VIIKKOKATSAUS

   Hilppa katselee taitoluistelun EM-kisoja Areenalta. Minä lueskelin. Kun se alkoi tökkiä, ryhdyin kirjoittamaan. Tämä ei tarkoita sitä, että itseni kyhäämä teksti olisi jotenkin parempaa kuin lukemani. Vaikka olisin koko elämäni yrittänyt opetella kirjoittamista, en olisi päässyt lähellekään äsken käsissäni olleen teoksen tasoa. Mutta aikansa kutakin. Nyt on vuoro tällainen. 

  Viikkoon en ole blogia ilmoille laittanut. Sen huomasin, kun Blogger.comin avasin. Siksi päätin kirjoittaa Viikkokatsauksen. En kuitenkaan taakse jäänen viikon ajanjakson kertausta, vaan näihin aikoihin vuodesta otettujen kuvien listaa minimalistisien selitysten kera. 

  Kun ryhdyin hommaan, huomasin, että aika vähän tammikuun kuvia kaukaisemmilta vuosilta on tallessa. Kuvia pilvestä löytyy vuodesta 2005 alkaen, mutta tammikuussa otettuja vasta vuodesta 2008, joten aloitetaan siitä.

  Tyypillinen sydäntalven kuva. Ulkoilemassa ollaan. Tammikuussa 2008 lumikengillä. 

  Vuoden 2009 tammikuulta ei ainoaakaan otosta löytynyt. Mutta seuraavalta kyllä. Samaa hommaa tehtiin 2010. Tykkylumi oli vääntänyt nuoren koivun luokiksi. Sehän näytti auringon noustessa komialta. 

  2011 ja 2012 olivat taas ilman osumia. 2014  muutamia oli tallessa. Lumikegillä, kuinkas muuten. Tällä kertaa Vesijärven jäällä.

  Tammikuussa 2014 oli kuvaaja taas laiskotellut. Tai jostain syystä kuvat eivät olleet päätyneet talteen. Paitsi jokusia skannattuja. Äidin jäämistön kuvia olin tallentanut. Tässä Elina ehkä 1934 tai 1935 rajan takana, Muolaan maisemissa.

  2015, ei uutta ja yllättävää. Lumikenkäilyä. Luntakin mukavasti. Kun noita aikoja muistelen, niin kyllä lumikengillä meneminen oli paljon rankempaa kuin viime vuosina liukulumikengillä kulkeminen. Onneksi, ikää on näet kertynyt. 

  Tammikuussa 2016 on Iiris päässyt tallentumaan. Tiilikaisilla Kivihaassa näköjään ollaan. Ei taida vielä päässä olla luistelujuttuja?

  Kuinka ollakaan, tammikuu 2017 on tyhjä. 2018 taas kuvia löytyy. Ja muitakin kuin lumikenkäsellaisia. Kana- tai hiirihaukka käväisi talon takana. Antoi jopa itsensä parvekkeelta kuvata. Ei ole ennen, ei jälkeen, vieraillut. Harvinaisia vieraita on aikojen kuluessa takapihalla kyllä poikennut. On käynyt siiliä, jänistä, rusakkoa, kaurista, peuraa, kettua, supia, harvinaisimpana ehkä lumikkokin kerran. 

  Tammikuu 2019. Lumikengillä taas. Ja kaunis talvipäivä. 

  2020 oltiin heti alkuvuodesta Piskolassa koiravahteina, kun Hanelin perhe oli Australiassa. Siinä minä ja mäyris Kaapo huilaillaan. Kaapo oikealla. 

  2021 vaihteeksi murtsikoilla. Vesijärven jäällä. Joko menneinä talvina on ollut aina komea keli. No, todennäköisempää, että ei olla ulkoilemaan menty kuin komealla kelillä. Ei ainakaan olla kuvattu.

  Tammikuu 2022. Ensimmäinen kokeilu luikulumikengillä. Pois en vaihtaisi. Mainiot värkit.

  Sitä se sitten on ollut. 2023, ja taas ilma hieno. Kuinkas muuten?

  Vuoden alussa 2024 oltiin taas koiravahtina Piskolassa. Tällä kertaa talon porukka oli Islannissa. Katsomassa tulivuorenpurkausta. Mikä ei liene ollut alun perin tarkoitus. Anttolassa ei ollut kuumudesta tietoakaan; joka päivä oleskeli mittari alla -30 asteen. Haneli oli kaiken lisäksi unohtanut automaatti-ilmastoinnin kesäasentoon, joten vällyn alla piti iltaisin toosaa tuijottaa, vaikka uuneja ahkerasti lämmittelin. Ulkona ei liiemmin liikuttu. Koiria sentään piti välillä käyttää. Lapsuuteni pihapiiri näytti talvipakkasessa ihan tutulta.

  Viime vuoden alusta ei juuri ulkoilukuvia löytynyt. Olosuhteet olivat sellaisten napsimiseen huonot. Kuva terijoensalavista sentään oli tallentunut. Eli kävelylenkillä käytiin. 

  Tämän vuoden tammikuva? Olisi pari liukulumikenkäilystä, mutta en viitsi laittaa. Koska muutakaan ei ole tilalle tältä vuodelta, palaan tammikuuhun 2018. Ruikku ja minä. Ei selityksiä. 

  Vielä loppuun hieman mieleen lukemisesta jäänyttä :

  Ei kukaan ihminen ole niin paha kuin hänen pahin tekonsa. Eikä kukaan ihminen ole niin hyvä kuin hänen paras tekonsa. Eli eivät asiat ole musta-valkoisia.

  Tuntuu kuitenkin siltä, että on ihmisiä, joiden pahat teot ovat niin yleisiä, että sitä pahinta on vaikeaa nimetä. Ja monesti hyvät teot ovat niin vähissä, että todellakaan niiden perusteella ei voi ihmistä luonnehtia.  

JOULUN PÖLYT PUTSATTU

  Joulun pölyt on pois putsattu. Eilen korjattiin joulurekvisiitta, tänään siivottiin. Härkäviikot alkakoot. 

  Tänään on ollut muutenkin toimelias päivä. 

  1. Käytiin passikuvassa, saatiin koodi, tehtiin passihakemukset. Kahdeksan arkipäivän sisällä pitäisi uusien passien olla noudettavissa kunttiksen R-Kioskilta. Melko sutjakkaa toimintaa nykyään.

  2. Minä varasin ajan hammastarkastukseen. 13. maaliskuuta klo. 8:00 se tapahtuu. Kolmen vuoden sykli on tarkastuksissa. Luulen, että ei ole isommin paikattavaa. 

  3. Kun varailemaan aloin, niin varasin myös jäykkäkouristusrokotuksen. Huomattiin joku aika sitten, että molemmilla oli mennyt vanhaksi. Hyvä olla voimassa, kun kesät maata möyhii, maalla puuhailee. Rokotukset saadaan 15. tammikuuta. 

  Hyvin toimii Hollolassa homma. Kummatkin ajanvaraukset hoituivat n. tunnissa. Pari soittoa, takaisinsoitot pian, asia kunnossa. Hilppa sai samalla rokotusajan, kun lykkäsin luurin hänelle oman asiani tultua kuntoon. 

  Kun terveydestä tuli kerrottua, niin jatkan samasta aiheesta. Maanantaina tuli Suomi.fi:n kautta kirje Päksistä. Kirurgian poliklinikalla on erikoislääkäri tehnyt lähetteen pohjalta hoidon tarpeen arvioinnin. Kutsu poliklinikalle tulee sähköisesti. 

  Heti täytin sähköisen esitietolomakkeen. Siinä ilmoitin olevani valmis ottamaan peruutuspaikan vastaan vuorokauden varoitusajalla. Ei varmaan tapahdu, mutta toisaalta, kukapa tietää?

  Pakkaset jatkuvat. Talvesta piti tulla poikkeuksellisen leuto. Sitähän se aluksi oli, mutta päätti sitten, että hitot ennusteista, pidetään talvea, kun sen aika on. 

  Jäät alkavat varmaan olla aika paksuja. En ole jokuseen päivään Hanelin kanssa puhunut, mutta ystäväni Make poikkesi hetkeksi rupattelemaan. Tuli Vesijärveltä ensimmäiseltä pilkkireissulta. Ei ollut ahven kuulemma syönnillään, mutta oli saanut puolentoista kilon hauen. Sen oli antanut jollekin randomille kalamiehelle. En kysynyt miksi. Jään paksuutta kysyin. Noin 15 senttiä kuuluu olevan. Kyllähän ne vahvovat, kun pakkasta piisaa, eikä jäällä lunta ole kuin nimeksi. Hyvältä näyttää kevättalvi. Saareen taidetaan päästä. Vaikka autolla. 

  Elämä jatkuu härkäviikoilla verkkaiseen tahtiin. Kirjasto pullauttelee varauksia noudettavaksi sopivaan tahtiin. Lunta pian saisi tulla. Antaahan jäitten paksuta, mutta kohta. Mieli tekee metsään hiihtelemään. 

  Jos meillä verkaisesti elämä etenee, niin maailmalla riittää säpinää. Mr. Trumphan sitä saa urakalla aikaan. En olisi uskonut tällaista aikaa kokevani vielä muutama vuosi sitten. Ei riitä. että yhä suurempi osa tavallisista ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että on hyväksyttävää tehdä tehdä mitä tahansa, sanoa mitä tahansa, edes miettimättä laillisuutta, jos se sopii omaan katsantokantaan, tukee kaltaistensa tavoitteita. Sen lisäksi pallomme mahtavimmat äijät tekevät samaa, paljon suuremmassa mittakaavassa, välittämättä paskaan kansainvälisistä sopimuksista, laeista, käytännöstä. Ja valehtelevat patologisesti. Ihme etteivät korvat irtoa. Mihin kaikki johtaakaan? Tuskin mihinkään kovin hyvään?

  

Huomenna on päivä uus. Syy pienimuotoiseen juhlaan myös. Rauhalliseen sellaiseen, ihan kahdestaan. 

  Se kuva vielä. Kuva kesältä 1952, Piskolan verannan rappusilla isoäiti Emma (Emchen) sylissään sisko Ritva, äiti Elina minä hänen sylissään. Nykyaika kaukana tulevaisuudessa, jota todistamassa olen vain minä.

KATSAUS PÄÄTTYNEESEEN, SIHTI TULEVAAN

   Vuosi 2025 jäi taakse. Mistäkö tiedän? No siitä, että paukuttelu loppui ennen yhtä viime yönä. Pieni katsaus on siis paikallaan. 

 Tammikuu 2025

  Hilppa poti vielä diagnosoimatonta astmaa. Kotosalla oltiin. Kuukausi kului säätilan vaihdellessa. Lunta sateli, suojasi. Ei siis kovin suurta lumikertymää tullut. Kuvassa kuun alkupuolelta lunta on kuitenkin ihan mukavasti.

Helmikuu 2025

  Helmikuu jatkui edellisen kaltaisena. Liisan 5-vuotisilla Espoossa käytiin. Minä dallailin lenkkejäni. 8. helmikuuta pääsin pitkin Okeroisten peltoaukeita kulkemaan ilman apuvälineitä, joten lunta ei häävisti ollut. 

Maaliskuu 2025

  Hiljalleen kohti kevättä mateli aika. Hilpalle alkoi löytyä apua vaivoihin. Kuun loppupuolella päästiin viikoksi saareen. Ilmat olivat hyviä. jäätiekin auki. Puusavotta tehtiin. Haneli tuli mönkijän kanssa puita kuljettamaan. 

Talvinuotalla käytiin ihmettelemässä. Saalis jäi nuottamiehillä vähiin, joten kalaa ei mukaan meille lähtenyt. Kokemus sentään tuli ja jäi, minulle pitkästä aikaa, Hilpalle ja kesänaapureille ensimmäistä kertaa.

Huhtikuu 2025

  Huhtikuussa ei enää lunta Hollolassa ollut. Me aloimme jo puolikuusta odotella tietoja siitä kuinka jäät Anttolassa ovat sulamassa. Odotus palkittiin. 22. päivä päästiin kohti Anttolaa.

  Vähän riitettä oli Potinlahdessa. Ja yhteislaituri kurjassa kunnossa.

Toukokuu 2025

  Kuu kului totuttuun tapaan kasvimaata ja kasvulavoja valmistellessa. Puitten pilkkomista minulle myös riitti aikalailla. 

  Katiskasta saatiin ahvenia. Ei isoja saaliita, mutta välillä syömään päästiin. Muikkuja saatiin paunettimiehiltä, kunhan vain hakemassa kävin. Eikä maksaneet mitään. Siksi, että Haneli porukassa myös oli apuna, ja kalastaja säilytti kalustoaan Hanelin mailla. 

  Tästä vielä yksi anekdootti. Se sijoittuu kesäkuuhun, neljänteen kesäkuuta, Marskin syntymäpäivään. Menin rannalle muikkuja hakemaan. Sinne oli muutama muukin tullut kalaa ostamaan, mm. Tiukkarin Pentti. Kun Pentti sitten oli pois lähdössä, huusi Haneli, että kai siulla on konjakkipaukku näin Marsin päivän kunniaksi tarjota? 

  "Eipä nyt oon", vastasi Pena. 

  Kohta Pettisen Arto, itse kalastaja kaivoi brandypullon, sanoi "otetaaha myö kuitennii huikat!"

  Minä siihen, että on tää hommaa. Muikut ei maksa mittään, ja paukutkii kaupanpäälle! Millohan siä ruppeet maksamaan miulle venebensatkii, ku ajelen kaloja hakemaan?

  Arto katteli hetken, sanoi "tuolla veneessä on bensakannu!"

  

  Kävin 16. toukokuuta paunetilla asti katsomassa kokemista.

Kesäkuu 2025

  Kesäkuussa jatkui hyötykasvien istutus, samoin puusouvi. Katiskat lopettivat tuottamasta, mutta muikuissa pysyttiin, kiitos A.Pettinen ja Haneli, jonka siivellä muikkujen hinta pysyi kohtuullisella tasolla. 

  Juhannukseksi tuli perhe Tiilikainen saareen. Annalla alkoi loma, Joni lähti vielä jussin jälkeen viikoksi töihin. Iiriksellä oli kahden viikon leiri Kiteellä. Anna siellä kävi pari kertaa. 

  Tytöt polsukkelevat vesilelun selässä 21. kesäkuuta.

Heinäkuu 2025

  Joni ja Liisa olivat Avokkaassa, Anna välillä, Iiris myös, kun ei leireillä ollut. Käytiin Karihiekalla, Savonlinnassa, Neitvuorella. 

  Me Hilpan kanssa mentiin Poriin. Jatsissa oltiin 18-19. heinäkuuta. Ultra Brata pe. ja Stingiä la. Hellettä ja kansaa. 

Elokuu 2025

  Elokuun alussa rakennetiin Hanelin kanssa Piskolan rantasanalle terassi. Hyvä siitä tuli. 

  Urkin ja Voken luona käytiin perinteisellä kesätapaamisella. Piskolan terassin juhlalliset avajaiset pidettiin, hillityin menoin. Serkku Susanna ja toisen serku, Johannan tyttö Tia olivat muutaman päivän saaressa. Australialaiselle Tialle se oli kokemus, vaikka Suomessa onkin usein käynyt. 

  Sienien tulo loppiu heinäkuun alun katarelliesiintymään. Suolasieniä sain sen verran, että jouluksi oli, vielä kerraksi jäi. 

Syyskuu 2025

  Syyskuussa korjattiin puutarhan antimia. Käytiin Paraisilla Maijan ja Ilun luona. Oli hienoa pitkästä aikaa nähdä. Ilu on toipunut, mutta ainiaaksi jää apuneuvojen varaan. Pää on kuitenkin terävänä, sekä muisti.

  Käytiin myös kyläilemässä Purasen Pörren ja vaimonsa kesäpaikalla Heinälahdessa. Turinaa riitti. Ehkä ensi kesänä Anttolassa jatkuu muistelu. 

  Ilmat muuttuivat syksyisiksi. Tallaisia olivat useat aamut.

Lokakuu 2025

  Sumuaamut jatkuivat. Iiriksen synttäreillä käytiin Espoossa. 

  Muikkuja saatiin verkoilla. Paunetit eivät enää antaneet saalista, joten jouduin omatoimiseen hankintaan. 

  Pyydettiin kaivonpuhdistuksen hinta-arvio. Edustaja kävi, kertoi hinnan. Päätettiin tilata. Loka-marraskuun taitteeseen sovittiin ajankohta. Koska vesi vain laski järvessä, samoin kaivossa, kävi selväksi, että hankaluuksia tulee, jos syksyllä homma tehdään. Niinpä se siirrettiin keväälle. 

  Puolivälissä kuuta päätettiin pakata, muuttaa Hollolaan. Sinne sijoittuminen sujui ilman hämminkiä.

Marraskuu 2025

  Marraskuu kului pimenevien iltojen saatossa hilalleen. Lenkkejä, lukemista, suoratoistoja. 

  21-22 päivä oltiin Espoossa. Tai Hilppa oli, Anna ja Iiriksen kanssa, Helsingissä taitoluistelukisoissa. Yksi yö oltiin Espoossa. 22. päivän aamuna kävelin lenkin. Pitkäjärveä alkoi vetää riitteeseen. Ei ne riitteet kauaa kestaneet. Nyt saattaa jo uutta jäätä olla tulossa. 

Joulukuu 2025

  Joulukuu alkoi valkeaa joulua odotellen. Tiukassa oli, mutta aatoksi Hollolaan ripotteli parin sentin kerroksen. 

  KaTa:n joulunäytöksessä käytiin 15. päivä. Joulua hiljalleen valmisteltiin. Lääkärissä kävin, lähete polvileikkauksen on lähtenyt.

  Perhe Tiilikainen tuli tietysti jouluksi meille. Anna ja Iiris olivat vielä joulun jälkeenkin. Iiriksellä oli leiri Pajulahdessa, Jonilla duunia. 

  Lunta tuli joulun jälkeen jonkin verran. Siinä määrin, että voin Liisan ja Hilpan tekemien enkeleiden kera toivottaa hyvää uutta vuotta kaikille. 

  Lopuksi sihtiä 180 astetta kääntäen hieman alkavan vuoden juttuja. Alkuvuodesta pitää uusia molempien passit ja minun ajokorttini. 75 tulee kesällä täyteen. Tekisi mieleni povata, että kesäkuussa alkaa elämäni viimeinen kvartaali. Mutta ei varmaksi kannata uhota. 

  Toukokuussa tapahtuu siirretty kaivonpuhdistus. Myös yhteinen laituri Potinlahdessa saadaan toivottavasti kuntoon. Plääni on tehty, sinettiä vaille. 

  Muuten kai mennään vanhaan malliin. Jos ei polvileikkaus pääse rutiineja sotkemaan. 

HANNES TOI TALVEN

  Hannes-myrsky toi talven. Ainakin vähäksi aikaa. Se toi talven ja talven ensimmäisen kolausaamun. Vähän lunta on maahan ripotellut aiemminkin, mutta ei niitä ole kannattanut kolata, koska keli on painunut saman tien plussalle. 

  Ei lunta nytkään montaa senttiä satanut. Tuuli kuitenkin oli kinostanut sitä sen verran, että hommaan ryhdyin. Ja sanottakoon lumityön autuudesta mitä tahansa, niin parempi se on kuin ainainen vesisade. 

  Joulunaika meni rauhallisesti. Syötiin, ulkoiltiin, pelattiin. Varsinainen pelihelvetti pesiytyi keittiön pöydän tuntumaan. Pelattiin Labyrinttia, Suomen Aarretta (Afrikantähden tapainen peli, missä matkataan Suomessa), Sink N' Sandia, ja tietysti UNOa. Liisasta on kehkeytynyt varsinainen pelihenkilö. Kaikissa pärjää, mutta korttihaina varsinkin oiva. Ne hymyt, kun tällää voittokortin pöytään! Ja salaperäinen virne, kun kaivaa korteistaan pelikumppanin olon tukalaksi tekevää korttia. 

  Tässä kuvassa taitaa olla kyseessä Liisalle epämiellyttävämpi tilanne.

   Sink N' Sand on enemmän lasten peli. Pitihän sitä kokeilla minunkin. Se on peli, missä eivät taktiikkaa ja osaaminen ole kovin merkitseviä.

  Labyrintti sen sijaan vaatii melkoista suunnittelua. Ja vaikka kuinka hyvin suunnittelee, niin joku ehtii ennen seuraavaa omaa vuoroa sössiä koko hyvän pläänin. Peli oli aluksi Liisalle hieman vaikea. mutta pian hän oppi, pääsi jopa podiumin korkeimmalle pallille. Taka.... eikäku etupiruna Liisalla on karhukainen. 

  Tapanina käytiin syömässä Santa Fessä. Kinkun vastapainoa haettiin. Jokaiselle löytyi sopiva annos, jokaiselle maistui. Illansuussa lähti perhe Tiilikainen Espooseen. Jonilla alkaa työt huomenna. Annalla on lomaa loppiaiseen. Anna ja tytöt tulevat tännään taas meille. Iiriksellä alkaa huomenna kahden päivän leiri Pajulahdessa. 

  Tiilikaisen naiset lähtevät uudeksi vuodeksi Mikkeliin Emman ja Jonin (tarkennus: Emman Joni) luo. Me kahdestaan nakkeja ja perunasalaattia syödään, ehkä yöllä johonkin isompaan paukkuun herätään. Saatetaan jopa jaksaa valvoa ensi vuoteen. 

  Ensi vuosi on aika lähellä. Talvikin, kelien puolesta, taitaa onneksi alkaa. Päivät pitenevät verkkaan. Helmikuun lopulla, maaliskuussa, alkaa valoa jo taas olla. Tunnelin päässäkin? Sitä on vaikea ennustaa. Tai rauhan suhteen ei niinkään. Kaukana on rauha, rahanpiiput saavat pölyyntyä ties minne asti. 

  Hyvää ja antoisaa tulevaa vuotta kaikille toivotan. Älkää menettäkö toivoanne; ihmiskunnalla tulee olemaan ihmisarvoinen tulevaisuus. Lopulta, vaikean kautta. Pessimismin kausi on jäänyt taakse. minusta on tullut optimisti. "Pessimisti ei pety", sanotaan. En optimisti-Peppekään. En näet edes ajattele, että ihmiskunnan ihmisarvoinen tulevaisuus olisi elinaikanani totta. Se on realismia. 

VANHEMPI TOIMINNANTARKASTAJA

  Keskiviikkona oli taloyhtiömme vuosikokous. En sen sisältöä sen enempää avaa. Yhdeltä osin kuitenkin. Yhtiössämme on yhdeksän asuntoa. Kokoukseen osallistuu yleensä viisi - kahdeksan osakasta, joko henkilökohtaisesti tai valtakirjalla. Osakkaat ovat enimmäkseen naisia. Yksi leskirouva, viisi eronnutta tai sinkkua naista, ja kolme pariskuntaa, joista yksi ei juuri kokouksissa käy, toisesta käy vain rouva/avovaimo, kolmas ollaan me. Tästä johtuen on yhtiön hallitus on naishallitus. On ollut jo pitkään. Samoin turvallisuuspäällikkö ja varatilintarkastaja ovat naisia. 

  Minä olen aina karttanut joutumista yhtiön hommiin. Hilppa oli joskus muinoin varatilintarkastajana. Tällä kertaa hallitus esitti, että ei valita varatilintarkastajaa, vaan toiminnantarkastaja. Tilitarkastaja on ammattilainen, mutta toiminnantarkastaja voi olla osakas. Tällöin säästää yhtiö palkkiomaksun. Kukaan yhtiön hallituksesta eikä muistakaan palkkiota ole ottanut. 

  Kun sitten kysyttiin, onko halukkaita toiminnantarkastajan tehtävään, minä utelin, että vaatiiko se muuta kuin tilintarkastuksen ja tilipäätöksen jälkeen tutustumista papereihin? Ei vaatinut. Sanoin, että voinhan minä ryhtyä. "Yhdellä edellytyksellä. Tittelin pitää olla vanhempi toiminnantarkastaja!"

  No, vitsihän se oli. Nyt minulla on kuitenkin titteli. Niitä kun tuntuu nykyään olevan laidasta laitaan. Sitä paitsi olin, taas, ainoa miespuolinen kokouksessa. Tai oli siellä toki isännöitsijä myös edustamassa rumempaa sukupuolta. Ajattelin, että on kai kohtuullista, jos yksi vähemmistön edustaja on mukana yhtiön tehtävissä. Ei siksi, että naiset asioita huonosti hoitaisivat. Päinvastoin. Ihan hienosti on naishallitus toiminut ison putkiremontin ja muiden hankalampien asioiden suhteen. Eikä tämä ole tasa-arvokysymys myöskään. Enempi kortensakekoonraahamisajatus. Noin yhdyssanalla ilmaistuna. Vaikka ei tuo yhdyssana taida ihan Kotimaisten kielten keskuksen suosittelema. 

  Kun puheenjohtaja, eli isännöitsijä, lopetti kokouksen, minä polleana sanoin Hilpalle: "Kuulehan, vanhemman toimentarkastajan puoliso, nyt lähdetään."

  Joulu lähestyy vauhdilla. Ilmat taitavat muuttua, ainakin muutamiksi päiviksi, kylmemmiksi. Huomenna alkaa pakastaa. Lunta ei näille latitudeille ole luvassa, joten mustaa joulua vietetään. Jospa kuitenkin ennusteet olisivat taas pielessä, positiivisessa mielessä. Parikin senttiä pakkaslunta tekisi eetvarttia.

  Pari päivää ja ilmestyy taas elämää taloon. Perhe Tiilikainen saapuu joulunviettoon. Hilppa on valmisteluja puuhannut. Minäkin, mutta en niin ahkerasti. Joulukuusen sentään kasasin, valoja virittelin. 

  Kinkku on hankittu, huomenna ja tiistaina vielä viimeisiä ostoksia tehdään. Illat istutaan ulkoisen pimeyden keskellä kausiluontoisten jouluvalojen hämyssä. 

JOULUJA

  Aamulla mietiskelin, näin joulun lähestyessä, menneitä jouluja. Mietin, mitä on mieleen vahvimmin jäänyt. Paljon jouluja takana on: 75. Perhejouluja lähes kaikki ovat olleet. Piskolassa, Mikkelissä pari, Anttolan kirkonkylällä, Lahdessa, Hollolassa. Ainoastaan yksi on ollut ilman läheisiä; Saksassa Ruikun kanssa 1971. 

  Lapsuudesta tietysti pukin ja lahjojen odotus on jäänyt mieleen. Aikanaan sitten omien lasten, myöhemmin lastenlasten riemu toivotusta lahjasta on herkistänyt. 

  Joulun tuoma vapaa-aika on aikuisvuosina ollut yksi ilahduttavimmista anneista. Minä kun en perin uskonnollinen ole, niin joulun maallinen puoli on enemmän ollut esillä.

  Mietin, onko joitain tapahtumia jouluun liittyen, mitkä erityisesti olisivat jääneet mieleen? Pari juttua pulpahti heti esiin. Samoilta vuosilta vielä. 

  Vuonna 1967 asuttiin Anttolan kirkolla, Pennilässä. Äiti-Elina sai joululahjaksi perheen ensimmäisen kahvinkeittimen. No, illalla sitten koekäyttämään, koko perhe keittiöön ahtautuneena. Muistan, että isä-Erkki, joka ei totta puhuen ollut juuri minkäänlainen huusholli-ihminen, toimeutui johtamaan tapahtumaa. Kenelläkään ei ollut kokemusta laitteesta, vähiten Erkillä, mutta hän oli päättänyt ensimmäiset kahvit valmistaa, lahjankin kun oli ostanut. Niinhän siinä sitten kävi, että vesi ei valunut kannuun, vaan suodatintelineen reunojen yli alkoi porovettä virrata pöydälle. Äkkiä virta pois, jälkien siivous (mihin Erkki ei osallistunut), uusi yritys. Nyt antoi isä äidin ja Ritvan lukea ohjeet. Tällä kertaa onnistui! Muistan, että äidin leipomien joulutorttujen kanssa maistui kahvi hyvältä. 

  Toinen joulumuisto on myös 1960-luvun loppupuolelta, ja useammasta kuin yhdestä joulusta. Siihen aikaan olivat baarit, kapakat, kaupat kiinni joulupäivän. Tapanina baarit saivat aueta klo. 18:00.  Ei siis ollut menemistä Lotjaan eikä Unskalle. Niinpä me Ahosen Riston kanssa käveltiin. Joulupäivän iltana käppäiltiin usein hautausmaalla. Jos kelit jäällä olivat sopivat, niin perään lähdettiin sinne. Piiput suussa dallattiin pitkiäkin matkoja. Joskus käveltiin kylän rannasta Pappilansalmen läpi, Metiäissaaren ja Kaupisaaren välistä Sappulanselälle, sitä pitkin Kurkilahdelle, sieltä maantietä takaisin kylille.

 

  Noita jäälenkkejä tehtiin toki muulloinkin kuin jouluna, mutta juuri jouluun ne jostain syystä yhdistän. Me pössyteltiin piippuja, taisi kummallakin palaa Mac Barenin Harmony. Maailman asioista rupateltiin, Anttolan tapahtumia ruodittiin, musiikkia sivuttiin, politiikasta ei pätkääkään puhuttu. Leppoisa tunnelma, piipputupakan tuoksu, joskus kuutamon valo, ihan kuin piipussakin: harmonia!

  Eipä noista kävelyistä tietysti kuvia ole. Niinpä ohjeistin Geminiä laatimaan sellaisen. Pyysin tekemään kuvan kahdesta nuoresta miehestä 1960-luvulla Suomessa kävelemässä jäällä piiput suussa, pimeässä, kuutamon valaistessa. Tällaisen se teki.

  Itse asiassa aika hyvä. En ollut turkeista mitään puhunut, mutta sellaisiin tekis meidät puki. Osuvasti. Minulla näet oli käytössäni Aleksi-ukin vanha rekiturkki, mitä kovemmille pakkasilla tosiaan pidin päälläni. Ristolla tosin ei turkkia ollut. Mutta menkööt, kuvitteellinen kuvahan tuo on. 

  Niinpä. olisihan noita joulumuistoja tietysti vaikka kuinka. En niitä enempää ala kaivelemaan. 

KANAFARMARIN KOHTALO

  Viikonlopun alun kunniaksi kirjoittamaan ryhdyin. Viikonloppu lienee virallisesti alkaa huomenna, muutamilla on alkanut perjantain ja maanantain välinen yö, minä vietän ainaista viikonloppua, tai ainaista arkipäivää, miten vaan. 

  Kynään siis tartuin, kuvaannollisesti. Muutamista tapahtumista, eräästä havainnosta, ties mistä kirjoittaa aion. 

  Aloitetaan munista. Onko teille tutuksi tullut munasyndrooma? Siis se, että vaikka aina munat keittää samalla tavalla, toimii ennen kuorimista samalla tavalla, niin joskus kuoret irtoavat hienosti, toisella kerralla eivät itkemälläkään. Näin meille käy, vaikka saman firman munia käytämme. 

  Munien keittoon löytyy sata ja, ja muutama päälle, parasta, ehdotonta ja sensaatiomaista tapaa. Tee niin, tee näin, tee noin, tee tämän ohjeen mukaa, älä tee näin, noin tai niin. Monia tapoja ollaan vuosien varrella kokeiltu. Aina sama lopputulos; joko irtoaa, tai sitten ei. 

  Munienkeitosta on kehkeytynyt meille ihan oma spektaakkelimme. Jännityksellä tiiraamme kelloa, kattilan pois hellalta otamme, hetken päästä kylmään veteen egut laitamme. Kun sitten on aika kuorimisen, toisiamme vaivihkaa vilkuillen koputtelemme munaa pöytään, alamme irrotella kuorenpalasia. Jos hymy naamalle jommallakummalla viriää, jopa naurunalkua kurkusta purkautuu, on onnen päivä! Jos taas rupeaa ähinää, puhinaa kuulua, lieväksi kiroiluksi äityä, on hetki pilalla, munakuppia ja lusikkaa haalitaan esille. 

  Ilmiö on uudehko. Mikäli oikein muistan, niin vielä kymmenen - viisitoista vuotta sitten ei ongelmaa ollut. Munat keitettiin ilman mietiskelyä, kuoret irtosivat ilman vittuilua. Ruokinta, stressi, mikä lie. Mutta sitä en  usko, että syy on tavassamme munat keittää tai kuoria. Joskus homma toimii, joskus kuoren ja valkuaisen välissä oleva kalvo ei irtoa kuoren mukana, seurauksella, että valkuaista irtoaa kuoren mukana isoja lämpäreitä. 

  Tänään oli lounaaksi mustatorvisienikeittoa. Hilppa keitti munat sen kanssa syötäviksi. Rituaalin mukaan aloimme höyryävien keittolautasten ääressä kuoria munia. Toisiamme vilkuillen. Nyt oli taas se huonompi hetki; ei irronnut kuori! Otin lusikan, kaavin munan ulos kuorestaan, länttäsin lautaselle. Länttäsin liian pontevasti, sillä keittoa roiskahti pöydälle. En yleensä kovin kostonhimoinen ole, mutta nyt loihen sanomaan "vielä joskus hirtän kanafarmarin!"

  No, en varmaan hirtä. Enkä ketään muutakaan. Jos joku vaan selittäisi, mistä kaikki johtuu. Pitäisiköhän vaatia eurodirektiivi, missä määrätään tuottajaa laittamaan munakennoihin keitto-ohje. Ihan sen vuoksi, että voisin hirttouhkauksen asemesta haastaa oikeuteen. 

    Ensimmäinen kouriintuntuva merkki munaongelmasta oli se, kun Hilppa jotain kymmenen vuotta sitten yritti kuoria munia johonkin ruokaan. Minä olin toisessa huoneessa. Kuulun puminaa ja sadattelua keittiöstä. Kohta tuli hiljaista. Menin katsomaan. Hilppa makasi sohvalla saalin alla. Oli saanut tarpeekseen. Huomasin syyn; pöydällä oli yksi "kuorittu" muna. "Kuorittu" siksi, että  kuorenpalasiin oli tarttunut sisusta niin, että muna näytti vanhanaikaiselta käsikranaatilta. 

  Tuosta episodista alkaen on munienkeitosta tullut molempien pakon edessä hyväksymä tapahtuma, jonka lopputulos otetaan vastaan pahemmin kiroilematta. Paitsi jos kylkiäisenä roiskahtaa keittoa pöydälle. 

  Asiaan liittyvä huomio. Kesäkaudella Anttolassa ei puolen vuoden aikana ollut muistini mukaan yhtä ainoaa huonoa kokemusta. Kuoret irtosivat kuin ennen vanhaan. Sama logo munakennossa, mutta varmaan eri tilalta?

  Sitten pari huomiota uutisista. Ollaan menty tämän umpisurkean alkutalven kera siihen pisteeseen, että uutisissa kerrottiin uutisena, että tänään paistoi Helsingissä aurinko. Minä ilmoitan, myös uutisena, että tänään paistoi myös Hollolassa aurinko. 

  Kuulin sivukorvalla, kun uutisissa sanottiin ".... tekevät yhdessä yhteistyötä" En kuullut ketkä tekevät. Mutta mietin, olisikohan ollut tautologiaa mukana? Vai voiko yhteistyötä tehdä muutekin kuin yhdessä? Eli "tekevät yhteistyötä" olisi riittänyt. Sana olisi säästynyt. Sanoo kielipoliisi. 

  Sunnuntaina mennään Kauniaisten jäähallille katsomaan KaTa:n joulunäytöstä. 

  Maanantaina on minulla lääkäri. Polvi ja verikokeiden tukokset esillä. Keskiviikkona yhtiökokous. Pientä vaihtelua arkeen, joka olisi muuten samanlainen kuin viikonloppu. 

  Vielä pari kuvaa selityksineen. Tässä koiramme Doris jouluna 2011. Se nautti silloin vielä elämästään, eikä sitä suotta peitellyt.

  Perhe Tiilikainen oli meillä viime viikonloppuna. Minä jossain vaiheessa teetätin tekoälyllä kuvan Liisasta kanjonin reunalla. Pyysin häntä katsomaan.

  Liisa tuli, katsoi hetken, hymähti. "Peppe-pappa on laittanu tarran! Ja mulla on vielä sukat jalassa!" Lapsia on turha uunottaa. Ne on fiksuja.