KOHTI LÄNSIRANNIKKOA

  Aamupuoleleen lähdettiin saaresta. Eilisiltana siellä näytti tältä.

  Nyt vietetään aikaa kotona. Kun ei ylellistä aikaa, eikä suoratoistoaikaakaan, jaksa jatkuvasti viettää, ryhdyin kirjoittamaan. 

  

  Huomenna on tarkoitus lähteä ajelemaan Paraisille. Joskus ennen puolta päivää startataan. Kolmen maissa on tarkoitus olla perillä Maijan ja Ilun luona. Jälleennäkeminen tulee olemaan koskettava. Ilua emme ole monta vuotta sitten sitten sattuneen sairauden jälkeen tavanneet. Eikä tietysti Maijakaan. Kuulumisi vähän puhelimella ollaan vaihdettu, nyt on aika kunnollisen tarinoinnin.

  Ilu on minulle se läheisin teinivuosien ja nuoruuden ystävä. Ja ikuinen. Ystävä. Maija toki myös, vaikka ei niin lujasti kuulunut villeihin teinivuosiin. Vuosien vieriessä yhteyttä ollaan pidetty, tavattu ajan saatossa harventunein välein. Mutta aina ovat tapaamiset olleet yhtä juhlavia; kuin silloin ennen oltaisiin turvakkain istuttu, eikä komen, viiden tai kymmenen vuoden välein.  

  

  Hieman vajaa 11 vuotta sitten käytiin edellisen, ensimmäisen, mutta ei viimeisen kerran Paraisilla Maijan ja Ilun silloin uudessa kodissa. Sinne he muuttivat eläköityään, meren ääreen, hyvien purjehdusmahdollisuuksien viereen. 

  Muutama kuukausi sen jälkeen vierailivat Maija ja Ilu meillä. Sen jälkeen oli kaikenlaista; Iiris oli juuri syntynyt, se vei ajatuksia, kesäisin Saarelasta omaa paratiisiamme hiljalleen rakensimme. Maijalla ja Ilulla oli omat puuhansa ison talonsa ja purjeveneensä parissa. Soiteltiin välillä. Sitten tuli tuli eräänä syysiltana saareen puhelu Maijalta. Se tuli Hilpalle. Minä kuuntelin kauhuissani sivusta. Olin ensin varma, että Ilkalle on käynyt lopullisesti väärin! Onneksi totuus ei ollut niin raju. Tarpeeksi ikävä kuitenkin. 

  Aikaa jatkoi kulkuaan. Pääsin Ilun kanssa jonkin ajan kuluttua puhelimessa juttelemaan, hänen toipumistaan muutenkin kuin Maijan kertoman perusteella seuraamaan. 

  Sitten iski korona. Sen aikana ei vierailu tullut kuulonkaan. Korona haihtui hiljalleen taka-alalle, tehoaan menettäneenä, mutta alati läsnä olevaksi peikoksi muuttuneena, ihmiskunnan arkea kuitenkin vaikeuttavana.

  Puhelinyhteys jatkui. Aina puhuttiin, että pitäisi nähdä. Mutta aina se jäi ilman viimeistä päätöstä. Kunnes viime viikolla saatiin lopulta asia sovittua. Odotan huomista kuin moni innokas kuuta pimenevää pilviverhon takaa pari yötä sitten.

  No niin. Mitäpä sitä enempää maalailemaan. Jos kärpäsenä katossa joku teistä huomenna olisi, niin voisi hän todistaa, että en ole paskaa puhunut. Siitä, että tapaamisemme vuosien jälkeenkin on kuin viikko sitten oltaisi viimeeksi Meskillä melskattu, Kahverissa kaljoteltu.