LOHTUA MUSIIKISTA

  Lohtua ikäviä uutisia täynnä olevaan maailmaan on viime aikoina tuonut kahden mestarin tuotannon kahlaaminen. Neil Youngin kaikki studioalbumit olen lopputalven ja alkukevään aikana lenkkeillessäni kuunnellut läpi. Bob Dylanin kohdalla sama homma on menossa. Olen nyt kuunnellut tuotannon suunnilleen 1980-luvun loppuun asti, eli mielestäni parhaat levytykset taas kertaalleen. 

  Kaksi ehdotonta mestaria minulle, Niilo ja Bob. Mutta kumpi on ykkönen? Molempien parhaat albumit ovat loistavia. Molemmilla on häilyviä kausia, ehkä ei niin kovin onnistuneita kokeiluja tuotannossaan. Joskus tuntuu, kun vaikka Bobin akustisen 1960-luvun alkupuolen juttuja tai Blood on the Tracks- tai Desire-albumia kuuntelee, että tämän paremmaksi ei voi panna. Kun sitten Niilon After the Gold Rush-älppäri tai Rust Never Sleeps, tai Comes a Time, tai Harvest kaikuu korvissa, niin tuntuvat ne lyömättömiltä. Nuo levyt esimerkkeinä herrojen tuotannon parhaasta päästä. Sellaisia löytyy lisää vaikka kuinka paljon.

  Pakko on sanoa, kuten monet arvaavatkin, että kyllä minun listallani Niilo vie ykköstilan. Vie, vaikka Bobiin tietysti jo 1964 tai 1965 tutustuin, Niiloon "vasta" 1970. 

  Niiloon törmäsin Crosby, Stills, Nash & Youngin loistavan albumin Déjà Vu myötä, ja hankin After the Gold Rush'in. Se oli menoa. Pian ostin Niilon aiemmat soololevyt Neil Young  ja Everybody Knows This Is Nowhere. Siitä lähtien kaikki albumit tuli hankittua. Aluksi vinyyleinä, myöhemmin CD:inä. Viime vuosina on levyjen ostaminen jäänyt, kun olen Spotifysta, sittemmin YouTube Musicista tarpeeni täyttänyt. 

  Bobin levyjä en koskaan ole hirveän paljon omistanut. Kirjastosta niitä lainailin, myöhemmin musiikkipalveluista, joten tuotanto on kyllä tutuksi tullut. 

  Joo, vaikka Niilon kerrotaan sanoneen, että ei kannata verrata häntä ja Bob Dylania, sillä Dylan on Mestari, minulle se Mestari on Niilo. 

  Lohtua saa musiikista. Lohtua tarvitaan. Toinen toistaan surullisempia uutisia saa kuulla. Viimeisimpänä Vantaan kouluampuminen. En syyttävää sormea halua mihinkään suuntaa ojentaa. Surullinen vain olen. Samalla ajattelen, että jos Suomessa, maailmalla myös, suhtauduttaisiin jokaiseen sodissa tapetun lapsen kohtaloon samalla tavalla kuin täällä Vantaan tapahtumaan, niin ehkä jotain muuttuisi. 

  Lohtua saa tietysti myös lapsista. Iiiris ja Liisa, koko perhe tietysti, olivat meillä pääsiäisen. Toisen pääsiäispäivänä käytiin Launeen Perhepuistossa. Kuvassa tytöt välipalaa popsimassa. 

  Lohtu ei maailmaa paranna. Se jää meidän ihmisten tehtäväksi. Aika näyttää onnistummeko. Lohtu kuitenkin auttaa pitämään ajatukset ainakin hetken poissa kaikesta paskasta. Hector laulaa bisiissään Lohtu On Rakkaus 

  Lohtu on rakkaus

  rakkaus lohtu on

  Lohtu on rakkaus

  se ihmisille annettu

  ainoa lupaus

  Niin se on. Rakasti sitä sitten ketä tahansa, tai vaikka musiikkia, lohtua se tuo. Jos itseään rakastaa, tai mammonaa, varmaan sekin kyseiselle tuo lohtua? Tai valtaa? Nyt menee liian filosofiseksi pohdiskelu. 

  Huomenna mennään KaTa:n näytökseen PRINSESSA RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ. Jos seuduilla ootte, mukaan vain.