HANNES TOI TALVEN

  Hannes-myrsky toi talven. Ainakin vähäksi aikaa. Se toi talven ja talven ensimmäisen kolausaamun. Vähän lunta on maahan ripotellut aiemminkin, mutta ei niitä ole kannattanut kolata, koska keli on painunut saman tien plussalle. 

  Ei lunta nytkään montaa senttiä satanut. Tuuli kuitenkin oli kinostanut sitä sen verran, että hommaan ryhdyin. Ja sanottakoon lumityön autuudesta mitä tahansa, niin parempi se on kuin ainainen vesisade. 

  Joulunaika meni rauhallisesti. Syötiin, ulkoiltiin, pelattiin. Varsinainen pelihelvetti pesiytyi keittiön pöydän tuntumaan. Pelattiin Labyrinttia, Suomen Aarretta (Afrikantähden tapainen peli, missä matkataan Suomessa), Sink N' Sandia, ja tietysti UNOa. Liisasta on kehkeytynyt varsinainen pelihenkilö. Kaikissa pärjää, mutta korttihaina varsinkin oiva. Ne hymyt, kun tällää voittokortin pöytään! Ja salaperäinen virne, kun kaivaa korteistaan pelikumppanin olon tukalaksi tekevää korttia. 

  Tässä kuvassa taitaa olla kyseessä Liisalle epämiellyttävämpi tilanne.

   Sink N' Sand on enemmän lasten peli. Pitihän sitä kokeilla minunkin. Se on peli, missä eivät taktiikkaa ja osaaminen ole kovin merkitseviä.

  Labyrintti sen sijaan vaatii melkoista suunnittelua. Ja vaikka kuinka hyvin suunnittelee, niin joku ehtii ennen seuraavaa omaa vuoroa sössiä koko hyvän pläänin. Peli oli aluksi Liisalle hieman vaikea. mutta pian hän oppi, pääsi jopa podiumin korkeimmalle pallille. Taka.... eikäku etupiruna Liisalla on karhukainen. 

  Tapanina käytiin syömässä Santa Fessä. Kinkun vastapainoa haettiin. Jokaiselle löytyi sopiva annos, jokaiselle maistui. Illansuussa lähti perhe Tiilikainen Espooseen. Jonilla alkaa työt huomenna. Annalla on lomaa loppiaiseen. Anna ja tytöt tulevat tännään taas meille. Iiriksellä alkaa huomenna kahden päivän leiri Pajulahdessa. 

  Tiilikaisen naiset lähtevät uudeksi vuodeksi Mikkeliin Emman ja Jonin (tarkennus: Emman Joni) luo. Me kahdestaan nakkeja ja perunasalaattia syödään, ehkä yöllä johonkin isompaan paukkuun herätään. Saatetaan jopa jaksaa valvoa ensi vuoteen. 

  Ensi vuosi on aika lähellä. Talvikin, kelien puolesta, taitaa onneksi alkaa. Päivät pitenevät verkkaan. Helmikuun lopulla, maaliskuussa, alkaa valoa jo taas olla. Tunnelin päässäkin? Sitä on vaikea ennustaa. Tai rauhan suhteen ei niinkään. Kaukana on rauha, rahanpiiput saavat pölyyntyä ties minne asti. 

  Hyvää ja antoisaa tulevaa vuotta kaikille toivotan. Älkää menettäkö toivoanne; ihmiskunnalla tulee olemaan ihmisarvoinen tulevaisuus. Lopulta, vaikean kautta. Pessimismin kausi on jäänyt taakse. minusta on tullut optimisti. "Pessimisti ei pety", sanotaan. En optimisti-Peppekään. En näet edes ajattele, että ihmiskunnan ihmisarvoinen tulevaisuus olisi elinaikanani totta. Se on realismia. 

VANHEMPI TOIMINNANTARKASTAJA

  Keskiviikkona oli taloyhtiömme vuosikokous. En sen sisältöä sen enempää avaa. Yhdeltä osin kuitenkin. Yhtiössämme on yhdeksän asuntoa. Kokoukseen osallistuu yleensä viisi - kahdeksan osakasta, joko henkilökohtaisesti tai valtakirjalla. Osakkaat ovat enimmäkseen naisia. Yksi leskirouva, viisi eronnutta tai sinkkua naista, ja kolme pariskuntaa, joista yksi ei juuri kokouksissa käy, toisesta käy vain rouva/avovaimo, kolmas ollaan me. Tästä johtuen on yhtiön hallitus on naishallitus. On ollut jo pitkään. Samoin turvallisuuspäällikkö ja varatilintarkastaja ovat naisia. 

  Minä olen aina karttanut joutumista yhtiön hommiin. Hilppa oli joskus muinoin varatilintarkastajana. Tällä kertaa hallitus esitti, että ei valita varatilintarkastajaa, vaan toiminnantarkastaja. Tilitarkastaja on ammattilainen, mutta toiminnantarkastaja voi olla osakas. Tällöin säästää yhtiö palkkiomaksun. Kukaan yhtiön hallituksesta eikä muistakaan palkkiota ole ottanut. 

  Kun sitten kysyttiin, onko halukkaita toiminnantarkastajan tehtävään, minä utelin, että vaatiiko se muuta kuin tilintarkastuksen ja tilipäätöksen jälkeen tutustumista papereihin? Ei vaatinut. Sanoin, että voinhan minä ryhtyä. "Yhdellä edellytyksellä. Tittelin pitää olla vanhempi toiminnantarkastaja!"

  No, vitsihän se oli. Nyt minulla on kuitenkin titteli. Niitä kun tuntuu nykyään olevan laidasta laitaan. Sitä paitsi olin, taas, ainoa miespuolinen kokouksessa. Tai oli siellä toki isännöitsijä myös edustamassa rumempaa sukupuolta. Ajattelin, että on kai kohtuullista, jos yksi vähemmistön edustaja on mukana yhtiön tehtävissä. Ei siksi, että naiset asioita huonosti hoitaisivat. Päinvastoin. Ihan hienosti on naishallitus toiminut ison putkiremontin ja muiden hankalampien asioiden suhteen. Eikä tämä ole tasa-arvokysymys myöskään. Enempi kortensakekoonraahamisajatus. Noin yhdyssanalla ilmaistuna. Vaikka ei tuo yhdyssana taida ihan Kotimaisten kielten keskuksen suosittelema. 

  Kun puheenjohtaja, eli isännöitsijä, lopetti kokouksen, minä polleana sanoin Hilpalle: "Kuulehan, vanhemman toimentarkastajan puoliso, nyt lähdetään."

  Joulu lähestyy vauhdilla. Ilmat taitavat muuttua, ainakin muutamiksi päiviksi, kylmemmiksi. Huomenna alkaa pakastaa. Lunta ei näille latitudeille ole luvassa, joten mustaa joulua vietetään. Jospa kuitenkin ennusteet olisivat taas pielessä, positiivisessa mielessä. Parikin senttiä pakkaslunta tekisi eetvarttia.

  Pari päivää ja ilmestyy taas elämää taloon. Perhe Tiilikainen saapuu joulunviettoon. Hilppa on valmisteluja puuhannut. Minäkin, mutta en niin ahkerasti. Joulukuusen sentään kasasin, valoja virittelin. 

  Kinkku on hankittu, huomenna ja tiistaina vielä viimeisiä ostoksia tehdään. Illat istutaan ulkoisen pimeyden keskellä kausiluontoisten jouluvalojen hämyssä. 

JOULUJA

  Aamulla mietiskelin, näin joulun lähestyessä, menneitä jouluja. Mietin, mitä on mieleen vahvimmin jäänyt. Paljon jouluja takana on: 75. Perhejouluja lähes kaikki ovat olleet. Piskolassa, Mikkelissä pari, Anttolan kirkonkylällä, Lahdessa, Hollolassa. Ainoastaan yksi on ollut ilman läheisiä; Saksassa Ruikun kanssa 1971. 

  Lapsuudesta tietysti pukin ja lahjojen odotus on jäänyt mieleen. Aikanaan sitten omien lasten, myöhemmin lastenlasten riemu toivotusta lahjasta on herkistänyt. 

  Joulun tuoma vapaa-aika on aikuisvuosina ollut yksi ilahduttavimmista anneista. Minä kun en perin uskonnollinen ole, niin joulun maallinen puoli on enemmän ollut esillä.

  Mietin, onko joitain tapahtumia jouluun liittyen, mitkä erityisesti olisivat jääneet mieleen? Pari juttua pulpahti heti esiin. Samoilta vuosilta vielä. 

  Vuonna 1967 asuttiin Anttolan kirkolla, Pennilässä. Äiti-Elina sai joululahjaksi perheen ensimmäisen kahvinkeittimen. No, illalla sitten koekäyttämään, koko perhe keittiöön ahtautuneena. Muistan, että isä-Erkki, joka ei totta puhuen ollut juuri minkäänlainen huusholli-ihminen, toimeutui johtamaan tapahtumaa. Kenelläkään ei ollut kokemusta laitteesta, vähiten Erkillä, mutta hän oli päättänyt ensimmäiset kahvit valmistaa, lahjankin kun oli ostanut. Niinhän siinä sitten kävi, että vesi ei valunut kannuun, vaan suodatintelineen reunojen yli alkoi porovettä virrata pöydälle. Äkkiä virta pois, jälkien siivous (mihin Erkki ei osallistunut), uusi yritys. Nyt antoi isä äidin ja Ritvan lukea ohjeet. Tällä kertaa onnistui! Muistan, että äidin leipomien joulutorttujen kanssa maistui kahvi hyvältä. 

  Toinen joulumuisto on myös 1960-luvun loppupuolelta, ja useammasta kuin yhdestä joulusta. Siihen aikaan olivat baarit, kapakat, kaupat kiinni joulupäivän. Tapanina baarit saivat aueta klo. 18:00.  Ei siis ollut menemistä Lotjaan eikä Unskalle. Niinpä me Ahosen Riston kanssa käveltiin. Joulupäivän iltana käppäiltiin usein hautausmaalla. Jos kelit jäällä olivat sopivat, niin perään lähdettiin sinne. Piiput suussa dallattiin pitkiäkin matkoja. Joskus käveltiin kylän rannasta Pappilansalmen läpi, Metiäissaaren ja Kaupisaaren välistä Sappulanselälle, sitä pitkin Kurkilahdelle, sieltä maantietä takaisin kylille.

 

  Noita jäälenkkejä tehtiin toki muulloinkin kuin jouluna, mutta juuri jouluun ne jostain syystä yhdistän. Me pössyteltiin piippuja, taisi kummallakin palaa Mac Barenin Harmony. Maailman asioista rupateltiin, Anttolan tapahtumia ruodittiin, musiikkia sivuttiin, politiikasta ei pätkääkään puhuttu. Leppoisa tunnelma, piipputupakan tuoksu, joskus kuutamon valo, ihan kuin piipussakin: harmonia!

  Eipä noista kävelyistä tietysti kuvia ole. Niinpä ohjeistin Geminiä laatimaan sellaisen. Pyysin tekemään kuvan kahdesta nuoresta miehestä 1960-luvulla Suomessa kävelemässä jäällä piiput suussa, pimeässä, kuutamon valaistessa. Tällaisen se teki.

  Itse asiassa aika hyvä. En ollut turkeista mitään puhunut, mutta sellaisiin tekis meidät puki. Osuvasti. Minulla näet oli käytössäni Aleksi-ukin vanha rekiturkki, mitä kovemmille pakkasilla tosiaan pidin päälläni. Ristolla tosin ei turkkia ollut. Mutta menkööt, kuvitteellinen kuvahan tuo on. 

  Niinpä. olisihan noita joulumuistoja tietysti vaikka kuinka. En niitä enempää ala kaivelemaan. 

KANAFARMARIN KOHTALO

  Viikonlopun alun kunniaksi kirjoittamaan ryhdyin. Viikonloppu lienee virallisesti alkaa huomenna, muutamilla on alkanut perjantain ja maanantain välinen yö, minä vietän ainaista viikonloppua, tai ainaista arkipäivää, miten vaan. 

  Kynään siis tartuin, kuvaannollisesti. Muutamista tapahtumista, eräästä havainnosta, ties mistä kirjoittaa aion. 

  Aloitetaan munista. Onko teille tutuksi tullut munasyndrooma? Siis se, että vaikka aina munat keittää samalla tavalla, toimii ennen kuorimista samalla tavalla, niin joskus kuoret irtoavat hienosti, toisella kerralla eivät itkemälläkään. Näin meille käy, vaikka saman firman munia käytämme. 

  Munien keittoon löytyy sata ja, ja muutama päälle, parasta, ehdotonta ja sensaatiomaista tapaa. Tee niin, tee näin, tee noin, tee tämän ohjeen mukaa, älä tee näin, noin tai niin. Monia tapoja ollaan vuosien varrella kokeiltu. Aina sama lopputulos; joko irtoaa, tai sitten ei. 

  Munienkeitosta on kehkeytynyt meille ihan oma spektaakkelimme. Jännityksellä tiiraamme kelloa, kattilan pois hellalta otamme, hetken päästä kylmään veteen egut laitamme. Kun sitten on aika kuorimisen, toisiamme vaivihkaa vilkuillen koputtelemme munaa pöytään, alamme irrotella kuorenpalasia. Jos hymy naamalle jommallakummalla viriää, jopa naurunalkua kurkusta purkautuu, on onnen päivä! Jos taas rupeaa ähinää, puhinaa kuulua, lieväksi kiroiluksi äityä, on hetki pilalla, munakuppia ja lusikkaa haalitaan esille. 

  Ilmiö on uudehko. Mikäli oikein muistan, niin vielä kymmenen - viisitoista vuotta sitten ei ongelmaa ollut. Munat keitettiin ilman mietiskelyä, kuoret irtosivat ilman vittuilua. Ruokinta, stressi, mikä lie. Mutta sitä en  usko, että syy on tavassamme munat keittää tai kuoria. Joskus homma toimii, joskus kuoren ja valkuaisen välissä oleva kalvo ei irtoa kuoren mukana, seurauksella, että valkuaista irtoaa kuoren mukana isoja lämpäreitä. 

  Tänään oli lounaaksi mustatorvisienikeittoa. Hilppa keitti munat sen kanssa syötäviksi. Rituaalin mukaan aloimme höyryävien keittolautasten ääressä kuoria munia. Toisiamme vilkuillen. Nyt oli taas se huonompi hetki; ei irronnut kuori! Otin lusikan, kaavin munan ulos kuorestaan, länttäsin lautaselle. Länttäsin liian pontevasti, sillä keittoa roiskahti pöydälle. En yleensä kovin kostonhimoinen ole, mutta nyt loihen sanomaan "vielä joskus hirtän kanafarmarin!"

  No, en varmaan hirtä. Enkä ketään muutakaan. Jos joku vaan selittäisi, mistä kaikki johtuu. Pitäisiköhän vaatia eurodirektiivi, missä määrätään tuottajaa laittamaan munakennoihin keitto-ohje. Ihan sen vuoksi, että voisin hirttouhkauksen asemesta haastaa oikeuteen. 

    Ensimmäinen kouriintuntuva merkki munaongelmasta oli se, kun Hilppa jotain kymmenen vuotta sitten yritti kuoria munia johonkin ruokaan. Minä olin toisessa huoneessa. Kuulun puminaa ja sadattelua keittiöstä. Kohta tuli hiljaista. Menin katsomaan. Hilppa makasi sohvalla saalin alla. Oli saanut tarpeekseen. Huomasin syyn; pöydällä oli yksi "kuorittu" muna. "Kuorittu" siksi, että  kuorenpalasiin oli tarttunut sisusta niin, että muna näytti vanhanaikaiselta käsikranaatilta. 

  Tuosta episodista alkaen on munienkeitosta tullut molempien pakon edessä hyväksymä tapahtuma, jonka lopputulos otetaan vastaan pahemmin kiroilematta. Paitsi jos kylkiäisenä roiskahtaa keittoa pöydälle. 

  Asiaan liittyvä huomio. Kesäkaudella Anttolassa ei puolen vuoden aikana ollut muistini mukaan yhtä ainoaa huonoa kokemusta. Kuoret irtosivat kuin ennen vanhaan. Sama logo munakennossa, mutta varmaan eri tilalta?

  Sitten pari huomiota uutisista. Ollaan menty tämän umpisurkean alkutalven kera siihen pisteeseen, että uutisissa kerrottiin uutisena, että tänään paistoi Helsingissä aurinko. Minä ilmoitan, myös uutisena, että tänään paistoi myös Hollolassa aurinko. 

  Kuulin sivukorvalla, kun uutisissa sanottiin ".... tekevät yhdessä yhteistyötä" En kuullut ketkä tekevät. Mutta mietin, olisikohan ollut tautologiaa mukana? Vai voiko yhteistyötä tehdä muutekin kuin yhdessä? Eli "tekevät yhteistyötä" olisi riittänyt. Sana olisi säästynyt. Sanoo kielipoliisi. 

  Sunnuntaina mennään Kauniaisten jäähallille katsomaan KaTa:n joulunäytöstä. 

  Maanantaina on minulla lääkäri. Polvi ja verikokeiden tukokset esillä. Keskiviikkona yhtiökokous. Pientä vaihtelua arkeen, joka olisi muuten samanlainen kuin viikonloppu. 

  Vielä pari kuvaa selityksineen. Tässä koiramme Doris jouluna 2011. Se nautti silloin vielä elämästään, eikä sitä suotta peitellyt.

  Perhe Tiilikainen oli meillä viime viikonloppuna. Minä jossain vaiheessa teetätin tekoälyllä kuvan Liisasta kanjonin reunalla. Pyysin häntä katsomaan.

  Liisa tuli, katsoi hetken, hymähti. "Peppe-pappa on laittanu tarran! Ja mulla on vielä sukat jalassa!" Lapsia on turha uunottaa. Ne on fiksuja. 

ELÄIMELLINEN 2025

  Vuoden lopulla, tai uuden alussa, olen kasannut blogiini loppuvan/loppuneen vuoden kuvia, yhden/kk. Niin teen nytkin. Tällä kertaa päätin valita kuvia ainoastaan eläimistä. Vaikka en eläimiä erityisesti kameran kanssa kytistele, niin löytyi sentään otos joka kuulle. Paitsi joulukuulle. Siihen piti laittaa muisto monen vuoden takaa. Eikä sekään ole eläin. Tai miten sen nyt ottaa. Mutta se viimeisenä. Marraskuultakaan ei yhtään eläinkuvaa löytynyt, joten se korvaan lokakuisilla muikuilla.

  

  Kuvat eivät ole suinkaan erityisen hyviä. Vuosien varrella olen onnistunut joskus paljon parempiakin nappaamaan. Nämä ovat vain tilanteen eteen tullessa puhelimella otettuja. Eikä niitten laatu asian tarkoitus tietysti olekaan. 

  Vuosi alkoi kauriiden kohtaamisella. Tammikuun 1. päivän aamulenkillä tuli tämä kolmikko vastaan.

  Samoja eläimiä osui 16. helmikuuta Okeroisten pelloilla dallatessa silmiini.

  Joutsenia oli laskeutunut syömään pellolle Riihelän ja Ala-Okeroistentien välille 9. maaliskuuta.

  Kettu kehveli käppäili pellolla, kuinkas muuten kuin Okeroisissa 5. huhtikuuta.

  Kun se minut äkkäsi, päätti piiloutua. Huonolla menestyksellä. Siis minun kohdallani. Jos joku olisi autolla tietä porhaltanut, niin eipä varmaan olisi mitään huomannut.

  Toukokuu, maisemat muuttuvat toisiksi. Kauriit myös. Tuskin Hollolan kauriit meitä Anttolaan olivat seuranneet. Kuva otettu 30. toukokuuta.

  Tätä kuvaa varten ei tarvinnut kiireesti puhelinta taskusta kaivella. Katiskaan oli muutama keskipannun ahven eksynyt kesäkuun alkupuolella. 

  Heinäkuun eläin on rantakäärme. Siksi, että muista en kuvaa näköjään ole saanut. Rantis on vakioasukas, usein näkyvä vieras. Ehkä viime kesänä hieman harvemmin näkösällä. Johtuneeko karkottimista?

  Elokuun 8. tämä ukkonuijapistiäisen toukka oli matkalla jonnekin. Varmaan kohti metamorfoosia.

  Syyskuun 28. päivänä osui kameraan pari amiraaliperhosta. Ei ihan tavallinen näky tuohon aikaan syksyä.

  Hanhia lenteli syyskuun lopulta alkaen jatkuvasti kohti etelää. Tämä joukko oli matkalla lokakuun alkupuolella. 

 Viimeiset muikut lokakuussa ennen Hollolaan muuttoa. Korvaavat marraskuun kuvan. 

  Tämän kuvan myötä kaikille valkean joulun odotusta toivottaa wannabe-pukki Peppe vuodelta 2018. 

MUSTAA JA PIMEÄÄ

   Mustaa ja pimeää. Ei niinkään mieli, vaan olosuhteet ulkona; ei lunta, plussaa pari astetta, aamuisin, päivisinkin, jos ei suoranaista sadetta, niin kosteaa tihua, joka kastelee ulos uskaltautuvan hitaasti mutta takuuvarmasti. Ja on pimeää, vaikka valaistuja reittejä pitkin enimmäkseen dallailen. Ei ole aamukelit kuin pari vuotta sitten. Kun selailin kuvia edellisiltä vuosilta, siis muutamalta, niin valkoista oli maassa jo marraskuun loppupuolella, joulukuusta puhumattakaan. Mutta ei lumi kaikkea merkitse. Jos on kuiva keli, niin mikäs siinä. Kuten pari vuotta sitten.

  Mutta ei puhettakaan. Viime ajat on ollut tällaista.

  Mielen mataloittaa. Musiikki sentään vähän puntteja tasoittaa. 

  Eilisaamu jäi väliin. Siis aamulenkin suhteen. Tiistaina niukahti selkä. Mitään kummempaa en tietääkseni tehnyt. Kun nousin sohvalta alkuillasta, vihlaisi kunnolla. Poltteli niin, että illan kävelin, sen vähän minkä kävelin, kovin kumarassa. Onneksi ei selkä kovin kipeä ollut istuessa tai maatessa. Ylösnousu sitten oli senkin edestä tuskallista.

  Noita selkäsärkyjä minulla silloin tällöin esiintyy. Aina ne ovat melko nopeasti menneet ohi. Niinpä en lakkini päällä hyppinyt. En olisi kyllä pystynytkään. 

  Eilen oli vielä melkoinen kipu. Aamulenkille en tohtinut lähteä. Päivän mittaan alkoi vihlonta hieman hellittää. 

  Tänään ei sängystä nousu ollut enää ylen vaikeaa. Siispä ulos vaan. Nyt, illalla, on selkä enää hieman jäykkä, kun tuolilta tai sohvalta ylös ponnistan. Eiköhän tämä ollut tässä!

  Perhe Tiilikainen tulee huomenna meille. Iiriksellä on taas treenit lauantaina Pajulahdessa. Mukavaa on heitä aina nähdä. Sateista keliä on tosin luvassa, mutta eiköhän me jotain puuhaa keksitä. 

  Joulu vääjäämättä lähestyy. Pienesti ollaan valmisteluja aloitettu. Suuret eivät tosin ole suunnitelmat. Niin kuin ei ennenkään. Perinteinen joulu tulee. Paitsi nyt Tiilikaiset viettävät enemmän aikaa meillä, koska Joni äiti ja veli perheineen ovat joulun kaukana Australiassa. Lunta ja joulukeliä vaan odotellaan. Ei taida ennusteissakaan kyllä sellaista povata. 

  Muuten kuluvat päivät verkkaan. Ja samaa kaavaa noudattaen. Ulkoilua, kirjaa, suoratoistoa, ruokaa, kahvia, pari kertaa viikossa kauppareissua, kerran kirjastoa. Ja illalla espressot. Ei tarvitse edes lumitöihin tarttua. Eikä pihanperille tarpeen sattuessa kipittää. Eikä uuneihin tulta virittää. Pakko sanoa, että välillä tulee ikävä saaressa olemista. Siellä ei juuri koskaan homma mene peukaloitten pyörittelyksi. Toisaalta siellä pimeydessä asuminen saattaisi alkaa vähintään tässä vaiheessa vuotta tuntumaan tylsältä. 

  Täällä ollaan, hyvä niin. On lämmää ilman liiterissä poikkeilua, vesi tulee, vesi menee. Tiskikoneet pelittää. Kauppaan kilsa. Eli en valita. Enkä valittaakseni selästäkään kertonut. Enkä valita kipeää polvea. En ainakaan niin kauan, kun pystyn sen kanssa edes jonkinlaisen lenkin tekemään. Pitää olla tyytyväinen, sillä tässäkin maassa on paljon ihmisiä, joilla on asiat ronskisti huonommin. 

  Jep. Vielä noista uusista titteleistä, joista Ylen sivuilla on juttua ollut. "Campfire barista" ja mitä niitä nyt olikaan? Äkkäsin eilen, että sellainenkin nimike on kuin ylioppilaskokki. Ai mistä tiedän? No selkokielisissä uutisissa kerrottiin, että vielä asiaa ylioppilaskokeista. Niinhän se menee? Eikö vaan?

KATSE TAAKSEPÄIN

    Oppi-isäni rakennusmestarin hommaan, Mälkösen Niilo, sanoi usein, kun oli kyllästynyt rakennusaikataulujen tiukkoihin raameihin, tai johonkin muuhun työmaalla tapahtuvaan hankaluuteen, että tämä läyhke alkoi, kun foinikialaiset keksivät rahan yli 2000 vuotta sitten, eikä loppua ole näkyvissä. No, eivät foinikialaiset tainneet rahaa keksiä. Siellä päin kuitenkin se tapahtui. Mutta hyvin ymmärsin, yhä ymmärrän, mitä Niilo tarkoitti.

  Kun minä katsen elämääni taaksepäin, ajattelen, että läyhke ja vimma alkoi 2000-luvun alkupuolella. Siihen asti oli elämä ollut suunnilleen tasaista junnaamista. 60 vuotta kului, jälkikäteen ajatellen, hissukseen, mitään kovin poikkeavaa ei tapahtunut, maailma kulki aika tasaiseen tahtiin. Toki kuussa käytiin, Neuvostoliitto ja Berliinin muuri hajosivat. Mutta maailma ei kovin hurjasti, tai ainakaan nopeasti, muuttunut. Sitten tuli netti, kohta älypuhelimet, some, teköäly, mot.

  Koko maailma, tai sellainen, jonka virheellisesti käsitämme maailmaksi, muuttui. Hiljalleen alkoi ihmisten käytös muuttua, vihapuhe vallata alaa, käytöstavat (enkä nyt tarkoita nuorisoa) rapautuivat. Itsevaltiaiksi pyrkiviä johtajia alkoi ilmaantua eripuolille palloamme. 

  Asiaa kun tarkastelen, tuntuu, että 60 vuotta elämästäni kului hitaasti, vakaasti. Sitten alkoi se läyhke. Viimeiset 15 vuotta ovat hujahtaneet ohi viidessä vuodessa. 

  En syytä tietokoneita, kännyköitä, tekoälyä. Ne ovat hyviä asioita. Syytän ihmisiä. Ihmiskunta ei kai ole pystynyt näin nopean kehityksen vauhdissa sopeutumaan, ymmärtämään asiaa. Ihmiskunta on ajatellut, että kun tällainen mahdollisuus on, niin tartutaan siihen kaksin käsin, varpaat apuna. Syydetään sontaa ilman seurauksia, myrkytetään ilmapiiri, jaetaan disinformaatiota, minkä avulla toisia nostetaan, toisia lytätään. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta kaikkeen. Kahtiajakautuneita kansakuntia, vihaa lietsovia joukkoja, lamaantunutta kansaa ymmällään menosta. 

  Luulen, että tulee aika, jolloin opimme käyttämään viisaiden ihmisten kehittämiä laitteita oikealla tavalla. Se voi vaatia aikaa, lakejakin. Mutta jos ilmastonmuutos saadaan hallintaan, vaikka se valitettavasti utopialta tuntuu, niin ihmiskunnalla on vielä edessään loistava tulevaisuus, joka vie meidät oikeaan maailmaan tästä pienestä aurinkokunnasta. 

  Olipas siinä epämääräistä tekstiä. Tiedän kyllä itse, mitä ajan takaa. No, mitäpä väliä sillä, jos muut eivät. 

  Sitten vielä muut asiat. Aamun uutisissa kerrottiin, että suuret sotateollisuusyritykset ovat parantaneet tulostaan huikeasti. Mitä siitä ajattelen? Ajattelen, että jos ihmiskunta joskus järkiintyy, niin auroista ei ainakaan tule olemaan pulaa. 

  Kun taas tänään katseltiin La Promesaa, mietin haikeana, että jos Aki Kaurismäki olisi sarjan ohjannut, se olisi loppunut jo aikoja sitten. 

  Jos minulta tivattaisiin "elämäni biisiä", en sellaista ehkä ihan helposti pystyisi nimeämään. Mutta elämäni albumin kyllä. Niilon After the Gold Rush! Levyyn liittyy niin paljon muistoja, alkaen Anttolasta, Pennilän yläkerroksesta v. 1971. Eikä loppua näy, sillä se on ainoa albumi, josta voi aina vaan uutta ammentaa. Ainakin siltä tuntuu, kun sen laitan sen soimaan ehkä muutaman kerran vuodessa. Ja on siinä tainnut olla joku välivuosikin. Mutta se ei asiaa muuksi muuta. 

  Loppuun se kuva. Eilisaamulla kävelyllä taas kauriita tapasin. Nyt en kovin hyvää kuvaa saanut.

ANSIOKASTA TOIMINTAA

  Tämä loppupuolelleen kallistuva viikko on ollut hyvä. Ensinnäkin polvi on kestänyt joka aamuisen lenkin dallaamisen. Kovennetulla särkylääkeannoksella, mutta viis siitä. Kun päivänä muutamana en lenkille lähtenyt, oli olo epämukava. Omatunto soimasi. Ainakin 15 vuoden tapa jättää jälkensä. 

  Ilmakin on ollut sopivaa ulkoiluun; pikkupakkasta, ei liukasta. Lääkitystä en kyllä tohdi lisätä, en edes tällä tasolla pitää. Pitää tuo asia lääkärin kanssa ottaa puheeksi. Vastaanottoaika on parin viikon kuluttua. 

  Samalla lääkärikäynnillä, missä polvileikkausta on tarkoitus viedä eteenpäin, käydään läpi myös verikokeitten anti. Labrassa olen jo käynyt, tulokset Omakannasta katsonut. Ei maallikon silmin onneksi mitään hälyttävää. Melkoinen liuta tuloksia, kaikki raja-arvoissa. Tosin kaksi juuri sama, kuin suurin sallittu arvo. Lääkärillä asia sitten lopullisesti varmistuu.

  Eilen sain tehdyksi valokuvakirjatilauksen. Olen Iiriksen vuosikirjan laatinut nyt 11 kertaa, eli siitä asti, kun täytti vuoden. Kolmena kappaleen, joululahjaksi. Annalle ja Jonille, Jonin äidille, sekä meille. Liisan syntymän jälkeen kirjat ovat tietysti olleet molemmista tytöistä, ja onhan kuvissa myös meitä muitakin. 

  Kirjan laatiminen aloittamiseen on joka kerta eräänlainen kynnys. Itse teko Ifolorin ohjelmalla ei kovin hankalaa tai aikaa vievää ole. Suurin homma on kasata siihen laitettavat kuvat omiin kansioihinsa jokaiselle kuukaudelle. Kuvia kun voi olla useammassa paikassa. Tosin kaikki otokset menevät, periaatteessa, suoraan pilveen. On kuitenkin tapauksia, että niin ei käy, joten täytyy käydä läpi tiedostoja läppäriltä, puhelimesta ja pilvipalvelusta. Sitten täytyy odottaa, että Ifolorilta tulee sopiva tarjous. Niitähän tippuu pitkin vuotta, postilaatikkoon, niin sähköiseen kuin peltiseenkin. Niissä on yleensä muutaman päivän voimassaoloaika. Nyt maltoin odottaa Black Fridayta, joka on nykyään yli viikon kestävä. Eilen tuli sitten odotettu 40 %:n alennus. Tarrasin heti kiinni. Yleensä olen joutunut tyytymään 30 prossaan.

  Vielä yksi tyytyväisyyden aihe. Tänään suoritettiin kahden viikon välein tehtävä viikkosiivous. Ja polvi kesti mainiosti imuroinnin. Mm. imurointi näet kuuluu minun tehtäviini. Imurin raahaaminen kerroksesta toiseen, tai huolimaton työskentely, jolloin polvi pääsee vääntymään sivulle, ovat joskus aiheuttaneet ikäviä tuntemuksia, mutta tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti. Niin hyvin, että kiirehdin heti aamusta suoritetun siivouksen jälkeen vielä lenkille. 

  Se olikin viimeinen viikkosiivous ennen joulua. Kahden viikon kuluttua on edessä joulusiivous, joka on viikkosiivousta perusteellisempi rupeama. Sitä myös tehdään eri päiville jakaen. Kerran vuodessa sellainen perusteellinen siivo tehdään, niin Hollolassa kuin Anttolassakin; Hollolassa ennen joulua, Anttolassa kesäkauden alussa toukokuussa. 

  Puuta koputellen tätä kirjoitan. Toivon, ettei ansiokkaasti kulunut viikko pääty vähemmän mukaviin tuntemuksiin. 

  Laitanpa loppuun pari kuvaa Joulukirjastani. Ihan randomina en niitä valinnut, vaan itse laatimani seulan läpäisseenä. Seulan silmäkoko on sellainen, että se läpäisemiseen tarvitaan tiettyyn ajankohtaan sopiva mieltentila. Nämä kuvat sen kriteerin täyttivät.

   Iiriksen temppu trampalla saa hymyn naamalla, joskin elävässä tilanteessa pelon väreet selkäpiihin. 

 Liisa Karihiekalla. Kesää ikävä tulee. No, kunhan tulisi kunnon talvi, jotta sen voisi ensin edestään pois kuluttaa.

Ei kommenttia. Eikä asianajajaa. 

ESPOON MAISEMISSA

  Perjantaina ajeltiin pääkaupunkiseudulle. Vein ensin Hilpan Helsingin jäähallille. Yhden jälkeen oltiin Nordenskiöldinkadulla. Hän meni katsomaan Finlandia Trophya. Minä jatkoin Espooseen, Lähderantaan. Anna oli etätöissä, joten pääsin sisään. Jätin Tiilikaisille pakasteesta tuomamme marjat, join kahvit, soitin Ruikulle. Hän oli maisemissa, joten hyppäsin autoon, ajelin Maunulaan. 

  Risto oli aika hyvässä tikissä. Hänellä on uusi kausi elämässään. Ehkä se on hyvä. Lähitulevaisuus näyttää. Ruikku kiehautti espressot, turistiin, katseltiin äijän uusia ja vanhojakin luomuksia. Niitähän riittää. Pari tuntia kuulumisia vaihdettiin, sitten Riston piti lähteä sovittuun tapaamiseen. 

  Minä ajelin takaisin Lähderantaan. Liikennettä oli kehäkolmosen pohjoispuolella asuvalle ihmeteltäväksi. Navigaattorin avulla selvisin välillä tietöiden vuoksi syrjään ajautumisista huolimatta perille. 

  Anna oli jo lähtenyt hakemaan Iiriksen treeneistä, he olivat menossa Helsingin hallille Hilpan seuraksi. Soitin Jonille. Hän oli bussissa palaamassa töistä. Kerroin, missä olin. Joni ilmaantui pian. Ajettiin hakemaan Liisa päiväkodista. Joni kävi vielä kaupassa, sitten Tiilikaisille.

  Anna, Hilppa ja Iiris kotiutuivat Helsingistä yhdeksän maissa. Liisa oli jo mennyt nukkumaan. 

  Aamulla heräsin kuuden jälkeen. Alhaalta levittäytyi kahvin tuoksu. Joni oli ehtinyt keitellä. Aamupalan jälkeen lähdin siirtämään auton, sillä kahdeksan jälkeen se olisi ollut sakkopaikalla. Samalla dallasin pienen aamulenkin viiden asteen pakkasessa. 

  Pitkäjärven pohjukkaa oli alkanut vetää jäihin.

  Mustarastaita hyppeli kuntoreitin kahta puolta. Yksi pyrähti lähipuuhun, tuijotteli minua kuin kummajaista kaukaa kuuluukin tuijottaa.

  Naisväki, Liisa pois lukien, oli lähdössä taas Helsingin jäähallille. Kun Liisa oli aamutoimet suorittanut, suunnattiin ulos, Joni, Liisa ja minä. Määränpäänämme oli lähellä mäen päällä olevan Aurora Karamzin huvimajan raunio. Huvimajasta, joka paloi joskus kauan sitten, on jäljellä vain vähän perustuksia ja kasa kiviä. Hienot näkymät mäeltä yhä avautuvat Pitkäjärvelle ja sen yli.

  Iltapäivällä lähettiin, kotijoukko, käymään Viherlaakson kirjastossa. Se on Liisan suosikkikirjasto, sillä siltä saa automaatista kaakaota. Nyt kävi kuitenkin kehnosti. Kaakaojauhe oli masiinasta loppunut, joten se pärskäytteli kuppiin ainoastaan kuuman veden ja maidon sekoitusta. Eihän sitä Liisa juonut. Siispä, koska kaakao kuului matkan ohjelmaan, ajettiin Bembölen Kahvituvalle. 1737 rakennettu Bellin tilan päärakennus on idyllinen paikka. Me Jonin kanssa otettiin kahvit, Liisa tietysti kaakaon. Hinta kirjaston automaatin 50 senttiin verrattuna oli kuusinkertainen, mutta tytön ilmeestä päätellen sen väärti. 

  Monia peleä ehdittiin Liisan kanssa pelailla, ennen kuin tytön nukkuma-aika tuli. Minusta tuli Lähderannan kruunaamaton Uno-kuningas, sillä valtaosan peleistä korjasin itselleni. Ehkä nuoruudessa Seilonniemen pelihelvetissä istutut tunnit eivät ole menneet hukkaan. 

  Porukka kotiutui illalla kymmenen jälkeen kisoista. Me Hilpan kanssa kerättiin tavarat, lähdettiin kohti Hollolaa. Vesisateessa ajettiin. Lahtea lähestyttäessä muuttui sade rännänsekaiseksi. Perille päästiin hieman ennen puoltayötä. 

  Joo. Vielä muutaman kuvan laitan. Iiriksestä en yhtäkään. Hän ei halua itseään kuvattavan. Mutta laitan yhden tytön palkintohyllystä. On muutaman pokaalin jo ehtinyt hankkimaan. 

  Palaan vielä käyntiin Ruikun luona. Hän painaa hommiaan, joskin kausivaihtelua esiintyy. Tässä kuva taitelijan työpöydästä, jonka äärellä hän loihtii vahasta mallit teoksiinsa, lähettää ne valimoon, missä niistä tehdään muotit ja valetaan haluttuun metalliin. Älkää kysykö enempää. Minen ymmärrä muuta. En edes sitä, kuinka Ruikku tuosta paljoudesta löytää sen, mitä on juuri tekemässä.

  Kuten aina, joitakin rippusia miehen töistä sain mukaani. Yksi on Ruikun näkemys hänen suuresta idolistaan Jimi Hendrixistä, 

VERISTÄ POHDINTAA

   Kun tässä on tullut tuijotettua La Promesaa vaikka kuinka kauan, niin alkoi mietityttää, mistä sanonta "siniverinen" on peräisin. No, kysymään. Selvisi mm. seuraavaa: 

  Ilmausta "siniverinen" käytettiin alunperin Espanjassa kuvaamaan aatelisia, joiden iho oli niin vaalea, että heidän suonensa näkyivät selvästi sinisinä. Tällä haluttiin korostaa, että heidän verensä oli "puhdasta" eikä siihen ollut sekoittunut alempien luokkien verta.

  Nykyaikana termiä "siniverinen" voidaan käyttää myös yleiskielessä kuvaamaan rikasta ihmistä, ilman historiallista sidonnaisuutta aatelistoon. 

  Asia selvä. Mitä muita "verisiä" sitten löytyy? Punaverinen? Tietokone kertoi, suppeasti, että punaverinen yleensä kuvaa ylhäistä syntyperää tai aatelisuutta. Myös?!? Eli ei aatelisen veren värillä mitään merkitystä ole. 

  Itse yhdistän "punaverisen" hyväkuntoiseen äijänkörilääseen, lihaisaan ja punakkaan. Tosin lihavuus ja punakkuus ovat useinkin merkki muusta kuin hyvästä kunnosta. 

  Entäs kylmäverinen? Ilman ylemmältä taholta kysymistä tiedän, että kylmäverinen tarkoittaa tunteettoman, kylmän luonteen omaavaa henkilöä, paremmassa merkityksessä kylmän rauhallista, viilipyttyä. Myös tiettyjä hevosrotuja, kuten suomenhevosia.

  Vähäverinen lienee aneeminen ja veretön kuollut. Lopetan tähän, ettei jää veriin.

  Eilen oltiin katsomassa leffa DELIVER ME FROM NOWHERE. Sehän kertoo Pomon NEBRASKA- albumin syntymisen tarinan. Tarinan, mihin liittyy lapsuuden muistot ja traumat. Hyvin kului reilu parituntinen. Paitsi alun 20 minuutin mainos-osio. 

  Viikonloppuna on edessä Helsinki - Espoo. Hilppa, Anna ja Iiris menevät katsomaan Finlandia Trophya. Vien Hilpan Helsingin jäähallille perjantaina iltapäivällä. Anna ja Iiris menevät sinne illaksi. Minä ajelen sitten ehkä tapaamaan ystävääni Ristoa, mikäli se on hänelle ok. Sitten usmuutan Epooseen.

  Ollaan yötä Tiilikaisilla. Naisväki, ilman Liisaa, menee lauantaina taas kisoihin. Minä vietä aikaa Jonin ja Liisan kanssa. Pakkaskelejä näyttäisi Espoossakin silloin olevan. Tiijä, vaikka pulkkamäkeen päästäisiin. 

  Lauantai-iltana ajetaan sitten kotiin Hollolaan. 

  Yksi lempikirjailijoistani, Kurt Vonnegut, pitäisi ottaa kertaukseen. Hulvattomia tarinoita herra kirjoitteli. Voin kevyesti yhtyä Wikipedian luonnehdintaan: 

  Vonnegut tunnettiin osin sarkastisesta kirjoitustyylistään, joka oli sekoitus dokumentaarista kuvausta, science fictionia, mustaa huumoria ja satiiria. Vonnegutin tarinoiden kantava sanoma on voimakkaan humanistinen, joskus osin anarkistinenkin.

  Mistä yht'äkkinen mielenkiinto Vonnegutiin? No, bongasin netissä pariin hänen sitaattinsa.

   "Sanon puheissani, että taiteilijoiden uskottava tehtävä on saada ihmiset arvostamaan elämistä edes vähän. Minulta kysytään, tunnenko ketään taiteilijaa, joka olisi tehnyt tuon. Vastaan: 'The Beatles teki.”

 “Ihmiselämän tarkoitus, riippumatta siitä kuka sitä hallitsee, on rakastaa ketä tahansa, joka on lähellä rakastettavana.” 

  "Mikä se sellainen mies on, joka haluaa tehdä tyttärestään perämoottorin?"

  Jätän teidät pohtimaan, oliko K. Vonnegut tosissaan, kun noita lausahteli? Albert Einstein varmaan oli seuraavan ajatuksensa myötä. Ainakin hän oli oikeassa.

  ”Olemme luoneet nykyisen maailman ajattelullamme, joten emme voi muuttaa sitä ilman, että muutamme ajattelutapaamme.”

  Loppuunpa laitan pari kuvaa Anttolasta. Ne on napattu 13. marraskuuta 2013.

MERKKIPÄIVÄ, SIENIRETKI

  Tänään on merkkipäivä, Neil Young täyttää 80 vuotta. Paljon onnea. Niilo on eittämättä musiikin saralla minulle se suurin. 1970 alkanut suhde jatkuu yhä vankkana. Niilon musiikki on ehkä ohittanut hehkeimmän luovuutensa, mutta homma jatkuu lujana edelleen. Uutta bändiä, maailmankiertuetta, uutta musiikkia. Toivottavasti vielä vuosia. 

  Mielipiteet, vakaumus, periaatteet, niitä Niilo ei ole koskaan menettänyt, niistä tinkinyt. Tämä aika Trumppeineen on sen tuonut selkeästi esiin. Mies ja omatunto, jotka pysyvät kannassaan, vaikka kuka vastassa olisi, siinä aihetta kunnioitukseen. 

  Tässä kuva synttärisankarista ja minusta Beverly Hillsin kukkulalla 1971. Kuvan otti valokuvaaja Joel Bernstein. Muistan tuon hetken kirkkaana. Kansa ympärillämme supisi, kyseli toisiltaan, että kukas tuo mies on, joka katselee Lenkua?

  No, ei ehkä ihan noin. Lähes kaikki on valhetta. Kuva on eilen duunattu siten, että poimin otokset minusta ja Niilosta, liitin ne samaan kuvaan, poistin taustan, pyysin tekoälyä laittamaan taustaksi näkymän Los Angelesista. Totta kuvassa on se, että minut on kuvattu 1971. Niilo kuva on napattu albumin After the Gold Rush kannesta. Sen on tosiaan ottanut Joel Bernstein, mutta ei vuonna 1971, vaan 1970. 

  Kaiken turhuuden, väärän tiedon, valehtelun ja opportunismin luvattuna aikana on, aikana kun ei juuri mihinkään webistä löytyvään kannata silmät ummessa luottaa, tein asian selväksi. Luulen toki, että ei yksikään niistä harvoista, jotka blogejani lukevat, olisi kuvan autenttisuuteen uskonut, vaikka selittämättä olisin jättänyt. 

  Tänään käytiin ystäväni Maken kanssa sienimetsässä. Suppiksia mentiin hakemaan, suppiksia löydettiin. Onneksi on asiantuntevia ystäviä. Minä olen näissä maisemissa tosi vähän sieni- tai marjametsissä kulkenut. Tietystä syystä. Varmasti suppiksia löytäisin itsekin, mutta kaksin kaunihimpi. Varsinkin, kun ei tarvinnut nytkään kulkea turhia askelia. Autolta suoraan muuta satametrinen hyväksi koetulle mestalle, sienet koriin. 

  Ahtialan perukoilla oltiin. Sadekuuro painoi päälle kun oltiin sinne ajamassa. Varttitunti istuksittiin autossa turisemassa, sitten sade loppui. Märkä oli metsä, tietysti. Puista tippuva vesi hieman meitä kasteli, mutta saalis korvasi sen täysin. Sopivasti tuli sieniä; kastike ja keittoa kahdeksi päiväksi.

 Ainakin. Voipi olla, että vielä metsään Maken kanssa mennään. Riippuu vähän keleistä etc. 

  Huomenna on siivouspäivä. Ja rokotuspäivä. Kello kolmentoista tienoille on meillä ajat varattuina. Korona- ja influenssarokotukset saadaan. 

  Lupailevat, että pian alkaa ilma kylmetä. Ihan pitempääkin kylmää kautta povaillaan. Mikä ei lienee maankaato ihme, Suomessa ollaan. Lunta saisi kyllä tulla. Ihan kunnolla. Liukulumikenkien kanssa metsään on ikävä. Se homma on polvelle ystävällistä. Ei satu lain, jos ei satu vasen koipi vääntymään. Jos sattuu, niin sitten sattuu. 

KOHTI PUUKKOA

  Tein päätöksen. Päätös koskee jalkaa, vasenta polvea. Polven nivelrikon kanssa olen raahautunut, milloin tuskallisesti, milloin lähes kivuttomasti, pian kolme vuotta. Kerran oli jo ortopedin puheilla, mutta koska tilanne oli silloin parempi, päätettiin leikkaus vielä jättää odottamaan.

  Jatkuvan polven jumppaamisen, kunnollisten kenkien, polvituen ja kipulääkkeitten kera olen viime aikoihin pärjännyt. Nyt alkaa olla turhan vaikeaa. Vaikka lenkillä käyn yhä lähes joka päivä, niin yhä tuskallisemmaksi meno on muuttunut. Eivät kipulääkkeetkään enää juuri helpota. Eikä niitä voi ylenmäärin edes popsia. 

  Viimeisenä pisarana on kipu alkanut valvottaa. Aamuöisin, lähes joka aamu. särkee polvea niin, että ei uni enää tule. Vaikka kuinka yrittää etsiä sopivaa asentoa, ei sellaista löydy. Niinpä tein pari päivää sitten ratkaisun, otin ensimmäisen askeleen kohti tekonivelleikkausta. Monta askelta on kuitenkin vielä jäljellä, olkootkin vaikka kuinka kivuliaita. Mutta juna on liikkeellä. Jos höyryä piisaa, niin ennen pitkää se saavuttaa leikkaussalin.

  Torstaina käytiin katsomassa Loistava ystäväni Kaupunginteatterissa. Kannatti mennä. Kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys toi Lenùn ja Lilan tarinan 1950-luvulta 2010-luvulle katsojien eteen karsittuna, totta kai, mutta ymmärrettävänä. Ainakin kirjat ja tv-sarjan katsoneena olin hyvin tapahtumissa mukana. Ehkä ennakkoon tutustumattoman on hieman hankalaa kaikkea sisäistää. 

  Ikävää, että teattereiden työ on vaikeutunut rahoituksen vähenemisen vuoksi. Kuten on monen muunkin taiteellisen alan. Kiitos tämän ajan vääristä asioista säästämisen, asenteiden muokkautumisen kaikkea luovaa vähintään aliarvostavaksi. No, pääasia, että meillä on hyvä hallitusohjelma!

  Vaikka aamulenkit ovat käyneet kivuliaiksi, lähes joka aamu, säävarauksella, kuitenkin ulos olen raahautunut. Koska asfaltti on kovaa dallata, olen usein ajanut autolla valaistujen ulkoilureittien ääreen. Niitä täällä onneksi riittää. Olen ajatellut, että vaikka polveen sattuu, niin kauan kuin kipu ei yllä päähäni luomalla asteikolla (1-10) ysiin, liikkua aion. 

  Lenkeillä kuuntelen tietysti musiikkia. Se vie osaltaan ajatukset pois polvesta. Olen viime aikoina kuunnellut muutamaa uutta tuttavuutta. Mm. Phoebe Bridgers, Big Thief ja Fountaines D.C. ovat olleet listalla. Kaksi ensimmäistä USA:sta, kolmas Irlannista. Indie-genreä edustavat kaikki. 

  Musiikkia julkaistaan maailmalla niin kaamea määrä, että siitä helmien poiminen on hakuammuntaa. Varsinkin, kun en seuraa mitään musiikkisivustoa, lue artikkeleita, etc. Joskus kokeilu osuu kohdilleen, joskus saattaa tulla huti. Ja jos uusien etsiminen alkaa kyllästyttää, voi aina turvautua vanhaan ja tuttuun. Ry Cooder ja Jackson Browne ovat välillä tuoneet turvallisuutta kokeiluiden väliin. 

  Ennen olin sitä mieltä, että jokainen albumi on kokonaisuus, joka pitää kuunnella sellaisenaan, sillä se ilmentää artistin elämää ja kuvastaa maailmaa juuri tekoaikakaudella. Näin vanhemmiten on mieleni siinä asiassa muuttunut höllemmäksi. Nykyisin olen taipunut kuuntelemaan artisteilta suoratoistopalvelun  valmiiksi luomia soittolistoja. Alkuperäinen mielipiteeni ei toki ole muuttunut, mutta ei liian tiukkapipoinen pidä olla. 

  Nyt kello kolkuttaa seitsemää. Sadetutkan mukaan pilvet ovat ohittaneet tienoon. Minä otan ja lähden lenkille. Ja mietin, että on joku litra vettä ehtinyt virrata Puumalansalmesssa siitä kun Peppe-poikanen pureskeli heinänkortta Piskolan pientareilla. Ei ollut nivelrikkoa, ei pilvisiä päiviä, ei sadetta lain, ei suunnitelmia, ei isoja huolia. Eikä budseja korvissa, saatikka musiikin valinnassa vaivaa. 

KARPALOJA, TEATTERIA

  Tänään oli suopäivä. Ystävämme Make, kaikkien karpalosoiden kruunaamaton kunkku, soitti pari päivää sitten, kysyi "karpaloon?". 

  Minä siihen, että perhe Tiilikainen tulee viikonlopuksi, mutta maanantaina tai keskiviikkona vois lähtee. Sovittiin, että sunnuntaina päätetään, kun sääennusteet ollaan nähty. Päätettiin, että mennään tänään. 

  Puoliltapäivin tuli Make meitä hakemaan. Ajettiin sellaiselle suolle, missä on ollut ennen käynyt. Muutama kilsa Riihimäelle päin, kilsa sivuun pikitiestä, muutama satametrinen dallaamista, oltiin suolla. 

  Melkein keskeltä suunnilleen 300 X 150 metriä kooltaan olevaa suota alkoi karpaloa löytyä. Make oli jo pari kertaa siellä käynyt, joten hän tiesi, mistä kannattaa aloittaa. 

  Karpalot olivat sammaleen sisällä, joten kun muutaman näki, piti mätäästä pöyhiä esiin isompi määrä. Osa marjoista oli jo ylikypsiä, poksahtivat näpeissä halki.

  Make lähti dallaamaan suon toiselle laidalle, jäi sinne, joten sieltä tuntui myös marjaa löytyvän. 

  Me jäätiin pyörimään pienellä alalla. Karpaloja saatiin jokunen litra. Make lompsi myös luoksemme, oli oman alueensa tyhjentänyt. Päätettiin, että tälle päivälle riittää.

  Make tosiaan tietää Lahden ympäristön marja- ja sienipaikoista paljon. Hänellä on tuttuja eri puolella, jotkut heistä suunnistusta harrastavaa, ja heiltä Make on saanut hyviä vinkkejä, jopa henkilökohtaista opastusta. 

  Me olemme vuosien varrella saaneet osamme Maken hankkimien tietojen suomista anneista. Lähinnä suppilovahveroita ja karpaloita ollaan Maken kanssa käyty poimimassa. Muitten antimien satoaikaan kun ollaan Anttolassa. 

  Torstaina mennään teatteriin. LOISTAVA YSTÄVÄNI on kyseessä. Mielenkiinnolla odotan, kuinka loistava kirjasarja taittuu näyttämölle.

  Viikonloppuna tosiaan Tiilikaiset olivat käymässä. Iiriksellä oli treenit Pajulahdessa lauantaina, sen jälkeen he olivat syömässä Lahdessa Jonin sukulaisten kanssa. Sunnuntaina piti heidän lähteä Espooseen jo hyvissä ajoin aamulla, sillä Iiriksellä oli treenit Kauniaisissa. Mutta illat he meillä olivat. Tosi mukava oli tyttöjä, tietysti Annaa ja Jonia taas nähdä. 

  Lauantaina oltiin Jonin ja Liisan kanssa vähän ulkoilemassa, kun Anna kuskaili Iiristä Pajulahteen. 

  Iiris ei poikkea normaalista esi-teinistä; puhelimella pitää käydä ensimmäiseksi aamulla. No, ei kai hän ihan pahimmasta päästä ole. Puhelimen tuijottamisessa. Eihän hän ehdi, kun on enimmäkseen koulussa tai hallilla.

  Huomenna menen ystäväni Topin kanssa kahville. Kerran vuodessa, keskimäärin, me tavataan. Tekun luokkakaverit. Ei juuri muiden 45 vuotta sitten laitoksen pulpetteja kuluttaneita tule tavattua. 

  Sellaista Hollolassa. Uutiset kutsuvat. Palataan.