ALTER EGO LAISKIAISTIISTAINA

  On jo vuosia siitä, kun olen lukenut Charles Bukowskia. Jostain syystä kirjailija muistui mieleeni eilen. Hetken päästä palautui myös hänen alter egonsa nimi: Henry Chinaski. Pitää varmaan lainata tuon "renttukirjailijan" teoksia uudelleen luettaviksi, koska hän mieleeni pilkahti.
  Käsittääkseni Bukowskin alter ego muistutti aika lailla luojaansa: viinaan ja naisiin mieltynyt, yhteiskunnan säännöksistä ja hyväksytyistä tavoista piittaamaton postivirkailija. Eli nykyään sanottaisiin hänen kirjoittavan autofiktiota.
  Jos minä olisin kirjailija, niin millaisen alter egon itselleni loisin? Jos käyttäisin taiteellista vapautta, saattaisi alter ego olla humaani ja ekologisesti ajatteleva maailmanparantaja, joskus misantropian syövereihin harhautuva filantrooppi. Jos olisin rehellinen, olisi alter ego kohti vanhuuttaan seesteisesti kulkeva, aiemassa elämässä tekemänsä virheet myöntävä ja niitä katuva, omaa rauhaansa arvostava, kirjoista ja musiikista nauttiva, anakoreettisesta oireyhtymästä eroon päässyt flanööri.

  Koska en ole kirjailija, niin en luo alter egoa. Moni ihminen toki on kehittänyt itselleen alter egon ihan jokapäiväiseen elämäänsä. Januksen kahdet kasvot paistavat usein läpi. Takinkääntäjät luovat hahmonsa ja nahkansa, hylkäävät eri alter egonsa paljastamatta koskaan oikeaa olemustaan. Parempi olla rehti mulkku, kuin tarpeen mukaan vaihtuva metamorfoosien mestari. Tai mistä minä tiedän. Quod licet Iovi, non licet bovi.

 Ollaan talvisen viikon alkupuolella. Pakkasella pysyy keli, jos ennusteet sinne päinkään osuvat. Hienoa. Talvinen viikko tai ei, niin taitaa tulla talvi, kun ei tarvitse ottaa sivakoita varastosta. Eihän hiihtoa olla harrastettukaan, kuin kolmena tai neljänä talvena, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen. Mukavaa hiihto on, varsinkin, kun on sellaiset sukset, että toimivat säällä kuin säällä. Enemmän kuitenkin kismittää se, että lumikenkiä ei pääse jalkaansa laittamaan. Taisi olla 1995, +/- joku vuosi, kun lumikengät hankittiin. Sen jälkeen ei ole yhtään talvea jäänyt niillä tallustelematta. Milloin on kausi ollut lyhyempi, milloin pidempi, mutta aina sen verran lumipeitettä on ollut, että on homma toiminut. Voisihan sitä pakata sukset ja lumikengät autoon, usmuutta muutaman satakilometrisen pohjoiseen. Taitaa kuitenkin jäädä tekemättä. Ehkä Salppurin kisojen jälkeen voisi mennä Lahden kisalatuja kiertelemään. Vaikka ei meikäläinen siellä varmaan ole kuin kahtapuolta ohi pyyhältävien tukkona, ehkä jopa laturaivon aiheuttajana.

  Huomaa tämän ilmojen muutoksen muustakin, kuin siitä, että on mukavampaa ulkona liikkua. Eilen kävin erään entisen mestarikollegani luona kahvilla ja porisemassa pitkästä aikaa. Ajattelin samalla mennä pesemään auton Kivistönmäen Nesteen TI-halliin, kun niille nurkille olin ajelemassa. Mutta ei onnistunut. Ei ollut aikaa jäädä varttumaan, olisin ollut kolmantena jonossa. Hallissa on kuitenkin muistaakseni kahdeksan pesupaikkaa, niistä puolet painepesurilla varustettuja, puolet tavallisia. Olen Nesteellä käynyt autoani pesemässä jo vuosien ajan. En tällaista sumaa ole kokenut. Kerran jouduin muutaman minuutin odottelemaan paikan vapautumista, muuten olen aina päässyt suoraan sisään.
  Tänä aamuna ajattelin, että pesetän pirssin kotinurkilla. Täällä on sikäli hyvä tilanne, että kilsan säteellä on kaksikin eri paikkaa, joissa autot pestään käsin. Eikä ulkopesun hinta ole juuri automaatin harjojen raastamista kalliimpi. Taitaa toisessa olla 19, toisessa 18 €. Mutta eipä ollut kummallakaan vapaata aikaa ennen kuin huomiseksi. Varasin, huomenna 11:30 alkaa auto erota liastaan.

  Tänään vietämme laiskiaistiistaita, koska laskemaan emme mene. Muistelen vain kodin lämpimässä lapsuuden laskiaisia, sitä yhtä erikoisesti, kun Ritva-siskon ja taapero-Hanelin kanssa tuupattiin kirkkoreki pihalta järvelle laskevaan peltorinteeseen ja hujautettiin hankikannon siivittämäna jäälle. Tai ei taidettu ihan jäälle päästä. Rantapajukossa petti hankikanto, reki vajosi lähes metriseen lumeen. Eihän me tenavat sitä saatu irti kiskottua. Piti hakea isä-Erkki hätään. Muistaakseni hän ei ollut asiasta kovin mielissään.

  Sellaisia. Vielä kollaasi vauvasta...

..ja tasapuolisuuden nimissä Iiris-leijonasta kans.

  

  Tuli kirjoitettua osittain sellaista tekstiä, että loppulauseeksi sopii: "Acta est fabula, plaudite". Toivottavasti nämä eivät kuitenkaan ole viimeiset sanani, kuten keisari Augustuksella väitetään olleen.

MARRASKUUSTA HUHTIKUUHUN

  Nyt ollaan, ilmojen kannalta tarkasteltuna, siirtymässä juohevasti jatketusta marraskuusta aikaistettuun huhtikuuhun. Ollaan niillä paikkeilla vuotta, kun historiassaan ensimmäiset Salpausselän Vesihiihdot pian järjestetään. No, ensi viikoksi on luvattu pikkupakkasta joka päivälle. Eivät sula tehdyt ladut, uutta luntakin varmaan saavat tykitettyä.

  Mutta en minä kelvottomista talvista, paskakieränvaa'alla olevista kisoista, aikonut puhua. Puhun siitä, kuvien avulla, kun käytiin päiväkahvilla Espoossa. Siellä se vauva meitä odotteli.

 Ja Iiris. Meillä oli Iirikselle tulaisiksi leijonahaalari. Kävi nimittäin niin, että kun olimme Espoossa vauvan syntymisen aikaan, meillä oli tuomisiksi hänelle nallehaalari, Iirikselle pussilakanasetti. Huomasin heti, että Iiriksen suu meinasi mennä mutrulleen. Pian tyttö mutisikin, että minäkin oisin halunnu nallehaalarin. Me siihen, että ensi kerralla tuodaan, jos jostain kokoa löydettään. Ja että jos ei nallehaalaria löydy, käykö joku muu?
  "Mikä vaan eläinhahmo", vastasi Iiris.
  Me Lahdessa H&M:iin, ja löytyihän sieltä, leijonahaalari. Olisi ollut tiikerihaalari myös, mutta meistä lejona oli veikeämpi.

Siinä mumma,vauva ja jellona. 

Tässä mumma, vauva, ei jellonaa.

Entäs siinä? No Peppe-pappa ja vauveli.

Vaihteeksi vauva, joka jaksoi olla yllättävän kauan hereillä.

  Iiris kävi välillä etsimässä huoneestaan leijonanpennun. Nyt oli leijonatytöllä myös vauva!

  Vauva, siis ihmisvauva voi hyvin, syö hyvin, nukkuu hyvin. Leijonavauva luultavasti myös, noin kuvitteellisesti. Huomenna on ensimmäinen neuvolakäynti edessä. Menevät sinne koko perhe. Jaa, leijonavauvasta en mene takuuseen. 

  Joni on vielä ensiviikon lomalla, samoin Iiris. Iiris on pois päiväkodista, jotta tutustuu uuteen tilanteeseen, eikä tunne itseään syrjäytetyksi.

  Iiriksellä on ollut köhää ja nuhaa. Sitten ilmeni korvatulehdus. Tänä aamuna oli alkanut valitella. Olivat Jonin kanssa käyneet polilla. 

  "Ihan tömäkkä tulehdus", oli lääkäri kertonut, määrännyt antibioottikuurin. 

  Sitkeä tyttö Iiris on. Vaikka varmasti on kipuja, oli pirteänä, iloisella mielellä. Meidän jälkeemme, illan kahussa, olivat myös Hanelin tytöt Anni ja Katriina tulossa vauvaa moikkaamaan. Iiris on varmaan päättänyt, että nyt ei jouda sairastamaan, kun vieraita ramppaa.

  Munulla oli nyt kamera mukanani. Otin liudan kuvia. Yli puolet on jo siivottu roskikseen. Tähän blogiin jokusia olen laittanut, paljon vielä jää valittavaksi ensi jouluksi ilmestyvään kuvakirjaan, kirjaan, minkä nimi ei tule olemaan Iiris 6 vuotta, vaan jotain muuta. 

  Se Espoon reissusta. Nyt vähän muuta mielessä liikkunutta. Humeetini on kai siten rakentunut, että jotkut kuulemani lauseet tai sanat herättävät assosiaatioita, jäävät  kaihertamaan, elävät hetken elämäänsä, pullahtavat jossakin uudessa muodossa, tai ihmetyksen merkeissä, esiin. Pari esimerkkiä.

  Ylen uutisissa kerrottiin päivänä muutamana, että "EU-budjettiin haetaan kiivaasti sopua". Eikö se ole yhtä absurdi toteamus, kuin vaikka "tapaamisessa haetaan rauhallisesti aseellisen konfliktin mahdollisuutta".

  Jonkun ohjeman tekstityksessä jäi kaaliini väikkymään sana "pikkuipanoista". Se johti päätelmään: "Nuorten parien puheet siirtyvät aikanaan pikkupanoista pikkuipanoihin."

  Hyi millaista puhetta, tuoreelta isoisältä! Mutta minkäs mielen koukeroille teet?!

  Loppuun vielä kuva tuhmalle Peppe-papalle kieltään näyttävästä vauvasta. Melko hyviä hoksaamaan, nykytaaperot, ihan alusta asti.

MAMELUKIT JA JANITSAARIT

  Kun suurin hämmennys uuden lapsenlapsen syntymästä alkaa tasautua, on aika, ja aikaa, kirjoitella jostain muusta. Mistäs sitten kirjoittaisin? No vaikkapa poliittisia huomioita epäpoliittisesti arvioituna.
  Poliittinen keskustelu on enenevässä määrin huutamista, solvaamista, valehtelua ja jopa uhkaamista. Monissa muissa maissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä, mutta suunta on selkeä. Tähän liittyy someen poliittisten vaikuttajien masionoimia maalituskamppanjoita, valeuutisten levittelyä, joiden myötä on saatu virkamiehiä poliisista tuomareihin pelkäämään ja pohtimaan uran vaihtoa. Yhteiskunnan rakenteita nakerretaan pala palalta tähtäimessä valta manipuloitavissa olevan kansanosan avulla.
  Jollain pelottavalla tavoin näen yhtäläisyyttä Persujen äänitorviksi taipuneen joukon ja mamelukkien välillä. Mamelukithan olivat keskiajalla mm. Arabian niemimaalla kalifien ja muiden johtajien käyttämiä sotilasorjia, joista tuli ajan myötä voimakas sotilaskasti. He anastivat vallan itselleen monissa maissa useita kertoja. Ei kovin ruusuinen tulevaisuus? Ei noita "mamelukkeja" vastaan kannata kuitenkaan "janitsaareja" värvätä. Ettei historia toistaisi itseään.

  Niin se vaan on. Mikään ei sido yhteen kahta ihmistä kuin yksimielisyys kolmannen tyhmyydestä. Samoin ei mikään yhdistä kahta puoluetta, kuin yhteinen vihollinen. Tämä näkyy Kokoomuksen kädenojennuksista Perussuomalaisia kohti. Onneksi taitaa puolueiden kannatusluvuissa tapahtuvan tasaantumista. Ei maailmaa, ei maapalloa, ei Suomea, kannatusluvuilla hallita, ei muuteta. Ei muuteta paremmaksi tai huonommaksi. Mutta kannatusluvut antavat kyllä osviittaa tulevasta. Ja saavat joskus aamun alkamaan ikävästi.

  USA:ssa käydään demokraattien esivaalikiertuetta, republikaanien sellainen on myös alkamassa. Iso maa tarvitsee isot kulissit. Kohtalainen läyhke päällä kolmanteen marraskuuta asti. Jos ei "panem et circenses", niin ainakin "circenses" on taas kansalle luvassa.
  Trumppia ei taida kukaan ehdokkaaksi valitsemisessa sivuuttaa. Ei tule Trupista tramppi, ainakaan tuossa mielessä. Tuleeko Trumpista tramppi lopullisissa vaaleissa? Sitä toivon, pahaa pelkään.

  Eilen tehtiin ratkaisu eräässä asiassa: Lopetettiin Etelä-Suomen Sanomien tilaus. Kestotilauksena on lehti meille tullut 1.1.1979 asti. Eli yli 40 vuotta. Se on ollut tapa, josta luopuminen on ollut mielessä kauan, mutta on jäänyt tekemättä. Kun puolivuotislasku taas poksahti e-laskuihin, alettiin pohtia asiaa. Minulle asia on helppo; lehden selaan suunnilleen pyttykäynnillä. Ei ole tarpeen satoja euroja vuodessa maksaa siitä, että voi lukea Touhulan perheen ja Fingeporin. Paikalliset uutiset näkee netistä, valtakunnallisista tai globaaleista puhumattakaan.
  Yhtenä kesänä aikaa sitten käännettiin lehti kesäloman ajaksi Anttolaan. No eihän sitä joka päivä viitsinyt veneillä Pesosen konehallin sivulta hakemaan. Siis nykysin on puoli vuotta lehti tilapaäisesti keskeytyksissä.
  Hilppa lukee aviisin kyllä minua tarkemmin. Siksi sen lopettaminen onkin jäänyt. Nyt hän oli samaa mieltä. Eli ensi sunnuntaina kolahtaa Etlari viimeistä kertaa laatikkoon.
  Sinänsä sääli. Kyllä printtilehtiä pitäisi puolustaa, kuten printtikirjojakin. Mutta kun kyseisellä lehdellä ei ole meille vuosimaksunsa vertaista arvoa, niin näin on käymässä.
  Näköis-, eli nettilehden vuosisopimusta tietysti Etlarista tarjottiin, 1. vuosi erikoishintaan.  Onhan se paljon halvempi kuin printtilehti. Emme tarttuneet kuitenkaan tilaisuuteen. Sama sisältö, eri foorumi. Tietysti se, että ei lue näköislehteä, ei kuormita jätepaperikoria, eikä sitä tarvitse edes koneelta poistaa. Mutta turha on turhaa.

  Tänään tulossa oleva makkarin kaapisto ilmoitti rahtiyhtiön välityksellä, että kuljetus viivästyy aiemmin ilmoitetusta parisen tuntia, menee iltapäivän puolelle. Minä ilmoitin Hilpalle itseni välityksellä, että kokoaminen viivästyy vaajalla vuorokaudella, alkaa huomenna aamulla.

  Voi olla, että jäsenmääräänsä kasvattanut perhe Tiilikainen tulee ensi viikolla meille. Heidän kotonaan näet sattui pieni vesivahinko, minkä seurauksena siellä on kuivattu yhden huoneen ikkunaseinää. Vesi pääsi viikolla kovan tuulen piiskaaman sateen vuoksi elementin saumasta valumaan yhdestä paikasta sisäpuolelle. Ei isosti, mutta kuitenkin, Taloyhtiössä on julkisivuremppa tämänkin talon kohdalla suunnitelmissa. Aikataulu nopeutuu, jos yhtiön hallituksella on lainkaan älliä päässään.
  Varmaan maanantaina tullaan tuo seinä malaamaan. Ja kun tuo huone on makuuhuone, missä Anna, Joni ja vauva nukkuvat, on se varmaan poissa käytöstä pari päivää. Onhan Tiilikaisilla tilaa muuallakin nukkua. Niin he tekevät nytkin, koska puhaltaja on pöhisemässä. Eikä nykymaali katkua kovinkaan isosti,  joten ei senkään takia ole tarvis evakkoon lähteä. Mutta on siinä omat haittansa, kun työhenkilöt kulkevat hommiaan suorittamassa. No, itsehän päättävät. Avosylin heidät tänne vastaanotetaan. Ensivisiitille vielä nimetön ihmisalku on tervetullut.

  Ja se loppukuva. 12. elokuuta 2015 Iiriksestä talouspaperirullan putken läpi napattu otos. Hieman avaramman näkymän saisi vessapaperirullan putken läpi, suppeamman vaikkapa leivinperi- tai elmukelmurullan putken läpi. Eiku kokkeilemmaan!

VIRTUAALISIKARIN JÄLKEEN

  Eilinen oli melko touhuinen päivä. Kotona oltiin illalla ennen yhdeksää. Siinä vielä espressot nautittiin, vähän toosaa katseltiin. Sen verran oli normaali elämänkulku järkkynyt, etten oikein saanut unta, vaikka edellinen yö oli jäänyt muutamaan tuntiin. Nousinkin jo neljältä pyöriskelemästä, lähdin ennen viittä lenkille.
  Nyt kello on pian kahdeksan. En viitsi lähteä alas, muka lukemaan. Jos sen teen ei kulu kuin kotva, niin alkaa kuorsaus kuulua. Joten kirjoitan.

  Ollaan parit viedeopuhelut tänään Annan kanssa otettu. Vauvaa saatu samalla katsella. Vauva tietysti syö, nukkuu ja sontii vaippoihinsa. Niin sen kuuluukin tehdä. Aika väsynyt on varmaan Anna, kun ei voi nukkua kuin pienissä pätkissä. Ei se häntä lie pahemmin vaivaa, ongelmaksi tule.

  Pari puhelimella räpättyä otosta eiliseltä. Sitä ennen huomio: En nykyisin edes muista ottaa kameralaukkua messiin, kun menen paikkoihin ja tilanteisiin, joissa kuvien otot tiedän olevan edessä. Olen niin tottunut puhelimen oivallista kameraa käyttämään. Kunhan kesä saapuu, tai jäät sallivat ennen sitä saareen menemisen, on kameralle taas käyttöä. Ei luurilla kovin kaukaa kohdetta saada pyydystettyä. Mutta nyt ne kuvat.

  Siinä se lapsonen on, muutaman tunnin ikäisenä. Martat ovat noita pipoja kuulemma Espoon sairaalan synnytysosastolle kutoneet.

  Vertaukseksi kuva Iiriksen syntymän jälkeen. Kätilöopistolla ei ollut ommeltuja pipoja, oli putkisukka solmussa. 

  Tokko tuolla isoa merkitystä lapsen tulevaisuuteen on. Vaikka komeampi on isovanhemman sylissä ensikertaa pipossa olla.

  No niin, vauva on käsitelty. Sitten vähän muuta asiaa, lähinnä huomioita. Kun joskus tulee Emmerdale katsottua livenä (tapa, mistä on syytä päästä eroon), tulee pakosti nähtyä mainoksia. Eräs on laittanut pohtimaan. Se on jonkun unilääkkeen. Troppia mainostetaan mm. lauseella "Ei havaittuja sivuvaikutuksia". Käsittääkseni tämä voi tarkoittaa seuraavaa a) -sivuvaikutuksia ei ole, b) -sivuvaikutuksia on, mutta niitä ei olla vielä havaittu. Sinällään rehellinen mainos, se ei vakuuta sivuvaikutuksettomuutta. Mutta minä ainakin, vaikka rehellisyyttä arvostan, mietin tarkaan tuollaisen tuotteen käyttöä. 

  Toinen juttu mainoksista. Minua sylettää jatkuva imperatiivin käyttö. Osta sitä, kokeile tuota, tule heti tutustumaan, älä jätä tilaisuutta käyttämättä, etc. Käskymuoto suorastaan jos ei pakota, niin velvoittaa, hyökkäämään suorinta tietä hankkimaan hammastahnaa, pesukoneen, auton tai talopaketin, vaikka ei sellaisia tarvitse. Eihän käsky erottele, ei kerro, ketä käsketään. Taitaa olla lievää ronskimmin karrikoitu vuodatus. Mutta minun korviini ne mainokset kuulostavalta sellaisilta. En tosin ole aivan jokaista käskyä noudattanut, en oikeastaan ainoatakaan. En armeijassakaan ihan kirjaimillisesti kaikkea totellut. Nyt siitä on hyötyä. 

  Nyt lähden vielä katsomaan Hilpan kanssa "My Brilliant Friend'sta" toisen tuotantokauden kolmannen osan. Laadukkaana tuntuu sarja jatkuvan. 1. tuotantokausi katsottiin, ennen kuin oltiin Napoli-sarja luettu. Nyt ollaan luettu. Ehkä helpompi katsoa, kun tarina on tuttu. Toisaalta oli mainio elämys katsoa edellinen kausi ilman ennakkotietoa. Kumpi tapa parempi? En tiedä, mutta yleensä kyllä alkuperäinen, eli kirja, voittaa filmatisoinnin. Tai sitten molemmat ovat hyviä, kuten tässä tapauksessa.

  Hyväksi lopuksi jostain uutispätkästä mieleeni muotoutunut lause, joka sopii vaikka meille ympäristötietoisille sloganiksi: ILMASTONMUUTOSTA EI VOI TORJUA ILMAN MUUTOSTA! 

SIKARIPÄIVÄ

  Viime yönä soitti Anna yhden jälkeen. Meille tuli lähtö Espooseen. Annan aika oli tullut lähteä Jorviin synnytyshommiin, Joni tietysti mukaan.
  Me kasattiin pikapikaa vähän tavaraa mukaan, lähdettiin usmuuttamaan. Kolmen maissa oltiin Lähderannassa. Samassa talossa asuva Iiriksen kaverien äiti oli meitä vastassa. Hänet oli kutsuttu siltä varalta, jos Iiris herää.
  Hilppa meni Iiriksen viereen pötköttelemään. Minä keittelin itselleni kahvit, söin pari leipää, etsin kirjahyllystä lukemista (tottakai oli ajolähdössä kotiin unohtunut mm. kirja). Taisin tunnin, puolitoista, urvahtaakin sohvalla. Nousin katsomaan puoli seiskan uutiset. Sitten lähdin pienelle lenkille, hain samalla läheisestä s-kaupasta vähän leipää, juustoa ja makkaraa. Kun palasin vartin yli seitsemän, oli Iiiris jo hereillä. Pientä köhää ja nuhaa on tytöllä ollut pari päivää.
  Pian, puoli kahdeksan, tuli Jonilta viesti "KAIKKI OK", sekä kuva vastasyntyneestä tyttölapsesta. Hieno homma!

  Päivällä mentiin sitten katsomaan vauvaa ja äitiä. Iiris on tosiaan vähän pipi, joten hoitsut pitivät parempana, että ei vielä tulisi vauvan luo. Joni ajoi kotiinsa Iiriksen kaveriksi, me Jorviin.
  Sieltä ne löytyivät, pienten minulle tavanomaisten kommellusten ja sekoilujen jälkeen. Peppe-pappa pääsi myös uutta ihmettä sylissään pitämään.

  Terve tyttö hän on. 2 700 grammaa painoa, 48 senttiä pituutta. Tuli ilmoille yhdeksän päivää ennen laskettua aikaa. Ei onneks mennyt parilla päivällä yli; silloin olisi käyny niin, että synttäreitä olisi vietetty vain joka neljäs vuosi. 

  Tyttö nukkui, kun sinne mentiin, heräsi kohta syömään. Ennen ruokailua ehti käymään Hilpan, paikalle myös tulleen Aija-mummin ja minun sylissäni. Ruoka hänelle tuntuu maistuvan. Ja alusta alkaen oikeat otteet syömisessä. 

  Anna oli ajatellut, että pääsee pois jo huomenna. Koska lapsi on alle kolmekiloinen, pidetään heitä osastolla kaksi yötä. 

  Kun tulimme sairaalasta, lähti Joni vielä sinne. Me ollaan iltaan asti Iiriksen kanssa. Joni tulee yöksi kotiin, me sörnäytetään Hollolaan. Huomenna tulee Aija-mummi Iiriksen kaveriksi, että Joni pääsee taas Annan ja lapsen luo. Torstaina he sitten kotiutuvat kaikki. 

  Pakko myöntää, että, vaikka en vielä ennen viime yötä ollut juuri osannut jännittää, niin edellinen aamuyö olivat ajatukset melko tarkkaan tietyssä asiassa. Hieno juttu, että kaikki sujui, kuten Iiriksen kohdallakin, melkoisen joutuisasti. Anna on näköjään niin topakka, että ei suotta mene sairaalan henkilökuntaa vaivaamaan.  Onnellinen täytyy olla, ja olen, vaikkei täyisikään. Tietysti täytyy, ja täytyisi. Tai miten vaan. Onnellinen.

  Kaiken hypetyksen jälkeen pieni tilannekatsaus Lähderannan olosuhteisiin. Tämän kirjoitin jo aamupäivällä, ennen kuin päästiin vauvaa katsomaan.
  Lähdin kahdeksan jälkeen vähän pidemmälle lenkille. Kuljin ulkoilureittiä kohti Pitkäjärven rantaa. Ei ole vedestä pulaa; järvi on suurentunut jokusia hehtaareita.

  Eikä koko järvessä tietysti näkynyt jään rippeitäkään.

  Veneitä oli reitin varrella odottamassa varsinaista soutelukautta. Muutamat espoolaiset ovat käsittäneet omalla laillaan talvisäilytyksen periaatteet:

  Ylihuomenna perhe Tiilikainen pääsee kotiin.  Perjantaina tulee liukuovikomero ap. Kasailen sen varmaan samana päivänä. Vauvaa lähdetään luultavasti sunnuntaina taas moikkaamaan.

VALOT VINOILEE

  Juhlablogin, joka ei juhlallisuudellaan rintaa nostattanut, jälkeen paluu arkeen. Alkuvuodesta ollaan  valojen kanssa touhuttu enemmän kuin entisessä elämässä yhteensä. Ainakin lähes. Äidin asunnolta tuotiin kattokruunu ja pöytälamppu. Ne ensin käytettiin putsattavana ja tarkastettavana. Työn teki Valomaja-niminen valaisinliike Launeella, Kauppakeskus Valossa, missäs muualla? Saatiin valaisimet takaisin. Ostettiin pöytälamppuun varjostin, koska se näytti sopivalta. Mutta ei. Kun sitä kotona mallattiin, niin huomattiin varjostin liian matalaksi, eli lamput paistoivat sohvalla istuvan silmään. Veimme varjostimen takaisin Valomajaan. He antoivat rahat saman tien. Kaveri lupasi myös kysellä, jos jostakin löytyisi tarvitsemamme mallisia. Meillä alkoi metsästys. Käytiin Lahden toisessa alan liikkeessä. Ei ollut sielläkään, ja omistaja kertoi, että ei varmaan valmiina saakkaan. Kertoi myös, että hänen kauttaan on kyllä mahdollista teettää. Suositteli kuitenkin ensin kiertämään kirppareita. Niin tehtiin, mutta ei tärpännyt. Kului viikko, pari. Valomajasta soitettiin, että he eivät olleet onnistuneet pyydystämään meille sopivaa varjostinta. Päätimme, että tilaamme siitä toisesta liikkeestä. Näin tehtiin.
  Valomajasta, koska siellä oli ollut hyvä palvelu, hankittiin sitten lukuvalot makkarin sängyn päätyyn. Hilppa ne valitsi liikkeen nettisivuilta. Sellaisia ei kuitenkaan ollut kaupassa, mutta ne sinne tilattiin, tulivat viikon sisällä, ovat olleet kotvan valaisemassa iltaisin kirjoja käsissämme.
  Samoihin aikoihin saimme haettavaksemme pöytälampun varjostimen. Hieno se on, mutta siinäkin tapahtui joku kömmähdys, se on viisi senttiä korkeampi, kuin oli tarkoitus. No, menettelee, ihan hyvin, joten ei siitä sen isompia.

  Näillä main asensin kattokruunun makkariin. Mutta, mutta..., yksi lamppu neljästä oli pimeänä. Veimme valaisimen Valomajaan. Havaittiin, että lampun kanta on viallinen, en anna kosketusta. He lupasinvat asian korjata. Viikon kuluttua tuli viesti, että valaisin on valmis. Haimme sen pois. Ei tullut kustannuksia. Asiallista toimintaa, olivathan he jo kertalleen aiemmin valaisimen todenneet toimivaksi. Nyt kruunu valaisee yleisesti ottaen yleivalona ansiokkaasti.

  Sittenpä viimeinen valosählinki. Valomajasta on tullut luottoliikkeemme, joten sen nettisivuilta löydettiin sopiva, ja halpa, plafondi toisen makkarin kattoon. Kävimme sitä alkuviikosta Valomajasta pyydystymässä, mutta ei taaskaan ollut varastossa. Valaisin tilattiin, perjantaina tuli tekstari, eilen se käytiin lunastamassa.
  Tänään ryhdyin sitten laittamaan plafondia paikoilleen. Ohjeen mukaan sain varjostinosan kasattua (se oli osina rullalla). Samoin lampun kanna tykötarpeineen. Sitten irrottamaan vanhaa valaisinta. No ...kele! Pienellä meisselilläni en saanut sokeripalan ruuveja auki! Olivat vissiin jo niinkin lyhyessä ajassa kuin 35:ssä vuodessa hapettuneet, tai sitten oli nuornamiesnä voimani tunnossa vääntänyt ruuvit uhkatiukalle. Minä katkaisin johdon, jotta pääsisin uutta valaisinta sovittamaan. Nyt alkoivat vaikeudet. Eihän kolmen tuuman paska mahdu kahden tuuman putkeen! Eli lampuin kanta + lamppu on paljon korkeanpi, kuin plafondi.Siis varjostin jäisi viitisen senttiä irti katosta, vaikka se on tarkotettu asennettavaksi kiinni kattoon.
  Minä, kun en muuta keksinyt, niin vielä netistä lukemaan valaisimen tiedot. Kuinka ollakkaan siellä lukee, että plafondin korkeus on 22 senttiä. Eikä se ole kuin 19! Eikä se ole väärin kasattu. Minun järkeni mukaan siinä on yksi pöreä levy liian iso. Juuri se osa määrää, kuinka suppeaksi, tai laveaksi, varjostin jää. Noita kun aamupäivällä pähkäiltiin, meinasi meillä Hilpan kanssa mennä keskustelu välillä lasten kuultavaksi sopimattomalle tasolle. Ennen kuin sentään ilmisotaa puhkesi, päätettiin, että huomenna kiikutetaan valaisin Valomajaan, annetaan viisaampien kertoa, mikä tai missä hiertää. Ei vanhoilla päivillään viitsi yhden halvan plafondin saattaa välejä viikon mykkäkoulun, pahimmassa tapauksessa ulkoruokinnan, mittoihin.
  Valomaja on toisiaan ollut erittäin asiantunteva ja hyvin palveleva yritys. Eiköhän sieltä huomenna palata tyytyväisinä, luultavasti joku toisenlainen valaisin kainalossa.

  Eilen, samalla reissulla, kun haettiin kirosanoja kirvoittanut plafondi, käytiin äitiä katsomassa. Hän oli taas pirteällä päällä. Mentiin hänen huoneeseensa, maisteltiin suklaata. Elinalla on jonkin verran valokuvia kehyksissä pöydällä. Ollaan väliin häneltä kyselty, että muistakos, kuka tässä on, kuka tuossa? Huonosti on äiti jo pitkään muistanut. Yleensä ei auttamatta ollenkaan, joskus on, kirkkaampana hetkenä, on joku nimi saattanut tulla kakistelematta.

  Nyt Hilppa alkoi tentata. Hän otti ensin Erkin kuvan.
  "Kukas se tässä on?"
  "Öh, öh, miun veli."
  "Mikäs sen nimi on?"
  "Öö, öh, e..en minä nyt saa päähäni."
  "Erkki se on!"
  "No Erkkihän se siinä!", sanoi äiti.
  "Erkki oli sinun mies", jatkoi Hilppa.
  Äiti alkoi nauraa, että meinasi tikahtua. "En minä sitä naiseksi oo luullutkaa!"
  Kyllä piisasi naurua meille kaikille. En tiedä, oliko äidin lohkaisu huumoria, tahatonta huumoria, vai sekavuutta. Mutta nasevasti vastasi.
  Hilppa kyseli vielä vielä Hanelista. "Veljeni", oli vastaus. Ja minusta. "Veli se on", kuului taas. Sitten kun tuli vuoroon kuva, jossa äiti on itse, niin heti lausui hän: "Tuossa olen minä!"
  Kaikki on helppoa unohtaa, itseään vaikea. Kun sitten katseltiin muutamaa joskus teettämääni valokuvakirjaa, joihin olin kirjoittanut osaan kuvista kommentteja, huomasimme, ettää kyllä äiti vielä lukea osaa, kirjaimet muistaa. Hän suolsi tekstiä aivan puhtaasti, melko nopeastikin.
  Saa nähdä, millaiseen ikään äiti jaksaa sinnitellä? Olisi hauska tietää, mitä hänen päässään liikkuu? Välillä selvästi hän on hämmentynyt. Sanoo, että kaikki on jotenkin sekaisin. Jos häneltä kysyy, että mikä on sekaisin, hän saattaa vaan kysyä, että mitäs nuo tuossa on, osoittaen meidän tuolille riisuttuja takkejamme.
  Se olen pannut merkille, että ei äidillä kipuja, tai huonoa oloa ole. Tyytyväinen hän yleensä on, eikä enää muista haluta pois, kuten vielä viime kesänä joskus teki. Ei oo hiijen vissi, etteikö satavuotisia vielä päästä juhlistamaan. No, satavuotiset on ajallaan, jos niikseen menee. Suunnitellaan niitä reilun kahden vuoden kuluttua. Lähemmät suunnitelmat kohdistuivat valaistuksen loppuunsaattamiseen. Loppuunsaattaminen ei tällä kertaa tosin kohdistu kohdevalaistukseen.

   Obligatorinen kuva. Tälläänpä sen, mistä Elina oitis osasi itsensä nimetä, Kuva on otettu maaliskuussa 2015, eli noin viisi vuotta sitten. Kuvassa on neljä naispolvea. Tosikkojen mielestä kahdeksan. On Elina muuttunut, mutta kyllä on Iiriskin. Sellaista on elämä.

M, eli 1000, eli 1111101000

  Kirjoitin ensimmäisen blogini tälle alustalle 17. elokuuta 2012. Tänään on vuorossa tuhannes. Siis juhlapäivä, tai iltahan nyt on, minulle. Suruliputuksen paikka ehkä jollekin toiselle. Tai ei kai sentään. Tuskin kukaan kovin tosissaan, puoleen, tai toiseen, näitä sepitelmiä on ottanut.

  Tuon ensimmäisen blogin nimi oli "ELOKUUN LOPPUA". Kökkönen kyhäelmä. Lukaisin sen nopeasti. Tehtävä oli helppo, sillä ei ollut juurikaan lukemista; jokunen lause, muutama kuva pieneltä kiertoajelulta, mm. Kerimäeltä, Savonlinnasta ja Retretistä. Mutta siitä se lähti, tapa, joka jos ei tapa, niin vahvistaa. Että mitä vahvistaa? No ainakin sormenpäitä.

  Nyt on kutakuinkin seitsemän ja puoli vuotta jatkunut kirjoittelu. Se tekee keskimäärin tuollaiset kaksi ja puoli blogia viikkoa kohti. Alkuvuosina saattoi väliä olla näköjään joskus useita päiviä, viime vuodet on bittiavaruuteen lehahtanut blogi joka toinen tai joka kolmas päivä.

  Kaikenlaista on tullut riipustettua. Älytöntä ja vielä älyttömämpää joukossa. Pitkälti kuitenkin ihan päiväkirjamaista tapahtumien kerrontaa, tai sitten muisteloita ja tarinoita, omia ja muilta kuultuja.  Kantaakin on tullut otettua, puolesta ja vastaan, mielipiteitä esitettyä, kanta esille tuotua. Jotkut ovat saattaneet olla samaa mieltä, jotkut eivät. Jotkut ovat saattaneet pitää pilipalihommana, jotkut ymmärtäneet, jotkut tuominneet. En kuitenkaan usko ystäviä kirjoitelulla menettäneeni. Jokusia, lähinnä entisiä, joihin siteet olivat katkenneet, olen blogini välityksellä uudelleen löytänyt. Kiitos siitä hakukoneille ja somelle.

  Tätä sivustoa jaan ainoastaan fb-seinälleni. Minulla on tätä nykyä kai 83 kaveria. Hetkinen, ainakin kahdella on pari profiilia, sanotaan että 80. Näen, kuinka monta kertaa blogejani käydään katsomassa. Ei ole päätä huimaava luku. Näen myös, kuinka monta kertaa Bloggeriin mennään fb:n kautta, kunka monta bloggersivuston kautta. Yksityisyys fb:ssa on minulla siten asetettu, että ainoastaan kaverini näkevät jakoni. Muuten blogit ovat Bloggerissa julkista kamaa. Senpä huomaa siitäkin, että Jenkeistä, Vennäältä, Saksasta, Ukrainasta, on aika paljon käyntejä. Ja lukuisista muista maista vähemmän. Jos vaikka Trumpin jutussani mainitsen, niin heti tulee käyntejä USA:sta. Tai Putinin, niin itänaapurista. Isot isoveljet valvovat. En minä siitä piittaa.
  Summa summarum: blogeillani on kotimaassa ehkä sellaiset parikymmentä, Ruotsissa yksi, nykyisin Indonesiassakin yksi, vakituista seuraajaa, toinen mokoma puolivakituista monissa eri maissa, ja joitakin satunnaisia, The Beatlesia mukaellen, Here, There But Not Everywhere. En tietysti tismallista tietoa saa siitä, kuinka monta kertaa joku tietty kirjoitukseni on luettu. Jos joku pösilö eksyy bloggeriini, niin siitä jää vain yksi käynti, vaikka hän lukisi sata blogia putkeen. Mitä hän ei tietysti tee, niin pösilö ei kukaan ole. Mutta jos tällä hommalla pitäisi elää, niin ei olisi makkaraa leivän päällä, ei edes leipää.

  Otsikko tähän juhlablogiin jäi muuten torsoksi. M on tietysti roomalaisin numeroin tuhat. 1000 on tuhat, vaikka ne veisitte Avokkaan uuneista. 1111101000 on tuhat binäärijärjestelmässä. Niin ettäkö yksinkertaista järjestelmää tietokoneet käyttää? Torsoksi jäi otsikko siksi, että ajattelin siihen vielä lisätä luvun tuhat Mayojen numeroilla. Heidän järjestelmänsä oli 20-kantainen. Yhdestä kahteenkymmeneen oli helppoa ymmärtää numerointi, mutta isompiin lukuihin en lyhyellä tutkinnalla saanut kunnollista opastusta, enkä jaksanut enää verkossa viihtyvää määrätöntä tietotulvaa porkostaa. Jääköön torsoksi, otsikko. Babylonialaisten nuolenpääkirjoituksella luvun tuhat merkitsemisen opettelun hylkäsin jo ennen aloittamista.

  Mitäpä voi sanoa miehestä, joka kirjoittaa arkipäivästään, lapsuudestaan, suvustaan, muistoistaan, ihmettelee omaa näkemystään vastaan olevia tahoja, puolustaa rauhaa, inhoaa rasismia, kavahtaa äärioikeistoa, vähintään ehdollistaa oikeiston? No, ainakin sen, että ei mies, joka kuuntelee Bon Iveriä voi olla läpeensä tolvana, vaikka siltä välillä vaikuttaakin.

  Juhlailta lähenee loppuuaan. Tai jos ei ilta, niin juhlablogi ainakin. Mitäs tähän vielä lisäisi? Jospa laitan muutaman kuvan. Päivällä jaoin liudan isäni sodanaikaisia kuvia seinälleni. Jospa nyt täräytän muutaman samaan aikaan, samasta lootasta löytyneet kuvan.  Eivät ole sotakuvia, vaan pian sodan jäkeen otettuja, tai ehkä lomalla sotatouhuista. Luulen kuitenkin, että nuo kaksi ensimmäistä ovat sodan jälkeen Helsingissä, Erkin yliopistoaikoina otettuja. Ainakin tyylikkäitä olivat herrat silloin. Riippuen tietyti katsojan silmistä. Erkki vasemmalla...

...Erkki oikealla.

 Tästä ei osaa sanoa, voi olla vaikka rintamalla asemasodan aikana napattu.

  Herrasmiehen näköinen oli isoisäni Pekka Karppinenkin 1910-luvulla. Kuva on otettu Parisissa. Ei siis Pariisissa, vaan Atelier Parisissa Helsingissä.

  Samasta laatikosta löytyi tämäkin kuva siskostani Ritvasta (RIP). Varmaan hän on alle kaksikymppinen. Missä le otettu? En ainakaan Anttolasta löydä mielessäni tuota paikkaa.

  Niinpä. Ei taida syntyä kovin juhlallista juhlablogia? Tapani mukaan jotakin jostakin riivin. Minulle tyypillistä; muutama lause tai kappale syntyy nopeasti, juurikaan aivoja rasittamatta. Sitten alkaa kivestää. Pää sauhuaa, kun miettii, mitä vielä, koska ei halua liian lyhyeen lopettaa. Monesti tällä kohtaa alan miettiä, minkä kuvan, mitä kuvia, juttuuni laitan. Joskus sitä kautta, kuvan avulla, saan sitten jatkettua sanallistakin osuutta. Nyt on kuvat laitettu, niistä jotakin kommentoitu. Mikä eteen? Vielä kuva? Tai pari? Sukelsin kuvakirjastoon. Kas vain! 17.8.2012 en ole ottanut yhtään kuvaa! Mutta 18. päivä olen muutaman. Joten päivä jälkeen ensimmäisen blogini ilmaantumisen liihottelemaan ikuisesti turhan tiedon valtameressä keräsin mukavasti sieniä, kanttarellejä ja mustia torvisieniä. Niin mukavasti, että eivät mahtuneet koriin ja aina sienireissulla perstaskussa olevaan muovipussiin; piti osa kerätä paidan sisään:

  Ja toinen. Olen ilmeisesti käynyt veneellä sienessä, ottanut tämän kuvan keskikesälläkin ruskan väreissä loistavasta sammalmättäästä Avokkaansaaren pohjoispäässä:

  Jotta asiat eivät ajautuisi turhan mutkikkaiksi, eivät minulle, eivätkä teille

  lopetan lopulta
  lopun teen
  tälle jutulle
  puomi eteen