Kello on yhdeksän. Vettä tihuuttaa, olemattoman vähän. Ennusteet eri lähteistä kertoivat illalla, että yön aikana sataa sellaiset 4-6 milliä. Sademittari kertoo, että vettä on satanut yksi milli. Lähteestä riippuen päivän (klo. 9- 18) aikana sataa 7-11 milliä. Jos osumatarkkuus on yöllistä luokkaa, niin ehkä pari milliä tulee.
Sen verran kosteaa ulkona kuitenkin on, että tupapäivä on tulossa. Mikäs siinä. Voi vaikka kirjoitella, lukea, suoratoistoa tuijottaa.
Hilppa juhannusruusuja keräsi, kun muutama oli jo kukkaan puhjennut.
...ja päätti loihtia kahden munan kakun. Oikein sydänvuokaan sen leipoi. Kuvassa on tietysti vasta pohja. Iltapäivällä se on sitten saanut täytteen väliinsä, hunnun ylleen.
Siinä faktaa. Mukana tosin fiktiota myös. Sääennustajien tarinoissa. Nyt on fiktion vuoro.
Kirjoitin 1980 ja 1990 lukujen taitteessa kirjan. Tai no, sepitelmän. Kirjoituskoneella naputtelin. Scifi juttu. Tarinan alku sijoittuu vuoteen 2078. Lähetin parille kustantajalle. Sain kohteliaat palautteet tyyliin "Kiitos lähetyksestänne. Se ei tällä hetkellä valitettavasti sovellu yhtiömme julkaisuaikatauluun."
Joskus 2000-luvun alussa siirsin tekeleen pöytälaatikosta tietokoneelle. Silloin tällöin on mielessä käväissyt kirjotuksen päivittäminen, mutta haaveeksi on jäänyt.
Kirja kertoo, lyhyesti kuvailtuna, ihmiskunnan avaruudesta, Tau Cetin suunnalta, saaman viestin, viestin, mitä ei pystytty tulkitsemaan, mutta pääteltiin avunpyynnöksi, seurauksesta. Päätettiin lähettää retkikunta kohti Tau Cetiä, eli 11,9:n valovuoden päähän. Se, että teknologia oli harpponut pitkiä askelia, ja maailmantilanne oli niin stabiili, että yhteistyö eri suurten valtioiden välillä toimi, oli mahdillistanut tämän valtaisan hankkeen.
Se siitä. Loput ehkä vuonna 2031. Jos päätän aloitta kuusivuotisen projektin, joka tähtää kirjan julkaisuun 80-vuotispäivänäni.
Alkupalaksi kuitenkin PROLOGI:
Jossain linnunradan tähtisumun keskellä kommunikoi kaksi tajuntaa. Välimatka on tuhansia valovuosia; sillä ei ole niille merkitystä. Niillä ei ole ruumista, ne eivät ole joku, määrätty, ne ovat kaikki. Ne eivät tarvitse suuta, päätä, käsiä, kaapelia, radiota, kommunikoimiseen. Ne ovat vanhoja, paljon vanhempia kuin planeetta maa. Toinen niistä tietää paljon, toinen paljon enemmän, yhdessä ne tietävät valtavasti. Mutta ne eivät tiedä kaikkea. Ne ovat saaneet tehtävän, taas uuden. Lisää tehtäviä tulisi ajan saatossa. Tehtäviä toisissa galakseissa, koska etäisyyttä ei niiden kannalta ole olemassa. Nyt meneillään oleva tehtävä oli saattaa yhteen kaksi älyllistä elämänmuotoa, joiden välimatka on vain 11,9 valovuotta, on mitätön säteeltään yli neljän miljardin valovuoden kokoisessa maailmankaikkeudessa.
Ne tietävät, mikä tehtävä on, mutta eivät tiedä, miksi. Niin kuin ennenkin, vain se, kuka on tehtävän antanut, tietää syyn. Siten oli ollut ennen, siten tulisi olemaan vastakin. Siksi ne eivät tiedä kaikkea.
”Kohta on aika”, viestittää toinen.
”Kuinkahan onnistumme tällä kerralla?” arvuuttelee toinen.
”Se ei ole enää täysin hallinnassamme.”
”Niin, olemme antaneet niille kaiken tarpeellisen, luoneet puitteet. Voimme vain odottaa, ohjata ehkä hieman muutamia mieliä. Joskus onnistumme, joskus emme.”
”Sääli, että niin paljon työtä menee toisinaan hukkaan.”
”Nyt lähtökohta on kerrankin kunnollinen. Häiriötekijöiden todennäköisyys on kuitenkin suuri, kuten aina. Kulttuurit ovat niin erilaisia.”
”Toivotaan parasta. Seuraa tarkasti tapahtumia. Minä keskityn seuraavan vaiheen synnyttämiseen.”
Tajunnan virrat ajautuvat pitkin linnunradan mittaamatonta ulappaa…
Loppuun vielä pala faktaa. Kello on vartin yli kymmenen. Vettä ei edes tihuuta. Unikossa oli eilen kaksi kukkaa, tänään aamulla jo seitsemän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti