TUNNUSTUS, KATUMUS JA KEVENNYS

  Minua on muutaman päivän vaivannut polte. Polte on kohdistunut liukulumisuksiin. Polte on vain vahvistunut, kun olen sattunut näkemään parissakin eri ohjelmassa ihmisiä Lapin tuntureilla, ihmisiä Etelä-Suomen metsissä, liikkumassa liukulumikengillä. Niinpä vietin eilen tunnin jos toisenkin netissä hakemassa tietoa noista ihmelaudoista ja niiden saatavuudesta. Osoittautui, että niiden löytyminen hyllyltä on lähes mahdotonta. Kyllä muutamasta paikasta eräänlaisia toki oli saatavilla, mutta ne olivat pitopohjalla varustettuja, eli pohjat oli karhennettu, mutta  karvapohjaisia ei löytynyt. Lopulta tein äärimmäisen ratkaisun: menin Kärkkäisen sivuille. Kunka ollakaan, niin sieltä löytyi. Jopa kolmea eri mallia karvapohjalla varustettuja, jopa Lahdesta. Ajattelin, että en sinne lähde kauppoja tekemään.

  Polte kävi yön aikana kuumemmaksi kuumemmaksi. Mielessäni myllersi kaamea kamppailu. 

  Päivällä lähdettiin Hilpan kanssa kaupunkiin. Kävimme Kauppakeskus Sykkeessä parissakin kaupassa: Eurokankaasta uuden vahakangasliinan keittiön pöydälle ja Clas Ohlsonilta kolme kehystä. Paitsi että juuri tavoittelemamme malli ja koko oli loppu, mutta ne meille tilattiin. Nuo kolme kehystä tulevat Liisan kuville, jotka mustavalkoisina tulostin eilen. Iiriksestä on alakerran käytävällä kolme mustavalkokuvaa noin vuoden ikäisenä, ja pian saa ne saavat seuraa pikkusiskon lärvikuvista. 

  Sykkeestä ajettiin äitiä katsomaan. Olin soittanut aiemmin, kuullut, että viime viikolla hoivakotia kiusannut koronatartuntatapaus oli käsitelty ja toiminta jatkui normaalina. 

  Entisessä kunnossa äiti oli, väsynyt tosin. Ehkä kaipasi unia äskettäin syödyn lounaan päälle.

  Polte ei ollut laantunut, sisäinen kamppailu jatkui kaiken aikaa asioita Lahdessa toimittaessamme. Kun lähdimme hoivakodista, oli piru saanut pikkusormen. Sanoin Hilpalle, että käydään vielä Kärkkäisellä.

  "Mitäs siellä?", uteli Hilppa hieman ihmeissään.

  Minä selitin asian. Sainoin kuitenkin, että käydään mennessä Intersportissa ja XXL:ssä, jos niissä vaikka sattuisi olemaan. No, ei ollut, kuten olin jo tiennytkin. Omantunnon rauhoittamista se vain oli.

  Kärkkäiseltä liukulumisukset löytyivät. Mutta siteet, joita oli vielä eilen viidet hyllyssä, olivat jo loppuneet. Minulle kerrottiin, että uusia on luvattu jo huomiseksi, joten ostin sukset. ANAR HIKING-merkkiset. Siinä ne penteleet odottavat siteitään.

  Kaduttaa. Mutta ihminen on heikko. Tein teon, jota ei voi hyväksyä. On se yhtä helvettiä, että lähistöltä löytyy paikka, missä on valtava valikoima tavaraa vaikka mihin tarkoitukseen. Siellä löytyy tavaraa, mitä ei muista kaupoista Lahdesta löydy. Hintakin on usein edullinen. Sen voin kuitenkin sanoa, että ei hinta minua saa Kärkkäiselle lähtemään. Maksan mielihyvin enemmän, jos saman tavaran saan muualta. Siis on yhtä helvettiä, että lähistöltä löytyy tuollainen paikka, sillä sen omistaja on täysi sanonko mikä. 

  Nyt minua oikeasti kaduttaa. Tein teon, jollaista vastaan olen saarnannut. Olen toitottanut, että pienistä teoista kaikki alkaa, pienet teot ovat tärkeitä. Tässä tapauksessa se pieni teko olisi ollut jättää käymättä kyseisessä kaupassa. Mutta minä menin. Jos olisin toiminut järkevästi, olisin ostanut jostain nettikaupasta. Viikon odotus ei olisi asiaa miksikään muuttanut. Mutta olen aina ollut impulssiivinen persoona; kun jotakin saan päähäni, niin sen pitää tapahtua heti. 

  Kun tunnustamaan aloin, jatkan samalla linjalla. Olemme muulloinkin käyttäneet Kärkkäisen tarjontaa hyväksemme. Nimittäin Lahdesta ei tahdo määrättyjä leluja, varsinkaan ennen joulua, saada mistään. Tai mistään muualta kuin Kärkkäisen massiiviselta leluosastolta. 

  En lupaa mitään. Kuten sanoin, ihminen on heikko. Lupaan kuitenkin tätä päivää tarkemmin pohtia asioita, ennen kuin edes lasken mieleeni mahdollisuutta Kärkkäinen. 

  Vielä tuohon omien saarnauksieni vastaiseen tekoon palatakseni: Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon.

  Sitten kevennykseen. Melko vähän tulee katseltua toosalta kaupallisia kanavia, sekä samalla siellä pöyriviä mainoksia. Sen verran kuitenkin, että olen havainnut olevani onnellinen ihminen. Olen onnellinen siksi, että en juo Novellea, Coca Colaa, Pepsiä, Red Bullia. Eli minun ei tarvitse, heti niitä hörpättyä, ryhtyä hyppimään, pomppimaan, laulamaan, riehumaan, hymyilemään kuin lobotomian läpikäynyt, läiskimään yläviitosia Hilpan kanssa. Koska minä juon, yleensä iltaisin lääkkeen kanssa, monta kertaa testinkin voittanutta Lidlin Saskia kivennäisvettä, voin aivan normaali-ihmisen tapaan vetäytyä kirjan kera alakertaan. 

ELINA 100 - TEEMAVUOSI

  Pitkäksi meinaa käydä aika, kun ei ulos arvaa mennä. Sen verran lenssu vielä vaivaa, että parempi pysyä sisällä, ainakin tämä päivä. Kun lukeminen alkoi kyllästyttää, siirryin koneelle. Selailin kuva-arkistoja, laitoin muutamia kuvia omaan kansioonsa. Kansion nimi on ELINA 100 TEEMAVUOSI. Kesäkuun 18. tulee siis 100 vuotta äidin syntymästä. Joten kohta niitä alkaa tulla, kuvia kevein selvennyksin.

  Loppuvuodesta 1922 äidistä otetut kuvat ovat ensimmäiset, jotka ovat tiensä artkistoihini löytäneet.

 Tässä perhe Karppinen: Isoäitini Emma ja isoisäni Pekka, sekä Elina vasemmalla ja hänen sisarpuolensa Rosemary oikealla. Vuosi on ehkä 1927. Muolaassa lienee otettu.

  Elina ja enoni Olli (RIP) 1939

  Pari kuvaa äidistä biitsillä. Ensimmäinen on otettu ennen sotaa rajan takaa, toinen lienee välirauhan vuosina Päijäntellä, tai ehkä Helsingissä.

  Ylioppilaaksi sotavuosina.

  Hääkuva 1947. En, uskokaa tai älkää, tiedä, missä se on otettu. Osa porukasta on tuttuja, osaa en tunnista.

  Kasvokuva, ehkä heti sodan jälkeen otettu.

Ritva, Emma ja Elina 1950.

  1948 sisko-Ritva opettelee kävelyä. Erkki, Elina ja Ritva asuivat silloin Helsingissä.

  

  Isovanhempani, Erkki ja Elina, eno-Olli sekä Ritva 1948 Lahdessa.

  Ritva, äiti ja minä 1951.

Piskolan pihalla vuonna 1950, luulen. Vasemmalla Jormalaisen Pekka (RIP), vieressään äiti-Elina. Edessä tätini Liisa ja Ritva. Oikealla olevan matroonan saattaa jokunen lukijoistakin tuntea.

  Piskolan pihalla. Mummi Anna, ukki Aleksi, minä äidin sylissä. Muita en tunnista. Vuosi on 1953.

  Vuonna 1954 Piskolan tuvan seinustalla. Haneli Elinan sylissä alhalla vasemmalla, minä tunnistamattoman tytön sylissä oikealla.

Tyylikäs perhe 1955. Vasemmalta minä, Elina, Haneli ja Erkki. Lienee Mikkelissä otettu. Missähän Ritva?

Erkki ja Elina joskus 1950-luvulla.

1950-luvulla Lahden Seurahuoneella otettu kuva. 

1960 otettu kuva Piskolan takapihalta. Seisomassa vasemmalta Amerikan serkku Charlie (Kalle), Erkki, isotätini Elsa ja Lavin Oili, alhaalla tätini Liisa ja Maija, Elina, täti Eila, edessä Ritva, minä ja Haneli.

Perhe Lehkonen 1960.

Heinätöissä ehkä 1960. Vasemmalta Elsa, Rautasen Tyyne, Elina, Maija. Kolme miestä tunnistamattomia.

1960-luvun loppupuolta, oletan. Taas voipi joku lukijoista tunnistaa.

Elina ja Erkki 1960-luvulla.

Piskolan rantasaunalla ukki-Aleksi naiskatraan kanssa. Pari naisihmista jää tunnistamatta, muut ovat tätejäni ja äiti-Elina oikealla. Ajankohta joskus 1970-luvulla.

  Siinäpä sitä. Kuvakirjaa kylliksi. Kunhan teemavuosi etenee, saatan laittaa jatkoa noista vuosista nykypäivään. 

LENSSU

  Minulla ei ole yleensä nuhaa, yskää, kurkkukipua, juuri koskaan. Nyt on. Eilen alkoi kurkku tuntumaan karhealta, nokka vuotamaan normaalia enemmän. Äänikin painui bassoksi. Aloin heti napsia sinkkitabletteja vuorotellen Fluzink (tämä ei ole maksettu, eikä vastikkeeton mainos) suusuihkeen kanssa. Nyt aamulla on kurkku melko oireeton, nokka vuotaa, ääni baritoni. Taidan pitää pari päivää matalaa (basso) profiilia, eli en kovin hikisille lenkeille lähde.

  Tänään oli aikomus mennä tutkimaan, joko jäälle on latuja tehty. Ja mennään myös, mutta en siis ainakaan tänään suksille nouse. Ehkä huomenna, jos latuja on, jos olo ok. 

  Hiihtoladut maastossa näyttävät olevan jo kunnossa, joten kyllä sivakat esiin täytyy kaivaa. Mieluummin me kuitenkin jäällä hiihdellään. 

  Nyt on lunta tullut siihen malliin, että lumikenkäilykin alkaa onnistua. Täytyy, tässä puolipotilaana ollessa, hakea sukset ja lumikenkät varastosta sisään. Karvapohjat täytyy suksista puhdistaa. Ainakin minun lumikenkieni siteet pitää säätää, sillä minulla on nyt käytössä eri kengät kuin viime talvena. Siis eri kengät lumikenkäilyä varten. Tarkoitan lumikenkäkengät. 

  Talvi jatkuu talvena. Talviset harrasteet, hiihto, lumikenkäily, liittyvät päivittäiseen ohjelmaan. Liukulumikengätkin ovat mieihalujeni listalla olleet. Parista sadasta eurosta alkaen niitä näyttää nykyään olevan saatavilla. Nyt on tietysti hyvä talvi liukulumikenkien käyttöä ajatellen. Mutta entä tulevat talvet? Entä tuleva kunto? Lumikengät ovat vuosimallia 1996, suunnilleen. Ne alkavat olla aikansa eläneet. Jos liukulumikengät päätän hankkia, niin lumikenkäily tulee jäämään olemattomaksi. Tämä tietysti puolustaa liukulumikenkien hankintaa. En tiedä. Ainakin pitkään harkitsen, ennen kuin ryhdyn kauppoja hieromaan.

  Tiistaina mentiin katsomaan äiti-Elinaa. Ovella oli lappu, missä kerrottiin, että korotilanteen vuoksi vierailut ovat väliaikaisesti kiellettyjä. Ovi kuitenkin avattiin, ja eräs hoitaja tuli kertomaan, että yhdessä toisen kerroksen hoitajassa oli eilen todettu koronatartunta. Nyt koko henkilökunta testataan ja talossa noudatetaan tarkkoja turvatoimia. Hän sanoi, että kannattaa reilun viikon kuluttua soittaa, kysyä, mikä tilanne on. 

  Odotettavissahan tällainen oli. Ihme kyllä, on kyseessä ensimmäinen todettu tartunta hoivakodissa, missä on kymmenittäin henkilökuntaa, joukossa varmasti keikkaporukkaakin välillä. Tuo tartunnan saanut henkilö oli ollut töissä toisessa kerroksessa, Elina asustaa ensimmäisessä. En osaa enää hänen turvallisuudestaan olla huolissani. Elämä menee, miten on mennäkseen. Olisihan se hienoa, jos kesäkuulle asti jaksaisi, sata menisi rikki. Vaikka ei hänen elämänsä ihmisen arvoista enää ole. 

  Eilen loppui joulu. Meillä. Kuusi vetäytyi jätesäkeissä ulkovarastoon, koristeet ja valot laatikoihinsa,  vajaaksi vuodeksi. Kunnolla siivottiin joulun pölytkin pois. Nyt aletaan hiljalleen odotella, että päivä pitenee. Vajaan kahden kuukauden kuluttua, toivottavasti, ollaan pahnostettu vesikelkka täynnä tarvittavaa mökille, liukulumikengillä tai ilman, ja Saarelan tilan päärakennus puskee savua kahdesta piipusta kuulaalle pakkastaivaalle.  

  Loppuun kuva, jonka Iiris oli napannut joulun aikaan Hilpan puhelimella. Kyseessä ei ole, vaikka niin voisi päätellä, reaktioni joulupukin ilmoitukseen lahjojen tulosta porraseteen. 

VUODEN AVAUS, LOPUN MANAUS

  Vuoden avaus jäi kolmanteen päivään. Nyt se alkaa. Siis blogin kohdalla. Rauhallisesti on alku sujunut. Aivan ensi minuutit olivat tosin rauhattomia. Minä meni näet aattoiltana jo yhdeltätoista petiin. Harvakseltaan ulkona paukkuvat pommit eivät unta loitolla pitäneet, mutta kun vuosi vaihtui, alkoi sellainen räiske, että se herätti. Vartin verran kuuntelin meteliä, sitten rauhoittui. Ja Iiriskin, joka oli saanut luvan valvoa, kömpi meidän makkariimme, missä hänellä oli peti pumppapatjalla. 

  Tiilikaiset lähtivät jo lauantaina kotiinsa. Iiriksellä alkoi sunnuntaina yhdeksältä hänen ensimmäinen luistelukisansa. Ne pidettiin Nummelassa. Kisassa nuoret kilpailivat ikäryhmittäin luistellen salassa pidetyn musiikkien tahtiin improvisoiden, eli eläytymistä arvosteltiin. Osallistujia oli lähinnä pääkaupunkiseudulta, mutta jokusia kuului tulevan mm. Kouvolasta ja Lappeenrannasta. 

  Anna oli lähettänyt meille linkin, josta tapahtumaa voi seurata. Minähän tietysti suhmuroin niin, että livenä ei ehditty Iiriksen suoritusta nähdä. Olin nimittäin viisauksissani päättänyt, että katsotaan lähetys älyteeveen nettiselaimella. Olin edellisenä iltana jo laittanut Google-tilini salasanat valmiiksi. Kun sitten tuli sunnuntaiaamuna aika aloittaa katselu, ilmenikin, että linkin avaamalle sivustolle pitää luoda tili. No siinähän aikaa meni, kaukosäätimen kanssa kanssa käyttäjätunnusta ja salasanaa sorvatessa, pari kertaa hölmöyksissään sölheltäessä, että kun lopulta saatiin lähetys auki, tuli Annalta viesti: "Katoitteko?" Tietysti Iiriksen ikäryhmä, nuorimmat, olivat luistelleet ensimmäisinä! Katselimme siis Iirksen suoritukset myöhemmin, sillä live-lähetyksen jälkeen pystyi kisan tallenteen katsomaan.

  Rauhallisesti Iris luisteli. Vaikka kyseessä oli samana vuonna (2014) syntyneiden ryhmä, näki selvästi, että osa oli harrastanut lajia jo kauemmin kuin viime helmikuussa aloittanut Iiiris. Iiris pääsi kuitenkin ryhmänsä viiden parhaan finaaliin. Se luisteltiin heti perään. Yhtä tyylikkäästi Iiris hoiti hommansa. 

  Paljon on luisteluharrastus muutenkin kuin itse luistelun kohdalla tyttöä muuttanut. Ei puhettakaan, että hän olisi vuosi sitten lähtenyt ilman äitiä johonkin esiintymiseen. Koronarajoitusten vuoksi oli yleisön määrä rajoitettu, ja Iiriksen kaverin äiti vei tytöt paikalle, toimi huoltajana, oma äiti ja isä katselivat kotikatsomossa. Mutta ei tuskaakaan. Iiris on saanut rohkeutta ja omatoimisuutta on tullut älyttömästi.

  Aika paljon vaativat vanhemmilta lasten harrastuksiin kuuluvat asiat. Onneksi vuorotellen kuljetuksisia hoidellaan luistelukaverin vanhempien kanssa. Niin kauan, kun Iiriksellä intoa omaa halua riittää, tulee hän tukea kotoaan saamaan. En kuitenkaan usko, että Anna ja Joni tyttöä väkisin jatkamaan tuuppivat, jos tämän oma into hiipuu. 

  Minulla ei juuri ole Iiriksestä luistelukuvia. Ainakaan sellaisia, joita ilman lupaa voisin jakaa. Laitan tämän Annan lähettämästä leikkaamani otoksen. Se on napattu jostain loppusyksyn esityksestä.

  Sitten lopun manaukseen. On se aika vuodessa, kun kauppojen parkkipaikoilla louskuttaa päivittäin autoja tyhjäkäynnillä. Joissain on kuski odottelemassa kaupassa olijoita, jotkut pörisevät tyhjinä. Aamulenkilläni kävelen usein erään päiväkodin ohitse. Sen edustalla näkee usein myös itsekseen käyviä autoja. Ja ei, ei ole autossa toista lasta, joka saattaisi viiden minuutin aikana ilman lämmityslaitetta paleltua hengiltä. Omaa mukavuutta nämä tyhjänpäiväiset tyhjäkäyttäjät hakevat. 

  Olen asiasta varmaan joka talvi kirjoittanut. Aivan varmasti joudun kirjoittamaan niin kauan kuin sormi näppiksellä oikeaan kohtaan osuu. 

  Tänä aamuna kolasin vajaan kymmenen sentin lumikertymää vastuualueeltani. Jossain välissä ilmestyi kadun laitaan auto, joka jäi moottori käyden odottelemaan jotakuta. Auto oli louskuttanut lähes puoli tuntia, kun kolaaminen alkoi olla lopussa. Ajattelin, että jos se vielä on passissa, kun viimeinen lumilasti on kasassa. niin en malta olla menemättä asiasta kuskille mainitsemaan. Onneksi, kun viimeisen kolallisen jälkeen kadulle kuikkasin, auto oli häipynyt. Onneksi siksi, että mistäs tietää, miten ärhäkkä kuski auosta olisi löytynyt. Ihan ajattelen hammaskaluston ja silmälasien kunnon kannalta. Siis omieni, en hänen. Sitä paitsi tyhmää touhua ja aivan turhaa on ottaa jonkun ympäristökyttääjän manttelia hartioilleen. Paras nieleskellä harminsa. Sitä paisti tiedän, mitä nuo tyhjäkäyttäjät heille asiasta huomautettua sanoisivat. He sanoisivat, että ei, ...kele, muutaman minuutin tyhjäkäynnillä ole paskankaan merkitystä ilmastonmuutoksessa! Sanoisivat juuri sen asian, joka minua korpeaa vielä enemmän kuin itse tyhjäkäyttö. Eli asian, joka varmistta sen, että ihmiskunnan mahdollisuudet selvitä huononevat oleellisesti. Asia on niin, että jokaisen ihmisen jokainen oikein tehty toimi, oli se pieni tai suuri, tarvitaan, jotta Iiris ja Liisa, puhumattakaan heidän mahdollisista jälkeläisistään, voivat elää edes siedettävässä maailmassa. 

  Alkaneelle vuodelle kaikkea hyvää kaikille kaikkeen. Älkää minun lopun manauksistani välittäkö. Mutta älkää myös tyhjäkäyttäkkö autojanne. 

DUPATTUA AIKAA

  Päivällä ryhdyttiin Hilpan kanssa katsomaan Netflixiltä sen ensimmäistä suomeksi dupattua elokuvaa. Tämä leffa, Don’t Look Up, vilisee tähtiä. Ei oikein sujunut, eli kokemus oli musertava. Muutaman minuutin katsomisen jälkeen alkoi tuntua kuin katselisi Ryhmä hauta tai jotakin Iiriksen tujottamaa dupattua esiteinisarjaa. Elokuvahan on komediallinen satiiri, mutta trakikoomiseksi se muuttuu dupattuna. Lienemmekö liian vanhoja tähän uudistukseen. Mutta kun Jennifer Lawrence, Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio haastelevat suomeksi korostetulla puhekielellä eri tahtiin suunliikkeitten kanssa, päätimme, niin tässä kuin mahdollisesti tulevissa dupatuissa leffoissa ja sarjoissa, pitää asetukset suomeksi tekstitetyllä alkuperäiskielellä.   

  Sellaista dupattua tahtoo nykymaailma olla. Sanoja laitetaan ihmisille suuhun, ainakin yritetään.  Somekansa valehtelee. Politiikot valehtelevat, vaikka olisi kai korrektia sanoa, että he puhuvat muunneltua totuutta. Roskalehdet valehtelevat. Ihan luottevana pitämäni mediat, jos eivät suoraan valehtele, niin ainakin vetäisevät sellaisia otsikoita, että ne äänekkäimmät kommentoijat, ne, jotka eivät jaksa otsikkoa pidemmälle lukea, ne, jotka luulevat mediakritiikin olevan olevan saari Kiinanmerellä, saavat vettä myllyynsä. Ja se mylly jauhaa paisuvalla vauhdilla lisää paskaa, jota ei yleensä ylläpidon toimesta moderoida. 

  Joopa joo. Kärttyisä vanha äijä minusta kai alkaa kuoriutua. Uutisiakaan ei jaksa enää katsoa, kun niistä tulee vain ikävä olo, politiikkaa sitäkään vertaa kuin joskus. Jos kengännauha ei kerralla mene kunnolliselle rusetille, alkaa lievempiä kirosanoja kuulua. Puhelimen unohtuminen kauppaan lähtiessä  hattuhyllylle saa älykellon autolle päästyä ilmoittamaan "ei yhteydessä" ja niskan punottamaan. Kun kymmenen minuuttia aamulenkkiä dallattuaan muistaa, että ne pirun lääkkeet, jotka pitää ottaa puoli tuntia aamupalan jälkeen jäivät napsimatta, kiihtyy askel siihen malliin, että seuraavan mäen päällä on pysähdyttävä henkeä vetämään. Kun kävelee Lidliin ja huomaa, että se kolmen asian kauppalappu jäi himaan, eikä muista niistä kuin yhden, niin hyvä ettei paiskaa pipoa lattialle, hypi sen päällä, yrittää kuitenkin, hampaitaan narskutellen, olla kuin ei olisikaan, kaivaa puhelimen, soittaa Hilpalle. Jne, etc, usw, osv. Huolestuako pitäisi? Ei vielä. Iiris ja Liisa, Anna myös, tietty, tulivat tänään. Vaikka desibelirajat rikkovaksi äänten voimakkuus välillä kohoaa, vaikka leluja saa väistellä taidokkaasti, niin ylempänä mainittujen tunnetilojen kaltaista ärtymisilmiötä ei juurikaan esiinny. Minulla on vielä toivoa.

HYVÄÄ TULEVAA VUOTTA, näin ennakkoon, kaikille, jotka ovat nähneet vaivan tämän auki klikata. Muille myös, vaikka he eivät sitä tiedä. 

TASAISTA ON

  Kinkusta on tullut kiusaus (kinkkukiusaus in facto), graavilohi on syöty, papinsilli myös, sienisalaatti on ehtynyt, juuresloota popsittu. Joulusta muistuttaa enää kuusi tällingissään. 

  Perhe Tiilikainen on ollut lauantaista asti koossa Espoossa, me ollaan vietty rauhoittumisen aikaa. Nyt on tosiaan joulun ruoat lopussa, joten vatsakin pääsee rauhoittumaan. Hilppa laittoi jopa eilen puolet maustekakusta pakkaseen. Yritän kaikella tarmollani olla kaivamatta olohuoneen senkistä konvehtirasiaa esiin. 

  Vaikka olen joka päivä ainakin jonkinlaisen lenkin tehnyt, on painoa kertynyt, makkaraa vyötärölle kiertynyt. On tullut aika palata normaaliin, saavuttaa parin viikon takainen elopaino jollain aikavälillä. 

  Tänään käytiin ottamassa talven ensikosketus järven jääpeitteeseen. Vesijärven viimaisella ja häkkäräisellä Enonselällä käytiin pieni lenkki dallaamassa. 

  Pakkanen oli lauhtunut aamun viidestätoista yhdeksään asteeseen, mutta viima oli selemmällä tosiaan aika pureva. Selittää ehkä pilkkihenkilöiden vähäisen määrän.

  Lunta jäällä on muutama sentti. Ei ole vielä kukaan latuja sinne tehnyt. Kysyin jään vahvuutta muutamalta pilkkiäijältä. "Yli 20, mutta alle 30 senttiä", oli vastaus. Moottorikelkan jälkiä näkyi tiuhassa olevan. Ainakin yhdet autonjäljet myös kulkivat kohti Enonsaarta. Ei ole vuosikausiin ollut näin hyvä jäätilanne tähän aikaan vuodesta. 

  Hyvä se on Anttolassa myös. Siellä on enemmän lunta, mutta on ollut myös kovemmt pakkaset. Jäitten puolesta päästään saareen kevättalvella kevyesti. Tai kevyesti ja kevyesti!? Riippuu siitä, kuinka paljon lunta luoja suo. Ja siitä, puskeeko vettä jäälle, kantaako kohva. No, eivät nuo ole esteitä, vaan totuttuja hidasteita. 

  Perhe Tiilikainen on nyt pysynyt terveenä. He tulevat uudeksi vuodeksi Hollolaan. Anna ja lapset kai jo torstaina, Joni perjantaina. Ensi viikolla vaihtuvatkin heillä roolit: Anna palaa duuniin, Joni jää puoleksi vuodeksi hoitovapaalle. Kesällä menee Liisa päiväkotiin, arki alkaa kulkea tutuissa uomissa.

  Tätä vuotta on niukasti tähteellä. Äkkiä meni 2021. Niin meni, ettei meinannut läyhkeessä koronaa huomata. Ei ennen kuin näin loppuvuodesta, kun Joni altistui. Kuulin myös eilen, että  seinänaapurissamme on ollut tartunta. Äiti ja kaksi pientä lasta siellä asuu. Nyt on karanteeni ohi. Eli läheltä, sekä fyysisesti, että lähipiirin näkökulmasta, on tauti hiponut. Luultavaa on, että se tulee vielä jossain muodossa podettua. Toivottavasti oireettomana, tai ainakin ilman sairaalatarvetta. 

  Hämärtymään taas rupeaa. Ei montaa kukonaskelta ole vielä päivä jatkunut. Mutta kunhan malttaa maaliskuuhun, niin alkaa olla tunnelmat toiset. Ja maltetaanhan me. Maltetaan, kun ei asioita voi muuttaa.

  Laitetaan loppuun vielä muutama kuva järveltä. 

Messilässä lasketellaan täyttä päätä.

Hilppa terhakkaan alkumatkasta...

...ja arktisen viiman koetteleman kotvan kuluttua.

TAULUJORINAA, eikäku....

  Joulutarinaa. Kuten Rautavaaran Tapsa muinoin lauloi, tämä tarina on tosi.  

  Olen aiemmin olen kertonut, että meillä vatsatauti jylläsi kunnolla. Kaikki sen potivat, paitsi Iiris. Eikä siinä vielä kaikki. Alkuviikosta Joni, toivuttuaan juuri vatsapöpöstä, sai kuulla, että hän oli tiistaina altistunut koronalle. Anna ja lapset olivat meillä, joten he eivät olleet mahdollisesti Jonin saamaan taudin vaikutuspiirissä olleet. 

  Jouluaatostamme tuli siis Joniton. Vaikka kahdesti rokotettuja altistuneita ei karanteeniin laiteta, niin ohjeiden mukaan Joni vältteli turhia kontakteja. Aika ankea aatto hänelle tuli. Yksin asunnossa, joka on huppuun peitellyssä talossa, ja jonka ikkunat on peitetty vanerilla. Onneksi on videopuhelut olemassa!

  Eilen oli Jonilla iltayhdeksältä koronatestissä. Tulos tuli aamulla. Negatiivinen! Anna ja Lapset lähtevät iltapäivällä kotiin. Saavat taas Aijan auton käyttöönsä, tulevat uudeksi vuodeksi tuomaan sen takaisin. 

  Hautausmailla käytiin jo aaton aattona.  Eilen Anna ja lapset poikkesivat Lahdessa Aija-mummin  luona. Sieltä jo Iiris soitti minulle. Kysyi, että onko lahjat jo tulleet? Hänelle oltiin kerrottu, että pukki ei koronan vuoksi pääse käymään. Kerroin, että joulu-ukko laittoi tekstarin, kohta ovat lahjat täällä. 

  Aatto sujui hieman haikeasti. Lapset olivat tietysti riemuissaan joulupukin tuomisista. 

  

  Joulupöytä oli lahjaseremonian jälkeen vuorossa. Perinteistä sapuskaa, hyvää oli. Varsinkin täytyy tähdentää, että erittäin hyvin ja huolella poimittuja sieniä oli sienisalaattiin päätynyt. No, ehkä lopputuotteen oivallisuudesta menee ripaus ansiota myös Hilpalle. 

  Melko tanakalla ololla sitä joutui illalla sänkyyn vyörymään. Osansa lienee iltakahvilla ja konvehtirasialla. 

  Aamulla kertoi Foreca, että Hollolassa -16, tuntuu kuin -24. Lähdin uhmaamaan kylmyyttä. Itse asiassa ei tuntunut missään. Ennusteesta poiketen tuuli oli olematonta. 

  Nyt ulkona satelee pakkaslunta. Liisa nukkuu päiväunia. Aija tulee kohta hakemaan Annan ja lapset Lahteen. Sieltä he myöhemmin palaavat hakemaan tavaransa, lähtevät kohti Espoota. Onneksi Aijalla on tilava auto!

  Kunnon talvisäässä jatkuu vuosi loppuun asti. Me vedetään henkeä. Pian pari viikkoa on ollut melkoista pyöritystä. Kun vajaan viikon kuluttua Tiilikaiset taas tulevat, on latautuminen jo hyvän aikaa sitten tapahtunut. Mutta pliis: ei enää pöpöjä! No, ei niitä kukaan tahallaan kanna. Ainakaan meidän lähipiirissä.