SATEISEN PÄIVÄN SINFONIA

  Ulos ei viitsi nokkaansa työntää. Siispä ryhdyin penkomaan pilvensyrjää. Sieltä löytyi mm. seuraava kirjoitus. Se on naputeltu 2012, eli aikana, jolloin ei oltu vielä eläkkeellä. Jotkut asiat, siis faktat, kuten pallon väkiluku ja varmaan esitetyt tilastot ovat noista ajoista muuttuneet. Myös hra. Lehkosen aamusoutu on jo vuosia sitten muuttunut toisenlaiseksi aamujumpaksi. Kirjoituksen takana seison, tällä hetkellä istun, yhä. 

  Olkoon tämä vaikka SATEISEN PÄIVÄN SINFONIA, LOTISEVAN KELIN LIBRETTO, VEDENSEKAINEN FUUGA. Ei minulta itseironiaa puutu, kun kykenen nimeämään tuotoksieni noin pateettisesti. Pompöösi-Peppe.

  AAMUSOUTUJA JA AJATUKSIA

Ei liene parempaa tapaa tyhjentää aivojaan turhanpäiväisestä moskasta, kaikenkattavasta hektisyydestä ja sielua jyrsivästä tyhjänpäiväisyydestä kuin tuupata soutuvene aikaisin aamulla tuulettomana kesäaamuna vesille, ja lähteä lipsuttelemaan pitkin rasvatyyntä pintaa. 

  Minulle on onneksi suotu mahdollisuus moiseen ylellisyyteen Saimaan Luonterin vesistön maisemissa. Läheskään kaikille ei vastaava tapahtuma ole toteutettavissa, ainakaan vaivattomasti, mutta pääasiaan, aivojen nollaamiseen, riittää käsittääkseni mikä tahansa itselleen sopivaksi kokema toiminta. Tärkeää onkin suorittaa se aika-ajoin. Aioin kuitenkin lähestyä omaa tapaani saavuttaa mielenrauha.

  Olen koko ikäni ollut aamuvirkku. Luonteenpiirre on vain vahvistunut iän myötä. Niinpä olenkin tolpillani neljä, viiden paikkeilla. Kotioloissa on tapanani lähteä, lehden luettuani, reilun tunnin sauvakävelylle, tietysti säävarauksella, mikä on miehelle, joka viihtyy yksin mielensä kanssa, miellyttävä "missio". Mutta kesäisin, mökillä saavuttavat aamut aivan uuden sfäärin. Viime kesäkuun, kuten myös muun kesän viikonloput olivat ilmoiltaan täydellisiä; ei sadeta, ei tuulta, ei juuri pilvistäkään. Sama säätila tuntuu jatkuvan myös menneillään olevana kesänä. Kun sellaisena aamuna antaa veneen lipua kohti auringonnousua, on mielen valtaava rauha käsinkosketeltava. Varsinkin alkukesästä ilman täyttää lintujen korvia hivelevä konsertti, tyyntä pintaa halkoo siellä täällä vesilinnun vana, tuolla polskahtaa kala, syvemmällä pistelevät muikut pintaa. Näkeepä silloin tällöin norpan. Ei välttämättä joka kesä, mutta joskus kuitenkin. Ja taivaan värit! Ei luontoa taiteilijana voita kukaan! Siinä häipyy miestä tekemättömien töiden taakka, tuleva hikinen puusavotta, mökin maalauksen suunnittelu, jopa rahahuolet tuntuvat siirtyneen tulopuolelle.

  Entäpä loppukesän/alkusyksyn tunnelmat?  Sakean aamusumun yllättäessä tunne on epätodellinen. Aluksi läpinäkymättömän usvaseinäpehmeästä syleilystä ei eksymisen pelossa tohdi rannan läheisyydestä loitota selkävesille. Ihmisen suuntavaisto lakkaa toimimasta hernerokkasumussa. Yleensä jossain vaiheessa alkaa tuulenviri hiljalleen työntää sumupilveä loitommas, lämpö nostattaa sitä ylös. Tällöin paljastuu uskomattomia näkyjä uskomattomissa väreissä. Syksyisin päällimmäisenä on hiljaisuus. Allakan lehtien kääntyessä vähenevät keskikesällä joskus läpi vuorokauden pörräävät veneet kuvasta. Tuntee olevansa luonnon kanssa kaksin. Vain kuikan huuto saattaa kantautua korviin. Kun aurinko nousee horisontin takaa, hyökkää ruskan kirjo silmille. Lokakuussa, kun lehtikin on pudonnut, ja veneen pohja liukas yöpakkasten jäljiltä, lentävät suuret muuttolintujen parvet yli, kymmeniä hanhia saattaa laskeutua läheiseen lahdelmaa, joutsenperhe viiltää vettä miettien, kannattaako vielä lähteä?

  Evät muistu mieleen tulevan viikon ruuhkat ja jonotukset, nalkuttavat pomot, napisevat alaiset, eivät tulevat koettelemukset kaiverra sisintä.

  Mutta aika-ajoin idylliin ilmaantuu särö. Allani on mittaamaton määrä juomakelpoista vettä, ja aamulla olen ehkä miettinyt, grillattaisiinko tänään, vai syötäisiinkö aurajuustosalaattia? Samaan aikaan 3,5 miljardia, puolet ihmiskunnasta, elää ilman turvallista juomavettä ja perussanitaatiota. Vuosittain kuolee 1,5 miljoonaa lasta likaisen juomaveden aiheuttamaan ripuliin, muista taudeista ja suoranaisesta janosta puhumattakaan. Lähes miljardi ihmistä kärsii nälänhätää, ja 10 miljoonaa kuolee vuositasolla nälkään. YK:n tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes puolet syömäkelpoisesta ruoasta heitetään pois, mm. valtavat määrät "toisarvoista" kalaa, tai syötetään eläimille niiden luontaisen ravinnon asemesta. Tämä kaikki tietysti käyttämättä jääneiden ja pilaantuneidenelintarvikkeiden lisäksi.

  Olisiko meidän kaikkien hyväosaisten, niin valtioiden kuin ihmisten, syytä tehdä jotain asian eteen?Mieltä myös askarruttaa milloin luonto saa tarpeekseen pian 7-miljardisen populaation tavasta käyttää pallomme antimia puoitoistakertaisen määrän siitä, minkä se pystyy tuottamaan?

  Olen kuitenkin optimisti. Ei vielä ole liian myöhäistä, vaikka kiire alkaa tulla. On aika muuttaa elintapamme ja käyttäytymisemme sellaisiksi, että planeetamme voi tulevaisuudessa paremmin ja mahdollisimman monella on avoinna tie kelvolliseen elämään.

  Jälkikirjoituksen paikka. Reilut 10 vuotta on kulunut. On koettu korona. On koettu, olaan kahden surullisen tapahtuman, Venäjän mielivaltaisen valtaamishalun ja Israelin järjettömän kosto-, hävitys- ja väestönsiirtovimman keskellä. Eikä Trumpin uudelleenvalinta asioita ainakaan paranna. Suomessa on kaikkien aikojen kurjin hallitus, missä pm. kulkee rasistisen kumppaninsa talutushihnassa saadakseen lisää rahaa niille, joilla sitä jo on.

  Maailma, ennen kaikkea Eurooppa, on suuren muutoksen kourissa. Nälänhätä, puhtaan veden puute, kaikenpuolinen kurjuus, yletön köyhyys, ne ovat jääneet "isompien" asioiden jalkoihin. Lähes kaikkialla kehitysapua karsitaan, pakolaisten vastaanottoa suitsitaan, johtajien valheisiin uskotaan, tai ne hyväksytään, koska ne sopivat omaan ajatusmaailmaan, tai valheitten esittäjiä ei uskalleta  suututtaa.

  Ilmasto muuttuu, vaikka siihen ei läheskään tarpeeksi suhtauduta asianmukaisesti. Siihen ei uskota, teoria jopa kielletään. Päällemme paskannamme, meret muovitamme, öljyä poramme, vaikka rannikoilla ihmisten jalat alkavat kastua. Paitsi tänä kesänä Saimalla. No, Saimaan pinna korkeus on sentään lähihistorian valossa normaalia. Ketuttaa se silti.

  Menee se päivä näinkin. Kohta kahvit, Nelix ja TORSTAIN MURHAKERHO. Ainakin kirjat ovat hauskoja. Lopetan SATOISEN PÄIVÄN SINFONIAN pariin kuvaan.

Aamuaurinko kesäkuussa 2012

Aamusumu syyskuussa 2013

  Vielä vanhoille anttolalaisille, joista uskon muutaman juttua lukevan. Tunnistaako joku nuoren miehen, istutusjoukossa Seppäsen Pentin ja Toivakaisen  Tatun välissä. 

VIERAAT LÄHTI

  Vieraat lähtivät tänään. Ensin Parolaan serkku Susannan luo. Lauantaina suuntaa Australian serkun Johannan tyttö Tia kahdeksi viikoksi Euroopan metropoleja kiertämään, Susanna samana päivänä Berliiniin tätejään tapaamaan, jossain muuallakin Saksassa käy. 

  Mukavaa oli, kun kävivät. Tialla, vaikka on Suomessa muutamia kertoja käynyt, riitti ihmettelemistä, kun ilta alkoi vasta ennen yhdeksää pimetä. Olisipa tullut juhannuksen tienoissa!

  Vaikka ilmat eivät ollteet parhaat mahdolliset, niin kelvolliset kuitenkin. Eilen ajettiin veneellä Hanelin luoksi. Tämä keitti kahvit, kun Taina oli töissä. Siellä rupateltiin aikamme. 

  Piskolasta usmuutettiin Anttolaan ostamaan Salesta pari puutetta. Minä Tiaa (joka muuten puhuu Suomea melko täydellisesti, siitä äitinsä on pitänyt huolen) valistin, että nyt on sinun helppo mennä Lontooseen, Pariisiin, Berliiniin, Wieniin, Ateenaan, Barcelonaan, kun on Anttolan nähnyt. Ei näet enää mikään hätkäytä. No, ehkä Sydneyn tyttö olisi pärjännyt maailmalla ilman Anttola-kokemustakin.

  Täällä saaressa muisteltiin menneitä, syötiin muikkuja, udeltiin Tialta hänen elämästään, katseltiin vanhoja kuvia, nautittiin elämästä. 

  Vieraat nukkuivat aitassa. Olin heille kertonut, että täällä pyöriin koti-Supi Niilo. Olen supin pennun nimittäin Niiloksi ristinyt, vaikka tämän sukupuolta ei ole varmennettu. Kävi niin mukavasti, että kun Tia ensimmäisenä iltana pesi aitan edustalla iltapimeässä hampaitaan, niin Niilo kävi moikkaamassa. Siitä oli vilahtanut parin metrin päästä ohi. Vaihtelua pussieläimiin tottuneelle. 

  Kerroin Susannalle, hänen pyynnöstään, eno-Ollin, eli hänen isänsä, nuoruudenaikaisia juttuja 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun vaiheilta. Olihan väsäsi vanerista veneen. Tasapohjaisen lätyskän, ilman köliä. Ratti, vaijeriohjaus, perään isoisäni Pekan 35-hevosvoimainen Mercury! Ei ehkä kaikkein turvallisin vesikulkuneuvo?!?! Sitten Olli perusti AVS:n, eli Avokkaan Vesisirkuksen. Hän oli tehnyt ainakin kaksi paria vesisuksia. Eiku menoksi. Minulla on noista tapahtumista muistona yksi kaitafilmi, jonka sain taltioitua Kolehmaisen Karin ystävällisellä avustuksella. Sen olin jo viime kesänä lähettänyt Susannalle. Nyt saatoin näyttää venevajan kattopaarteitten päällä makaavan muiston tuosta veneestä. Runko ja osa katteista  on vielä jäljellä. Samoin sai Susanna ottaa kuvia seinään maalatusta AVS:n logosta (AVS punaisin kirjaimin valkean neliön keskellä). Samoin taltioi Susanna vetoköysien säilystysnaulat, kolmea eri mittaa kuuluin AVS:n tarpeistoon. 

  Kuvassa tuo vesihirmu silloin elonsa tähtihetkillä. Puikoissa Saksan sukulainen Heinrich.

  Tässä Olli silloisen tyttöystävänsä, vai oliko jo 1. vaimonsa,  kanssa venettä tekemässä.

  Me käytiin vieraitten lähdettyä Mikkelissä viikoittaisella hankintakierroksella. Nyt ollaan saaressa, ruuhka kuukaudet ovat takana. On aika alkaa pohtimaan uusia kujeita. Yksi tapaaminen täällä Anttolassa pitää sopia. Mielessä on myös käynti nuoruuden ystävien Maijan ja Ilun luona Paraisilla. Nythän täältä voi helposti pariksi päiväksi irtautua, kun huomisen jälkeen ei maassa enää ole kuin yksi kookas kurpitsa. Tomaatit myös, mutta niitten kastelu toimii omillaan. 

VAIKKEI MITÄÄN TULISKAAN

   Aamulla ennen seitsemää, kun oltiin lähdössä nostamaan eilen iltahämärissä lasketut verkot, näytti maisema tällaiselta.

  Vartti siitä, H.H:n verkkojatan luona, oli sumu Korvensaaren edustalla haihtumassa...

...koillisen suunnalla se oli jo kokonaan poissa.

  Kalansaalis oli niukka: Hannulle kolme ahventa, minulle kaksi. Osa oli hengissä, osa jo kankeana, mutta kaikki syömäkelpoisia. Pientä iltapalaa siis tiedossa. 

  Ahvenverkkoja laitetaan vasta ensi kuussa, odotellaan, että vesi kylmenee. Muikkuverkot on tarkoitus laskea huomenna.

  Kun verkkoreissulla ympärilleen katselin, tuli mieleen, että kyllä täällä passaa sohlata, vaikkei kalan kalaa veneeseen nousisi. Kaverin lappaessa verkkoa puikkarille tyynenä aamuna, auringon kivutessa kuivattamaan usvanriekaleita, melko täydellisen hiljaisuuden vallitessa, ei katse kiinnity nousevaan verkkoon, vaan ihan muualle. 

  Illalla, juuri verkkojenlaskun jälkeen, alkoi Ylellä lähetys ULTRA BRAn stadionkeikasta. Hieman laajempi setti kuin Porissa, paljon massiivisemmat puitteet, hieman vähemmän yleisön kosiskelua välispiikeissä. Aikamoinen spektaakkeli. Omaan makuuni liiankin aikamoinen. Mutta kansalle, mitä kansa haluaa. Ja musiikki oli taattua ULTRA BRAata. 

  Mikäli minulta kysytään, saa pienemmälläkin rekvisiitalla ja esiintyjäjoukolla kunnon ryminää aikaa. Ei tarvita torvi- ja viuluryhmää, ei 400:n hengen kuoroa. Porissa Sting veti homman triolla. Toimi kyllä, vaikka ei Sting mikään paras esimerkki musiikkimaustani ole. Kaikki kunnia suurille spektaakkeleille, mutta oma makuni suosii yksinkertaisempaa lähestymistapaa. Toki on musiikkia ja musiikkia. Toinen tyyli vaatii esittäjiltään erilaisen lähestymistavan kuin kolmas. Ensimmäistä puhumattakaan. 

  Täällä, hiljaisuuden keskellä, odotellaan nyt vieraita. Huomenna pitää Anttolassa kaupassa käydä. Ja laskea muikkuverkot. Lähettää anovia viestejä säiden haltijoille. Se on tietysti onnenkauppaa. Säiden haltijat kun tuntuvat olevan aika ranttuja puhuteltavia, kovakorvaisia ylimyksiä, joille isompi kuva on tärkeämpi kuin hiljalleen vanhenevan pariskunnan vienot toiveet. Oletan. Vaikka isoa kuvaa on joskus vaikea hahmottaa. Vähän kuin hallituksen touhuissa. 

  Alla oleva kaveri on pyörinyt pihapiirissa monta viikkoa. 

  Käy tiissimässä paikat, vaikka ei mitään syötävää sille ole meidän toimesta saataville jätetty. Muutaman kerran olen riistakameran virittänyt, ja aina on supinpoika ilmaantunut itseään esittelemään. Aina vain yksi poikanen. Viime syksynä, kun omenia oli valtavasti, ramppasi useampikin supi niitä popsimassa. Nyt oli kolme omenaa. Ei aiheuta massaliikehdintää paikallisessa populaatiossa. Populaation kokoa en tiedä. Pesiä olen bongannut kaksi tai kolme. Yksi saattaa kyllä olla mäyrän koti. 

  Viikon kuluttua, tai oikeammin hieman reilun, alkaa syyskuu. Mustikat on saatu kerättyä. Sienet odotuttavat. Puolukka myös. Mikäs siinä. Odotellaan. Pyydetään kalaa, vaikkei mitään tulisi. Menee se aika niinkin. Se on ajan tapa. Eikä odottelu tapa. Tässäkään tapauksessa.

ISOT POJAT

  Ensin tapasivat isot pojat Trump ja Putin. Näytelmä an sich, kuvaavasti per se latinaksi. Sitten Trump tapasi Zelenskyin ja Euroopan isoja poikia, muutaman tytönkin, jopa Stubb oli messissä. Kuinkahan moni noissa tapaamissa läsnä olleista oikeasti uskoo nopeaan, tai edes nopeahkoon rauhaan? Tuskin kukaan. Vaikka aika moni sitä toivoo. 

  Trumpin Nobel-haaveet ovat kai sitä luokkaa, että hän, palkinnon toivossa, edes yrittää jotain saada aikaan. Putinin kanssa sovituilla ehdoilla on kuitenkin tulitaukoon, saatikka rauhaan, pitkä matka. 

  Meilläkin oli eilen tapaaminen. Pienempimuotoinen, mutta luultavasti antoisampi. Nimittäin Vilhusten täällä muutaman tunnin iltapäivällä istuksiessa ei juurikaan valehdeltu eikä katteettomia lupauksia esitetty. 

  Mukava oli vuoden kuulumiset vaihtaa. Ilmakin suosi; aamupäivän pilvet poistuivat, arska paisteli, oli sopivan lämmintä. 

  Vilhusen Pekan vene ei ole tällä haavaa vesillä, joten he tulivat autolla. Kun lähdin heitä hakemaan oli Luonterilta tulossa hinaaja vetäen piiiitkääää tukkilauttaa. Niin pitkää, että en muista koskaan ennen nähneeni. Ei mahtunut edes yhteen kuvaan, saatikka sitten vielä laiva. 

  Harvoin on viime vuosina lauttaa vetäviä hinaajia näillä vesillä näkynyt. Niillä pitkillä proomuilla ne tukkeja yleensä kuljettavat. Niitä näkee usein. 

  Ei muuten lautan vauhti päätä huimannut. Soutumies olisi ohi pyyhkäissyt. 

  Koska vaivojen valittelu on tässä iässä sallittua, niin valittelen. Tällä kertaa selkää. Se niukahti eilen. Joku väärä liike varmaan. Selkä ei istuessa, maatessa, kävellessä oireile, on kuin ei mitään. Mutta annas olla, kun pitää nousta tuolilta, sängyltä, kannolta, sohvalta, mättäältä, lauteilta, niin johan vihloo, ei meinaa kroppa oieta. Siksi siirrettiin täksi päiväksi aiottua mustikkareissua huomiseen. Jospa huomenna olisi parempi kunto. 

  Torstaina mennään taas käymään Hollolassa. Päiväseltään. Sitten odotellaankin jo ensiviikon tiistaina tulevia vieraita. Kaukaa tulevat; toinen Parolasta, toinen Australiasta. Kaukaisempi vieras ei näissä maisemissa ole ennen käynyt. Parin kyläilypäivän aikana pitää yrittää näyttää seudun parhaat puolet. Jos seutu ja sää ovat pelissä mukana. Parhaat puolet saattavat näyttää lähes ahterilta, jos vettä pieksää tuhottomasti. Eikä sienimetsässä ole lysti tallustaa kumipuvussa ja sydvestissä. 

  Sellaista maailmalla, sellaista maalla. Lopetan raporttini tähän kuvaan. Kuva kuvastaa loppukesän aamupäiviä. Ne monesti ovat pilvisiä, iltapäiväksi sitten taivas usein selkenee. 

  Ps. Kuva ei ole otettu 1960-luvun televisiosta. Onpahan muuten vaan tuollainen. 

LUONNON TAIDETTA

  Luonto on hieno taiteilija. Myriardeja esimerkkejä. Kun silmät auki liikkuu, niin uusia ja vanhoja ihmetyksen aiheita on joka puolella. Tänään kuvattavaksi äkkäsin kaksi kaunista kohdetta. Niitten tunnistuksen on tehnyt tekoäly. Minun oppiskoulun alaluokilla keräämieni kasvien ja tähän ikään kertyneen kokemuksen antama tietämys ei ole riittävä niin vaativaan tehtävään. Varsinkin kun suuri osa kasvistostani oli jo kolmannella arvostelukierroksella (alunperin enoni Ollin, sitten Ritvan kokoelmissa). Sitä paitsi jäkälä ei edes ole kasvi, joten se olisi hylätty Matti Hamosen toimesta sikarin tummentaman äänen painokkuudella.   

  Tämä huopanahkajäkälä kasvaa maassa talon ja navetanraunion välissä. 

  Harmaakiventiera puolestaan navetanmuurissa. 

  Joku tarkoitus noillakin varmaan on. Siis muu kuin ilahduttaa katsojaa. Luonto on vaikeaselkoinen, mutta johdonmukainen. 

  Vesi jatkaa laskemistaan. Nyt ollaan samassa tasossa kuin jäittenlähdön jälkeen. Kurjaa. Kurjaa mennä uimaan, kun laiturin päässä on vettä polveen. Potinlahdessa ei meidän veneemme enää mahdu omalle paikalleen. Hitaasi syvenevät rannat eivät ole parhaita vene- eikä uimalatureiden paikkoja. Kun veden pinta metrin vaihtelee, vesiraja helposti kymmenen metriä elää. 

  Sunnuntaina oltiin Voken ja Urkin luona iltaa viettämässä. Hauskaa oli. Urheilemaankin äidyttiin. Tikkaa ja mölkkyä. Kyllä isäntäpariskunta meidät hakkasi. Ei kuitenkaan jäänyt katkeruutta itämään. Ainoastaan ajatus siitä, millaiseen lajiin heidät haastetaan ensi kesänä, kun Saarelaan tulevat. Jäi siis itämään.

  Maanantaina kokeiltiin naapurin Hannun kanssa ahvenverkkoja. Laitettiin kolmeksi tunniksi veteen. Tulos ei mairittele: yksi ahven. Kunhan vesi kylmenee, arvaa laittaa verkot yöksi, niin kyllä sitten saalis paranee. Siikojakin alkaa syksyn edetessä ilmestyä pyytöihin. 

  Eilen käytiin mustikassa, lopultakin. Tästä saaresta riivittiin kymmenen litraa. Vielä sille paikalle jäi keräämistä. Mennään uudestaan jonain päivänä. 

  Tänään kävi ilmalämpöpumpun huoltaja. Ei yllätyksiä löytynyt, normaalihuolto ja putsaus riitti. Aika vanhaksi ehti ilppi ennen ensimmäistä huoltoa. 

  Huomenna on taas kauppapäivä Mikkelissä. Perjantain on mitä on. Luultavasti sienireissu muille maille. Lauantaina terassin harjakaiset Piskolassa. Maanantaina (sateen sattuessa tiistaina) Vilhuset tulevat päiväkahvillle.

  Kesä kuluu, syksy lähestyy.

VESI LASKEE, MIELIALA HEITTELEE

  Veden pinta Saimaassa laskee. Ollaan pian samassa tasossa kuin keväällä jäidenlähdön aikaan. Pohjavesi vähenee myös. Pitää alkaa kaivon tilannetta tarkkailemaan.

 

  Mieliala heittelee. Enimmäkseen se pysyy korkealla, mutta välillä laskee kuin vesi järvessä. Syynä muutaman viikon piinannut lonkkasärky. Se alkoi PoriJazzin reissulla. Lievänä, vain joissain tilanteissa ilmaantuvina kipupistoksina. Viime päivinä on kipua alkanut esiintyä myös öisin. Edellinen yö oli aika ikävä. Polvikin kipuilee öisin, vaikka päivät sen kanssa tulen aika hyvin toimeen. 

  Lonkat kuvattiin muutama vuosi sitten, kun ne oireilivat, polvet pari vuotta myöhemmin. Nivelrikkoa molemmissa polvissa, molemmissa lonkissa. Lonkat ovat olleet sen jälkeen ihan normaalit, vasemman polven kanssa olen pärjännyt tuen, kipulääkkeen ja oikeiden jalkineiden avulla. Oikea polvi, missä todettiin kuvauksessa isompi vaurio, on ollut lähes oireeton. 

  Jos lonkkakipu ei tokene, tai jos vasemman polven kipu yhtään voimistuu, niin täytyy lääkärin puoleen kääntyä, leikkausjonoon pyrkiä. 

  Siinä ikävät asiat. Nyt mukavampiin. Tänään mennään Paajalansaareen, Voken ja Urkin luo iltapäivä ja alkuilta viettämään. Annuaali, joka tapahtuu vuorovuosina Paajalassa ja Avokkaassa. Mukavia hetkiä on edessä. Porinaa piisaa. Hyvää ruokaa, hillitysti viiniä. Maailmanparannusta. 

  Ensiviikon lauantaina mennään Piskolaan rantasaunan terassin harjakaisiin. Kutsun mukaan syödään hyvin (en yhtään epäile), varmaan vähän viiniä tai olutta pöytään kannetaan, saunotaan. Toivottavasti keli suosii. 

  Loppukuusta tulevat serkkuni Susanna ja toisen serkkuni Johannan tyttö Tia (asuu Australiassa) saareen pariksi päiväksi. Taas säätoive. Tia ei ole täällä koskaan käynyt, joten pientä veneilyä, maisemien katselua, olisi mukava suorittaa. 

  Vielä yksi tapahtuma odottaa päivämäärän lukittamista. Se on niin ikään annuaali. Vilhusten vuoro on tulla Saarelaan. Iltapäivätapahtuma. Leppoisaa jutustelua, menneen vuoden päivitystä. Säätoiveet alustavasti niitten haltijalle lähetetty, tarkennetaan ensiviikolla. 

   Lisäksi naapurimökin Hannilat kävivät torstaina meillä päiväkahvilla. Sekin on jokavuotinen tapa, vuoroin vieraissa. Terassilla istuskeltiin, Hannun kanssa ahvenverkkojen laskemisesta päätettiin. 

  Kuten huomaatte, ei me ihan erakkoina täällä saaressa olla. Elokuulle noita tapaamisia yleensä eniten kertyy. 

  Mielialan heittelyä tasoittaakseni linkutin äsken pienen lenkin pihalla. Loppukesän kukat saivat nousua aikaan. Mielialassa. En siis onnistunut. Mielialan heittely ei tasoittunut, vaan voimistui. Sanavalintani kappaleen alussa oli väärin valittu. Siitä viis, asiaan. Siellä kukkivat hortensiat, ukonhatut, punaiset ja valkoiset leimukukat, krassit, daaliat padassa, ja värimintut, jotka alkavat vetää viimeisiään.

"VAPAAPÄIVÄ" JA SATOKATSAUS

  Perhe Tiilikainen oli viikonlopun saaressa. Hyvä, että pääsivät vielä kerran tulemaan. Iiriksen treenit vievät aikaa viikonlopuista niin, että he tuskin tänä kesänä enää tänne ehtivät.

  Sunnuntaina oltiin Mikkelissä Lunan rippijuhlilla. Samalla Hilppa ja minä käytiin 1. kerran Emman ja Jonin talossa. 

  Tainan ja Hanelin rantasaunan terassi alkaa olla kaiteita vailla. Minä en tänään niihin töihin lähtenyt, koska sadetta, ukkostakin, on päivälle ennustettu. Haneli sanoi kyllä ilman apua pärjäävänsä. Menen vielä loppuviikosta jeesaamaan, mikäli tarve vaatii.

  Minulla on siis "vapaapäivä". Sen kunniaksi tyhjensin huussin, trimmailin kukkapenkkien laitoja ja sellaisia alueita, mihin ei leikkurilla pääse. Kun aikaisin aloittaa, niin hyvissä ajoin voi lopettaa. Siksi päätin vähän kirjoittaa. Näkyy olevan reilu viikko edellisestä päivityksestä. Ei ile vissiin ollut mitään asiaa. Ei paljon ole nytkään, eikä sekään vähä painavaa. Kunhan pidän näppituntumaa näppikseen yllä. 

  

  Huomenna mennään käymään Hollolassa. Pikapyrähdys, päivällä takaisin. Paluumatkalla Mikkelissä pitää muutamissa kaupoissa käydä hankintoja tekemässä. On mennyt puolitoista kuukautta, että ei olla muualla kuin ruokakaupoissa käyty. Nyt täytyy varastoja muiltakin osin täydentää. 

  Satokatsaus on tässä vaiheessa kesää sopivaa tehdä, sillä siihen asti ollaan edetty, että raportointi on jo mahdollista, eikä arvailujen varassa. 

  Kurpitsa kasvaa kohinalla. Vain yksi, mutta paisuu luultavasti ennätysmittoihin. Siis henkilökohtaiseen ennätykseen.

  Porkkanaa tulee paremmin kuin koskaan ennen. Johtunee siitä, että tänä vuonna se istutettiin uuteen kasvulavaan, uuteen multaan.

  Sipulit ovat myös kasvaneet hyvin. Sadon voi korjata kuivumaan. Perunaa ollaan syöty jo pitkään. Normaalisato. Kurkkua ei ole tullut kuin muutama kuudesta taimesta. Kesäkurpitsaa on kasvanut muutamia, vielä muutamia tulee, mutta kovin myöhässä on sato ollut. Salkopavun kanssa kävi niin, etten viitsi edes kertoa, sillä kestän ivaa ja pilkkaa huonosti. Persiljat, tillit, no jaa? Vähän kuitenkin. Salaattia tuli kylmän alkukesän vuoksi kehnosti. 

  Tomaatti on kukkinut ihan mukavasti, mutta myöhässä. Raakileita on, amppelissa enemmän, kirsikkatomaatissa vähemmän. Eivät taida ehtiä kypsäksi, ainakaan kaikki. Mutta enteitä on; ollaan yksi syöty, toinen punertaa.

  Siihen on tyytyminen, mitä äitiluonto suo. Vaikea on kesä ollut. Laidasta laitaan muljahtanut sää on tehnyt tehtävänsä. Mikäli säille nyt mitään tehtäviä on ylipäätään annettu. 

  Ei näy sadetta, ei kuulu jyrinää. Jaaha, ennuste näyttää nyt, että vasta klo. 13 sade alkaa. Olisin hyvin voinut käydä Hanelin kanssa laittamassa kaidetolppia paikoilleen. Mutta tulihan täällä huussi ja trimmaus hoidettua. Terassin puitteissa on edessä vielä ainakin "harjakaiset". Luultavasti myös yksi työpäivä. 

  Loppuun kuvat tytöistä trampalla. Trampalla, minkä purkaminen hibernoimaan on pian ajankohtainen.