ULTIMA INTER PARES

  Täällä taas. Kosteaa tietä sörnäytettiin vähitellen kuivuvassa kelissä. Perinteisesti Lidlin kautta ajeltiin. Vähemmän perinteisesti myös Hanelin kautta. Saatiin sieltä hirvikeittoainekset ja läjä hirvenribsejä. Niitä on aikomus huomenna tökätä isoon uuniin. Keittoa syödään sittemmin keskiviikkona.

  Vesi on taas laskenut. Ei älyttömästi, mutta joitain senttejä kuitenkin. Pian tulee vaikeuksia saada veneen keula laiturille saakka. Menee vissiin kahluuhousuhommiksi, rantautuminen.

  Jos jotain hyvää hakee vedenpinnan alhaisuudesta, niin se ainakin, että meikäläisen pienmaanomistajan manttaali suurenee aaritolkulla. Vaikka ei sillä mitään merkitystä ole. Kunpahan yritin olla vitsikäs.

  Tämänkertainen oleskelu jääkin lyhyeksi; sunnuntaina on palattava Hollolaan. Tämä muutti sen verran kaavailuja, että en vielä vie venettä telakalle. Tullaan heti marraskuun alkupuolella viikoksi. Vedet pitää kyllä tällä reissulla ottaa pois päältä. Mutta hyvin pärjätään kantoveden varassa. Onhan se pärjättävä talvellakin. 

  Huomenna laitetaan verkkoja pyyntiin, saadaan kalaa. Sanoo mies, joka ei kalastuksesta paljon ymmärrä. Mutta jos vaikka neljä harvaa ja kaksi muikkuverkkoa veteen nakkaa, niin johan on ihme, jollei jotakin veneeseen nouse. 

  Ei ole vielä kaikista koivuista lehti tippunut. Lepät, haavat, vaahterat, pihlajat alkavat olla rankoina. Keltaista mattoa on pihapiiri ylt'ympäri. Pitää loppuviikosta ottaa yksi hararavointipäivä. Pitäisi olla sateenontakin, ainakin perjantaihin saakka. 

  Muuten täällä eletään hissukseen. Ihmetellään, tuleeko Englannin sekoiluun mitään tolkkua. Ja seuraillaan, kuinka Syyriassa asiat etenevät. 

  Tuolla otsikkolla, joka hetken välähdyksenä mieleeni pujahti, ei sinällään tarkoita mitään, enkä ketään. "Primus inter pares" lienee tuttu. "Ultima inter pares" on sen vastakohta. Tai niin ainakin otaksun. Sanottakoon minusta mitä tahansa, mutta latistiksi on turhaa mainita. Yksi asia "Primus inter pares"-jutussa on joskus mietityttänyt. Nimittäin se, että ei tuo välttämättä mikään kehu ole. Tuo "ensimmäinen vertaistensa joukossa". Riippuu paljon vertaisten joukosta. Jos on paras kevottomien konnien sakissa, tai räävittömien riiviöiden porukassa, ei sitä vissiin isona plussana voi pitää Kääntäen: Ei ole välttämättä huono juttu olla "ultima in pares", jos vertaisten joukko on humanisteista parhaita, tai vaikka kirjailijoista etevimpiä. Kolikolla on kaksi puolta, ja saattaa se joskus jäädä kyljelleenkin, "akaksi", kuten poikasina seinää lanteilla pelatessa todettiin. 

  Sellaista mielessä tänään, Saarelan tilan pirtissä, puiden paukkuessa uuneissa, ilpin hönkäillessä kirjoittajan hartiolle, pitkien kalsareiden ilmoittaessa kohta lähestyvästä tarpeettomuudestaan. 

ONE OF THESE DAYS

  One of these days 
  I'm going to sit down and write a long letter 
  To all the good friends I've known

  ...laulaa Niilo. Kunpa minäkin saisin sellaisen aikaan. Minäkin? Tiijä häntä, onko Neil tosiaan kaikille kamuille kirjoittanut? Niin tai näin, tämä päivä ei ole yksi niistä, kun kirjoitan vanhoille ystävilleni; kirjoitan blogiini. Samalla kirjoitan tietysti niille vanhoille ystävilleni, jotka sattumoisin blogiani lukevat. Eikä se ole kovin henkilökohtainen tapa kirjoittaa vanhoille ystäville.
  Kuinkahan moni omasta ikäluokastani, saatikka nuoremmista, vielä kirjoittaa kirjeitä? Perinteisiä kirjeitä, käsin, mustekynällä? Ja jättää postin toimitettavaksi? Jää odottamaan vastausta? Kuinka moni ikäisistäni, saatiikka nuoremmista, vastaa saadessaan sellaisen kirjeen? Aika harva, päätellen Postin jatkuvista supistuksista. Älkäämme siis kritisoiko Postin toimintaa. Sama juttu kuin kyläkauppojen kohdalla: Niiden häviämistä surkutellaan, vaikka ei olla niitten palveluita käytetty, kuin äärimmäisessä hädässä.

  Odottaessani riittävää innoitusta kaverille kirjoittamiseen ja Postin pöngittämiseen, kirjoitan sitten tietokoneellani.

  Tiilikaiset tulivat eilen viikonlopuksi. Iiris on syntymäpäiväruljanssista toipunut. Kuvassa hän syventyy aamun Muumi-jaksoon.

  Eilen oli sumuisen kostea päivä Hollolassa. Sama jatkuu tänään, ainakin aamulenkki oli suhtalaisen märkä. Ja sumuinen. Mikä on sama asia. Mutta ei toisilleen pakollinen. Sumu ja kosteus. Aika "tuoreena" palasin lenkiltä, minne lähdin tietoisen riskin ottaneen.

  Ikävää, että ilma ei taida isommin petraantua päivän aikana. Ei pääse Iiris leikkipuistoon telmimään. Ainakaan, jos ennustetusti vettä pieksää. Tytöllä toki riittää puuhaa sisälläkin. Kuuluu paras'aikaa pystyttävän isänsä kanssa ruokaravintolaa. Hilppa taisi äsken ennakkotilata annoksen järvitaimenta. Iiris kehui sitä löytyvän. Luultavasti joudun pian minäkin asiakkaaksi menemään. Mitähän tilais? Konjakissa haudutettua riekkoa? Puikulaperunoilla, tietysti! Jos ravintola sen pystyy tarjoamaan, on syytä suositella Michelin Tähteä. 

  Tuo järvitaimen on Hilpalta luonnollinen valinta. Sattui reilu viikko sitten niin, että sain siikaverkosta  parikiloisen järvitaimenen. Ihan puskista tuli. Oli aivan matalaan uinut 35-milliseen verkkoon, itsensä pussiin verkkojatan päähän pyöräyttänyt. Laillinen kala se oli. Ja harvinainen. Etenkin, kun en vartavasten punalihaista edes pyydä. Mutta maistui; toinen filee paistettiin toinen graavattiin ruodoista ja päästä keitto. Ei mennyt tärviöön kalasta paljon. 

  No nyt huudettiin tilaamaan annos Iiriksen ravintolasta. Kävin tekemässä tilauksen. Ravintolan nimi on muuten METSÄPUU. Minulle kerottiin, että riekkoa ja puikulapottuja löytyy, samoin viinimarjahilloa. Tilaus on suoritettu. Jään mielenkinnolla odottamaan lopputulosta.

  Maanantaina lähdetään taas Anttolaan. Kun ruoasta tuli puhe, niin kerronpa seuraavaa: Hauhalan hirviporukka aloitti viime viikonloppuna urakkansa. Olivat kymmenen hirveä ampuneet. Haneli soitti eilen, sanoi, että on keitellyt hirvenluista keittolientä kymmenen litran kattilalla. Sanoi, että ajakaa tätä kautta, niin saatte mukaan, lihaa myös.

  Joskus nuornamiesnä olen ollut hirvimetsällä ajomiehenä. Silloin mentiin ketjussa läpi maisemien kolistellen karahkalla ohimennen puuntyviin. Hirvi tai pari sattui joskus olemaan ajoketjun ja passimiesten välissä, ja kaato onnistui. Nykyään metsästetään ilmeisesti koirien avulla. Kai se on tehokasta, koska en muista ennen tuollaisiin saaliisismääriin ylletyn yhden viikonlopun aikana. 

  Metsästyksestä ollaan monta mieltä. Minusta säädelty, lain puitteissa tapahtuva harvennus, on hyväksyttävää, tarpeellistakin. Vaikka en itse kyllä minkään kokoista tai näköistä elävää olentoa ampumaan ryhtyisi. Moraaliselta kannalta ei minun kannata rintaani röyhistää. Tapanhan minä kaloja. 

  Äsken kävi käsky: ruoka-annos on valmiina. Herkullisen näköinen: riekon rintaa, puikulaperunoita viinimarjahilloa, lisukkeeksi babyporkkanoita ja salaattia. 

Hilpan annoksessa järvitaimenta, perunamuussia ja samat salaatit.

    Kyllä ravintolapäällikkö Iiriksen pääkokki Joni osaa loihtia maukkaat annokset saatavilla olevista aineksista (muovailuvaha).

  Pitää nyt lopetella, lähteä tilaamaan jälkiruokaa. Täytyy keksiä varsin eksoottinen tilaus. Luulen. että kyllä sekin paikan kokilta luonnistuu.

PIMEYDESTÄ JA YÖSTÄ KIRKKAUS JA PÄIVÄ

  Kreikkalaisen mytologian mukaan alussa oli Khaos, ammottava kuilu. Tyhjyyteen ilmaantuivat Gaia (maaemo), Tartaros (alin helvetti), Eros (rakkaus), Erebos (pimeys), sekä Nyks (yö).
  Erebos ja Nyks lisääntyivät, syntyivät Hemera (päivä), ja Aither (kirkkaus). Eli pimeydestä ja yöstä ovat päivä ja kirkkaus peräisin, mikäli muinaiskreikkalaisiin luottaa.
  Saman taruston mukaan Erebus ja Nyks saivat enemmänkin jälkeläisiä. Mm. Eris (riita), Thanatos (kuolema), Kharon (tuonen lautturi), Hypnos (uni), ja Nemesis (koston jumalatar), ovat tuosta sukurutsasta siinneitä. Yhtä sukurutsaa Kreikan mytologia jumalineen, titaaneineen, gigantteineen, seireeneineen, sankarieneen, oraakkeleineen, omien lapsiensa syömisiin, on. Kun joskus olen yrittänyt taruston "sukupuuta" itselleni avata, on jossain, yleensä melko aikaisessa vaiheessa iskenyt epätoivo, sillä niin mutkikkaaksi kuviot menevät. Olympolaiset jumalat vielä jotenkin olen joskus hahmottanut, mutta koko tarusto?!?! Ehkä lukemalla tarkasti aiheesta kirjoitettuja teoksia olisin päässyt paremmin kuusalle asioista, mutta lukematta ovat jääneet. Ei kai ole vielä myöhäistä?
  Tämän alustuksen myötä asiaan. Nimittäin siihen, että voiko pimeydestä syntyä valoa? Varjoa ei ole ilman valoa, ok. Entäs pimeyttä ilman valoa? Tai valoa ilman pimeyttä? Ei kai voi olla? Voimalla on aina vastavoima? Vai onko? Voisiko olla ikuinen pimeys tai ikuinen valo?
  Mutta voiko pimeys synnyttää valoa? Matemaattiselta kannalta asiaa tarkastellen kahdesta negatiivisesta tulee positiivinen. Eli jos käsittää pimeyden negatiiviseksi, niin kahdesta pimeästä tulee positiivinen, valo. Tarkemmin ottaen, jos miinusmerkkiset kertoo keskenään. Jos ne laskee yhteen, on tulos miinus. Matemaattisesta lähtökohdasta ponnistava pohdiskelu ei johda mihinkään. Tai johtaa se. Siihen, että jos paha on miinus ja hyvä plus, niin paha X hyvä = paha.
  Kun ajatellaan tilannetta ennen alkuräjähdystä, niin silloin oli kai sysipimeää. Sitten pamahti, alkoi syntyä tähtiä. Tähtiä on nykytiedon perusteella tuollaiset kvadriljoona, eli 1 000 000 000 000 000 000 000 000 kappaletta, ja niitä syntyy koko ajan lisää. Tähdet tuottavat valoa. Pimeydestä on siis tullut valoa. Muuten: tähtiä oletetaan olevan kuta kuinkin saman verran, kuin maapallolla on hiekanjyviä. Vaikka ei se asiaan millään lailla liity.
  Entäpä eettisessä mielessä? Voiko kaksi pahaa synnyttää hyvää? Luultavasti voi. Kahden umpiturmeltuneen ihmisen liitosta voi toki syntyä parempaakin parempi ihminen.
  On myös mahdollista, että paha teko, tai kaksi yhdessä, aiheuttavat hyvän lopputuloksen, luulen. Ja osoittaahan historia, että kauheista tapahtumista on lopulta seurannut hyviä uudistuksia.

  Miksi tälläisia mietin, aamutuimaan? Sanokaapa se! Mutta nyt loppuu pohdinta. Ei tästä tolkkua tule. Arkisempiin asioihin, ennen kuin pää sekoaa.
  Eilen tultiin kotiin. Siinä mielessä leppoisaa, että ei tartte pukeutua sadeasuun vessareissulle.
  Tänään mennään käymään Elinalla ja Elinalla. Ensin mennään äidin entiseen asuntoon. Nyt ovat asiat lopulta siinä pisteessä, että hänen koolmionsa lähtee myyntiin. Me käymme siistimässä paikat esittelykuntoon. Sitten mennään äitiä tervehtimään hänen nykyiseen kotiinsa.
  Iltapäivällä mennään kirjastoon. Hollolan omatoimikirjasto on muutostöiden vuoksi kiinni loppuvuoden, joten joutuu virallisia aikoja käyttämään. Ei se suuri vaiva tai haitta ole, mutta jotenkin olen jo ehtinyt tottua siihen, että kirjastossa voi asioida kaikessa rauhassa vaikkapa pyhäaamuna kahdeksalta.

  Huomenna meillä molemmilla on silmälääkäri. Jokohan kohdallani onnistaa? Minä näet sössin edellisen ajan. Kaihihan meitä kaihertaa, molempia. Minua jälki -sellainen, Hilppaa ihan tavallinen. Leikkausjonoon minä varmaan joudun, Hilppa kai selviää vielä uusilla okulaareilla.

  Tiilikaiset ovat tulossa viikonloppuna. Mukava juttu.
  Maanantaina lähdetään vielä saareen, reiluksi viikoksi. Pois tullaan mukanamme havut haudoille pyhänmiestenpäivänä aseteltaviksi. Sitten aletaan sopeutua kaupunkimaisessa kunnassa asumiseen.
  Siitä, kun Avokkaasseen sohlattiin jäissä 27. huhtikuuta, tulee pian kuluneeksi puoli vuotta. Taas kerran: Aika rientää! Siitä seuraa, että ei aikakaa, kun on taas kevät, uusi puolivuotiskausi edessä. Sitä ennen tietysti muutama kevättalvinen viikko saaressa vietetään, ehkä reissu vielä marraskuussakin.

  Se pakollinen kuva. Hilppa laittoi kourallisen auringonkukansiemeniä kasvulavalle joskus jussin jälkeen. Linnut kai kävivät ne popsimassa, sillä vain yksi lähti kasvuun. Se venyi pituutta koko kesän, ja äityi kukkimaan vasta syyskuun lopulla. Parempi myöhää, kuin....

VOIMAANNUTTAVA KOKEMUS

  Eilen käytiin Anttolan taajamassa. Venettä huoltoon vietiin. Oli tyynehkö, pilvipuotainen ja sumuton aamu, mikäs ajellessa.
  Kun siinä varttia vaille sovittua aikaa, yhdeksää, satamaan saavuttiin, oli huoltomies jo ulkona laittamassa traileria perään. Päästiin siten suoraan ajamaan vene kuljetukseen. Kuvassa huolto lähestyy. Perämoottorin, ei Hilpan.

  Me tultiin näet veneen kyydissä maille, ja koska aika korkealta piti kavuta alas, jäi Hilppa kyytiin verstaalle saakka, pääsi siellä tikkaita pitkin maan kamaralle.

   Joo, taajamaan tultiin, mutta kovin taajaan ei liikettä esiintynyt. Muutama auto ajeli, ei yhtään ihmistä raitilla. Käveltiin Agassiin kahville, siellä sentään oli jokunen duunari kahvitauolla.
  Agassista dallattiin kirkonmäen kautta Saleen. Kirkonmäen kautta, sillä samala voitiin todeta uuden koulun rakennusvaihe. Siinähän se koulu valmistui. Luultavasti arkkitehtisuunnitteluun ei oltu liiemmin panostettu, mutta asiansa varmasti ajaa.
  Salessa oli kaksi henkilökunnan edustajaa, ja yksi asiakas meidän lisäksemme. Vähät ostokset tehtiin, hipsittiin rannalle. Huolto oli juuri valmistunut, joten päästiin veneen kyydissä suoraan vesolle. Tietysti piti maksaa ensin.
  Noin yleisluontoisesti voi mainita, että jos yksinäisyys alkaa ahistaa, mökkihöperyys vallata pääkoppaa, niin helpotusta ei kannata hakea lokakuisesta maanantaiaamusta Anttolan taajamassa.

  Iltapäivällä laskin naapurin Hannun avustuksella, muutaman siikaverkon. Hannu oli jo omansa veteen laittanut, sillä heillä on kalastushalukkaita vieraita.
  Aamulla kävin soutuveneellä hakemassa verkot pois. Melko hempeän oloisena oli taivaanrata.

  Kaksi siikaa, kaksi ahventa, eli meille juuri sopiva annos sieltä nousi.

  Nyt, kun tätä kirjoittelen, ovat siiat ja ahvenet paremmassa tallessa. Fileinä paistetut kalat eivät ehtineen pilaantua; kahdeksan jälkeen pois verkosta, yhdentoista jälkeen mahassa. Enpä viitsi edes mainita kylmäketjun säilymisestä mitään. 

  Passeli kalaonni oli ilmeisesti niin voimaannuttava kokemus, että lähdin sauvakävelemään. Voimaannuttava on sana, mitä kuulee nykyään usein. Joten tälläytin sen ihan otsikkoon. Sen jälkeen googletin sanan: Verbi voimaannuttaa tarkoittaa myötävaikuttamista varsinkin henkiseen vahvistumiseen. Voimaannuttamisesta saa voimavaroja, sillä omavoimaistetaan. Tuollainen selitys löytyi. Liekö siis kuitenkaan kalaonnesta voimaantunut? Tai ehkä koin todella henkistä vahvistumista, ja tämä johti fyysisen vahvistamisen tielle? Jos, niin hyvä voimaantua, jopa kerran päivässä.

  Näkymä Potinlahden laiturilta oli Avokkaan suuntaan oli syksyisen upea.

Samoin Tallampi rasvatyynine pintoineen hiveli silmiä.

Alla voimaantunut kulkija korvissaan Miljoonasateen livealbumi "Lutakko palaa",

  Latasin levyn päivänä muutamana puhelimeen, kun Spotify lähetti ystävällisesti ilmoituksen: Uutta musiikkia lempiartistiltasi MILJOONSADE.

  Lempiartisti ja lempiartisti. Mutta Spotify ilmoittelee kaikien kirjastossani olevien artistien uusista julkaisuista. Hyvä niin, pysyy puolianakoreetti ajan tasalla.

  Tuoreelta bändi levyllään kuulosti, vanhat ja uudemmat biisit soivat mallikkaasti. Ja vanhat totuudet palasivat mieleen. Esim.

  Ei älä koskaan ota runoilijaa 

  luoksesi asumaan 

  se ryyppää rähjää ja rellestää 

  ja kaataa kaljaa sun kitaraan

   Nyt ollaan siis syöty. Lähden vähän ulos kässelehtimään, kun on hieno ilma. Hilppa meni jo jotain puuhailemaan. Minun pittä vielä pöyhäistä kammarin uunia. Peltiä ei varmaan vielä saa kiinni.

  Huomenna on taas vuoro lähteä Hollolaan. Ja muutaman päivän kuluttua palataan. Verkot odottavat vappeilla. Siika-aika alkaa silloin varmaan olla hippeimmillään.

LEHTIKERÄYS PAIKALLISEEN TAPAAN

  Ihmiselo on lyhyt episodi, kuten taisin edellisessä kirjoituksessa filosofoida. Niin se onkin, ainakin maailmankaikkeuden historiaan peilaten. Mutta siihen mahtuu kuitenkin tuhansia tarinoita. Tässä yksi. Siis meikäläisen ihmiselon tarinoista.

  Eilinen oli toinen sadepäivä putkeen. Aamusta iltaan paistoi vettä, ei puhettakaan verkonlaskusta. Mitäs hittoja, kun ei ole pakko. Eilinen oli siis tupapäivä. Tv:ta katseltiin, lueskeltiin, saunassa käytiin jo iltapäivällä.
  Yksi asia minua kummastuttaa, tuossa tv:n katselussa nimittäin. Kun seuraa vaikkapa Areenalta uudehkoa draamakomediasarjaa "Pientä laittoa" ja kohta "Robaa" Mtv-palvelussa, niin äänen taso on tyystin erilainen. Ensinmainitussa saa hyvin selvää näyttelijöiden puheesta, vaikka pääosan esittäjä on aivoinfarktista toipuva ja puhumaan taas opetteleva henkilö, mutta Bobassa repliikit hukkuvat muminaan, ovat todella huonosti ymmärrettävissä. Onko artikuloinnissa parannettavaa, vain onko äänimies Pulkkismaiseen tapaan sanonut: "Vi**u, mä lähden himaan!", ja jättänyt duunin tumpeloille? En ole muuten ainoa, joka asiaa on kommentoinut, joten korvissa ei liene vikaa. Niiden välissä kyllä, mutta se ei kuulu tähän asiaan.

  Jos olisin penkkiurheiluhullu, niin eilinen olisi ollut musta päivä; Huuhkajat kylvetettiin Bosnia-Hertsegovinassa 4-1, Pelicans otti kotonaan pataan 1-5. Onneksi en ole penkkiurheiluhullu. Yleishullu ehkä olen, sillä kyllä molemmat tulokset lievästi kirpaisivat.
  Jos olisin penkkiurheiluhullu, niin balsamia olisi ruhjeisiin valunut tänään, kun Bottas voitti Japanissa. Sen verran vähän, tai paljon, riippuu lukijan näkökannasta, yleishullu olen, että ei tuntunut missään.

  Tänään näytti ennuste puotaa iltapäivään saakka, joten päätin lähteä lehtikeräyshommiin. Rantapolun lehmus on jo suurimman osan lehdistään tiputtanut, vaahtera myös.

  Vaahtera talon nurkalla kantaa vielä osaa lehdistään, mutta matto on jo sellainen, että parasta roudata veke. Jos vaikka iskee pakkaset, tai sataa lumet, niin keväällä on poisvietävänä inhottavan märkä, limainen ja raskas lehtipatja.

  Poisvienti sujuu parhaiten kevytpeitteen päällä. Siihen saa viisi kärrillistä, useammankin, kerralla kuljetettua.

  Reilut kolme tuntia kun harava heilui, kevytpeitto kävi yhdeksän kertaa metsässä lehti- ja risukompostilla, niin tämänhetkinen lehtikeräystarve tuli tyydytettyä. Lisää sitten, kun koivut, haavat, pihlajat, tervalepät, ovat omistaan luopuneet. 

  Tässä kuvassa lehtikeräysjaoston kuljetuspäällikkö poseeraa selfiessä ennen päivän koitoksen alkua.

  Melko olminväriseksi ovat kuunliljat muuttuneet. Maatuvat siihen antamaan elinvoimaa tuleville sukupolville.

  Nyt kello on yli puolen päivän. Tyynenä on ilma pysynyt. Sadetta ei ainakaan  vielä ole näkyvissä. 

  Huomenna sörnäytetään aamusta Anttolaan. Veneenhuolto on yhdeksältä. Saattaa vettä hieman tulla. Ei siitä niinkään ole haittaa, mutta toivottavasti ei ole armotonta aamusumua. No, kai karttaplotterin kanssa perille osataan? Onhan sitä ennen osattu ilmankin. Tosin muutaman kerran harhaankin on ajettu. Se plotterin kanssa usmuuttaessa on tietysti vaarana, että joku toinen samanmoinen täräyttää reittiä pitkin vastaan. Kunnon sumussa ei kovin kauas näe. Eikä plotteri mikään tutka ole. Mahdollisuus moiseen lokakuun maanataiaamuna on tietysti snadi, mutta kyllä minä lottoankin. Vaan turha spekuloida. Aamun sää sanelee paljon. Jos hurjalta tuntuu, niin puhelin on olemassa. 

  Huomenna on tarkoitus jokunen verkko laittaa pyyntiin. 

  Siitä seuraa, että tiistaina on tarkoitus syödä kalaa. Jotakin kalaa josain muodossa. Jos ei verkosta tule, niin on meillä yhdet ahvenfileet pakkasessa. 

  Keskiviikkona lähdetään Hollolaan, maanantaina tullaan taas saareen. Silloin laitetaan paikat talvikuntoon. 

  Marraskuussa tullaan, jos tullaan. Riippuu ilmoista, innosta, ikävästä, ja siiannälästä.

PONNETONTA POHDISKELUA

  Ihmiselo on lyhyt episodi, joka alkaa huolettoman sinisilmäisestä lapsuudesta, jatkuu vihaisen ja hedonistisen nuoruuden kautta toteutumattomien unelmien ja alituisen riittämättömyyden keski-ikään, hiipii sardonisen elämän totuuksien selkiytymisen läpi seesteiseen vanhuuteen. 

  Yllä oleva lainaus voisi olla joltakin viisaalta henkilöltä. Mutta ei se ole. Eikä se ole lainaus. Minä sen juuri tuohon naputtelin. Se tuli ponnettoman pohdiskelun tuloksena ulos pääkopastani. Perään heräsi kysymys: Mitä tai mikä se ponsi onkaan? Ei hätää, Wikisanakirja auttoi. Ponsi on:

  1. (Kasvianatomia) se heteen osa, jossa pölytykseen tarvittava siitepöly muodostuu. Ponnelta siitepöly takertuu kukassa vieraileviin pölyttäjähyönteisiin.
  2. Eduskunnan lausuma, joka yleensä sisältää hallitukselle suunnatun toivomuksen ryhtyä johonkin toimenpiteeseen käsitellyssä asiassa.
  3. Kirveen varren takapää; miekan tai puukon ruotoon tarttuva osa, joka pitää kahvan paikallaan ja tasapainottaa miekkaa
  4. Pienkanteleen kaareva peräosa, jonka päälle soittaja saattaa tukea kätensä
  5. (Yl. vain partiivissa) pontevuus, ponnekkuus, paino, painokkuus, ryhti; rohkeus, uskallus.
   Näe peto, jonka tähden käännyin; auta sen ohi mua, viisas kuulu! Multa se vapisuttaa poven ynnä ponnen. (Jumalainen näytelmä, suom. Eino Leino).

  No, tässä tapauksessa lienee kyseessä kohta 5. Kovin pontevasti en tosiaankaan pohdistellut. Kun äsken avasin läppärin, ryhdyin kirjoittamaan, aivot tuntuivat jähmeiltä. Mutta jostakin ne saivat vaseliinia rattaisiinsa, tuollainen elonkaaren analyysi sieltä putkahti.
  Sekin puoltaa kohtaa 5., että kirjoittaessani ei ollut kyse kasvianatomiasta, ei kirveen varren takapäästä, ei miekasta tai puukosta, eikä edes pienkanteleen kaarevasta peräosasta. Joten väärien mahdollisuuksien poissulku-menetelmää käyttäen kohta 5. on oikein. M.O.T.

  Nobelin tavalliselle tallaajalle kai merkityksellisimmät palkinnot on nyt julkistettu. Kirjallisuuden kohdalla vuoden 2018 saaja on puolalainen Olga Tokarczuk, ja tämänvuotinen itävaltalainen Peter Handke. Rauhanpalkinnon sai Etiopian pääministeri Abiy Ahmed. Ennakkokaavailuissa oli Greta Thurnberg nostettu korkealle rauhanpalkinto-, Margaret Atwood kirjallisuuspalkintoveikkauksissa. Mutta ennakkojutut ovat spekulointia.
  Siinä määrin olen tietämätön örvelö, että palkitut ovat minulle "tabula rasa". No, olen Peter Handken nimen ehkä joskus kuullut, mutta siinä kaikki. Sivistystä uupuu Saarelan tuvasta, Hollolan Kartanon alueen olohuoneesta.

  Turkki lähti pommittamaan Syyrian kurdialueita. Jotkut valtiot kai hyväksyvät atakin, useimmat kuitenkin tuomitsevat. Niillä, jotka eivät toimia hyväksy, on moninaisia, omista näkökulmistaan tai tarpeistaan riippuvia perusteluja. Minä en kielteiseen suhtautumiseeni moninaisia perusteluja tarvitse. Yksi riittää, kuten kaikissa tämän kaltaisissa ikävissä asioissa: SOTA! Ei sodan vastustaminen sen enempää vakuutelua kaipaa. Sodan pitää itsessään olla peruste. Eli sota on perustelu sotaa vastaan. Niin yksinkertaista se on.

  Se, että kirjoitan toisena päivänä peräkkäin, johtuu varmaan pitkästymisestä. On sataa tihuutellut, joten pihalle ei ole juurikaan ollut asiaa. Ja sama syy on siihen, että en kirjoita asioista, mitä tänään olen tehnyt. Koska en ole tehnyt juuri mitään. Tai olen kuitenkin! Sahailin aamulla venevajassa kuviosahalla filmivanerista Rohusen vellosten kompostikäymälään Kerlahdelle sabluunan avulla vanteen siistimään pöntön ja lattian rajaa. Melko pitkä ja ehkä vaikeasti tulkittava lause siitä tuli. Mutta juuri noin se menee.
  Muuta mainittavaa ei ole sitten tapahtunutkaan. Huomenna on poutaisempaa, tovottavasti. Eli aika kuluu muissakin puuhissa, kuin ponnettomassa pohdiskelussa.

  Koska en tänään ole oikein mitään tehnyt, en ole myöskään ottanut kuvia. Siksipä, koska laitan loppuun kuvia, sillä niin on tapana, laitan eilisiä. Olen niitä hieman, aikani kuluksi, manipuloinut. Eli olkaa hyvä.

SYYSPÄIVÄN KASAUS

  Eilinen oli puolipilvinen syyspäivä. Aamulla ajelin yli, kävin sauvakävelemässä. Sitten putsailin grillin parilan, samoin savustuspöntön puunasin. Eli pientä syyshuoltoa.
  Lounaan jälkeen lähdettiin Piskolaan päämääränä, ainakin toiveena, suppilovahverot. Sörnäytettiin Reissalmelle, Hanelin laavun rantaan. Siitä lähdettiin dallaamaan kuusikon läpi kohti Hiekkalahtea. Samaan suuntaan kulkevan metsäautotien molemmin puolin on kuusimetsää, sopivaa kasvualustaa suppiksille. Mutta ei ainoaakaan osunut kodallemme...

...vaikka Hilppakin tarkasti maastoa tutkasi.

  Hiekkalahdesta jatkettiin Paajalansalmen rantaa kohti seuraavaa, joskus hyväksi koettua ja todettua suppismestaa. Melkoista ryteikköä oli maasto paikka paikoin. Pahimman ohi kun saatiin itsemme sullottua, oli loppumatka helpompaa rantaa seurailevan ikivanhan karjapolun lähes peittynyttä uraa seuraillessa.

  Ei, kele, ollut tutussa paikassakaan suppiksia! Ei ainuttakaan sattunut silmiimme, vaikka melko tarkalla seulalla tuo ehkä hehtaarin laajuinen alue tutkittiin. Ei siis tule suppiksia, tai sitten on liian aikaista. Tai itten oltiin aivan väärillä paikoilla. 

  Päätettiin, rystyset pettymyksestä maata viistäen, palata veneelle teitä pitkin, koska oltiin jo melko lähellä "tienpäätä". Pääkopan sisällä kyti myös ajatus, että ehkä Hanelilta, jos on maisemissa, voisi saada liftin veneelle. Alkoi kulkeminen näet kehtuuttaa; minulla täyttyi jo 20 000 askelta, Hilpallakin pian puolet siitä. Toive toteutui. Haneli kuuskatteli saunarannalla omissa puuhissaan, ja lähti tietysti meidän laavulle nakkaamaan. Kahvitkin olisi keittänyt, mutta me otimme maltillisen kannan, sillä ei ollut mieltä mennä taloon kuoriutumaan metsävaatteista, äheltää ne puolituntisen jälkeen taas päälle.

  Eipä saatu suppiksia, mutta ei aivan ilman tuomisia kuitenkaan jääty. Jonkin verran vaaleaorakkaita sentään löytyi. Ihan hyvät soossit niistä saa muuttamaan potunmakua.

  Noin yleisluonteisena mainintana: on ollut poikkeuksellisen tyyntä. Ei ole tuullut juuri lainkaan niinä kolmena päivänä, mitkä tähän rupeamaan ollaan maisemissa oltu. Ihan äreetä oli veneellä ajella sieneen pitkin lähes rasvatyyntä pintaa. Kun tuulemaan rupeaa, on odotettavissa melkoinen lehtisade, luulen. Ei ole myöskään satanut, minkä pikkasen pari kertaa tihuuttanut. Vesi Saimaassa ei ollut viikon poissaolomme aikan juurikaan laskenut, mutta nyt se taas käntynyt alenemaan.
  Kun edellisessä blogissani kerroin, että saaressa on mökeistä puolella (3/6) porukkaa, on tilanne päivittynyt. Nyt ollaan ainoat. Veneliikennettä ei juurikaan ole, keskimäärin 1/pv, virhemarginaali +/- 100%.

  Siinä kasaus yhdestä syyspäivästä. Tänään on toinen syyspäivä, huomenna tämäkin päivä on yksi syyspäivä. Tuskin huomenna tästä päivästä raportoin, Tai mistäs sen tietää. Jos vaikka jotain ihmeitä on tulossa?

  Loppuun syyspäivä supistettuna:

Aamun valosta...

...illan tuloon. Illan tulosta...

 ...kolmeneljänneskuun paloon.