METSÄÄN

  Eilen palattiin Anttolaan. Viisi päivää oltiin poissa. Hyvin oli Saarelan plantaasi pärjännyt ilman meitä. Ei ihme; mihin kummaan luonto ihmistä kaipaa? Se on itsekeskeistä luuloa, ihmisen tarpeellisuus. Mutta se siitä.   

  Aamulla toimeuduin metsään, sillä korviini oli kantautunut tieto siitä, että vähän sieniä on ilmestynyt. Minä siis aamukasteiseen metsään heti seitsemän jälkeen. Olisin lähtenyt jo hieman aiemmin, mutta piti haalia sienikori ja -veitsi, hirvikärpäsenestopipo (sellainen tiukka ja pitkä, joka peittää kunnolla korvat ja ylettää niskaan), sekä tarkastaa veneen bensatilanne. Bensaa ei tarvinnut tankata, joten porhalsin matkaan. Puolen kilsan päässä, Kummelisaaren kohdalla, loin katseeni alas, kirosi, tein uukkarin. Oli unohtunut puutarhakengät jalkaan. Ei sienimies metsään mene ilman saappaita, joten eiku hakemaan.

  Lopulta pääsin tutuille mestoille. Aina yhtä rauhoittavaa on kuusikossa astella aamuauringon valaistessa matalalta.

  Kuusikkoa kolusin ensin herkkutatit mielessäni. Jokusia löysin, suurin osa niistä jo joko matoisia tai suorastaan "räjähtäneitä". Oli joukossa malliyksilöitä myös.

  Hiljalleen siirryin koivikoihin kanttarellejä etsimään. Muutamassa paikassa kävin, hieman löysin. Samoin vähän vaaleaorakkaita. Ja hirvikärpäsiä. Kaksi elinvoimaista populaatiota kohtasin. Kun sellaisen kanssa yhteen sattuu, menee hetki muussa puuhassa kuin sienien tiiraamisessa. 

  Reilu kolme tuntia kesti kesän ensimmäinen sienireissu, kaik' venematkoineen (n. 20 minuuttia). Tulos oli tällainen:

  Huolestuttava havainto sienimetsässä oli se, että kanttarellejä ei näytä olevan lisää nousemassa. Tatteja kyllä varmaan vielä tulee. Rouskuja en bongannut ainoaakaan. Se ei vielä kerro oikeastaan mitään; niitä voi tulla, voi olla tulematta. Torvisieniäkään en havainnut. En niitä kyllä edes etsinyt, en niille ominaisilla kasvupaikoilla käynyt. Sama juttu kuin rouskujen kanssa: voi tulla, voi olla tulematta. Mutta se, että pieniä kanttarellinalkuja ei näkynyt, voi merkitä sadolle huonoa. Vaikka ihmeitäkin on saattaa tapahtua. Millä tuulella luontoäiti sattuu olemaan. Toivoa en ole nakannut minnekään. Sienikausi on vasta alussa.

  Kannattiko kolmen tunnin metsäsessio ja 9000 metsäaskelta putsattuna tällaisen saaliin vuoksi?

  No kannatti! Olisi kannattanut, vaikka ei sienen sientä olisi ollut tuomisiksi. En olisi ensi yönä unta saanut, jollen olisi käynyt tilannetta tutkimassa. Sitä paitsi 9000 askelta aamuisessa metsässä on ihan sinällään matkan väärtti.

  Tänään ja huomenna on poutaa, aurinkoistakin. Illalla laitetaan naapurin kanssa ahvenverkot veteen. Muikkuverkot jätän vielä naulaan. Onkohan muje kateissa, kun ei Kiukuanselällä tai Reissalmella näkynyt aamulla jatan jataa? Tähän aikaan vuodesta on noilla paikolla yleensä ollut kohoja ihan pujotella asti. Ehkä ensi viikolla käyn luotailemassa, josko muikkua jossain olisi.

  Huomenna on hyvä keli, kuten äsken jo mainitsin. Me lähdetään ip. veneellä käymään tuttavien mökillä. Se on Mikkeliin menevän venereitin varrella Lepänselän jälkeen, Louhiveden itäpäässä. On ollut puhetta tapaamisesta, ja nyt on vielä otolliset kelit ajella. Illatkaan eivät vielä tummu kovin aikaisin. Tosin ei me kylässä edes hämäriin aiota olla. Aikamme jutellaan, usmuutetaan takaisin. 

  Hilppa on säilönyt kurkkuja. Huuteli juuri, että homma alkaa olla tehty. Eli minä kampeudun kahvinkeittoon. Meille päiväkahviaika on silloin, kun sattuu sopivasti käymään. Ja jos ei käy, pistetään käymään. Ei mitään tietysti käymään oikeasti laiteta. Ne vähän akolholit, mitä nykyään kuluu, ostetaan laillisesti. Mutta kahviaika pidetään viimeistään silloin, kun tiettyä hammasta alkaa vihloa. Tänään ei onneksi ole ehtinyt edes oireilla, kahvihammas.

ELÄMÄÄ JÄLKEEN ESPOON

   Pari päivää oltiin Espoossa lapsien kanssa, kun Anna ja Joni pitivät ansaitun vapaan ja viettivät Annan synttäreitä Porvoossa hotelli Runossa. 

  Hyvin sujui yhteiselo. Kilttejä ovat Iiris ja Liisa. Ja hyvin nukkuivat yönsä. Iiris on jo iso tyttö, osasi opettaa meille epätietoisille monia arkipäivään kuuluvia asioita perhe Tiilikaisen taloudessa. 

  Tässä Iiriksen ottama kuva. Anna sanoi siitä, että me ollaan Liisan kanssa ihan saman näköisiä. Minä siihen, että niin ollaan, paitsi että Liisalla on lasit. 

  Eilen palasivat Anna ja Joni ennen puolta päivää. Me pian suunnattiin nokka kohta Hollolaa. Täällä ollaan keskiviikkoon asti. Hilpalla on silloin aamulla silmälääkäriaika. Sen jälkeen Anttolaan käy matka. 

  Tämä on pisin aika, kun ollaan pois saaresta tänä kesänä. Ainakin tähän mennessä pisin. Peräti viisi yötä. Eli ollaan lomalla saaresta. Koska näinä aikoina ei arvaa mihin tahansa lomailemaan matkustaa, niin järkevää lomailla tyttären luona ja kotona. Olisivatpa kaikki yhtä nerokkaita, niin monilta tartunnoilta ja altistuksilta olisi säästytty.

  Tänä aamuna siivottiin. Kerran kesässä on ihan asilallista koti siivota. Luultavasti seuraava siivous osuu jonnekin loka- marraskuun vaihteeseen. 

  Pientä tavarahankintaa, kirjastokäyntiä, apteekkiasiointia, äidin moikkaamista, näitä kuuluu lomaohjelmaan. Niistä osa suoritettu, osa jää huomiseksi. 

  Kun tämä kotiloma saadaan pidetyksi, mennään saareen lomalle. Siinä mielessä lomalle, että kalenteri on tyhjä. Onnellinen tilanne, tuo kalenterin autius. Liiankin? Kai, koska minä olen tänään yrittänyt saada sinne paria tapahtumaa liitetyksi, mutta ei ole onnistunut. Pitää olla kalenteri blankkona. Kyllä se sujuu, mutta ne muutamat tapaamiset sinne vielä jossain välissä ilmaantuvat. 

  Äsken sain ensikäden tietoa Anttolasta. Tietolähteeni oli tänään kerännyt hieman kanttarellejä ja jokusia herkkutatteja. Se tietää sitä, että meikäläisen tekemiset ovat selvillä. Kun saareen päästään, kotiudutaan, niin viimeistään torstaina suuntaa Peppe vanhoille sienimestoille, Eikä siinä pieni sade ole edes hidaste. Iso, tai vielä isompi, voi laittaa suunnitelman uusiksi.

  Mustikoita ei mennä enää yrittämään. Sama asiasta perillä oleva taho, joka kertoi vähän sieniä löytäneensä, sanoi, että hän ei ole viitsinyt pieniä ja huonosti varrestaan irtoavia marjoja enää hamuta. Jos tämä mies nostaa kätensä mustikoiden suhteen, niin meidän harrastelijoiden kannattaa pysytellä poissa marjamättäiltä. Ainakin noilla seuduilla ei ole asiaa tyhjää lähteä hakemaan. Mutta iloinen olen sieniviestistä, veti ihan suuta hevosenkengälle. Viis hirvikärpäsistä, metsä kutsuu! 

  Hyvin joutaa metsän anteja etsimään, kun ei muutakaan ole. Ei kesken, ei suunnitelmissa. Vesomista on, muutakin, mutta ne ehtii tehdä vaikka sitten, kun kurkiaurat ja hanhiparvet pimentävät taivaan. 

  Klikkasin auki Forecan sääennusteen. Kymmenen päivän kartalla on vesipisaraa lähes joka päivälle. Ainoastaan torstai ja perjantai näytävät poutaisilta. Lämmintä on kyllä sopivasti, kahdenkympin pintaan. Saattaa olla, että sateen sekaan joudun kerran jos toisenkin metsään menemään. Mutta jos herkkutatteja on alkanut nousta, on ne haettava pikaisesti pois. Kavavat näet nopeasti, matoisiksi tulevat vielä nopeammin. Sato pois, kun sen aika on. 

  Rouskuja ei tietolähteeni ollut bongannut. Nekin tulevat nopeasti. Tuurilla olen näihin aikohin muutamana edellisenä kesänä saanut kerättyä vuoden tarpeen. Saa nähdä, millaiseksi tämä kuuma kesä osoittautuu. 

  Loppuun viime kesän meininkiä. 

20. heinäkuuta:

31. heinäkuuta:

8. elokuuta:

  Taitaa jäädä haaveeksi. Ja jää myös.

KESKEN JÄI, MUISTELOT ANTTOLASTA

  Aamu Espoossa on kulumassa kohti päivää. Lapset, jotka saimme ajallaan nukkumaan ilman ongelmia, ovat heräneet. 

  Minä nousin normaaliin aikaan, n. 5:45. Hammas- ja naamapesun jälkeen keittelin kahvit. Hieman hakemista oli vieraassa paikassa, mutta kaikki kelvolliseen aamupalaan tarvittava löytyi yrityksen ja erehdyksen kautta. 

  Aamutouhujen jälkeen olo huusi liikuntaa. Eilen tuli nimittäin syötyä pitsaa, mudcakea, jäätelöä, sekä Iiriksen tyrkyttämiä karkkeja siihen malliin. 

  "15 astetta näytti mittari, puolipilvistä, muutaman sekuntimetrin tuuli", havainnoin, pukeuduin kelin vaatimalla tavalla, suoriuduin ulos.

  Hieman on ympäristö tullut tutuksi aiemmilta käynneiltäni. Lähdin kulkemaan Pitkäjärven rantaa myötäilevää kuntorataa. 

  Päädyin lopulta Urheilukeskuksen luo, jatkoin katuja pitkin takaisin. Kun katselin opasteita huomasin, että Niilokin täällä varmaan viihtyisi, sillä ei ole pitkä matka Greendaleen! Suunnilleen tunnin lenkin kävelin. Kun palasin (7:25), olivat Iiris ja Liisa jo heränneet. 

  Kävellessäni tuli mietiskeltyä Greendalen ohella, myös torstaista tapaamista kaimaani Koistisen kanssa. Asioita tuli muisteltua, vanhoista puhuttua, mutta paljon jäi puhumatta. Vaikkapa Ahos-Ritistä olisi ollut paljon muistamisen arvoisia juttuja, muistoja, joita verestää. Ehkä toinen Pertti toiselle muutamia uusiakin episodeja olisi voinut jakaa. 

  Kun poistuin Anttolan neliöistä 1973, tapaamiset ja yhteiset jutut Riston kanssa vähenivät lähinnä kesäisiin tapaamisiin, mutta ystävyys säilyi aina hänen valitettavaan poistumiseensa saakka. Siitä kuitenkin ole itselleni vihainen, että en vaalinut ystävyyttä paremmin. Useammin olisin voinut Ristoon olla yhteydessä, kysellä kuulumisia, kuunnellut mahdollisia murheita. Vaikka ei Ritu varsinaisesti murheiden jakaja ollut. Paremminkin perisuomalainen sisimpään kätkijä.

  Kun hieman porinoissamme torstaina Ristoakin sivuttiin, sanoi Koistis-Pertti, että kun sinä lähdit muualle, tuli minusta ja Ristosta hyvät ystävät. "En ollut kuitenkaan hänelle samanlainen ystävä kuin sinä" jatkoi kaima. Niinpä niin, meidän ystävyytemme alkoi kansakoulun 1. luokalta. Viimeistään siitä, kun laulukokeessa vetelimme duettona "Pientä nokipoikaa!" Se oli minulle, melko kelvottomalle laulajalle, valtava tuki. Riston kyvyt saattaa moni vieläkin muistaa Anttolan kylillä, jos muuallakin, kajahtaneesta "Saarenmaan valssista! tai "Suhmuran Santrasta". R.I.P. RITI!

  Muutakin ehdin aamulenkillä arssinoida. Muistelin, että ei pienessä pitäjässä tarvinnut olle kovin kummoista titeliä, kun pääsi kylän merkkihenkilöiden joukkoon. Sai samalla vaikutusvaltaa moniin asioihin. Tällaisia olivat mm. ja itseselvyyksinä kunnanlääkäri ja apteekkari. Opettajat, kauppiaat, myymälänhoitajat, pankkikonttorien johtajat, vähänkin merkittävät yrittäjät (joita ei tungokseksi ollut, kun Koistisen kauppa taisi olla kunnan suurin työllistäjä, tai sitten Korpikallion saha), metsäyhtiöiden silmäätekevät, ainakin nämä olivat "merkkihenkilöitä". Muistelen, että lääkäri ja apteekkari eivät kuitenkaan kovin aktiivisesti mihinkää asioihin vaikuttaneet. 

  Oli Anttolassa tietysti poliittistakin elämää. Teinivuosinani olin kuitenkin sinisilmäinen ja naiivi nuorukainen, joka kulki politiikan suhteen aika lailla laput silmillä. Vasta lähempänä kahtakymppiä alkoivat silmät ja mieli aueta ymmärtämään erilaisia poliittisia suuntauksia. Varmasti musiikin ja muutaman hyvän kaverin kautta. 

  Se, mitä tässä sanoa yritän kuuluu: Minun muistoissani 1960-luvun loppupuolisko oli Anttolassa politiikkavapaata aikaa. Siinäpä näette, kuin lapsukainen silloin olin. 

  Loppuun laitan kuvan Ritistä sellaisena kuin hänet minä ja moni muu muistaa. Kuvan on Eerikäisen kaimaani ottanut, ainakin minulle joskus lähettänyt.

  Vielä otos vanhempieni jäämistöstä. Kuvassa noita "merkkihenkilöitä" ja kunnan johtoa. Kuvan ottajasta ei ole tietoa.

TAPAAMINEN

  Tänään kävi vieraita. Tuttuja vieraita. Toinen tutumpi toistaan. Kävivät nimittäin Koistisen Pertti ja vaimonsa Anna-Maija. Kaima on tietysti se tutumpi, Anna-Maijan olin vain kaksi kertaa aiemmin tavannut. Niin Pertinkin viime vuosikymmeninä. Mutta 1970-luvun taitteen molemmilta puolilta on sitäkin enemmän yhteisiä muistoja, joten juteltavaa piisasi. Piisasi siihen malliin, että lähes nelituntisen visiitin aikana en muistanut edes yhtä kuvaa ottaa. Kun vieraat autolle Potinlahteen kuljetin, kaimaani asiasta huomautti, joten puhelimen kameralla yritin korjata, mitä korjattavissa oli. Eli tässä Anna-Maijan luurillani nappaama otos. Kuvassa vanhat kaverukset. Muistin virkistykseksi: Oikealla on Pertti ja vasemmalla Pertti.

  Anna-Maija kävi Avokkaassa tietysti ensimmäistä kertaa. Joten oli ilo toivottaa Anna-Maija Saarela tervetulleeksi Saarelaan. Tässä pariskunta.

  Oli tosiaan mukava tarinoida. Aika kului kuin siivillä. Anteeksi klisee, mutta kun se kului. Meillä kaiman kanssa riitti muistoja Anttolan vanhoista tutuista, samaten pieneen pitäjään mahtuneesta originellien persoonien ja hyvässä mielessä "kylähullujen" suuresta joukosta. Ei ole enää sitä määrää tasapaksuuntuneessa maailmassa noita elämänrikastuttajia. Sanonpahan vaan, vaikka en isommin vanhoja aikoja takaisin halaja. 

  Anna-Maija ja Hilppa olivat tietysti noita juttuja jo kuulleet, joitain kyllästymiseen asti. Hilppa oli jokusia kylän persoonista ehtinyt jopa tavata. Ehkä eivät rouvat ihan kaikkia olleet kuulleet, sillä välillä olivat ilmeet ja päänpudistukset sen mallisia. No jaa, ne taisivat ilmeet vaihdella silloin, kun me kaiman kanssa muisteltiin omia törttöilyjämme. 

  

  Tietysti muustakin puhuttiin. Sivuttiin koronaa, sen myllerrystä Ruotsissa ja Suomessa. Puhuttiin menneisyydestä, puhuttiin nykyisyydestä, puhuttiin tulevaisuudesta, noin yleisellä tasolla. Ohessa tuli Anna-Maijaan hieman paremmin tutustuttua, kun hän kertoi hieman taustastaan ja työurastaan.

  Urat ovat takana, meillä kaikilla, sillä vieraammekin ovat eläköityneet. Anna-Maija ottaa tosin vasta ensimmäisiä varovaisia askeleita eläkeläisen elontiellä. Sitä polkua on hän tallannut vasta viisi päivää! 

  Tehtiin päätös, lupaus, mikä lie, että koska pariskunta tästedes tulee useammin käymään Suomessa ja viettää täällä pidempiä aikoja, niin tapaamisia jatketaan. Me sanoimme, että kun sopiva hetki tulee, niin täällä on aitta odottamassa yövieraita. Olisi se jo aitan mielenterveydenkin kannalta hyvä, jos siellä joskus nukuttaisiin. Ei tuntisi poloinen itseään syrjityksi. 

  Täytyy taas ihmetellä sitä, kuinka vanhojen kavereiden tapaamisissa sujuu juttu kuin tanssi. Minulta jopa paljon paremmin, tämän voivat tanssitaidostani perillä olevat todistaa. Vaikka vuosien, jopa vuosikymmenten väli on tapaamisilla, niin juttu jatkuu kuin vasta eilen olisi erottu. Siitä ilmeisesti tunnistaa ystävän ja sielunveljen? 

  Huomenna lähdetään muutamaksi päiväksi pois saaresta. Kahden rokotteen turvin levollisin mielin suunnataan kohti koronan piinamia seutuja. 

  Loppuun yksi jostain aivojen poimuista päivänä erään mieleeni putkahtanut kysymys: Koska kapellimestari on orkesterin johtaja,  niin onko johtava kirurgi skapellimestari?

LASIT ONNELLISESTI SIJOILLAAN

  Toinen kerta toden sanoo. Tällä kertaa se riitti. Onneksi ei tarvittu kolmatta. Lasit kulkivat nyt ehjinä saareen, menivät jopa paikoilleen kokonaisina. Hyvä niin, sillä en suin surminkaan halaja lempinimeä "Lasinmurskaaja-Peppe".

    Kävin siis uudet ikkunat Mikkelistä noutamassa. Ajoin veneellä kymmeneksi Hanelille. Sieltä usmuutimme Katriinan kanssa kaupunkiin. Katriinalla oli 11-12 autokoulussa ajotunti. Minä sillä aikaa kävin ostamassa oveen saranat ja salvat, jotain muutakin pientä, sekä hain Lasi-Sarangilta ikkunat. Sain paljousalennusta: ekat kustansivat 108 €, toiset tasan 100 €. Kanta-asiakkuutta ei sentään tarjottu. 

  Hanelin rannassa laitettiin lasit veneeseen. Pystyyn. Eilen vasiten rakentamaani "vakkiin". Melko tuulettomassa kelissä tulivat ruudut sievästi omaan rantaa. Naapurin Hannu tuli sovitusti kantamaan ikkunat veneestä rikospaikalle. Oli tarkoitus laittaa ne samalla paikoilleen, mutta ei laitettu. Vaikka tilasin ne mielestäni väljällä mitalla, niin ristimitta aukoissa heitti kuitenkin niin paljon, että talttahommiin jouduin. Hilpan kanssa ne kovan onnen lasit lopulta saatiin, muutaman sovituksen jälkeen, asettumaan minne ne kuuluvat. 

  Koska huomiseksi on lupeissa sadetta, ryhdyin vielä laittamaan ovea heilumaan. Laitoin myös. Siellä ovat, ikkunat ja ovi, antaahan sateen pieksää, länsituulen voimalla ropista. Ei kastu kengät kuistilla!

  Siksi juuri oven laitoin, että ei kastu kengät, eikä myöskään kenkien käyttäjä Peppe, joka aikoo sateelta suojassa rakennella huomenna kuistin väliseinän loppuun, sekä maalata sen. Myös aikoo Peppe, yhä sateen suojassa, finistellä kuistia sisäpuolelta. Eiliset talttailut ja muut ikkunoiden asennuksen vaatimat toimenpiteen vaativat listaa ja maalausta. 

  Keskiviikkona voin laittaa väliseinän liukuoven liukumaan.  Oven ikkunaan tällään vielä listat. Muuten, sen oven ikkunan leikkasin särkyneitten lasien isoimmasta palasesta. Jotain hyvää sentään. Vaikkakin aika kallis ovilasi, 15 x 80 senttiä, 108 euroa. Eri senttejä nuo ovat, kuin euron sentit. Joskaan sillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Kumpahan mainitsin. 

  Yllä luetellulla työtahdilla voimme tyytyväisinä vastaanottaa torstaina tulevat vieraat. Vaikka ei meillä tarkoitus ole vieraita pienellä kuistilla istuttaa. Kahvitellaan joko pihalla tai verannalla. 

  Hanelikin saattaa tulla Koistis-Perttiä morjenstamaan. Tänään, muistaessani, hänelle asiasta kerroin, kutsuin joukkoon.

  Nyt on kutakuinkin takki tyhjänä. Aamuseiskasta iltaseiskaan suunnilleen on tullut puuhattua. Mikkelissä käynnin lasken ihan täydeksi puuhaksi. Siispä lopettelen. Laitan vielä, todisteeksi siitä, että omiani haastanut, kuvan päivän saavutuksista.

Ja vielä toisen, sillä ensimmäisestä ei näy kuin toinen ikkuna.

HUONOT PÄIVÄT

  Huonoja päiviä tulee kohdalle joskus. Se on väistämätön tosiasia. Eilen oli yksi sellaisista. Ihan mukavasti päivä alkoi. Aamulla lähdettiin Mikkeliin, haettiin peräkärry Hanelilta mukaan. Mikkelissä tehtiin tarvittavat hankinnat, käytiin mm. Lasi-Sarangilta kuistin ikkunat hakemessa. Siellä kävi niin, että lasit eivät olleet valmiina, vaikka asiasta maanantaina puhelimessa sovittiin. Oli unohtunut, siirto pienestä taskuvihosta isoon tilausten vihkoon. Ei se päivästä huonoa tehnyt. Viidessä minuutissa lasit oli leikattu ja nostettu kärryyn. 

  Päivä huononi oleellisesti, kun päästiin Maljalantielle. Se on saatanallisessa kunnossa. Ei ole koko kesänä lanattu. Ei ole vissiin voinut, kun ei ole satanut. On kyllä sellaista "nimismiehen kiharaa", että en ole ennen kohdannut! Vaikka ajoin hiljaa, kävi huonosti. Olivat lasit paskana, kun Potinlahdessa kuomun avasin. Vaikka superlonpatjojen päällä lasit makasivat. Olivat päässeet kiinnityksistään liikkumaan, ja ujuttautuneet eteenpäin. Koska patjat eivät olleen kärryn pituisia, niin lasit olivat lopulta olivat yltäneet suojaamattomalle alueelle ja rikkoutuneet. 

  Oma vika. Ei olisi pitänyt lainkaan lähteä soratietä yrittämään, vaan tuoda lasit veneellä Anttolasta. Hyvä jälkeenpäin näin todeta. Mitäs se Konstan pylkkerö sanoikaan jälkiviisudesta?! 

  Kyllähän se otti pattiin. Hermoja kokeili. Johti siihen, että meille meinasi Hilpan kanssa tulla verbaalista kädenvääntöä. Tai tulikin, jos rehellisiä ollaan. 

  108:n euron tappio häverikistä koitui, plus päälle uusien noutamisesta muodostuvat kustannukset. Ja hermojen rassaus. Ja aivokapasiteetin kulutus, kun pohdin, mitä jatkossa teen.  

  Pohdinnan tulos on seuraava: Tilasin uudet lasit, maanantaina haetaan ne Hanelin kanssa, kun hänellä on muutakin asiaa Mikkeliin. 

  Pleksiä mietiskelin myös, mutta huono puoli on, että on herkkä naarmuuntumaan pyyhittäessä. Ei ole kivaa, jos kuistilta täytyy katsella sumeaa maisemaa. Kalliimpikin pleksi on, tuplasti. Ei hinta olisi ollut este, mutta tuo naarmuuntumisalttius oli. Kyllä naarmuutumatonta pleksiäkin olisi kai saatavissa, mutta sen hinta menee jo yli budjetin. Jopa yli budjetin, mitä ei edes ole laadittu. Samoin sellaisen tavaran saatavuuskin on hankalampaa ja vie aikaa. Niin pysytellään 5:n millin lasissa. Nyt ne tuon sitten veneellä kyliltä. Jos maanantaina on älytön tuuli, jätän lauttauksen tyynempiin päiviin.

  Eilen päätin, että teen kuistin oven itse. Se tuntuu parhaalta ratkaisulta, edullisimmalta myös.  Niinpä usmuutin aamulla sahalle. Ostin paneelia ja 25 X 50 soiroa ovea varten, sekä 19 X 145 ja 19 X 95 höylälautaa pilarien ympärille ja listojen tekemistä varten. 

  Kun puutavara oli sateensuojassa, ryhdyin hommiin. Ei ollut paras päivä taaskaan. Oven askartelu vinoon ja yläpäästään eri levyiseen kuin alapäästään olevaan aukkoon, joka pitää ristimitta vitsinä, raavitutti päänahkaa. Aikansa kun nuhjailin, niin jotakin tuli näkyvää. Kai siihen jokinlaisen sateensuojan saan tehtyä. Soveltaa vain pitää, mittaeroja puolittaa, hieman hämätä, konstia käyttää. Kehotan kuitenkin mahdollisesti paikalla loppukesästä käyviä pidättäytymään kommenteista.

  Siihen se pitäisi ovi sovittaa.

  Ovi, joka on jo hahmollaan, eli paneeleita vailla. Kehikko piti tehdä aukkoon sopivaksi välillä mallaten. Kyllä se siihen jotenkin passaa.

  Vähän meinasi tänäänkin meidän pienperheessä äänet kohota, kun suunnittelin uusien lasien tietä saareen. Nyt on jo seesteisempää. Saunottu on, Hilppa duunaa pitsaa. Minä kirjoittelen. Emmerdalea odotellaan. 

 

  Sekin on tehnyt näistä parista päivästä huonoa, että ei sada, vaikka asiaa ammattiennustajat vettä lupaavat. Eilen tuli kokonaista 7 milliä, eli ei mitään. Tänään pariin otteeseen ripotti muutaman pisaran. Pahimoilleen, jotta piti sirkkelit käydä peittämässä. Olen heittänyt toivoni sienien suhteen. Tai voi niitä jostain löytyä. Sadetta on tullut aika lähelläkin paljon enemmän kuin täällä. Mikä tietysti ei ole välttämättä kovin paljon. Täytyy ehkä mennä metsää edemmäs sieneen (uusi etelä-luoterilainen sananlasku). 

  

  Huomenna mennään Kihuille: Mennään autolla, vaikka tenhotin aiemmassa blogissani, että veneellä mennään, jos ei sada, autolla ei mennä missään olosuhteissa. Ei pitäisi tenhottaa! Nyt mennään autolla siksi, että palautetaan Hanelin kärry. Se on ensimmäinen kerta, kun reinkarnaation kokeneeseen Kihu-tapahtumaan mennään autolla. Ja viimeinen. Ehkä. 

  Pitsa alkaa tuoksua, kello lähestyy kuutta, kirjoitus syöksähtää bittiavaruuteen ilma isompia oikolukuja. 

  Paitsi että laitan kuvan suojatusta työasemasta, sillä se on aika taiteellinen.

KORONAKISAT, ISOMMAT KUIN NUORUUDESSA

  Kisat Tokiossa ovat hyvässä vauhdissa. Ja korona myös. Ei urheilijoissa, tai ylipäätään maiden joukkueisiin kuuluvissa, ole kovin laajasti koronaa ilmennyt. Tokion positiiviset tartunnat taitavat kuitenkin olla ennätyslukemissa. 

  Ei ole minua vielä olympiahuuma tavoittanut. Netistä katson aamuin illoin, mitä kisoissa on tapahtunut. Ehkä, kun yleisurheilu alkaa, tulee tv myös avattua?

  Pienempiä koronakisoja pidettiin poikain kera 1970-luvun alussa. Yleensä areena sijaitsi Mikkelissä, Laajalammen alueella, Ruohusen omakotitalossa, osoitteessa Pannut. 1. Joskus joku pienimuotoinen myös meillä Anttolassa. Ne olivat kisoja, missä doping oli sallittua. Erityisesti valko- ja punaviini, sekä Champion olivat suosittuja. Punaisista Rioja Tinto ja Egri Bikavér löysivät tiensä kerkeästi kisapaikalle, valkoisista Magyar sekä Feteasca olivat hyvin edustettuina. Joskus saattoi pelilaudalla olla läikähtäyttä viiniä niin, että lyöjän oli arssinoitava vesiliirron vaikutusta suoritukseen. Niissä kisoissa ei kukaan saanut tartuntaa. Jälkitautikin usein ehkäistiin vanhalla konstilla. Ne olivat erilaiset koronakisat. Mutta onhan vettä virrannut Urpolanjoessa näiden kisojen välillä melkoinen määrä.

  Tänään on vielä hellelukemia mittarissa. Illalla pitäisi alkaa sade, ainakin pieni ripotus. Lämpötila painuu lähelle kahtakymmentä, pysyttelee niissä lukemissa jatkossa. Vettä tulee monen päivänä peräkkäin, joskaan ei mitään kaatosateita. Mikäli ennusteisiin on uskominen. Toivo on luottamusta suurempi, pakko sanoa. 

  Huomenna ajetaan Mikkeliin. Viikon eväät pitää ostaa, käydä kuistin lasit Lasi-Sarangilta. Jotain pientä on rautakaupastakin haettava. Hanelin kärry poiketaan mennessä ottamassa perään. 

  Kun lasit ovat paikoillaan, on väliseinä pian tehty. Runko on jo ruuvattu sijoilleen, ja paneelit on sahattu mittaansa. Liukuoven olen tehnyt valmiiksi, maalausta myöten. Sitä aamulla kokeilin paikalleen. Taitaa tekeleestä tulla toimiva. 

  Lauantaina on Anttolassa Kihut. Sinne tulee kai mentyä. Paitsi jos vettä pieksää. Vilkaisempa taas ennustetta. No hitto! Se on tunnissa muuttunut aika tavalla. Nyt ovat pienet pylväät lauantain kohdalla kasvaneet pitkiksi tolpiksi! Luottamus ennusteisiin ei tästä lisääntynyt, mutta toivo sateesta elää voimakkaammin. 

  Ei me sateessa lähdetä veneellä kylille. Eikä autolla ilmalla millään. Jos jää Kihut kokematta, jääköön. Kerkeen minä Kontisen Tommia, Tiusasen Joppea ja Pirskasen Seppoa näkemään joskus muulloinkin. Noita vanhoja tuttuja on yleensä Kihuilla tullut jututettua.

  Vähiin muuten alkavat tutut kylällä huveta. Vanha kaarti rupeaa olemaan mullissa, suuri osa oman ikäisistä tai vähän nuoremmista on muuttanut pois seudulta. Kihut on se paikka, missä tuttuja nuoruudesta on paras mahdollisuus bongata.    

  Jatketaan juttua tutuista nuoruudessa. Viides elokuuta tulevat odotetut vieraat käymään. Kaimaani Koistinen vaimoineen. Kaimaa olen sitten 1970-luvun pari kertaa pikaisesti tavannut. 

  Nyt poristaan asioista tarkemmin. Ei ole Pertti Johannes Saarelassa käynyt liki viiteenkymmeneen vuoteen. Ovat paikat vähän noista ajoista muuttuneet. Muistoja kaimalla täältä on kyllä kosolti. Voipi olla muistamattomuuksiakin. Niitä tullaan luultavasti käsittelemään kahvikupposten ääressä. Molempia. Jos edes toinen meistä muistaa. 

  Perjantaina, kuudes päivä, lähdetään kohti Hollolaa. Sillä reissulla ollaan ainakin sunnuntaihin. Ehkä putkeen aina keskiviikkoon asti, sillä silloin, 11. 8., Hilpalla on silmälääkärille aika. Pariksi päiväksi tullaan välillä saareen, mikäli on niin kuivaa, että kastelua tarvitaan, muuten ollaan peräti viisi päivää ihmisten ilmoilla. Siinähän ehtii juuri jet lagista toipua, tulla tänne uusi toipuminen aloittamaan. 

  12. elokuuta alkaa meillä sitten se loma, eli kalenteri on typötyhjä. Joitain tapahtumia toki on jo tiedossa, ainakin odotettavissa, mutta päivämäärät ovat vielä auki. 

  Kuriositeettina kerron vielä, että äsken syötiin oman maan pottuja ja kanttarelli-pekoni-soossia. Sienet olivat viime kesältä, pakkasesta. Hyviä olivat kuitenkin. Näinköhän saa suu maistaa tämän kesän sientä?

  Loppukuvaksi, kun en muuta keksi, kuutamoyön näkymä jokusen päivän takaa.