SAMANLAISIA ERILAISIA

Tuossa neljän maissa TRION Ciao-coffeessa istuksiessani tuli mieleeni suorittaa hieman tutkivaa journalismia. Seurasin parinkymmen minuutin ajan ohitseni kulkevien ihmisten kenkiä. Kulkijoita laskin 236, enkä havainnut kahta samanlaista kenkäparia. Siihen lopetin, koska arvelin tarkkaavaisuuteni rajojen tulleen vastaan, en enää voinut olla varma nähtyjen sklopottimien ainutkertaisuudesta. Siitä sitten pohtimaan, että ei kanssatovereilla samanlaisia palttoitakaan varmaan ollut. Tästä edelleen aprikoimaan, tarvitseeko ihmiskunta niin helevetin moisen määrän erilaisia kenkiä, takkeja, huosuja? Eikö olisi kaikin puolin järkevämpää, myös edullisempaa, valmistaa vaikkapa 50:tä kenkämallia, 30:tä naisille (turhamaisempia kun ovat) ja 20:tä miehille. Varmaan tulisivat halvemmiksi, kun ei kenkätehtaiden tarvitsisi alinomaan uusia lestejä värkätä, eikä suunnittelijoille maksaa. Sama juttu housujen, hameiden, takkien, puseroiden, ties minkä kaikkien, kanssa. Ja jos nyt olette sitä mieltä, että ihmisen pitää saada olla omanlaisensa, erottua, olla persoonallinen, onnistuu se aivan varmasti ehdottamieni muutosten jälkeenkin. En nyt jaksa vaivata väsynyttä päätäni todennäköisyysmatematiikalla enkä muulla päättelyllä, mutta jos on valittavissa yksi 30:stä jalkineparista, yksi 30:stä takista ja yhdet 30:stä housuista, on variaatioita runsaasti. Jos mukaan otetaan 30 päähinettä ja 30 paria käsineitä, taitaa kaikille kotomaamme asukkaalle riittää oma kuosi. Ja jos löysennettäisiin skenarioni sääntöä siten, että kutakin vaatekappaleen mallia valmistettaisiin vaikkapa viidessä eri värissä, eipä tarvitsisi toistensa kopiona tallustella.
Hieno ajatusmalli, vai mitä? Mutta luulenpa vain, että jos tämä toteutettaisiin vaikkapa Suomessa oikein lailla ja määräyksillä, olisi kansaa barrikaadeilla enemmän kuin Ukrainassa ja Thaimaassa yhteensä.
Olenko nyt ihan tosissani? Miettikääpä sitä, kun muulta ja tähdellismmältä liikenee aikaa.

Täytyypä täräyttää loppuun värikäs kuva, jotta individualismin vankimmakin kannattajat hieman leppyisivät.

JÄLKEEN JUHLIEN

Maanantai, itsenäisyyspäivän hulinat takana, toinen adventti myös. Aamulenkillä käyty, pöytäkoneen mylly viety analyysiin, tonnikalasalaatti loihdittu ja nautittu, Twin Peaksin viimeinen 1. kauden jakso katsottu tallenteelta, päiväkahvi joulutortun kera nautittu; siis aika kirjoittaa.
Päällimmäisenä pitkästä viikonlopusta (eräille poikkeuksellisesti torstain ja sunnuntain välinen yö) jäi mieleen suomalaista mielenlaatua kuvaava Itsenäisyysjuhlan konsertti. Melankolisuudessaan ja pateettisuudessaan se oli kai vaikeiden aikojen tulkki, tiedä häntä. Ja mieltäkin Tampereella osoitettiin, kiekkokaupungin arvoisesti lätkämailoin. Siitä pääministeri kommentoimaan: sananvapaus pitää olla, kunhan ei sano mitä tahansa, tai jotakin sinne päin.
Siinä se siis meni, kolme päivää. Anna, Joni  Helmi kylässä. Koiran kanssa ulkoilua. Anna ja Hilppa Jonin vanhempien kanssa lauantaina teatterissa West Side Story'a katsomassa, Joni ja minä lärvit kirjassa. Sitten teatteriseurueen kanssa Taivaanrannassa syömässä. Anna ja minä valittiin haudutettua (8 tuntia, menun mukaan, mistä ne ties ruveta niitä aamusta meille hauduttamaan?)  karitsanpotkaa maalaisranskalaisten ja ajolin kera, muut viski-pippuripihviä tai ankanrintaa; me pärjättiin valinnoissa, ainakin koossa, luultavasti myös maussa.
Sitten tietysti Anttolan miestä kosketti Hämytsaareen isännän, Kolehmaisen Eeron poismeno. Kunnioitettavat 95 ikävuotta mittarissa. Pikkupokana muistan isä-Erkin kanssa Hämytsaaressa käyneeni, Enttu oli Anttolan Urheilijoiden pj siihen aikaan. Anttolasta siis meni loppuvuodesta kaksi ikonia, Eero heistä tunnetumpi, Rossin Matti näkyvämpi. Rauha kummankin muistolle.
Hiihtoasioista aasinsiltana toiseen. Anttolassa vaikutti Kolehmaisen Eeron kauden jälkeen Erkki Hyvönen-niminen hiihtäjä, hänkin joukostamme poistunut. Erkki oli kansallista keskitasoa, kävi kiertämässä kotimaiset koitokset ahkerasti. Uran jälkeen, lie sen aikanakin, alkoi kuningas alkoholi saada jalansijaa. Edesmennyt kesäanttolalainen, Aallon Kalle, varsinainen vääräleuka, kysyi kerran Rantaharjussa, tiedämmekö, miksi Salpausselän kisoissa järjestetää iltamäenlasku? Kun emme osanneet vastata, töräytti Kalle, "tietysti siksi, että yleisöllä on jotain katsomista, kun ne oottaa Hyvöstä maaliin viideltäkympiltä!"
Samainen persoona esitti joskus tällaisenkin kysymyksen: "Ootteko selvillä, mistä tietää, että on tullu vanhaks?" Kaikenlaisia vaihtoehtojahan siihen tarjottiin, mutta ei Kallen mieleistä. "No siitä, kun vanhat heilat tulee rollaattorilla vastaan!" Niinpä niin, poistui se Kallekin joku vuosi takaperin, ja epäilen, että heilat taitaa vielä hurautella rollaattoreillaan päivätansseihin.
Jep, kohlakkoin on usmuutettava kaupunkiin rouvaa noutamaan, joten kävin nappaamassa loppukevennykseksi joulunodotuskuvan takapihan puolelta.

PIITTAAMATTOMUUS

Näin Itsenäisyyspäivänä päivittelen yleistä mietintää piittaamattomuudesta. Asia mieleeni juohtui, parin sattumuksen saattelemana eilen TRIOSSA rouvaa odotellessa.
Kuten olen eräässä taannoisessa turinassani (LUONTO, etc.) todennut, minusta on valitettavasi tullut helposti hermojensa hallinnan menettävä henkilö, eli tietoisuuteeni suodattuvat tapahtumat saattavat ärsyttää kohtuuttomasti. Siitäpä tämän kertaisen jutun aihe; kun aamulla Hilpan vietyäni ja satunnaisen kahvin (aamuisin Robert's Coffeessa 1,20 €, hinta sinnepäin kohillaan) kuvaneuvoksen ja parin muun talossa liikettä pitävän kanssa nautittuani menin autolle parkkihalliin, mitä näinkään? Kypsässä iässä oleva herrasmies, n. 120 kg, siitä varmaan parikyt kiloa piittaamattomuutta, puhdisteli lumenrippeitä vähäpäästöisten autojen paikalle ankkuroituneen sadan tonnin mersun katolta poltellen paperossia naama 20 sentin etäisyydellä tupakointikieltomerkistä. Ei iso asia, mutta kaalissa kärisi! Maltoin kuitenkin pidättäytyä pitkähkössä katseessa. Kun tämä episodi sitten iltapäivällä palautui mieleeni, aloin aikani kuluksi pohdiskelemaan.
Itsessänihän ei tosiaan ole muuta hyvää, kuin että olen hyvä huono esimerkki, mutta silti on asioita, joita ihmisten tulisi ottaa huomioon. Enkä tarkoita nyt nuorisoa, joitten roskaaminen kyllä ajoittain korpeaa. Mutta varttuneempi väestönosa tuntuu monasti olevan sitä mieltä, että säännöt ja asiallinen käyttäytyminen eivät koske heitä lainkaan. Tuon edellä mainitsemani mersumiehen kaltaiset vievät sumeilematta perhepaikat, vähäpäästöisille tarkoitetut paikat, ja vieläpä invapaikat omantunnon merkkejä antamatta. Useat lippalakkimiehet (talvisin karvahattuhemmot) köröttelevät reilusti alle tienopeutta, välttävät vilkun käyttöä, ja ajavat punaisilla, kun ovat aiheuttaneet muutamalle perässäajavalle pakollisen pysähtymisen. No, okei, osahan on pantava iän piikkiin, nuorruta ei, ei itse kukaan. Mutta minkä piikkiin on asetettava ne kanssaeläjät, jotka ostoskeskuksen 10 metriä leveälle käytävälle juttelemaan asettuneen muutaman teinin ryhmän nenäänsä tuhautellen ohitettuaan parkkeeraavat tuttaviensa kanssa kolmet-neljät ostoskärrit marketin parimetriselle käytävälle kuulumisten vaihtamisen ajaksi. Siitäpä ei ohi mennä, parasta kiertää.
Entäpä kahvloissa, kirjastoissa, kaupoissa, turuilla ja toreilla kuuluva, sanonko, kuinka monen desibelin kailotus? Luulen, että kanssatoverit eivät ole kiinnostuneita naapurin Villen peräpukamista, eivätkä Selman bingovoitoista.
Eivätkä nuo mainitsemani asiat vain vanhuksia koske, kyllähän varttuneet nuoret ja kultaista keski-ikää hivottelevat ovat monasti arrogantiudessaan parasta A-ryhmää.
Ylipäätään kaikentyyppinen etuilu, oman edun tavoittelu ja muista piittaamaton käytös saa tällaisen dinosauruksen joskus raiteiltaan, ja siitä valitettavasti kärsii rouva, kuten olen jo tullut maininneeksi.
Se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven, sanoo Iso Kirja. Kai siinä ajatusta on. Mutta eipä ollut tarkoituskaan musia nakella, ainoastaan pieni ripaus 0-3 seulottua soraa.
Että siinäpä vuodatusta itsenäisyyspäivän osalle. Kynttilät syttyy illalla, myös Mandelalle.

Juhlan kunniaksi halo-valoilmiö tai valo-haloilmiö Vesijärvelta parin vuoden takaa

USKOMATON AJANSÄÄSTÖ

Uutta lunta pieni kerros maassa aamulenkillä. Ketun, rusakon, kissan ja jopa ihmisen jälkiä näkyvissä. Niiden johdattelemana tulin taas ryhtyneeksi pohtimaan ihmisen syvintä olemusta. Kuten edelläni kulkeneista saattoi päätellä, meillä on pakonomainen tarve oikaista tietämme, mikäli se vain on mahdollista. Alempana olevasta esimerkkikaaviosta (Einsteinmaisen oivaltava, mutta silti käsitettävissä oleva esitys) näkyy, kuinka lajitoveri tässä tapaksessa lyhentää matkaansa neljällä metrillä. Jos hänen nopeutensa on 5 km/h, tarkoittaa se n. kolmen sekunnin aikasäästöä. Olettakaamme, että kuvitteellinen ystävämme kävelee päivittäisen työmatkansa, ja hänellä on reitin varrella kaksi esimerkimme mukaista oikaisupaikkaa. Hän siis säästää työpäivänään 4 x 3 sek. = 12 sek. Kuukauden mittaan aikasäästöä tulee 21 pv. x 12 sek. = 252 sek., eli
 4 min. 12 sek., ja vuodessa (hänhän on oikeutettu vuosilomiin) 10,5 kk x 252 sek. = 2646 sek., eli 44 min. 6 sek. Melkein tunti, siinähän ehtii katsoa kahdet Salkkarit ilman mainoksia! Mutta kun aikaa ei voi jemmata, panna pankkiin, saatikka saada siitä korkoa, toverimme on käytettävä säästynyt aika kaksi kertaa joka työpäivä. Siinäpä hänelle miettimistä; kun hän istahtaa työpöytänsä ääreen, on hänellä 6 sek. aikaa meditoimiseen, kahvihörpyn ottamiseen, tai vaikkapa tosilyhyen tekstarin naputtelemiseen. Että kylläpä kannatti oikaista! Puhumattakaan siitä, etää kunnan puutarhapuolen henlilöillä on kesäisin vähemmän nurmen leikkuuta muodostuneen, mustalla mulla olevan polun ansioista. Sillä jos yksi meille jäljet tekee, niitä muut niitä seuraavat. Q.E.D.
Toki monet autolla työmatkansa taittavat säästävät aikaansa huomattavasti enemmän. Kun he aamuin illoin niska punaisena, kaistaa vaihdellen, ylinopeutta kaahaten ja itsensä ja kanssakulkijat vaarantaen saattavat säästää yhdet liikennevalot mennen tullen, jopa 2 min. työpäivä. Sehän tekee vuoden mittaan...Laskekaa itse.
Kunpa olisimme muissakin asioissa yhtä pedantteja, kuin ajansäästössä.

RATKIRIEMUKASTA

Ratkiriemukasta on mikä kullekin, kuka millekin. Seikka tai tapahtuma, joka saa toisen nauramaan persettään repien, ei nosta toiselle edes hymyn karetta suupieliiin. Mietitäänpä aluksi, mistä sanonta "ratkiriemukas" juontuu. Sanotaan "nauraa katketakseen", mutta en ole kuullut kerrottavan "nauraa ratketakseen". Webistäkään en asialle selitystä löytänyt, ainakaan pikasilmäyksellä. Oletukseni on: sanonta kuvaa sitä, että joku riemuitsee niin, että on ratketa liitoksistaan, mitä nyt sekin tarkoittanee, lienee vatteitten saumoja.
Esimerkki vuosien saatossa merkille panemastani ratkiriemukkaasta tilanteesta. Kun jokusia vuosia sitten kävin suhtalaisen säännöllisesti Pelicansien matseissa, huomasin, että suurimmat mielenliikkeet, kohahdukset ja kovaäänisimmät naurut sai aikaan tuomarin kaatuminen tai häneen osunut kiekko/pelaaja. Itselleni tuli kyllä ensin mieleen, kuinkahan äijälle kävi? Monille siis ratkiriemuukkuus on vahingoniloon verrattava asia.
Mutta mistä riippuvaista on se, minkä kokee ratkiriemukkaaksi? Onko kyse yksilön huumorintajun laadusta? Vai muusta aivotoiminnasta? Ihmiset ovat erilaisia, kiitos siitä. Mutta miksi osa iloitsee tapahtumista, jotka saavat eräät kyyneliin?
Summa summarum: ilo on iloinen asia, jokainen tulkoon autuaaksi riemussaan. Kunhan varoo päästämästä nauruaan ilmoille väärässä paikassa; voi tulla äkkilähtö.
Ps. Tulevana maanataina menen päivänäytökseen katsomaan leffan "Nälkäpeli-Vihan liekit", ja tiistana tai keskiviikkona "Gravity". Lippu päivällä 6,50 €/kpl (3D 7,50), ja paikan saa valita mielensä mukaan. Kyllä webbi on joskus kätevä. En usko, että kumpikaan näytös minussa ratkiriemukkaita tunteita herättää, mutta odotan molempia innolla ja mielenkiinnolla.

KULTTUURI&LUONTO&RAKKAUS&RAUHA&SUVAÍTSEVAISUUS

Olen huolissani monista asioista, mutta viime aikoina ertyisesti omasta elämästäni. Terveyden tila ja kunto suhtalaisessa formussa, taloudellinen tilanne stabiili (rahaa ei ole paljon, mutta on lämpöä, ruokaa ja vaatteita), päälle kaatuva vitutus ja kaiken jyräävä masennus ovat satunnaisia. Mutta minusta on tullut, tai ainakin tulossa, mitättömissä asioissa hermonsa menettävä ja pedantti ihminen. Liikenteessä kanssa-autoilijoiden, pyöräilijöiden sun muiden kulkijoiden käytös ärsyttää suunnattomasti. Siis, jos he mielestäni eivät toimi oikein. Tai kun TV:ssa tai radiossa joku sanoo tai tekee jotakin, mitä en hyväsy, tai se on mielestäni väärin, kimpaannut ylettömästi, vaikka en edes tarkasta, olenko ehkä itse väärässä. Mm. arvelemani kielioppivirheet saavat sappeni kiehumaan, jos päähinettä käyttäisin, sen päällä hyppimään. Ikään kuin olisin joku kielipoliisi. Pienet vastoinkäymiset, tietokoneen temppuilut, arkiaskareisssa takeltelut, ne ovat tätä nykyä myrkkyä. Kyllä siinä verenpaine ylös hilautuu. Eihän näistä "kohtauksista" kärsi, onneksi, kuin rouva ja minä itse. Olen tämän aamun sauvojen ulkoiluttamisen aikana päättänyt, aikaistettuna uuden vuoden lupauksena (niitä en muuten koskaan aiemmin ole tehnyt, minuahan ottaa pattiin ja olen vihainen sellaisia tekeville) kiinnittää asioihin huomiota, parantaa tapojani. Ennen kuin vaikkapa aamuruuhkassa töräytän lajitoverin ahteriin, tai nakkaan TV:n parvekkeelta pihalle.
No mitä tekemistä jutun otsikolla on asian kanssa? Ei kerrassaan mitäään, vähimmässäkään määrin, laisinkaa eikä ollenkaan. Paitsi jos muistaisi päivittäin nuo elämän kulmakiviksi kokemani asiat, olisi varmasti helpompi elää, itse kullakin. Muuten, otsikon termit eivät ole suinkaan tärkeysjärjestyksessä, silloinhan ne olisi pitänyt kirjoittaa päällekkäin, siitä olisi tullut käsittämätön tuhru. Siis järjestys on aakkosellinen.

Tätä odotellessa...

VALOKUVAUKSESTA

Joopa joo, niinpä niin, se järkkärikamera sitten on menneen talven lumia, enkä siis tarkoita windows-puhelinta. Sai raukka sen verran märkää uistelureissulla, ettei toennut parhaaseen vetoonsa. Hovihankkijani valokuvausasioissa kirjoitti värkistä arvion: korjauskelvoton, vastaavan hankintahinta sitä ja sitä. Laittelin korvaushakemuksen vakuutusyhtiöön, kai siitä jotakin hyvitetään. Innostuin kuitenkin lunastamaan em. hovihankkijaltani Olympos PEN E-PL3-kameran (mielestäni) sopuisaan hintaan. Samalla tilasin sovittimen, millä saan entiset objektiivit käymään uuteen laitteeseen. Kamerahan on ominaisuuksiltaan kuin järkkäri, paljon pienempi vain. Kuten olen aiemmin todennut, optisen etsimen puuttuminen häiritsee; auringonpaisteessa ja pimeässä kuvaaminen näytön kanssa ei ole herkkua. No, pitääkö sitä helteellä tai sydänyön synkkinä hetkinä kuvaamaan kirmata? Joskus tietysti pitää. Jos tilanne käy sietämättömäksi, ja pussin nyörit antavat periksi, on kameraan saatavilla etsin lisälaitteena (eikä maksa paljon!).
Olen eilen ja tänään PEN'niini (ei Penniinit, se on vuoristo Englannissa) hieronut tuttavuutta. Läheistä, kaiken kattavaa suhdetta tuskin koskaan syntyy; mukana toimitelta cd:ltä löytyvä manuaali on 126 sivuinen. Perustoiminnothan ovat tietysti tuttuja ja symbolit samoja, kuin aiemassa Olympoksessakin. Mutta uutta hienoutta ja pikkuviilausta on vaikka millä mitalla. Paras keskittyä oleelliseen.
Hollolan kirjastolta pamahti maili: viimeinen varaus, Ville Haapasalon "Et kuitenkaan usko..." on noudettavissa. Sillä olikin pitkä varausjono, Hollolan poikia kun tuo Ville on. Kohta meikää kiinnostavat syksyn uutuudet on käsitelty. Tai ainakin Jens Lapiduksen viimeinen pitää vielä hommata, on lukematta, vaikkei syksyn satoa olekkaan. Varmaan rapiat kolmekymmentä euroa varausmaksuja ovat kirjastot jo saaneet. Syksy, joulumarkkinoihin tähdäten, on varsinkin käännöskirjallisuuden kulta-aikaa. Yritänkin aina pysyä kartalla, ja varata teoksia siinä vaiheessa, kun ne on vasta tilattu. Kyllä kirjasto YKKÖNEN!
Nyt lopetan tämän jutun rustaamisen, en aloita kameran näpelöimistä, vaan uppoudun Joona Linnan niukasti ruokahalua nostattaviin tutkimuksiin.

Koska blogin otsikko on VALOKUVAUKSESTA, täytyy liittää oheen valokuva uksesta.