Mustaa ja pimeää. Ei niinkään mieli, vaan olosuhteet ulkona; ei lunta, plussaa pari astetta, aamuisin, päivisinkin, jos ei suoranaista sadetta, niin kosteaa tihua, joka kastelee ulos uskaltautuvan hitaasti mutta takuuvarmasti. Ja on pimeää, vaikka valaistuja reittejä pitkin enimmäkseen dallailen. Ei ole aamukelit kuin pari vuotta sitten. Kun selailin kuvia edellisiltä vuosilta, siis muutamalta, niin valkoista oli maassa jo marraskuun loppupuolella, joulukuusta puhumattakaan. Mutta ei lumi kaikkea merkitse. Jos on kuiva keli, niin mikäs siinä. Kuten pari vuotta sitten.
Mutta ei puhettakaan. Viime ajat on ollut tällaista.
Mielen mataloittaa. Musiikki sentään vähän puntteja tasoittaa.
Eilisaamu jäi väliin. Siis aamulenkin suhteen. Tiistaina niukahti selkä. Mitään kummempaa en tietääkseni tehnyt. Kun nousin sohvalta alkuillasta, vihlaisi kunnolla. Poltteli niin, että illan kävelin, sen vähän minkä kävelin, kovin kumarassa. Onneksi ei selkä kovin kipeä ollut istuessa tai maatessa. Ylösnousu sitten oli senkin edestä tuskallista.
Noita selkäsärkyjä minulla silloin tällöin esiintyy. Aina ne ovat melko nopeasti menneet ohi. Niinpä en lakkini päällä hyppinyt. En olisi kyllä pystynytkään.
Eilen oli vielä melkoinen kipu. Aamulenkille en tohtinut lähteä. Päivän mittaan alkoi vihlonta hieman hellittää.
Tänään ei sängystä nousu ollut enää ylen vaikeaa. Siispä ulos vaan. Nyt, illalla, on selkä enää hieman jäykkä, kun tuolilta tai sohvalta ylös ponnistan. Eiköhän tämä ollut tässä!
Perhe Tiilikainen tulee huomenna meille. Iiriksellä on taas treenit lauantaina Pajulahdessa. Mukavaa on heitä aina nähdä. Sateista keliä on tosin luvassa, mutta eiköhän me jotain puuhaa keksitä.
Joulu vääjäämättä lähestyy. Pienesti ollaan valmisteluja aloitettu. Suuret eivät tosin ole suunnitelmat. Niin kuin ei ennenkään. Perinteinen joulu tulee. Paitsi nyt Tiilikaiset viettävät enemmän aikaa meillä, koska Joni äiti ja veli perheineen ovat joulun kaukana Australiassa. Lunta ja joulukeliä vaan odotellaan. Ei taida ennusteissakaan kyllä sellaista povata.
Muuten kuluvat päivät verkkaan. Ja samaa kaavaa noudattaen. Ulkoilua, kirjaa, suoratoistoa, ruokaa, kahvia, pari kertaa viikossa kauppareissua, kerran kirjastoa. Ja illalla espressot. Ei tarvitse edes lumitöihin tarttua. Eikä pihanperille tarpeen sattuessa kipittää. Eikä uuneihin tulta virittää. Pakko sanoa, että välillä tulee ikävä saaressa olemista. Siellä ei juuri koskaan homma mene peukaloitten pyörittelyksi. Toisaalta siellä pimeydessä asuminen saattaisi alkaa vähintään tässä vaiheessa vuotta tuntumaan tylsältä.
Täällä ollaan, hyvä niin. On lämmää ilman liiterissä poikkeilua, vesi tulee, vesi menee. Tiskikoneet pelittää. Kauppaan kilsa. Eli en valita. Enkä valittaakseni selästäkään kertonut. Enkä valita kipeää polvea. En ainakaan niin kauan, kun pystyn sen kanssa edes jonkinlaisen lenkin tekemään. Pitää olla tyytyväinen, sillä tässäkin maassa on paljon ihmisiä, joilla on asiat ronskisti huonommin.
Jep. Vielä noista uusista titteleistä, joista Ylen sivuilla on juttua ollut. "Campfire barista" ja mitä niitä nyt olikaan? Äkkäsin eilen, että sellainenkin nimike on kuin ylioppilaskokki. Ai mistä tiedän? No selkokielisissä uutisissa kerrottiin, että vielä asiaa ylioppilaskokeista. Niinhän se menee? Eikö vaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti