KEITÄ MUITA PELOTTAA?

Kaiken aikaa pallollamme soditaan, mutta kun uhka on nyt noin lähellä, ja noin mittava, saa se, ainakin minun, housut tutisemaan. Käykö niin, että Putinin haaveet Aasian vastineesta EU:lle saavat aikaan karmean konfliktin, tuhoisan taistelun, verisen välinäytöksen? Nyt pitäisi EU:n, NATO:n, USA:n pitää maltti mukana. Jos tilanteeseen asevoimin, tai niillä uhkaamalla puututaan, voivat seuraukset olla kauhistuttavat, sen verran arvaamaton ”tsaari” on Putin, sitä paitsi Merkelin mukaan ”toisesta maailmasta”.

Tästäpä kysymykseen: onko oikeutettua sotaa, hyväksyttävää väkivaltaa? Mielestäni ainoastaan erittäin poikkeuksellisessa tilanteessa. Silloin, kun vastapuoli on niin jyrkkä, taipumaton, järjen äänelle kuuro, omien tavoitteisiinsa sokeutunut, kaikin inhimillisin keinoin yritettyjen neuvottelumahdollisuuksien ulkopuolella, voin ajatella puolustautumisen olevan oikeutettua. Mutta aina olisi käytävä sopimisen tie, kabinettien kamppailu, aseettoman ratkaisun edellytykset, loppuun asti. Kuten lempikirjailijani Isaac Asimov eräässä teoksessaan toteaa: ”Väkivalta on kyvyttömän viimeinen keino”.

Mutta mikä on ihmiskunnan sisimmässä piilevä syy, tarve, halu, sotiin? Kyllähän uskonto historian sodista suureen osaan syyllinen on. Ei kuitenkaan tule unohtaa  vallanhimoa, ahneutta, kateutta, itseasiassa seitsemästä kuolemansynnista (ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti, himo) voitaneen unohtaa vain ylensyönti sodan aiheuttajana, jos sitäkään.

Olisiko syy sotiin kuitenkin äiti-luonnon keino pitää populaatio järjellisissä mitoissa? Jos näin on, on ihmisen entistä tarmokkaammin paneuduttava syntyvyyden säännöstelyyn, koska se, joka meitä mahdollisesti hallitsee, ei asiaan ole, ainakaan väkivallatonta, ratkaisua kyennyt löytämään. Halutessamme saisimme muutamassa vuosikymmenessä asiat korjaantumaan. Jotkut uskonnot, joidenkin periaatteet, eräiden mielipiteet ovat tietenkin säännöstelyä vastaan. Mutta miettikööt,  kumpi on pahempi asia, harjoittaa ehkäisyä, vai hyväksyä tarpeettomien sotien uhrit.

Loppukaneettina: Minähän olen paras mahdollinen taho sotilaspoliittisien ongelmia ratkomaan ja syitä analysoimaan. Ergo; nukkukaa rauhassa, kyllä Pertti ratkaisee.

Vävy-Jonin teos muistuttakoon sodan  uhasta

KAAKKOVITSAUS 9/14

Putouksessa olivat Krista ja Aku eilen viimeistä kertaa estradilla viikkokatsauksen, täytyy sanoa, parhaimman teränsä menettäneen, merkeissä. Niinpä katson velvollisuudekseni jatkaa perinnettä tällä estradilla.

Vladimir kalistelee sapeleitaan, Barack pörhistelee niskatukkaansa; toivottavasti Mustameri ei mustene entisestään.

”Jatkan taistelua” kertoo Janukovitsh. ”Linnani on kotoni” nimetön lähde kertoo hänen jatkaneen lausunnon päätyttyä.

Perussuomalaisten miesjärjestö aikoo pitää kokouksensa Lahdessa huhtikuussa. Onneksi ei ole toukokuussa, ja vielä yhtä aikaa Peter Gabrielin konsertin kanssa, olis ollu sääli jättää liput käyttämättä.

Tutkimuksen mukaan Porvoonjoen vedestä on löytynyt jäämiä mm. tulehduskipulääkkeistä ja betasalpaajista. Vaikka jätevedet puhdistetaan, näin sanotaan, Lahdessa ja Hollolassa asianmukaisesti, eivät laitteet pysty poistamaan joitain lääkeaineita. Ja ihmisperkeleet kun vanhentuneita tabuja viemäristä alas vetelevät. Niiden paikka olisi tietysti apteekissa. Toisaalta; Porvoonjoen latvat ovat tuossa ihan vieressä. Siis ei kun hurjemman pääkivun yllättäessä sieltä hörppäämään. Hyvä idea, mutta puhdistuslaitokset tietysti kilometrejä alavirtaan.

Kannonkoskella paloi viime yönä kunnantalo. Jälkisammutus kestää iltaan asti; palomiesten ylityökertymä uhkaa ylittää sallitut rajat, ainakin, jos he joutuvat vielä polttamaan arkistoissa säilytetyt ja säilyneet asiakirjat.

Ensin oli tipaton tammikuu, sitten pakkaseton helmikuu, nyt pulmana lumeton laskiainen. Länsi-Savo pohtii asiaa, ja pyytää vinkkejä lumettoman laskiaisen viettoon. Käypä antamassa omasi: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/l%C3%A4hell%C3%A4/miten-viet%C3%A4t-lumetonta-laskiaista-113365

Ikäviä uutisia kantautuu Puumalasta. Kuollut norppauros on löytynyt avannosta. Talvi on muutenkin norpille vaikea:  lumen vähyyden vuoksi pesän teko ei onnistu. Niinpä aiheesta ei soisi kuulevan enää muita surusanomia.

Toyvillakoira ZuZu on voittanut tv-kanava Foxin äänestyksessä miss ShowHau-tittelin uutisoi 7 päivää. Voitto on tehnyt kotinurkillaan Lahdessa koirasta julkkiksen; nimikirjoitusten pyytelijöitä jouduttu toppuuttelemaan poliisivoimin. Koiran omistajapariskunta kertoo ihmisten sanoneen, että he muistuttavat koireensa. Kuvan nähtyään voi todeta lausunnon loukkaavan koiraa.

Näin pian loppuvalla viikolla, jatkoa ensi sunnuntaina, jos puhtia riittää, uutisia kyllä.

Ps. Olenkin tänään tuotteliaalla päällä; rustasin jo yhden kyhäelmän ”Anttola, satamasi Saimaalla”-ryhmän sivuille.

He eläkööt, lisääntykööt ja hyvin voikoot

MINUN ANTTOLANI

Huomasin tämän ryhmän aivan sattumalta, pyrin jäseneksi, Eerikäisen Pertti minut ilokseni hyväksyi. Ei käynyt mielessäkään tehdä  ”Groucho Marx’eja; hänenhän kerrotaan perustelleen eroanomuksessa klubistaan: ”En halua kuulua kerhoon, joka hyväksyy minut jäsenekseen”. Kun ryhmän yli kuudensadan jäsenen listaa selailen, huomaan tuntevani useita, tietäväni useampia, tunnistavani joidenkuiden juuret. Suurin osa mukana olevista on minulle kuitenkin ”tabula rasa”. Niinpä oletan, että vastavuoroisesti mittava joukko ryhmäläisistä ei tunne minua, vai olisiko, että kaikki tuntee apinan, mutta…. Niin, tai näin, kerron jotakin itsestäni.

Olen sudeettisavolainen, Anttolan pitäjässä, Piskolansaaressa, monen monta ajast’aikaa sitten syntynyt. Matkani Mikkeliin synnytysosastolle sujui linja-autolla, paluu matkustajalaivalla. Piskolasta käsin aloitin ei millään muotoa triumfiin päättyneen koulu-urani. Kirkolle kansakouluun (5km) kuljettiin syksyt keväät soutamalla, talvet hiihtäen, rospuuttoajat oltiin kortteerissa. 1960 syksyllä muutimme maalikyliin, ja siellä asuinkin vuoteen 1973 asti n. 1,5 vuoden Mikkeli-kautta ja 1 vuoden Saksa-visiittiä lukuun ottamatta.

-73 muutin Lahteen, heti pian Hollolaan, missä asumme yhä. Tulivat lapset, työ, opiskelu, elämän kirjo kaikkine nyansseineen.

KIRKONKYLÄN KANSAKOULUN 3. JA 4. LUOKKA 1960 PARKKISEN VARPUN HELLÄSSÄ HOIVASSA.

70- ja  80-luvuilla, vielä 90-luvun alkupuoliskolla tuli Anttolassa poikkeiltua tiheään, kotipaikallani Piskolassa ja aikanaan isovanhempieni, sitten vanhempieni, nykyään reilut 10 vuotta ristinäni olleella kesäpaikalla Avokkaansaaressa. Noina aikoina harrastin kalastusta veljeni Hannun (lue ”Haneli”) kanssa melko aktiivisesti; verkoilla kesällä ja talvella, uistelua, uistelukisoja, nuotanvetoa edesmenneiden, rauha heidän muistolleen, Kiljusen Muikku-Martin, myöhemmin Tiusasen Tanen kanssa.

NUOTTAMIES HANELI

Nykyään kalastukseni on kuivunut yhden katiskan, parin verkon satunnaiseen liottamiseen, yhden vieheen ryöstökalastukseen Luonterilla, ja pariin päivän uistelureissuun Hanelin kanssa.

90-luvulla alkoivat käynnit Anttolassa, syystä tai toisesta, harventua, kunnes Avokas siirtyi minulle. Sen jälkeen olemme maisemissa olleet jäitten lähdöstä myöhäsyksyyn, kaikki mahdolliset viikonloput ja lomat. Talvella harvemmin, koska nykyisillä sähkön hinnoilla ei takapuoli kestä peruslämmön ylläpitämistä vanhassa talossa. Kevättalvisin ja pääsiäisen aikaan olemme toki saaressa pyrkineet viikon viettämään.

Avokas on muodostunut minulle, meille, loputtomaksi työmaaksi, keskeytymättömäksi ilon antajaksi. Sitä tunnetta, kun ensi kertaa keväällä starttaa Hanelin rannassa talvihorrosta viettäneen veneen,  lähtee usmuuttamaan kohti selkävesiä, on mahdoton kuvailla. Mutta jos yrittän, siinä yhdistyvät riemu, vapaus, luonnon kauneus, ja, pakko tunnustaa, ilo siitä, että elämä on suonut tähän kaikkeen mahdollisuuden.

Avokkaassa minulle rakkaimpia aikoja ovat toukokuu ja syys-lokakuu. Silloin eivät veneet juuri pörise, voi sitä hiljaisuuden määrää! (minkä rikkoo ainoastaan toukokuussa lintujen aamuyökonsertti tai teerien kukerrus ja kuikan huuto syksyllä. Keväällä pystyy luonnon heräämisen konkreettisesti näkemään.   

Myöhemmän syksyn huippuhetkiä ovat rasvatyynet pakkasaamut, tai mahdollisesti maalle sataneen lumen ja tumman veden kontrasti.

   

Tietysti sienestyskausi on tärkeä. Kun kanttarellikorillisen, torvisienipussukan, suppissaaliin saa noukittua itikoiden, paarmojen, hirvikärpästen nauttiessa ihmisateriastaan, tuntuu, että tämän vuoksi on talven näivistellä.

Sienikausi on muuten melko pitkä; alkaa aikaisten keväitten huhtikuun lopun ja toukokuun korvasienistä jatkuen mm. viime kesänä jo juhannukselta alkaneella, lokakuulle ulottuvalla kanttarellijaksolla, päättyen monesti joulukuulle kestävällä suppilovahveroperiodilla, muut lajit tällä välillä. Tokihan varsinainen sieniaika on heinä-, elo, ja syyskuu.

 

Muutaman viikon kuluttua (vko. 13) on tarkoitus Anttolassa viettää. Jäät eivät taida kovin kummoisia olla? Oli tarkoitus roudata kuorma –pari soraa rannalle, mutta jäänee tuleville talville.

Siispä; moikkailkaa, mikäli kylän raitilla, missä tahansa näette ja tunnistatte.

MUISTOJA KEVOLTA 2 (itsenäinen jatko-osa)

Veret seisauttava kommenttivyöry (neljä tavanomaisen nollan asemesta) innoitti jatkamaan Kevomuisteloita.

Kertoisinko tarinan siitä (nimen olen valitettavasti unohtanut) viinahöyryissään pahapäisestä (kuten alkuperäiskansojen edustajat valitettavan usein ovat) miehestä? Utsjoellahan ei poliisia ollut, mutta tullilaitosta, eli tullimiehiä käytettiin tarpeen vaatiessa apuna. No, kerran tarinan päähenkilön taas ruvetessa riehumaan, paikalle hälytetetyt tullimiehet veivät hänet ”putkaa”, jättivät susikoiran vielä vartioimaan. Seuraavana aamuna paikalle tultuaan, havaitsivat tullivirkailijat miehen keplotelleen itsensä ulos. Eikä siinä kaikki; hän oli vienyt koiran mukanaan.

Vai turinoisinko siitä, kuinka pääsiäisenä 1992 olimme Hilpan kanssa Kevonsuussa. Asuimme vanhassa mökissä. Eräänä päivänä alkoi jostai kuulua armotonta kiroilua, liekihtivää lointelua. Minä katsomaa; no, sehän oli Kyrön Kari-Pekka. Oli tullut isänsä mökillä käymään, ja kelkka oli uponnut puolitoistametriseen hankeen, ei liikkunut eteen, ei taakse. Minä apuun, saatiinhan laite pelastettua. Kari-Pekka tuli sittemin kuuluisaksi muustakin, kuin kiroilutaidostaan.

Vai kertoisinko Sulo Sammeli Saijets’ista? Sulo oli Utsjoen Energian asentaja, ja hän kävi välillä tuuramassa vakisähkäri Jounia (siinä vasta oli mukava kaveri, siis Jouni, vaikka ei Sulo Sammelissakaan vikaa ollut). Kun kahvi- ja ruokapausseilla Sulo Sammelin jutustelua kuunteli, tuli mieleen, että hänellä ei ollut tekemätöntä paikkaa! Hänen habituksesna oli siinä nelivitonen, mutta kun myöhemmin ynnäilimme Sulon tekemisiä yhteen, saimme hänen iäkseen reilusti yli sata vuotta.

Vai kertoisinko ensimmäisestä Tenon lohensoutureissustani? Olin veneessä Nordbergin Auliksen, paikallisen mainion miehen, kanssa, Haneli jonkun toisen paatissa. Kun sitten yön tunteina alkoi vilu kapajamaan, opetti Aulis minua: ”Tenolla on kahdenlaisia kesiä, yhden villapaidan ja kahden villapaidan. Nyt on kahden villapaidan kesä”.

HANELI TENOLLA

Tahikka kertoisinko siitä paikallisesta hemmosta (nimi hukassa, valitan). Kalastuksenvalvojat olivat jokea pitkin kulkiessaan tavanneet miehen rannalla lohta väsyttämässä pitkälti syyskuun puolen välin jälkeen, kuturauhoituksen aikana. Kun valvojat rantautuivat kysymään, mitä jäbä duunaa, huusi uuras kalastaja: ”Sanokaa mitä sanotte, mutta elokuussa se tarttui!”

HANELI PERKAA

Jospa sittenkin kertoisin siitä, että 90-luvun alkupuolelle ei pitäjässä ollut Alkoa, vielä mitä! Kunnassa, joka viimeisenä Suomessa vapautti keskioluen, joskus viime vuosituhannen lopulla, muistaakseni. Nythän viinakauppakin löytyy, Nuorgamista, saattaa norjalaisetkin käyttää? Kuitenkin silloin sai tuotteita linja-autokuljetuksena tilaamalla edellisenä päivänä Ivalosta. Ei ollut vaikeaa tunnistaa lähetystä noutamaan meneviä pikisilmiä kylän raitilla, sen verran tehdyn huoletonta mutta salakähmäistä ja yli olan vilkuilevaa heidän käytöksensä oli. Jälkikaneettina mainittakoon, että oluen vapautuminen oli niin kova paikka kunnan terveyskeskuslääkärille, että hän lähti Norjan puolelle töihin, eikä Utsjoella ole tietääkseni sen koommin ollut vakituista lääkäriä.

BOBCAT DUUNAA TIETÄ

Mutta minähän kerroin jo noista kaikista! Siispä selvitänkin Vuogujärven tarinan. Sujalan Eero, kalastaja ja riekostaja, oli saanut luvan rakentaa kalamaja Vuogujärvelle, keskelle luonnonpuistoa. Erikoismääräyksenä mm. turvekatto, jotta se ei erottisi ilmastakaan. Eero oli sinne jostain puretun hirsikehikon kuljettanut, ja pyysi meitä sitä pystyttämään vastapalveluna hänen rakennustarpeiden kuljetuksistaan. Mehän suostuimme. Matkaan lähdettiin eräänä aamuna Eeron Imatran Voimalta ostamalla Volvo-maastoajoneuvolla. Matka oli parisenkymmetä kilometriä, ja se kesti, 1 renkaanvaihto mukaan lukien 2 ja puoli tuntia, mistä voitte päätellä Vuogujärvi-highwayn kunnon. Renkaanvaihdon ajaksi oli joku auton ovista jäänyt auki, ja kun jatkoimme matkaa, olivat ikkunat niin mustanaan mäkäräisiä, ettei ulos nähnyt. Iltapäivällä pääsimme pystytyksen alkamaan, valmis kehikko oli niihin aikoihin, kun etelän miehet, ja naiset kans,  heräilee aamukahvin keittoon. Mikä oli yötöitä tehdä, kun aurinko ei viitsinyt taivaanrannan taa mennä. Ikimuistoinen reissu.

UUSI JOKIVENE; HANELI JA ANNA

Taidan sitten lopuksi perehdyttää teitä Renault-parvekkeeseen. Siinä vaiheessa, kun Kevonsuu oli vielä kuvina paperilla, tuli Olli luvanneeksi, että kun yläkertaan tuleva parveke olisi valmis, siellä nautittaisiin lasilliset mustaa Renaultia. Niinpä me Hanelin kanssa 1992 kesällä, heti, kun oltiin saatu vähän lattioita kulkureiteille, tehä näpättiin parveke valmiiksi. Kun Olli sitten meitä muita myöhemmin etelästä paikalle saapui, me parvekkeelta huutelemaan: ”Missä on Renault, missä on Renault?!?! Eihän enolla konjamiinit mukana olleet, ei ollut osannut varautua. Sen päivän hän jaksoi naukumistamme kuunnella, seuraavana liukeni vähin äänin nektria Ivalosta (yli 300 kilsaa hin und zuruck) noutamaan. Niipä sinä iltana nautittiin ensimmäiset parveke-renaultit. Sittemmin Olli hankki parvekkeen oveen hienon kyltin  ”RENAULT-PARVEKE”.

ENSIMMÄISET RENAULTIT

MUISTOJA KEVOLTA

Edesmennyt, R.I.P., enoni Olli ja vaimonsa Tarja, niin ikään joukoistamme poistunut, päättivät aloittaa 90-luvun taitteessa mittavan projektin, hankkivat Kevojärven rannalta Utsjoelta 1 ha:n tontin, millä oli jo pieni lautarakenteinen saunamökki. Olli oli tuolloin jonkun vuoden viidenkympin paremmalla puolella, Tarja useita vuosia nuorempi. Ostopäätökseen vaikuttivat, käsittääkseni, Mustallamerellä parkissa olleen, myrskyn mukaansa ottaman ja runteleman moottoripurjeveneen vakuutuskorvaus, siteet Utsjoelle (heillä oli osuus kimppamökkiin Puksalassa, Utsjoen varrella), ja mielessä väikkyvä mahdollisuus hyödyntää tulevaa ”linnaa”, kaupallisesti käyttäen Ollin lääkäritaustan mukanaan tuomia yhteyksiä mm. lääkefirmoihin.

Niinpä veljeni Hannu ja minä kävimme ”rikospaikalla” ensimmäisen kerran v. 1990. Silloin ei vielä toimiin päästy, enemmänkin suunniteltiin. Ongelmana oli tie, oikeus siihen toki kuului, mutta luonnonpuiston ja Kevon tutkimusaseman maitten läpi johtava reitti oli haastava; sen verran jyrkkä Kevojärveen laskeva tunturinrinne oli. Mutta seuraavana kesänä päästiin alkuun. Silloin oli rakenteilla tienparannus välillä Kaamanen - Nuorgam. Vanha tie oli yksikaistainen, muutaman sadan metrin välein levennyksiä kohdattavien väistämiseksi, saksalaisten aikanaan sodan loppuvaiheissa tekemä. Siis vielä 1991! Tietyömaalla oli tietysti lukuisa joukko kaivureita ja pillareita. Käytimme paria kuskia tilannetta katsomassa, josko ilta-, tai yötönyötöikseen tien tekisivät? Mutta ei, ei kukaan uskaltautunut hommaan. Mutta elekääpä huoliko; BobCatteja rakennuksilla töissä seuranneena tiesin mihin ne pystyvät. Siispä ottamaan selvää. Ivalostahan sellainen löytyi, ojakauhalla varustettuna. Kaveri tuli katsomaan, sanoi, että kyllä minä siihen tien teen, teki myös! Pääsimme siis perustusten tekoon. Kaivuun tuli ”mehumaijalla” tekemään paikallinen yrittäjä. Ensimmäisellä kerralla hän sanoi mäen päällä: ”Kyllä minä tuonne ajan, mutta alas en katsoa tohdi!” Kaivuu tuli siis tehtyä, samoin viemärit ja vesikaivo.

Talohan oli tuleva rinteeseen, kolmeen kerrokseen, alakerta harkkoa, kaksi muuta hirttä, reilut 100 m² kerroksessaan. Sujalan Eero, luontaistalouden harjoittaja, mies, keneltä tontti oli ostettu, omisti mellevän maastoajoneuvon ja kookkaan peräkärryn. Niillä hän roudasi meille puutavaraa anturoihin, styroxit, sementin ja betonisoran, harkot, sekä laastin suursäkeissä. Anturat tuli laudoitettua ja valettua. Myöhemmin samana kesänä siellä muurattiin kellarikerroksen harkot, minä en paikalla ollut.

VELLOKSET VAHTII SOKKELINVALUA

Velj-Hanski oli saanut toimeksiannon hirsikehikosta. Niinpä hän ja Huttusen Matti sen Piskolan pellolla, Piskolan metsästä kaadetuista rungoista veisti. Hirret olivat paikanpäällä sahattuja muistaakseni 28 senttiin.

Pääsiäisenä 1992 sitten Olli oli masinoinut talkoisiin melkoisen joukon, meitä oli kaikkiaan viitisentoista. Hirret ja vesikattoon tarvittava tavara kuljetettiin pikitien varresta (parisen kilometriä) moottorikelkoilla, 2 perävaunullista tukkirekkaa. Meillä oli 3 kelkkaa; Hanelin hyytyi 1. päivänä, kannatti siis tuoda 1200 km:n päästä. Mutta viikossa kehikko oli pystyssä, muut poistuivat, Haneli, Vasa-Masa ja minä jäätiin toiseksi viikoksi rustaamaan vesikatto.

SISÄTYÖVAIHE ALKAA KESÄLLÄ 1992

Sen jälkeen kävimme viikon-kahden-kolmen jaksoissa taloa rakentamassa, aina, kun siihen aikaa ja mahdollisuuksia oli. Suunnilleen valmis ”Kevonsuu” oli 1994 tai 1995. Joitain vuosia ehtivät Olli ja Tarja Kevolla viettää. Sitten Tarjan munuaiset pettivät. Liian työlääksi olis tullut dialyysihoito kahdesti viikossa Rovaniemellä, reilun 400 km.:n päässä. Niinpä he joutuivat rakkaasta paikastaan luopumaan 2000-luvun alkupuolella.

KEVONSUU ILMASTA

Opettavaista oli tuo yhdeksänkymmenluku. Rakentamisesta, minä vanha kettu, opin, että jos lähin rautakauppa (Veljekset Johansson Nuorgamissa, Suomi-neidon päälaella) on 50 km:n ja isompi Ivalossa 150 km:n etäisyydellä, on syytä miettiä joka ruuvi ja nippeli, joita aiotussa työvaiheessa tarvitaan. Ja sen ,että Utsjoen muutaman muurarin palkkaaminen kesällä on lähes mahdotonta, ovat nääs Tenolla soutamassa. Ja sen, että LVI-urakoitsija saattaa olla, kun häntä kipeimmin tarvitaan, Vetsijärvellä siianpyynnissä.

Myös sen opin, että kiire on siellä tuntematon käsite; jos saamelainen sanoo, että tulen kohta, se voi tarkoittaa paria viikkoa.  Esimerkki: Utsjoen varrella oli eräällä etelän miehellä mökki. Hän oli tilannut paikalliselta taitavalta puusepältä mökilleen kulmakaapin. Kun tilauksesta ei muutamaan vuoteen mitään kuulunut, hän soitti tekijälle kysyen, josko kaappi olisi valmis, hän tulisi pariksi viikoksi Utsjoelle? Tähän mies, ”ei nyt ehdi, kiire pakkaa päälle. Pitää mennä jänkhään pariksi viikoksi katsomaan kevään tuloa!” Arvot kohdallaan, eikö?

HANELI VALMISTAUTUU HARRIN SALAKALAAN KEVOJOEN SÄRKILLÄ

Paljon olisi tarinoita niiltä n. 10 vuoden aikana tehdyiltä lukuisilta Pohjois-Lapin reissuilta. Koettua tuli yöttömät yöt, kaamokset, itikat ja mäkäräiset (ei tosin Kaisaa), Tenon lumo, salakalastus, poroerotus, tunturit ja luonto. Koska blogi alkaa venyä luvattoman pitkäksi, kerron enää yhden tositapahtuman.

Velj.Hanskiahan ei kalasta pois saa pidettyä, hän vispaa virveliä aamukasteessakin. Siis meidän täytyi jokusia (lue ”useita”) kertoja uhmata lakia ja määräräyksiä. Kävimme puroista tammukoita madoilla onkimassa (matojen käyttö on ehdottomasti kiellettyä), tallustelimme luonnonpuistossa (kielletty muulla, kuin merkityillä reiteillä), kävimme virvelöimässä lohta ja harjusta. 

KYMPPIKILONEN TENOLTA JA POJAT KAHVITTELEE VUOLIMUS TSIESKULJÄRVELLÄ

  

Kerran olimme olleet Kevojärveen laskevalla Tsarsjoella, luonnonpuistossa tietenkin, vapoinemme. Pienillä lipoilla sieltä pyydettiin, saalis toistakymmentä 1-2 kiloista ”tinttiä”. ”Lohet” näet kutevat Tenojoessa, mutta ”tintit” ja osin ”jalatkin” nousevat Utsjokeen, Kevojokeen, sekä muihin mahdollisiin pienempiin virtoihin. Kun palasimme, levitimme kalat pihalle ihailtaviksi. Kuinka ollakaan, polun päästä alkoi häämöttää puistomestari Kyrön Kari (Kari-Pekka Kyrön isä). Hänellä oli mökki lähellä, ei siellä muita mökkejä ollutkaan, oli tontin ostanut Sujalan Eeron isältä, oikeastaan vaihtanut vanhaan Lantikkaan. Noh, kun Tarja lähestymisen huomasi, nähtiin lohenmätön maailmanennätys. Kun hän niitä jätesäkkiin nakkeli, oli yht’aikaa vähintään kolme ilmassa ja yksi kädessä. Luulen, että Kari asian huomasi, ei herrasmiehenä siihen viitsinyt puuttua.

PEPPE JA KOIRAT KEVOJÄRVELLÄ (PEPPE TAKIMMAISENA) JA KAHVIHETKI 

SERKKU-JOHANNAN SEURASSA

 

PILKKIÄ JA LOIKOILUA JOSSAKIN TUNTURISSA

Harmittaa, että siihen aikaan valokuvaus ei ollut harrastukseni. Olli-enolla oli, hän oli taitava, omisti kunnon kaluston. Serkkutytöiltä Susannalta ja Johannalta löytyy varmasti korvaamattomia otoksia Kevon tiimoilta.

KEVONSUU KAAMOKSEN KOURISSA

VITOUKSEN PUUKKOKATSAUS

Janukovitsh pakeni maasta, Arhinmäen tekisi varmaankin mieli. Toista epäillään joukkomurhasta, toista sammumisesta kiekkoleijonien juhlapöytään. Kumpi on suurempi rikos? Kun mediaa seuraa, ilman muuta Paavon tekonen. Se on joka foorumilla ennen Viktor-vesselin edesottamuksia. Ja suuremmin kirjaimin, lukuisammin alaviittein.

Schumia ei herätellä, herätellään, ei herätellä. Herää kysymys, elätelläänkö toivoa, vai herätelläänkö mielialoja pahimman varalle.

Australiassa Bowen’in kaupungissa varastettiin 10 m korkea, seitsemän tonnia painava mangopatsas. Esineen anastaminen sujui sutjakkaasti, vaikkakin tallentui valvontakameralle. Nyt odotellaan mielenkiinnolla, patsaan tulevaisuutta. Koska vaivoja ei säästetty varkautta suoritettaessa, veikkaan, että pitkäkyntiset hilaavat sen Uluru’n laelle, arvoiseensa maisemaan.

Bäckström kärähti, Bäckström selittää, lääkäri silottelee, Seppälä kommentoi, Ruotsi on hämillään, minä en pysty olemaan edes vahingoniloinen.

Lehdistö valitsi Teemun kisojen arvokkaimmaksi pelaajaksi. Sitä mies varmasti olikin, muttei suinkaan pelillisesti paras. Kaikki kunnia, kumarrus ja lakinnosto uskomattomalle uralle.

On naapurimaasta toki iloisiakin uutisia: Madelaine ja Chris saivat tyttövauvan. Ruotsiin taidetaan väkisinkin saada pitkästä aikaa kuningatar. Edellinenhän oli, kuten muistatte, Ulrika Eleonora, vallassa 2.4.1719-4.4.1720.

Mikkelin poliisi kaipailee vihjeitä viikko sitten Otavassa tapahtuneesta autiotalon palosta. Enpä osaa auttaa, sillä ainoan tuntemani otavalaisen tunnen vain ”lärvikirjan” kautta. Tarkennettakoon, että en missään tapauksessa luule hänellä osuutta asiaan olevan.

Eletään Helmikuun viimeistä viikkoa, meillä viisi astetta plussaa, johonkin povailtu kahdeksaa. Talitintit viritelleet äänijänteitään jo viikkoja, jossain bongattu leivonen l. kiuru ð kesä alkaa maaliskuun lopulla. Hyvä niin, tarkoitus olla vko. 13 Avokkaassa. Kulkuneuvovaihtoehtoina hydro-, tai helikopteri.

Krevi Pietari Brahen puolison Kristinan mukaan nimetyssä ent. kunnassa, nyk. Mikkelin kaupuginosassa on pulaa pumpuista ja kompressoreista; otsikko Länsi-Savossa 18.12.2013: Volkkarin renkaat puhallettiin Ristiinassa.

Ps. Kävin, muuten ensimmäistä kertaa, uskokoon, ken haluaa, 7-päivää-lehden sivuilla. Sieltäpä löytyi mm. aakkosellinen julkkislista. Niin, että jos sinulla ei ole tärkeämpää tekemistä, vaikkapa nenän kaivelua tai kevään etenemisen seuraamista, sinne vain selailemaan.

Luonteri avautuu jäistä, sekä silmien eteen. Tokkopa kuitenkaan maaliskuussa.

URHEILUMUISTOJA

Kisojen innoittamana päätin listata joitain mieleeni painuneita urheiluun liittyviä muistoja. Rustaan ne tähän kronologisessa järjestyksessä,

1.       Keväällä 1971 Räihän Ruikun kanssa Stuttgartin Neckar-satadiolnilla VfB Stuttgart-Bayer Munchen- ottelussa. Beckenbauer, Muller,  Roth, Maier, Schwarzenbeck…epätodellista!

2.       Elokuussa 1971 olimme Lietvedellä pienessä saaressa ystävieni  Ahosen Ritin, Matti R:n (oliko veljensä Markku messissä, muisti rakoilee), ja oisko  mukana ollu ”Satchmo” Saastamoinenkin, tai Lantan Japa kanssa? Olimmeko menossa siihen aikaa kukoistustaan elävälle Pistohiekan leirintäalueelle, vaiko tanssilavalle, siitäkään en ole varma. Niin, tai näin, meillä oli mukana ainakin Karhuviinaa, ja pulloihin olimme laittaneet Avokkaasta punaisia viinimarjoja. Asian ydin on, että kuuntelimme matkaradiosta Juha Väätäisen 5000 m:n juoksua Helsingin EM-kisoissa. Tuplahan siitä tuli, me liekkumaan ja kuperkeikkaa heittämään. Sattumalta seudulla oli jonkin asteinen armeijan (kertaus)harjoitus. Eräs siihen osallistuva vene näki riehumisemme, tulivat kysymään, onko meillä joku hätä? No, ei ollut, selitimme tilanteen, kerroimme ilosanoman.

3.       Syksyllä 1971 Suomen Cupin loppuottelu MP-Lahden Reipas Olympiastadionilla, voitto MP:lle. Minä ja Riti hyökättiin lopussa kentälle, mistä saimme pikaisen häädön. Meidät ehdittiin kuitenkin ikuistaa kädet pystyssä jonkun ruotsinkielisen (oisko ollu vaasalainen) sanomalehden sivuille otsikolla ”Segerrusiga savolaxare”. Minulla tuo leike oli, mutta en ole sitä nyttemmin onnistunut löytämään.

4.       Kävimme isä-Erkin kanssa Helsingissä Maailmankisoissa -70, ja -80-luvuilla melkein joka kesä. Siellä olin todistamassa paria mailmanennätystä; 1973 Kenialainen Ben Jipcho teki sen 3000 m:n estejuoksussa, sekä Samson Kimobwa, niin ikään Keniasta 10 000 m:n juoksussa 1977.

5.       -83 Helsingin yleisurheilun MM-kisat. Oliomme katsomossa torstaina, taas Erkki-papan kera. Tunnelma on jäänyt mieleen, vaikka oli karmea kaatosade. Suomalaisista kehissä ainakin Tommy Ekblom, tais olla ”Pulttibois-kunnossa”.

6.       Jääkiekon MM-kultaa 1995. Päällimmäisenä muistuu Tupu. Hupu ja Lupu, ”den glider in”, sekä ”me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan”.

7.       2001 oli romahdusten vuosi; New Yorkissa romahtivat tornit, sitä ennen minulta usko maastohiihtoon. Olin ostanut edullisen lippupaketin koko 2001 Lanhden MM-hiihtojen ajalle. Tietystä syystä kisaviikon puolen välin paikkeilla hommasta meni maku, asiasta ydin, tekemiselta tarkoitus. Laji ei entiseen statukseensa ole minulle palannut: Eikä palaa.

Kuten huomaatte, muistot keskittyvät -70-luvulle; aika kultaa muistot, vaikk'ei tarkasti enää muistakkaan.

Gerd Muller, karvajalasta kajataa (sovelsin Mikkelin Urheilupuistossa MP:n Pentti Toivolaa kuvannutta sanontaa)