisillan hämyä
Ilma on koleaa; välillä paistaa, välillä sataa räntää. Ei haittaa. Blackbird livertää, joutsenet ronklottaa, kuovit kuikuttaa, härkälinnuilla pelit käynnissä, tekevät varmaan taas pesän vakipaikalle 10 m laiturista oikealle, siis maalta katsottuna.
Talvella Luonterilta oli tiemmä löytynyt kuollut kuutti (niisk), mutta myös elävästäkin havainto (hip hei huraa). Siis en verkkoja kutuhauelle ja ahvenelle likoamaan laita; kielto päällä jonnekin asti kesäkuuta, hyvä niin.
Se on sitten koko kesä ja syksy edessä. Viikon päästä ei tänne tulla, mutta vko. 21 Anttolassa vietetään, sitten liki pitäen kaikki viikonloput, heinäkuu kokonaan...katoppa pirua; kello 16:40, ja rakeita pieksää. Pieksää ja pieksää, ei ne oo peukalopään kokosia, saatikka golfpallon, riisiryyniä ne on. Nythän se taitaa laantua.
Meijän puutarhaajatukset ei menny ihan suunnitelmien mukkaan, Pesosen Heikin kanssa tehtiin syksyllä diili, että jos tullee vankat jäät, roudataan kevättalvella saareen joku kuutio soraa laiturin viereen ja mursketta harmaavesikaivon imeytyksen parantamiseen. Sitten oli mieninkinä, että Heguli tulis joskus toukokuussa konheineen tontille. On niät päässy ruusutarha vuosien, vuosikymmenten, saatossa vähän rönsyilemään. Se on varmaan rapiat 1000 m2. Kymmenkunta vuotta sitten se leikattiin alas. Hirveä homma, piikkejä löytyy haalareista vieläkin. Siis Heikin tarkotus on kaivaa ruusut juurineen pois, ja haudata metsän laitaa. Sitten alue tehdään nurmikoksi, mihin istutetaan tarkalla seulalla valittuja kasveja. Noh, eihän siitä mitään jääkelejä tullu. Ja Heikin ryökäle meni vielä telomaan jalkansa paskaksi! Sillähän meni työpakka ihan sekasin. Mutta äsken hänen kanssaan rupattelin. Kyllä homma näillä näkymin tänä kesänä klaarataan. Niin että Kiljusen Matti, jos tämän luet, voit arvata, lautallesi olis jossain vaiheessa käyttöä.
Villiintynyt ruusutarha
Joku ammattihenkilö sais oikeestaan tehä diaknoosin; miksi mikäläistä viehättää kuvata kuollutta luontoa? Onko se oire, seuraus, vai jotakin vakavaa? Oli mitä oli, tulee sitä elinvoimasempiakin kohteita ikuistettua. Ei kun hyvää alkavaa suvea kaikille.
Mennyttä, vähän tulevaakin






torstai 1. toukokuuta 2014

VAPPUPÄIVÄ

On vappu, ja pitäisi sataa, siis sekä yleisen ja totutun käytännön perusteella, kuten myös sääennusteen lupaamana. Mutta kun ei sada. Hyvä niin, ulkona juhlivien, marssivien, puheita pitävien, kuplivaa kulauttelevien, etc. näkökulmasta. Toisaalta äiti luonto vettä kaipaisi, pääsisi räjähtämään täyteen vehreyteen. Ja kun tämä päivä on ainoa pitemmälläkin ennustevälillä, milloin on sadetta luvattu. No, menköön näin, sadetanssiin en viitsi yltyä. Sehän on poppakonsti, mikä tehoaa takuuvarmasti. Arvoitus on ainoastaan se, kuinka kauan joutuu tanssimaan.
Meidän naapurissa, viereisessä taloyhtiössä, on liputusvuorossa näemmä yltiöinnokas vappumaani; kun palasin aamulenkiltä klo. 6:10, heilui lippu jo salossa. Ohjehan kertoo, että lippu nostetaan klo. 8:00, ja lasketaan auringon laskiessa tai klo: 21:00, juhannus-, itsenäisyyspäivä- ja vaalipäiväpoikkeuksin. Tuohon aikaistettuun liputukseen en kuitenkaan sovella 21.5.1995 lakiin Suomen lipusta 8 &:än lisättyä momenttia 1 (mikä siirsi entisen momentin 1 momentiksi 2, kuten suurin osa harvoista lukijoista ennestäänkin on sisäistänyt) : ”Joka julkisesti turmelee Suomen lipun tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun, on tuomittava Suomen lipun häpäisemisestä sakkoon”.
Kello on nyt 11:30 ja kappas vaan; siellä sataa, niukasti tosin, taitaa olla rännän sekaista. Jos sade (toivottavasti) jatkuu, tarkoittaa se, että iltapäivän käytän päivänokosiin ja lukemiseen; Hilpan kera promenadille en näet römppäkelissä urkene.  

Siispä: Olitte sitten sisällä tai ulkona, marssimassa tai puheita kuuntelemassa, selvänä tai humalassa, kunnossa tai krapulassa, brunssit vatsassa tai tantereella, lyyrahattu tai pipo korvilla, hauskaa Vapun loppua teille kaikille.
Liekö vappulounas, kuva joka tapauksessa Lahden Seurahuoneelta 1950-luvulla. Pöydän takana vasemmalla puolella lärvit kameraan päin isoisäni Pekka ja isoäitini Emma

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

PYHÄ ALLIANSSI

Tämän päivän pyhä allianssi: Myyntimies Jetro, isä Mitro ja Danny retro. KKTTT:n (Keinokartanontien tietotoimisto) saamien tietojen mukaan allianssiin on liittymässä vielä yksi jäsen; David metro(seksuaali).




Että sellasia ajatuksia ihmisen arvaamattomaan mieleen saattaa putkahdella yksin aamuyössä dallatessa. Muuten; aivan loistavia lenkkikelejä on pidelly viime päivinä. Aamuisin 0-2 astetta, ei juuri tuulta, täydellistä. Päivisin siinä 15-18, huhtikuussa! Kyllä kelepaa.
Asiasta seuraavaan: Valpurina ei päästä Avokkaaseen, tai ei kannata lähteä, koska Hilpalla on perjantaina duunia. Mutta perjantai-iltana lähdetään! Siinä se viikonloppu menee, paikkojen kesäkuntoon fiksaamisessa. Vedet päälle (APK:n jännityksen täyteinen kokeilu), pumppu saunalle, haravointia, kukkapenkkien möyhimistä, etc. Ja uusi kaasugrillikin on syksyllä paikalle viety, odottaa kasaamista. Katiska ja pari verkkoa likoamaan, siis sunnuntaina savustetaan ahvenia, kotiin tuodaan haukifileitä (uskokoon, ken uskoo). Sääennustekin näyttää hyvältä: la ja su aurinkoista, lämpötila tosiin "vain" +9. Toivottavasti ei hovissa muutu.
Joten viikonloppuna tullee katsaus Etelä-Luonterin tilanteesta.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

TYÖN KUVA

Kun en näin aamuyöstä enää saanut unta, aloin kirjoitella joutavia.
Lievästi on työn kuva muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kun aina 1990-luvulle saakka oli olemassa ”suojatyöpaikkoja”, joista maksettiin kohtuullista, ajoittain kohtuutontakin, palkkaa ”ei mistään” mm. sukulaisuuden tai suhteiden vuoksi, tai ehkä tehdyn palveluksen korvaukseksi. Mutta sitten muuttui systeemi tulosvastuulliseksi. ”Tulos tai ulos”, siitä muodostui pikkuhiljaa ajan mandra. Eikä siinä mitään pahaa ole; toki klemmarin laskijat sun muut loisijat joutivatkin tekemään jotakin palkkansa eteen. Ja kyllä näitä peukalonpyörittäjiä ruotuun pantiin, niin yksityisellä, kunnallisella, kuin valtiollisellakin sektorilla.
Kolikon kääntöpuolena on tietysti, että kilpailu työpaikoista koveni. Pitää olla nuori, kokenut, uuttera, taitava ja hyvät ihmissuhdetaidot omaava, jotta on mahdollista kamppailla avoimista työpaikoista. Toisinsanoen superyksilö, mahdoton yhtälö. Yli viisikymppisen täytyy olla erikoistapaus saadakseen pestin  25-30 vuotiaan asemesta. Sitten kaiken maailman konsultit ja psykologit kartoittavat, tutkivat, tonkivat työhakijoiden psykeetä ja taustoja. Headhunterit riipivät kyvykkäitä firmasta toiseen. Ei ole helppoa työtä hakea, ei.
Yhä useammin ansio koostuu provisiosta, kiinteää kuukausipalkkaa ei makseta. Ja missä maksetaan, palkankorotusta anova korotetaan lohdutukseksi esim. apulaisprojektipäälliköksi, tietystii ilman palkankorotusta. Niinpä niin, monet ovat sen verran ”tittelin kipeitä”, että ovat siihen tyytyväisiä.
Ammattinimikkeistö on muuttunut täysin. Ei ole enää sekatyömiehiä eikä proviisoreita eikä pehtooreja eikä laamanneja eikä oltermanneja. Kohta varmaan  liikkeessä hyllyjä täyttävä henkilö on ”myytipuitteiden päivittäjä”, kuljetusauton apumies on  ”haulageassistent” , siivoojasta tuli ensin siistijä, kohta  ”procleaningexpertperson”, varastomiehestä tulee ”storagekoordinaattori”, jäteauton apumies on tietysti ”deputy director of waste”, ja äitiyslomasijainen tehtaan kokoomalinjalla on ”struktuurikompensoija”.
Muutaman päivän kuluttua on Vappu. Pyhän Valburgin muistopäivää on vietetty vuosisatoja, kokkoja polteltu toukotöiden aloittamisen ja karjan laitumelle ja metsiin vapauttamisen kunniaksi moniata ajastaikoja. Kellastuneet valkolakit ovat keikkuneet kuohuviinipulloa kallistellessa. Työläisten juhlaksi 1.5 muodostui 1889 Pariisissa kokoontuneen Toisen internationaalin toimesta, kun tämä päätti julistaa päivän 1886 Yhdysvalloissa tapahtuneen Haymarketin verilöylyn muistoksi työläisten mielenosoituspäiväksi.

Ennen olivat vappumarssijonot pitkiä, ja haisivat viinalle. Nykyään ne ovat lyhyitä, ja haisevat viinalle. Siis muutosta on tullut määrässä, ei laadussa. Joten; marssimaan tai ei, hyvää Valpuria itse kullekin.
Vappumarsii Pispalassa 1946
Haymarketin verilöyly

perjantai 25. huhtikuuta 2014

ITV-VIRTANEN, EETV-VIRTANEN, SEKÄ FF-VIRTANEN

Mietitäänpä muutamaa Virtasta. Otetaan työn alle ensin ihan tavallinen Virtanen (itv-V). Hän käy töissä, syö, paskantaa ja nukkuu. Hänellä on vaimo ja kaksi teini-ikäistä lasta. Hän asuu velattomassa rivitalohuoneistossa, ajaa Skoda Octavialla, omistaa vaatimattoman kesämökin kotipaikkansa mailla. Itv-V tekee 1-2 lomamatkaa/vuosi, yleensä ulkomaille, joskus myös Lappiin. Hän kuuluu Rotareihin tai Lions-Clubiin, johonkin koiras-Marttoihin kuitenkin. Itv-V on Facebookissa, hänellä on 127 ystävää. Hän äänestää joko Kokoomusta tai Demareita, suhtautuu myötämielisesti maahanmuuttajiin, koska ei tohdi rehellistä kantaansa julkituoda. Hän maksaa veronsa nurkumatta, säästää sijoitusasuntoon lapsiensa yliopisto-opiskelua silmälläpitäen. Itv-V kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta ei osallistu seurakunnan toimintaan, ei juuri käy kirkossa. Hän pukeutuu (mielestään) rennosti ja nuorekkaasti Dressmanin asusteisiin. Hän kuntoilee melko säännöllisesti, syö melko terveellisesti, käyttää alkoholia melko maltillisesti, ei tupakoi. Hän on mielestään yhteiskunnan tukipylväs ja onnellinen ihminen.

Siirrymme seuraavaksi erittäin epätavalliseen Virtaseen (eetv-V). Myös hän syö, paskantaa ja nukkuu. Siihen yhtäläisyydet itv-Virtasen kanssa loppuvatkin. Eetv-V on poikamies, asuu vuokralla kaksiossa. Hänellä ei ole vakituista työpaikka, keikka- ja pätkätyötä leivän pitimiksi ajoittain. Hän ajaa Lada 1200:sta, vm. 1983, silloin harvoin, kun johonkin täytyy päästä. Hän käy kerran vuodessa, kesäpäivän seisauksena, Stonehengessä hillumassa muitten iki-hippien ja druidien kanssa, mikäli rahavarat antavat periksi. Somessa tämä erilainen Virtanen vierailee niukasti, fb:ssa hän on, kolme ystävää seuranaan. Hän ei kuulu kirkkoon, avustaa satunnaisesti Amnestya ja Green Peacea. Poliittiselta kannaltaan hän on vankasti vasemmalla, mutta ei äänestä, ei muutenkaan osallistu politiikkaan. Eetv-V käyttää enimmäkseen kirpputorivaatteita. Kuntoilu rajoittuu lähinnä käden koukistajalihaksen käyttöön, tupakkia palaa pari askia päivässä. Ruokavalio koostuu pikakaurapuurosta, ranskanleivästä ja HK:n bleu:sta. Yhtään naapuriaan hän ei tunne, ei ainakaan sitä osoita. Kun hän kulkee kaupungilla, kääntyvät monet katsomaan päätään pyöritellen joka puolelle harottavia hiuksia, ruokotonta risupartaa, kumaraa ryhtiä, ontuvaa käyntiä, Hare Krisa-mantraa hymisevää olentoa. Eetv-V on omasta mielestään yhteiskunnan pohjasakkaa ja onnellinen ihminen.

Lopuksi paneudutaan fucking fiktiiviseen Virtaseen (ff-V). Tämä uljas urho syö (hienoimmissa ravintoloissa), paskantaa (harmikseen, upeimmissa badezimmereissä) ja tuskin nukkuu (piristävien ja bile-huumeiden napsimisen takia). Hän asuu ydinkeskustassa 200 m2:n kattohuoneistossa, johon kuuluu oma pieni puutarha. Pankkitilillä ff-V:lla on viitisensataa miljoonaa euroa, osakesalkku ja kiinteä omaisuus samaa luokkaa. Hän ajaa Aston Martin Viragea, vm. 1992, tai Maserati Gran Turismoa, vm. 2009. Kesäisin hän veneilee Turun saaristossa sijaitsevalle 500 m2: luksuskesäasunnolleen Fairline Squadron 59-huvijahdillaan (koneteho 1360 hv). Hän pukeutuu kalleimpiin mahdollisiin pukuihin, Lontoossa käsin tehtyihin kenkiin, itv-V:n kuukausipalkan arvoisiin farkkuihin, käyttää samaisen sukunimikaiman parin vuosiansion arvoista kelloa tai kalvosinnappeja, maksaa kuukaudessa parturille, mani- ja pedikyyrille sekä personal trainerille summan, millä suurehko perhe tulisi vuoden toimeen. Kun ff-V niin päättää, hän lopettaa, ainakin rajoittaa, erilaisten mömmöjen käyttöä. Silloin alkaa aktiivinen harrastuskausi; syvänmeren sukellusta Karibialla, riippuliitoa Alpeilla, golfia tai kalliokiipeilyä Thaimaassa, kansainvälisiä rallikisoja Lähi-Idässä. Tai jos ne eivät kiinnosta, parin viikon peliputki Hong Kongin kasinoilla. Kirkko ja politiikka ovat hänelle yhdentekeviä, toisesta välittäminen, tämän huomioon ottaminen, silkkaa jumalanpilkkaa.  Ff-V ajatukset itsestään:  persläpi ja onneton ihminen.


Joopa joo, saahan sitä visioida, vissiin?

Luultavast ff-V on näitäkin popsinut

tiistai 18. maaliskuuta 2014

KOSTON LUVATTU PLANEETTA

Ihmiskunnan jokapäiväiseen elämänmenoon sisältyy valitettavasti kosto, koston oikeutus rangaistuksena, koston toteuttaminen, koston perinteeseen nojautuva itsestään selvyys. Tv-sarjat ja elokuvat pursuavat kostoa, kirjat ja sanomalehdet ovat pullollaan kostoa, hallitukset ja sen kansalaiset ovat koston ajatuksen kyllästämiä. Toinen poski kyllä käännetään, jos se on varustettu täsmäasein, luunyrkein, solmuruoskin, ivasanoin, panssarein, luotiliivein.
Kun joku kohtelee toista, olkoon kyseessä henkilö, ryhmä, valtio, liittouma, mikä milloinkin, tämän mielestä väärin, ensimmäinen ajatus on hyvittää tapahtuma koston kautta. Tuleeko kenellekään, tai millekään, ensimmäisenä, edes neljäntenä, mieleen yrittää jotain muuta keinoa, muunlaista hyvitystä, kuin ihmisen vapauden menetys, siviilien ja sotilaiden tappaminen, toisen osapuolen maan rakoon painaminen. Tuskin tulee, ei ainakaan kovin usein. Mutta miksi ei yleensä edes harkita muunlaista ratkaisua, vaikkapa tekoja mahdollisen vääryyden sovittamiseksi, neuvottelun kautta saatua sopua, toimenpiteitä, mitkä mahdollistaisivat sen, ettei kyseessä olevan kaltainen tapahtuma toistuisi? Siksi, koska valitettavasti lausahdus ”kosto on suloinen” on niin piintynyt ihmisten ajatuksiin, imetty äidin maidosta, toivottavasti ei geeneistä, että muut konfliktin selvittämiskeinot eivät päällimmäisinä ajatuksissa ole. Nyrkit heiluvat, sapelit kalisevat, pilkkapuheet lentävät heti, kun joku tuntee itseään loukatun, kaltoin kohdellun, ansiottomasti nöyryytetyn.
Muistelen joskus lukeneeni eräästä Pohjois –Amerikan intiaaniheimosta, jonka keskuudessa toiselle aiheutettu haitta, jopa ruumiinvamma tai kuolema, korvattiin joko määrätyllä määrällä omaisuutta, ja/tai suorittamalla tietty määrä työtä/tekoja, ja saamalla tekijältä velvoittava sitoumus siitä, ettei vastaavan kaltaista enää jatkossa tapahdu. En tiedä, kuinka tuo käytännössä pidemmän päälle toimi, eikä taida tietää kukaan muukaan, Euroopan ylivertainen ihminen kun saapui tuliliemineen ja -keppeineen lahdaten preeriat tyhjiksi buffaloista tappaakseen intiaanit nälkään, pakottaen henkiin jääneen/jättämänsä osan alkuperäiskansasta reservaatteihin kuihtumaan.
Toki tämän kaltaisia asioita ovat minua suuremmat mielet, isompiaivoiset pohtijat, ajatusten Mississipit kautta historian pohdiskelleet. Ratkaisua ei kuitenkaan ole vielä löytynyt, ei uskontojen, eikä ennen kaikkea niiden, ei muiden aatteiden, suuntausten, ei minkään kautta. Vaikea siis on vuosituhantista käytäntöä lähteä peukaloimaan. Mutta aikaa meillä käsittääkseni on jokunen miljardi vuotta, ennen kuin oma armas aurinkoisemme päättää muuttaa olomuotoaan. Aikaa siis on, edellyttäen että emme itse itseämme ennemmin tuhoa. Ergo; vaikka utopiaan, sen esiasteillekin, on valtava matka, ei kannata luopua toivosta, vaikka olenkin monen monta kertaa synkkien hetkien aikoina nakannut veistovälineen kulmaukseen. Eiköhän itse kukin keskitytä ”silmä silmästä, hammas hampaasta-mentaliteetin” sijaan enemmän ”halaus halauksesta, kukka kukasta, hymy hymystä-ajatteluun”. Sillä pisaroista niin joet kuin valtameretkin muodostuvat.

Miettikääpä, että nuokin voivat elää samalla laudalla.


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

LENINGRAD ON MY MIND

Joitain kertoja tuli Leningradissa pistäydyttyä, ennen kuin se vanhan nimensä käyttöön otti. Ensimmäinen reissu oli kait keväällä 1980, tekun porukan kanssa, meidän luokka ja joku insinööriplanttujen kurssi kanssa. Siltä matkalta on päällimmäisenä mieleen jääneet upeat, joskin osittain huonoon kuntoon päässeet rakennukset, leveät kadut, joita pitkin Popeda-, Mosse-,  Zil. ja Zim-taksit usmuuttivat hirveällä nopeudella muista autoista tai jalankulkijoista piittaamatta. Tietysti ainutlaatuinen Eremitaasi (taidemuseoista tuli mieleen: kun meillä on Ateneum, onko Lontoossa Tateneum?), Iisakin kirkko, sekä sirkuskäynti. Myös ensimmäisen illan ruokailu hotelissa oli ikimuistoinen; pöytään asetuttuamme (meitä oli viisi) tilasimme viisi vodkaa, tietysti grogia tarkoittaen. No, meille kiikutettiin viisi pulloa kyseistä eliksiiriä, muistaakseni 1/3 litran repäisykorkkipulloissa. Saimme tarjoilijan ymmärtämään, että hän voisi viedä kolme takaisin. Ruoka oli sitten kyllä hyvää, venäläistä keittiötä kelvollisella tavalla.
1980-luvun kuluessa ollessani työmaamestarina, olisi Lennun reissuja saanut tehdä tuhkatiheään; aliurakoitsijat ja tavarantoimittajat veivät rakentajia usein naapurimaahan, sehän oli heille huomattavasti edullisempaa voitelua, kuin vaikkapa Ranta-Sipiin roudaaminen. Pari-kolme tällaista matkaa tein, sitten oli Leningrad nähty, en enää jaksanut innostua reissutarjouksista. Noilta ajoilta mieleeni palautuu ensimmäisen rasvausmatkan diskokuljetus. Meillä oli yhteinen huone kollegani Raimo N:n kanssa. Hän oli näitä matkoja jo useampia tehnyt. Käytymme syömässä kotiuduimme huoneeseemme, otimme paukun-pari, vodkaa totta kai. Kun sitten menimme hotellin ravintolaan, meille kerrottiin, että suurin osa porukasta oli lähtenyt johonkin diskoon, olisko ollu ”Baku” nimeltään. Raimo kysyi, josko mekin lähtisimme?
 ”Mikäpä siinä”, vastasin. ”Taksillakos mennään?”
 ”Elähän hättäile!”, tokaisi Raimo. ”Mennään pihalle”. Niinpä menimme. Hotellin parkkipaikalla oli 5 – 6 Inturistin bussia. Raimo meni koputtamaan yhden oveen. Sieltähän ilmestyi kuski. Hetken solkkauksen ja huitomisen jälkeen toverini vinkkasi minulle: ”Lähdetään”. Niinpä köröttelimme kahdestaan viininpunaisella bussilla melkoisen piustaleen, maksu oli 10 markkaa ja aski punaista Marlboroa. Aamuyöstä palattiin Popedalla, taksaa en muista, joku muu maksoi.
Kun muut roudasivat näille matkoille farkkuja, sukkahousuja, purukumia, etc. myytäväksi, minä en koskaan vaivautunut; kun vaihtoi himmeästi 100 markkaa rupliksi, riitti valuuttaa paluumatkalla Viipurin pikkupojille jaettavaksi, vaikka kuinka olisi yrittänyt tuhlata. Taisi olla 1. tai 2. reissu, kun minulla oli päälläni grafiitinharmaa (Luhdan, ellen väärin muista) pitkä poplari. Trokarit roikkuvat jatkuvasti kannoilla tivaten: ”Paljo maksaa, paljo rupla, mitä hinta?” Kun niille vastasi: ”tuhat dollaria”, saattoi saada perskärpäset irtautumaan.
Viimeisen Leningradin visiitin tien 1989 tai 1990, kuitenkin Neuvostoliiton loppumyllerrysten aikaan. Me sörnäytimme ystäväni Reima T:n kanssa hänen autollaan Lennun kautta Tallinnaan. Saavuimme perjantai-iltana melko myöhään kaupunkiin, meillä oli siellä buukattuna hotelli yöksi. Kuinka ollakaan, Nevan sillat olivat jo sulkeutuneet, ja majapaikkamme oli ”tois puol jokkee”; siinäpä taksitkin kalpenivat Reiman kaahatessa autioita katuja etsien ainoaa auki olevaa. Pääsimme lopulta hotellille, mutta respassa ei lippujamme löytynyt mistään. Reiman takana ne olivat olleet, hän siis päätään raapimaan. Palasimme autoa penkomaa, ja sieltähän ne löytyivät, muoviämpäristä; kumppani oli käytyt auton ennen lähtöämme pesemässä, ja tuupannut, jostain käsittämättömästä syystä, hotellivaraukset sinne!
Kun seuraavana päivänä sitten pöllähdimme jollekin torille Tallinassa, ilmaantui uteliaita auton ihailijoita ympärille, niin, ettei ulos meinannut mahtua. Mutta se on taas eri juttu se. Paluumatkalla Leningradissa jouduimme jotenkin eksyksiin Viipurin tieltä. Siinä sitten pyöriessämme Reima tuli ajaneeksi ylinopettta (kas kummaa!), ja skootterilla liikkuva poliisikaksikko langetti meille viiden ruplan sakon, jonka jälkeen he, ongelmamme ymmärrettyään, ajoivat edellä ohjaten meidät oikealle tielle. Siis siitä ylinopeudesta selvisi toverini kevyesti. Toisin olisi käynyt, jos olisi kärvähtänyt hotellinetsintäsessiossa, tai  Leningrad-Viipuri-highwayllä ajoittain paria sataa lähentelevästä nopeudesta! Olis saattanu sakkorangaistus osoittautua riittämättömäksi!
Sellasta ennen. Pitäs joskus piipahtaa Pietarissa, juna kun ei sinne nykyään porhalla kauankaan, eikä maksa paljon. Eri asia sitten, mitä oleilu kaupungissa tulisi kustantamaan. Mutta kun jäi, muistaakseni, jokunen Talvipalatsin 3,5 miljoonasta näyttelyesineestä leväperäisen tutustumisen asteelle. Oliskohan sopiva piipahtaminen vuoden mittainen; viivähtäisi päivän kussakin päänäyttelytilojen 365:stä huoneesta.

Talvipalatsi on vain osa Eremitaasia