PIMEYDESTÄ JA YÖSTÄ KIRKKAUS JA PÄIVÄ

  Kreikkalaisen mytologian mukaan alussa oli Khaos, ammottava kuilu. Tyhjyyteen ilmaantuivat Gaia (maaemo), Tartaros (alin helvetti), Eros (rakkaus), Erebos (pimeys), sekä Nyks (yö).
  Erebos ja Nyks lisääntyivät, syntyivät Hemera (päivä), ja Aither (kirkkaus). Eli pimeydestä ja yöstä ovat päivä ja kirkkaus peräisin, mikäli muinaiskreikkalaisiin luottaa.
  Saman taruston mukaan Erebus ja Nyks saivat enemmänkin jälkeläisiä. Mm. Eris (riita), Thanatos (kuolema), Kharon (tuonen lautturi), Hypnos (uni), ja Nemesis (koston jumalatar), ovat tuosta sukurutsasta siinneitä. Yhtä sukurutsaa Kreikan mytologia jumalineen, titaaneineen, gigantteineen, seireeneineen, sankarieneen, oraakkeleineen, omien lapsiensa syömisiin, on. Kun joskus olen yrittänyt taruston "sukupuuta" itselleni avata, on jossain, yleensä melko aikaisessa vaiheessa iskenyt epätoivo, sillä niin mutkikkaaksi kuviot menevät. Olympolaiset jumalat vielä jotenkin olen joskus hahmottanut, mutta koko tarusto?!?! Ehkä lukemalla tarkasti aiheesta kirjoitettuja teoksia olisin päässyt paremmin kuusalle asioista, mutta lukematta ovat jääneet. Ei kai ole vielä myöhäistä?
  Tämän alustuksen myötä asiaan. Nimittäin siihen, että voiko pimeydestä syntyä valoa? Varjoa ei ole ilman valoa, ok. Entäs pimeyttä ilman valoa? Tai valoa ilman pimeyttä? Ei kai voi olla? Voimalla on aina vastavoima? Vai onko? Voisiko olla ikuinen pimeys tai ikuinen valo?
  Mutta voiko pimeys synnyttää valoa? Matemaattiselta kannalta asiaa tarkastellen kahdesta negatiivisesta tulee positiivinen. Eli jos käsittää pimeyden negatiiviseksi, niin kahdesta pimeästä tulee positiivinen, valo. Tarkemmin ottaen, jos miinusmerkkiset kertoo keskenään. Jos ne laskee yhteen, on tulos miinus. Matemaattisesta lähtökohdasta ponnistava pohdiskelu ei johda mihinkään. Tai johtaa se. Siihen, että jos paha on miinus ja hyvä plus, niin paha X hyvä = paha.
  Kun ajatellaan tilannetta ennen alkuräjähdystä, niin silloin oli kai sysipimeää. Sitten pamahti, alkoi syntyä tähtiä. Tähtiä on nykytiedon perusteella tuollaiset kvadriljoona, eli 1 000 000 000 000 000 000 000 000 kappaletta, ja niitä syntyy koko ajan lisää. Tähdet tuottavat valoa. Pimeydestä on siis tullut valoa. Muuten: tähtiä oletetaan olevan kuta kuinkin saman verran, kuin maapallolla on hiekanjyviä. Vaikka ei se asiaan millään lailla liity.
  Entäpä eettisessä mielessä? Voiko kaksi pahaa synnyttää hyvää? Luultavasti voi. Kahden umpiturmeltuneen ihmisen liitosta voi toki syntyä parempaakin parempi ihminen.
  On myös mahdollista, että paha teko, tai kaksi yhdessä, aiheuttavat hyvän lopputuloksen, luulen. Ja osoittaahan historia, että kauheista tapahtumista on lopulta seurannut hyviä uudistuksia.

  Miksi tälläisia mietin, aamutuimaan? Sanokaapa se! Mutta nyt loppuu pohdinta. Ei tästä tolkkua tule. Arkisempiin asioihin, ennen kuin pää sekoaa.
  Eilen tultiin kotiin. Siinä mielessä leppoisaa, että ei tartte pukeutua sadeasuun vessareissulle.
  Tänään mennään käymään Elinalla ja Elinalla. Ensin mennään äidin entiseen asuntoon. Nyt ovat asiat lopulta siinä pisteessä, että hänen koolmionsa lähtee myyntiin. Me käymme siistimässä paikat esittelykuntoon. Sitten mennään äitiä tervehtimään hänen nykyiseen kotiinsa.
  Iltapäivällä mennään kirjastoon. Hollolan omatoimikirjasto on muutostöiden vuoksi kiinni loppuvuoden, joten joutuu virallisia aikoja käyttämään. Ei se suuri vaiva tai haitta ole, mutta jotenkin olen jo ehtinyt tottua siihen, että kirjastossa voi asioida kaikessa rauhassa vaikkapa pyhäaamuna kahdeksalta.

  Huomenna meillä molemmilla on silmälääkäri. Jokohan kohdallani onnistaa? Minä näet sössin edellisen ajan. Kaihihan meitä kaihertaa, molempia. Minua jälki -sellainen, Hilppaa ihan tavallinen. Leikkausjonoon minä varmaan joudun, Hilppa kai selviää vielä uusilla okulaareilla.

  Tiilikaiset ovat tulossa viikonloppuna. Mukava juttu.
  Maanantaina lähdetään vielä saareen, reiluksi viikoksi. Pois tullaan mukanamme havut haudoille pyhänmiestenpäivänä aseteltaviksi. Sitten aletaan sopeutua kaupunkimaisessa kunnassa asumiseen.
  Siitä, kun Avokkaasseen sohlattiin jäissä 27. huhtikuuta, tulee pian kuluneeksi puoli vuotta. Taas kerran: Aika rientää! Siitä seuraa, että ei aikakaa, kun on taas kevät, uusi puolivuotiskausi edessä. Sitä ennen tietysti muutama kevättalvinen viikko saaressa vietetään, ehkä reissu vielä marraskuussakin.

  Se pakollinen kuva. Hilppa laittoi kourallisen auringonkukansiemeniä kasvulavalle joskus jussin jälkeen. Linnut kai kävivät ne popsimassa, sillä vain yksi lähti kasvuun. Se venyi pituutta koko kesän, ja äityi kukkimaan vasta syyskuun lopulla. Parempi myöhää, kuin....

VOIMAANNUTTAVA KOKEMUS

  Eilen käytiin Anttolan taajamassa. Venettä huoltoon vietiin. Oli tyynehkö, pilvipuotainen ja sumuton aamu, mikäs ajellessa.
  Kun siinä varttia vaille sovittua aikaa, yhdeksää, satamaan saavuttiin, oli huoltomies jo ulkona laittamassa traileria perään. Päästiin siten suoraan ajamaan vene kuljetukseen. Kuvassa huolto lähestyy. Perämoottorin, ei Hilpan.

  Me tultiin näet veneen kyydissä maille, ja koska aika korkealta piti kavuta alas, jäi Hilppa kyytiin verstaalle saakka, pääsi siellä tikkaita pitkin maan kamaralle.

   Joo, taajamaan tultiin, mutta kovin taajaan ei liikettä esiintynyt. Muutama auto ajeli, ei yhtään ihmistä raitilla. Käveltiin Agassiin kahville, siellä sentään oli jokunen duunari kahvitauolla.
  Agassista dallattiin kirkonmäen kautta Saleen. Kirkonmäen kautta, sillä samala voitiin todeta uuden koulun rakennusvaihe. Siinähän se koulu valmistui. Luultavasti arkkitehtisuunnitteluun ei oltu liiemmin panostettu, mutta asiansa varmasti ajaa.
  Salessa oli kaksi henkilökunnan edustajaa, ja yksi asiakas meidän lisäksemme. Vähät ostokset tehtiin, hipsittiin rannalle. Huolto oli juuri valmistunut, joten päästiin veneen kyydissä suoraan vesolle. Tietysti piti maksaa ensin.
  Noin yleisluontoisesti voi mainita, että jos yksinäisyys alkaa ahistaa, mökkihöperyys vallata pääkoppaa, niin helpotusta ei kannata hakea lokakuisesta maanantaiaamusta Anttolan taajamassa.

  Iltapäivällä laskin naapurin Hannun avustuksella, muutaman siikaverkon. Hannu oli jo omansa veteen laittanut, sillä heillä on kalastushalukkaita vieraita.
  Aamulla kävin soutuveneellä hakemassa verkot pois. Melko hempeän oloisena oli taivaanrata.

  Kaksi siikaa, kaksi ahventa, eli meille juuri sopiva annos sieltä nousi.

  Nyt, kun tätä kirjoittelen, ovat siiat ja ahvenet paremmassa tallessa. Fileinä paistetut kalat eivät ehtineen pilaantua; kahdeksan jälkeen pois verkosta, yhdentoista jälkeen mahassa. Enpä viitsi edes mainita kylmäketjun säilymisestä mitään. 

  Passeli kalaonni oli ilmeisesti niin voimaannuttava kokemus, että lähdin sauvakävelemään. Voimaannuttava on sana, mitä kuulee nykyään usein. Joten tälläytin sen ihan otsikkoon. Sen jälkeen googletin sanan: Verbi voimaannuttaa tarkoittaa myötävaikuttamista varsinkin henkiseen vahvistumiseen. Voimaannuttamisesta saa voimavaroja, sillä omavoimaistetaan. Tuollainen selitys löytyi. Liekö siis kuitenkaan kalaonnesta voimaantunut? Tai ehkä koin todella henkistä vahvistumista, ja tämä johti fyysisen vahvistamisen tielle? Jos, niin hyvä voimaantua, jopa kerran päivässä.

  Näkymä Potinlahden laiturilta oli Avokkaan suuntaan oli syksyisen upea.

Samoin Tallampi rasvatyynine pintoineen hiveli silmiä.

Alla voimaantunut kulkija korvissaan Miljoonasateen livealbumi "Lutakko palaa",

  Latasin levyn päivänä muutamana puhelimeen, kun Spotify lähetti ystävällisesti ilmoituksen: Uutta musiikkia lempiartistiltasi MILJOONSADE.

  Lempiartisti ja lempiartisti. Mutta Spotify ilmoittelee kaikien kirjastossani olevien artistien uusista julkaisuista. Hyvä niin, pysyy puolianakoreetti ajan tasalla.

  Tuoreelta bändi levyllään kuulosti, vanhat ja uudemmat biisit soivat mallikkaasti. Ja vanhat totuudet palasivat mieleen. Esim.

  Ei älä koskaan ota runoilijaa 

  luoksesi asumaan 

  se ryyppää rähjää ja rellestää 

  ja kaataa kaljaa sun kitaraan

   Nyt ollaan siis syöty. Lähden vähän ulos kässelehtimään, kun on hieno ilma. Hilppa meni jo jotain puuhailemaan. Minun pittä vielä pöyhäistä kammarin uunia. Peltiä ei varmaan vielä saa kiinni.

  Huomenna on taas vuoro lähteä Hollolaan. Ja muutaman päivän kuluttua palataan. Verkot odottavat vappeilla. Siika-aika alkaa silloin varmaan olla hippeimmillään.

LEHTIKERÄYS PAIKALLISEEN TAPAAN

  Ihmiselo on lyhyt episodi, kuten taisin edellisessä kirjoituksessa filosofoida. Niin se onkin, ainakin maailmankaikkeuden historiaan peilaten. Mutta siihen mahtuu kuitenkin tuhansia tarinoita. Tässä yksi. Siis meikäläisen ihmiselon tarinoista.

  Eilinen oli toinen sadepäivä putkeen. Aamusta iltaan paistoi vettä, ei puhettakaan verkonlaskusta. Mitäs hittoja, kun ei ole pakko. Eilinen oli siis tupapäivä. Tv:ta katseltiin, lueskeltiin, saunassa käytiin jo iltapäivällä.
  Yksi asia minua kummastuttaa, tuossa tv:n katselussa nimittäin. Kun seuraa vaikkapa Areenalta uudehkoa draamakomediasarjaa "Pientä laittoa" ja kohta "Robaa" Mtv-palvelussa, niin äänen taso on tyystin erilainen. Ensinmainitussa saa hyvin selvää näyttelijöiden puheesta, vaikka pääosan esittäjä on aivoinfarktista toipuva ja puhumaan taas opetteleva henkilö, mutta Bobassa repliikit hukkuvat muminaan, ovat todella huonosti ymmärrettävissä. Onko artikuloinnissa parannettavaa, vain onko äänimies Pulkkismaiseen tapaan sanonut: "Vi**u, mä lähden himaan!", ja jättänyt duunin tumpeloille? En ole muuten ainoa, joka asiaa on kommentoinut, joten korvissa ei liene vikaa. Niiden välissä kyllä, mutta se ei kuulu tähän asiaan.

  Jos olisin penkkiurheiluhullu, niin eilinen olisi ollut musta päivä; Huuhkajat kylvetettiin Bosnia-Hertsegovinassa 4-1, Pelicans otti kotonaan pataan 1-5. Onneksi en ole penkkiurheiluhullu. Yleishullu ehkä olen, sillä kyllä molemmat tulokset lievästi kirpaisivat.
  Jos olisin penkkiurheiluhullu, niin balsamia olisi ruhjeisiin valunut tänään, kun Bottas voitti Japanissa. Sen verran vähän, tai paljon, riippuu lukijan näkökannasta, yleishullu olen, että ei tuntunut missään.

  Tänään näytti ennuste puotaa iltapäivään saakka, joten päätin lähteä lehtikeräyshommiin. Rantapolun lehmus on jo suurimman osan lehdistään tiputtanut, vaahtera myös.

  Vaahtera talon nurkalla kantaa vielä osaa lehdistään, mutta matto on jo sellainen, että parasta roudata veke. Jos vaikka iskee pakkaset, tai sataa lumet, niin keväällä on poisvietävänä inhottavan märkä, limainen ja raskas lehtipatja.

  Poisvienti sujuu parhaiten kevytpeitteen päällä. Siihen saa viisi kärrillistä, useammankin, kerralla kuljetettua.

  Reilut kolme tuntia kun harava heilui, kevytpeitto kävi yhdeksän kertaa metsässä lehti- ja risukompostilla, niin tämänhetkinen lehtikeräystarve tuli tyydytettyä. Lisää sitten, kun koivut, haavat, pihlajat, tervalepät, ovat omistaan luopuneet. 

  Tässä kuvassa lehtikeräysjaoston kuljetuspäällikkö poseeraa selfiessä ennen päivän koitoksen alkua.

  Melko olminväriseksi ovat kuunliljat muuttuneet. Maatuvat siihen antamaan elinvoimaa tuleville sukupolville.

  Nyt kello on yli puolen päivän. Tyynenä on ilma pysynyt. Sadetta ei ainakaan  vielä ole näkyvissä. 

  Huomenna sörnäytetään aamusta Anttolaan. Veneenhuolto on yhdeksältä. Saattaa vettä hieman tulla. Ei siitä niinkään ole haittaa, mutta toivottavasti ei ole armotonta aamusumua. No, kai karttaplotterin kanssa perille osataan? Onhan sitä ennen osattu ilmankin. Tosin muutaman kerran harhaankin on ajettu. Se plotterin kanssa usmuuttaessa on tietysti vaarana, että joku toinen samanmoinen täräyttää reittiä pitkin vastaan. Kunnon sumussa ei kovin kauas näe. Eikä plotteri mikään tutka ole. Mahdollisuus moiseen lokakuun maanataiaamuna on tietysti snadi, mutta kyllä minä lottoankin. Vaan turha spekuloida. Aamun sää sanelee paljon. Jos hurjalta tuntuu, niin puhelin on olemassa. 

  Huomenna on tarkoitus jokunen verkko laittaa pyyntiin. 

  Siitä seuraa, että tiistaina on tarkoitus syödä kalaa. Jotakin kalaa josain muodossa. Jos ei verkosta tule, niin on meillä yhdet ahvenfileet pakkasessa. 

  Keskiviikkona lähdetään Hollolaan, maanantaina tullaan taas saareen. Silloin laitetaan paikat talvikuntoon. 

  Marraskuussa tullaan, jos tullaan. Riippuu ilmoista, innosta, ikävästä, ja siiannälästä.

PONNETONTA POHDISKELUA

  Ihmiselo on lyhyt episodi, joka alkaa huolettoman sinisilmäisestä lapsuudesta, jatkuu vihaisen ja hedonistisen nuoruuden kautta toteutumattomien unelmien ja alituisen riittämättömyyden keski-ikään, hiipii sardonisen elämän totuuksien selkiytymisen läpi seesteiseen vanhuuteen. 

  Yllä oleva lainaus voisi olla joltakin viisaalta henkilöltä. Mutta ei se ole. Eikä se ole lainaus. Minä sen juuri tuohon naputtelin. Se tuli ponnettoman pohdiskelun tuloksena ulos pääkopastani. Perään heräsi kysymys: Mitä tai mikä se ponsi onkaan? Ei hätää, Wikisanakirja auttoi. Ponsi on:

  1. (Kasvianatomia) se heteen osa, jossa pölytykseen tarvittava siitepöly muodostuu. Ponnelta siitepöly takertuu kukassa vieraileviin pölyttäjähyönteisiin.
  2. Eduskunnan lausuma, joka yleensä sisältää hallitukselle suunnatun toivomuksen ryhtyä johonkin toimenpiteeseen käsitellyssä asiassa.
  3. Kirveen varren takapää; miekan tai puukon ruotoon tarttuva osa, joka pitää kahvan paikallaan ja tasapainottaa miekkaa
  4. Pienkanteleen kaareva peräosa, jonka päälle soittaja saattaa tukea kätensä
  5. (Yl. vain partiivissa) pontevuus, ponnekkuus, paino, painokkuus, ryhti; rohkeus, uskallus.
   Näe peto, jonka tähden käännyin; auta sen ohi mua, viisas kuulu! Multa se vapisuttaa poven ynnä ponnen. (Jumalainen näytelmä, suom. Eino Leino).

  No, tässä tapauksessa lienee kyseessä kohta 5. Kovin pontevasti en tosiaankaan pohdistellut. Kun äsken avasin läppärin, ryhdyin kirjoittamaan, aivot tuntuivat jähmeiltä. Mutta jostakin ne saivat vaseliinia rattaisiinsa, tuollainen elonkaaren analyysi sieltä putkahti.
  Sekin puoltaa kohtaa 5., että kirjoittaessani ei ollut kyse kasvianatomiasta, ei kirveen varren takapäästä, ei miekasta tai puukosta, eikä edes pienkanteleen kaarevasta peräosasta. Joten väärien mahdollisuuksien poissulku-menetelmää käyttäen kohta 5. on oikein. M.O.T.

  Nobelin tavalliselle tallaajalle kai merkityksellisimmät palkinnot on nyt julkistettu. Kirjallisuuden kohdalla vuoden 2018 saaja on puolalainen Olga Tokarczuk, ja tämänvuotinen itävaltalainen Peter Handke. Rauhanpalkinnon sai Etiopian pääministeri Abiy Ahmed. Ennakkokaavailuissa oli Greta Thurnberg nostettu korkealle rauhanpalkinto-, Margaret Atwood kirjallisuuspalkintoveikkauksissa. Mutta ennakkojutut ovat spekulointia.
  Siinä määrin olen tietämätön örvelö, että palkitut ovat minulle "tabula rasa". No, olen Peter Handken nimen ehkä joskus kuullut, mutta siinä kaikki. Sivistystä uupuu Saarelan tuvasta, Hollolan Kartanon alueen olohuoneesta.

  Turkki lähti pommittamaan Syyrian kurdialueita. Jotkut valtiot kai hyväksyvät atakin, useimmat kuitenkin tuomitsevat. Niillä, jotka eivät toimia hyväksy, on moninaisia, omista näkökulmistaan tai tarpeistaan riippuvia perusteluja. Minä en kielteiseen suhtautumiseeni moninaisia perusteluja tarvitse. Yksi riittää, kuten kaikissa tämän kaltaisissa ikävissä asioissa: SOTA! Ei sodan vastustaminen sen enempää vakuutelua kaipaa. Sodan pitää itsessään olla peruste. Eli sota on perustelu sotaa vastaan. Niin yksinkertaista se on.

  Se, että kirjoitan toisena päivänä peräkkäin, johtuu varmaan pitkästymisestä. On sataa tihuutellut, joten pihalle ei ole juurikaan ollut asiaa. Ja sama syy on siihen, että en kirjoita asioista, mitä tänään olen tehnyt. Koska en ole tehnyt juuri mitään. Tai olen kuitenkin! Sahailin aamulla venevajassa kuviosahalla filmivanerista Rohusen vellosten kompostikäymälään Kerlahdelle sabluunan avulla vanteen siistimään pöntön ja lattian rajaa. Melko pitkä ja ehkä vaikeasti tulkittava lause siitä tuli. Mutta juuri noin se menee.
  Muuta mainittavaa ei ole sitten tapahtunutkaan. Huomenna on poutaisempaa, tovottavasti. Eli aika kuluu muissakin puuhissa, kuin ponnettomassa pohdiskelussa.

  Koska en tänään ole oikein mitään tehnyt, en ole myöskään ottanut kuvia. Siksipä, koska laitan loppuun kuvia, sillä niin on tapana, laitan eilisiä. Olen niitä hieman, aikani kuluksi, manipuloinut. Eli olkaa hyvä.

SYYSPÄIVÄN KASAUS

  Eilinen oli puolipilvinen syyspäivä. Aamulla ajelin yli, kävin sauvakävelemässä. Sitten putsailin grillin parilan, samoin savustuspöntön puunasin. Eli pientä syyshuoltoa.
  Lounaan jälkeen lähdettiin Piskolaan päämääränä, ainakin toiveena, suppilovahverot. Sörnäytettiin Reissalmelle, Hanelin laavun rantaan. Siitä lähdettiin dallaamaan kuusikon läpi kohti Hiekkalahtea. Samaan suuntaan kulkevan metsäautotien molemmin puolin on kuusimetsää, sopivaa kasvualustaa suppiksille. Mutta ei ainoaakaan osunut kodallemme...

...vaikka Hilppakin tarkasti maastoa tutkasi.

  Hiekkalahdesta jatkettiin Paajalansalmen rantaa kohti seuraavaa, joskus hyväksi koettua ja todettua suppismestaa. Melkoista ryteikköä oli maasto paikka paikoin. Pahimman ohi kun saatiin itsemme sullottua, oli loppumatka helpompaa rantaa seurailevan ikivanhan karjapolun lähes peittynyttä uraa seuraillessa.

  Ei, kele, ollut tutussa paikassakaan suppiksia! Ei ainuttakaan sattunut silmiimme, vaikka melko tarkalla seulalla tuo ehkä hehtaarin laajuinen alue tutkittiin. Ei siis tule suppiksia, tai sitten on liian aikaista. Tai itten oltiin aivan väärillä paikoilla. 

  Päätettiin, rystyset pettymyksestä maata viistäen, palata veneelle teitä pitkin, koska oltiin jo melko lähellä "tienpäätä". Pääkopan sisällä kyti myös ajatus, että ehkä Hanelilta, jos on maisemissa, voisi saada liftin veneelle. Alkoi kulkeminen näet kehtuuttaa; minulla täyttyi jo 20 000 askelta, Hilpallakin pian puolet siitä. Toive toteutui. Haneli kuuskatteli saunarannalla omissa puuhissaan, ja lähti tietysti meidän laavulle nakkaamaan. Kahvitkin olisi keittänyt, mutta me otimme maltillisen kannan, sillä ei ollut mieltä mennä taloon kuoriutumaan metsävaatteista, äheltää ne puolituntisen jälkeen taas päälle.

  Eipä saatu suppiksia, mutta ei aivan ilman tuomisia kuitenkaan jääty. Jonkin verran vaaleaorakkaita sentään löytyi. Ihan hyvät soossit niistä saa muuttamaan potunmakua.

  Noin yleisluonteisena mainintana: on ollut poikkeuksellisen tyyntä. Ei ole tuullut juuri lainkaan niinä kolmena päivänä, mitkä tähän rupeamaan ollaan maisemissa oltu. Ihan äreetä oli veneellä ajella sieneen pitkin lähes rasvatyyntä pintaa. Kun tuulemaan rupeaa, on odotettavissa melkoinen lehtisade, luulen. Ei ole myöskään satanut, minkä pikkasen pari kertaa tihuuttanut. Vesi Saimaassa ei ollut viikon poissaolomme aikan juurikaan laskenut, mutta nyt se taas käntynyt alenemaan.
  Kun edellisessä blogissani kerroin, että saaressa on mökeistä puolella (3/6) porukkaa, on tilanne päivittynyt. Nyt ollaan ainoat. Veneliikennettä ei juurikaan ole, keskimäärin 1/pv, virhemarginaali +/- 100%.

  Siinä kasaus yhdestä syyspäivästä. Tänään on toinen syyspäivä, huomenna tämäkin päivä on yksi syyspäivä. Tuskin huomenna tästä päivästä raportoin, Tai mistäs sen tietää. Jos vaikka jotain ihmeitä on tulossa?

  Loppuun syyspäivä supistettuna:

Aamun valosta...

...illan tuloon. Illan tulosta...

 ...kolmeneljänneskuun paloon.

VÄKI VÄHENEE, VÄHÄT PAKKAUTUU

  Syntyvyys on pienintä since when. Maaseutupaikkakuntia uhkaa kuihtuminen. Tuollaisia juttuja saa lukea koko ajan. Mikä neuvoksi? "Pankee suoro töehen!", sanoisi Hiltu-Jakki, Päätalon Kallen "varaisä", kahden nollan mies, jos eläisi. Ja päästelisi nokkanaukaisuja "kintaalla niistettävästä" nenästään. Tosin taitaa asia olla niin, että vaikka suomalaiset heiluttaisivat "suoroa" miten kiivaaseen tahtiin tahansa, niin väki mahtuu silti pääkaupunkiseudulle, Turkuun ja Tampereelle. Muutama ehkä joutuu jäämään Ouluun.
  Oudolta tuntuu ajatus siitä, että Suomi kasaantuu asutuskeskuksiin, laajat alueet jäävät muutamalle yltiöpäiselle maanviljelijälle, satunnaiselle luontaiselikeinon harrastajalle, lukuisalle määrälle kesämökkiläisiä. Ei kai maaseutu kuitenkaan kokonaan tyhjene? Tarvitaan noille mökkiläisille palveluja, turismi varmaan kukoistaa edelleen, ainakin Lapissa.
  Vaikeita kysymyksiä. Ratkeavat aikanaan, tai sitten ihminen on jo keksinyt ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa suhtautumalla ilmastonmuutoksen ehkäisyyn piittaamattomasti. Ongelmat näet tätä menoa poistuvat ennen pitkää, poistuvat ihmiskunnan kanssa samaan syöveriin.

  Eilen tultiin taas maaseudulle. Avokkaansaari on yllättävänkin hyvin miehitetty: kuudesta mökistä kolmella on väkeä. Käyttöaste 50 %. Ihan hyvin, olletikin, että ei ole viikonloppu. Syksyiset maisemat olivat meitä vastassa. Muuten, kuviin saa unenomaista säväystä, kun käsittelee niitä snadisti: vähentää hippusen selkeyttä, häivyttää reunoja, eli vinjetoi, aavistuksen. Muutama esimerkki.

  Täällä nyt ollaan, kynsin, hampain, kyynärpäin, pitämässä yllä maaseudun elinvoimaa. No ainakin sillä tavoin, että ensi maanantaina huollatan veneen paikallisella yrittäjällä, käymme samalla kahvilla Agassissa ja ostoksilla Salessa.

  Viikko kulunee seuraavasti:
  - vähän kalastellaan, laitettiin naapurin kanssa eilen muutama siikaverkko pyyntiin, muikkuja on tarkoitus joku päivä kokeilla
  -odotellaan lehden putoamista, jotta pääsee harvoimaan
  -odotellaan, että lehti on pudonnut ja haravoitu, jotta pääsee räystäskourut puhdistamaan

  Luultavasti lehti ei kokonaan edes putoa tällä reissulla, joten vähän kalastuksen lisäksi aika taitaa kulua odotellessa. No, kyllä vaahteranlehdet ainakin poluilta loppuviikosta pitää poistaa. Tekevät pirun liukkaan maton, jonka päällä saattaa vessareissulla jalka livetä, turpanuuskut tapahtua. Mutta ei ihan vielä. Haravoida. Toivottavasti ei turpanuuskujakaan oteta.

  Nyt pitää lähteä pöyhimään uunia. Siinä on pian riittävä määrä halkoja roihunnut. Obligatorinen sikapaisti pääsee pian arvoiseensa lämpöön.
  Kun alussa viimeaikaisia puheenaiheita vähin sivusin, niin jatketaan lopuksi samoja polkuja. Puulämmityksestä on taas ollut polemiikkia. Hiukkaspäästöistä on kerrottu, ilmalaadun heikkenemisestä varoiteltu. Nyt on niin, että johonkin pitää vetää raja. Minä aioin, niin kauan, kuin m-saha ja kirves kädessä pysyvät, lämmittää puilla saaressa. Ei niin, että en ottaisi tosissani kaikkia ilmastoon vaikuttavia tekijöitä. Mutta kompensoin asian toisilla teoillani. Ei Etelä-Luonterin ilmanlaatu havaittavasti huonone meikäläisen uunien ansiosta. Ja mielestäni on parempi polttaa uusiutuvia, maisemallisessa mielessä poistettuja puita, kuin rikastuttaa energiayhtiöitä. Siis tässä tapauksessa. Noin ylipäätään ovat asia monessa mielessä tietysti toisin. Antakaa minun olla tässä suhteessa jääräpää, älkää tuomitko kovalla kädellä. Tämä on bilateraalista päästökauppaa. Aivan varmasti  minä olen siinä enemmän antavana kuin saavana osapuolena.

VIIDEN VUODEN RAJAPYYKKI

  Iiris saavutti kunniotettavan viiden vuoden iän. Yhtä juhlaa tytöllä on ollut, tulee olemaan: varsinaisena juhlapäivänä, 1.10. vanhempien kanssa,  tänään pienimuotoinen muutamien sukulaisten kera, ensi torstaina päiväkodin lasten kanssa, ensi lauantaina lisää sukulaisia, ja vielä jossain välissä saman talon ystävien kanssa. Kyllä Iiris moisen juhlaputken kestää, mikäs noin upeassa mekossa on juhliessa...

  ...mutta kuinkas vanhemmat? Tietysti kestävät. Luultavasti torstain otatus tulee olemaan raskain.

  Me Espooseen mentiin jo perjantaiaamuna, pimeässä ja sateessa. Iiriksen kanssa päivä vietettiin. Illalla Hilppa ja Anna valmistelivat kemuja.

  Tämä aamu valkeni kauniina ja kylmänä. Minä kävin jo pimeän aikaan dallaamassa tovin. Aamupäivällä lähdin uudelleen, jätin emännät ja isännän puuhiinsa. Kävelin ihan vieressä olevalle mäelle, missä on Aurora Karamzinin näkötornin jäännökset. Aurorahan osti, jäätyään leskeksi 1840, isäpuoleltaan C. J. Walleenilta Espoossa sijaitsevan Träskändan kartanon, jossa hän vietti kesiään vuoteen 1895. Hienot syksyiset näkymät oli kalliolta Pitkäjärvelle...

...vaikka torni on melko matalaksi muuttunut.

Ja upea oli metsäpolkukin mäeltä laskeutuessani.

  Puolen päivän aikaan tuli juhliin Tainan ja Hanelin tytär Anni, joka opiskelee ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kahdelta saapuivat Aija, Jonin äiti ja hänen sisarensa. Näin olikin juhlaväki kasassa. Pienimuotoiset olivat kemut tosiaan Erilaisia esteitä oli usealle vakiovieraalle ilmaantunut. No, osa tulee myöhemmin, kuten alussa mainitsin. 

  Kahvit nautittiin monenmoisen tarjattavan kera. Lopuksi tietysti Iiriksen avustuksella koristeltu kakku. Vuosikynttilän puhaltaminen sujui laadukkaasti.

  Kahvin jälkeen piti uudistaa Afrikan tähti. Arvatkaas kuka voitti? Luontainen vaatimattomuuteni estää isomman rehvastelun, mutta allekirjoittanut se oli!

  Seurasi vielä, perusteellisen valmistelun jälkeen, Iiriksen tanssiesitys. Tai oikeastaan useampi. Kyllä tuossa iässä on energiaa! Jos katsojista me neljä eläkeläistä oltaisi vedetty edes yksi Iiriksen esityksen kaltainen akti, niin ambulanssijono Lähderannassa olisi ollut merkittävä. 

  Me matkalaiset toimeuduttiin neljän jälkeen kotiin päin. Aija ja Teija lähtivät suoraan kohti Lahtea, me nakattiin Anni Viikkiin.

  Nyt ollaan tovi kotona rauhoituttu. Hilppa katselee jotakin hömppää tallenteelta, minä naputtelen. Pian lähden keittämään espressot. Sen kanssa varmaan nautitaan mukaamme lähteneitä juhlaherkkuja. 

  Huominen on lähinnä valtavasta jetlagista toipumista, maanantaina hyökataan tien päälle; muikut ja siiat odottavat ottajiaan. 

  Loppukevennykseksi vielä pari kuvaa syyskauniista Espoosta.