KATSAUS PÄÄTTYNEESEEN, SIHTI TULEVAAN

   Vuosi 2025 jäi taakse. Mistäkö tiedän? No siitä, että paukuttelu loppui ennen yhtä viime yönä. Pieni katsaus on siis paikallaan. 

 Tammikuu 2025

  Hilppa poti vielä diagnosoimatonta astmaa. Kotosalla oltiin. Kuukausi kului säätilan vaihdellessa. Lunta sateli, suojasi. Ei siis kovin suurta lumikertymää tullut. Kuvassa kuun alkupuolelta lunta on kuitenkin ihan mukavasti.

Helmikuu 2025

  Helmikuu jatkui edellisen kaltaisena. Liisan 5-vuotisilla Espoossa käytiin. Minä dallailin lenkkejäni. 8. helmikuuta pääsin pitkin Okeroisten peltoaukeita kulkemaan ilman apuvälineitä, joten lunta ei häävisti ollut. 

Maaliskuu 2025

  Hiljalleen kohti kevättä mateli aika. Hilpalle alkoi löytyä apua vaivoihin. Kuun loppupuolella päästiin viikoksi saareen. Ilmat olivat hyviä. jäätiekin auki. Puusavotta tehtiin. Haneli tuli mönkijän kanssa puita kuljettamaan. 

Talvinuotalla käytiin ihmettelemässä. Saalis jäi nuottamiehillä vähiin, joten kalaa ei mukaan meille lähtenyt. Kokemus sentään tuli ja jäi, minulle pitkästä aikaa, Hilpalle ja kesänaapureille ensimmäistä kertaa.

Huhtikuu 2025

  Huhtikuussa ei enää lunta Hollolassa ollut. Me aloimme jo puolikuusta odotella tietoja siitä kuinka jäät Anttolassa ovat sulamassa. Odotus palkittiin. 22. päivä päästiin kohti Anttolaa.

  Vähän riitettä oli Potinlahdessa. Ja yhteislaituri kurjassa kunnossa.

Toukokuu 2025

  Kuu kului totuttuun tapaan kasvimaata ja kasvulavoja valmistellessa. Puitten pilkkomista minulle myös riitti aikalailla. 

  Katiskasta saatiin ahvenia. Ei isoja saaliita, mutta välillä syömään päästiin. Muikkuja saatiin paunettimiehiltä, kunhan vain hakemassa kävin. Eikä maksaneet mitään. Siksi, että Haneli porukassa myös oli apuna, ja kalastaja säilytti kalustoaan Hanelin mailla. 

  Tästä vielä yksi anekdootti. Se sijoittuu kesäkuuhun, neljänteen kesäkuuta, Marskin syntymäpäivään. Menin rannalle muikkuja hakemaan. Sinne oli muutama muukin tullut kalaa ostamaan, mm. Tiukkarin Pentti. Kun Pentti sitten oli pois lähdössä, huusi Haneli, että kai siulla on konjakkipaukku näin Marsin päivän kunniaksi tarjota? 

  "Eipä nyt oon", vastasi Pena. 

  Kohta Pettisen Arto, itse kalastaja kaivoi brandypullon, sanoi "otetaaha myö kuitennii huikat!"

  Minä siihen, että on tää hommaa. Muikut ei maksa mittään, ja paukutkii kaupanpäälle! Millohan siä ruppeet maksamaan miulle venebensatkii, ku ajelen kaloja hakemaan?

  Arto katteli hetken, sanoi "tuolla veneessä on bensakannu!"

  

  Kävin 16. toukokuuta paunetilla asti katsomassa kokemista.

Kesäkuu 2025

  Kesäkuussa jatkui hyötykasvien istutus, samoin puusouvi. Katiskat lopettivat tuottamasta, mutta muikuissa pysyttiin, kiitos A.Pettinen ja Haneli, jonka siivellä muikkujen hinta pysyi kohtuullisella tasolla. 

  Juhannukseksi tuli perhe Tiilikainen saareen. Annalla alkoi loma, Joni lähti vielä jussin jälkeen viikoksi töihin. Iiriksellä oli kahden viikon leiri Kiteellä. Anna siellä kävi pari kertaa. 

  Tytöt polsukkelevat vesilelun selässä 21. kesäkuuta.

Heinäkuu 2025

  Joni ja Liisa olivat Avokkaassa, Anna välillä, Iiris myös, kun ei leireillä ollut. Käytiin Karihiekalla, Savonlinnassa, Neitvuorella. 

  Me Hilpan kanssa mentiin Poriin. Jatsissa oltiin 18-19. heinäkuuta. Ultra Brata pe. ja Stingiä la. Hellettä ja kansaa. 

Elokuu 2025

  Elokuun alussa rakennetiin Hanelin kanssa Piskolan rantasanalle terassi. Hyvä siitä tuli. 

  Urkin ja Voken luona käytiin perinteisellä kesätapaamisella. Piskolan terassin juhlalliset avajaiset pidettiin, hillityin menoin. Serkku Susanna ja toisen serku, Johannan tyttö Tia olivat muutaman päivän saaressa. Australialaiselle Tialle se oli kokemus, vaikka Suomessa onkin usein käynyt. 

  Sienien tulo loppiu heinäkuun alun katarelliesiintymään. Suolasieniä sain sen verran, että jouluksi oli, vielä kerraksi jäi. 

Syyskuu 2025

  Syyskuussa korjattiin puutarhan antimia. Käytiin Paraisilla Maijan ja Ilun luona. Oli hienoa pitkästä aikaa nähdä. Ilu on toipunut, mutta ainiaaksi jää apuneuvojen varaan. Pää on kuitenkin terävänä, sekä muisti.

  Käytiin myös kyläilemässä Purasen Pörren ja vaimonsa kesäpaikalla Heinälahdessa. Turinaa riitti. Ehkä ensi kesänä Anttolassa jatkuu muistelu. 

  Ilmat muuttuivat syksyisiksi. Tallaisia olivat useat aamut.

Lokakuu 2025

  Sumuaamut jatkuivat. Iiriksen synttäreillä käytiin Espoossa. 

  Muikkuja saatiin verkoilla. Paunetit eivät enää antaneet saalista, joten jouduin omatoimiseen hankintaan. 

  Pyydettiin kaivonpuhdistuksen hinta-arvio. Edustaja kävi, kertoi hinnan. Päätettiin tilata. Loka-marraskuun taitteeseen sovittiin ajankohta. Koska vesi vain laski järvessä, samoin kaivossa, kävi selväksi, että hankaluuksia tulee, jos syksyllä homma tehdään. Niinpä se siirrettiin keväälle. 

  Puolivälissä kuuta päätettiin pakata, muuttaa Hollolaan. Sinne sijoittuminen sujui ilman hämminkiä.

Marraskuu 2025

  Marraskuu kului pimenevien iltojen saatossa hilalleen. Lenkkejä, lukemista, suoratoistoja. 

  21-22 päivä oltiin Espoossa. Tai Hilppa oli, Anna ja Iiriksen kanssa, Helsingissä taitoluistelukisoissa. Yksi yö oltiin Espoossa. 22. päivän aamuna kävelin lenkin. Pitkäjärveä alkoi vetää riitteeseen. Ei ne riitteet kauaa kestaneet. Nyt saattaa jo uutta jäätä olla tulossa. 

Joulukuu 2025

  Joulukuu alkoi valkeaa joulua odotellen. Tiukassa oli, mutta aatoksi Hollolaan ripotteli parin sentin kerroksen. 

  KaTa:n joulunäytöksessä käytiin 15. päivä. Joulua hiljalleen valmisteltiin. Lääkärissä kävin, lähete polvileikkauksen on lähtenyt.

  Perhe Tiilikainen tuli tietysti jouluksi meille. Anna ja Iiris olivat vielä joulun jälkeenkin. Iiriksellä oli leiri Pajulahdessa, Jonilla duunia. 

  Lunta tuli joulun jälkeen jonkin verran. Siinä määrin, että voin Liisan ja Hilpan tekemien enkeleiden kera toivottaa hyvää uutta vuotta kaikille. 

  Lopuksi sihtiä 180 astetta kääntäen hieman alkavan vuoden juttuja. Alkuvuodesta pitää uusia molempien passit ja minun ajokorttini. 75 tulee kesällä täyteen. Tekisi mieleni povata, että kesäkuussa alkaa elämäni viimeinen kvartaali. Mutta ei varmaksi kannata uhota. 

  Toukokuussa tapahtuu siirretty kaivonpuhdistus. Myös yhteinen laituri Potinlahdessa saadaan toivottavasti kuntoon. Plääni on tehty, sinettiä vaille. 

  Muuten kai mennään vanhaan malliin. Jos ei polvileikkaus pääse rutiineja sotkemaan. 

HANNES TOI TALVEN

  Hannes-myrsky toi talven. Ainakin vähäksi aikaa. Se toi talven ja talven ensimmäisen kolausaamun. Vähän lunta on maahan ripotellut aiemminkin, mutta ei niitä ole kannattanut kolata, koska keli on painunut saman tien plussalle. 

  Ei lunta nytkään montaa senttiä satanut. Tuuli kuitenkin oli kinostanut sitä sen verran, että hommaan ryhdyin. Ja sanottakoon lumityön autuudesta mitä tahansa, niin parempi se on kuin ainainen vesisade. 

  Joulunaika meni rauhallisesti. Syötiin, ulkoiltiin, pelattiin. Varsinainen pelihelvetti pesiytyi keittiön pöydän tuntumaan. Pelattiin Labyrinttia, Suomen Aarretta (Afrikantähden tapainen peli, missä matkataan Suomessa), Sink N' Sandia, ja tietysti UNOa. Liisasta on kehkeytynyt varsinainen pelihenkilö. Kaikissa pärjää, mutta korttihaina varsinkin oiva. Ne hymyt, kun tällää voittokortin pöytään! Ja salaperäinen virne, kun kaivaa korteistaan pelikumppanin olon tukalaksi tekevää korttia. 

  Tässä kuvassa taitaa olla kyseessä Liisalle epämiellyttävämpi tilanne.

   Sink N' Sand on enemmän lasten peli. Pitihän sitä kokeilla minunkin. Se on peli, missä eivät taktiikkaa ja osaaminen ole kovin merkitseviä.

  Labyrintti sen sijaan vaatii melkoista suunnittelua. Ja vaikka kuinka hyvin suunnittelee, niin joku ehtii ennen seuraavaa omaa vuoroa sössiä koko hyvän pläänin. Peli oli aluksi Liisalle hieman vaikea. mutta pian hän oppi, pääsi jopa podiumin korkeimmalle pallille. Taka.... eikäku etupiruna Liisalla on karhukainen. 

  Tapanina käytiin syömässä Santa Fessä. Kinkun vastapainoa haettiin. Jokaiselle löytyi sopiva annos, jokaiselle maistui. Illansuussa lähti perhe Tiilikainen Espooseen. Jonilla alkaa työt huomenna. Annalla on lomaa loppiaiseen. Anna ja tytöt tulevat tännään taas meille. Iiriksellä alkaa huomenna kahden päivän leiri Pajulahdessa. 

  Tiilikaisen naiset lähtevät uudeksi vuodeksi Mikkeliin Emman ja Jonin (tarkennus: Emman Joni) luo. Me kahdestaan nakkeja ja perunasalaattia syödään, ehkä yöllä johonkin isompaan paukkuun herätään. Saatetaan jopa jaksaa valvoa ensi vuoteen. 

  Ensi vuosi on aika lähellä. Talvikin, kelien puolesta, taitaa onneksi alkaa. Päivät pitenevät verkkaan. Helmikuun lopulla, maaliskuussa, alkaa valoa jo taas olla. Tunnelin päässäkin? Sitä on vaikea ennustaa. Tai rauhan suhteen ei niinkään. Kaukana on rauha, rahanpiiput saavat pölyyntyä ties minne asti. 

  Hyvää ja antoisaa tulevaa vuotta kaikille toivotan. Älkää menettäkö toivoanne; ihmiskunnalla tulee olemaan ihmisarvoinen tulevaisuus. Lopulta, vaikean kautta. Pessimismin kausi on jäänyt taakse. minusta on tullut optimisti. "Pessimisti ei pety", sanotaan. En optimisti-Peppekään. En näet edes ajattele, että ihmiskunnan ihmisarvoinen tulevaisuus olisi elinaikanani totta. Se on realismia. 

VANHEMPI TOIMINNANTARKASTAJA

  Keskiviikkona oli taloyhtiömme vuosikokous. En sen sisältöä sen enempää avaa. Yhdeltä osin kuitenkin. Yhtiössämme on yhdeksän asuntoa. Kokoukseen osallistuu yleensä viisi - kahdeksan osakasta, joko henkilökohtaisesti tai valtakirjalla. Osakkaat ovat enimmäkseen naisia. Yksi leskirouva, viisi eronnutta tai sinkkua naista, ja kolme pariskuntaa, joista yksi ei juuri kokouksissa käy, toisesta käy vain rouva/avovaimo, kolmas ollaan me. Tästä johtuen on yhtiön hallitus on naishallitus. On ollut jo pitkään. Samoin turvallisuuspäällikkö ja varatilintarkastaja ovat naisia. 

  Minä olen aina karttanut joutumista yhtiön hommiin. Hilppa oli joskus muinoin varatilintarkastajana. Tällä kertaa hallitus esitti, että ei valita varatilintarkastajaa, vaan toiminnantarkastaja. Tilitarkastaja on ammattilainen, mutta toiminnantarkastaja voi olla osakas. Tällöin säästää yhtiö palkkiomaksun. Kukaan yhtiön hallituksesta eikä muistakaan palkkiota ole ottanut. 

  Kun sitten kysyttiin, onko halukkaita toiminnantarkastajan tehtävään, minä utelin, että vaatiiko se muuta kuin tilintarkastuksen ja tilipäätöksen jälkeen tutustumista papereihin? Ei vaatinut. Sanoin, että voinhan minä ryhtyä. "Yhdellä edellytyksellä. Tittelin pitää olla vanhempi toiminnantarkastaja!"

  No, vitsihän se oli. Nyt minulla on kuitenkin titteli. Niitä kun tuntuu nykyään olevan laidasta laitaan. Sitä paitsi olin, taas, ainoa miespuolinen kokouksessa. Tai oli siellä toki isännöitsijä myös edustamassa rumempaa sukupuolta. Ajattelin, että on kai kohtuullista, jos yksi vähemmistön edustaja on mukana yhtiön tehtävissä. Ei siksi, että naiset asioita huonosti hoitaisivat. Päinvastoin. Ihan hienosti on naishallitus toiminut ison putkiremontin ja muiden hankalampien asioiden suhteen. Eikä tämä ole tasa-arvokysymys myöskään. Enempi kortensakekoonraahamisajatus. Noin yhdyssanalla ilmaistuna. Vaikka ei tuo yhdyssana taida ihan Kotimaisten kielten keskuksen suosittelema. 

  Kun puheenjohtaja, eli isännöitsijä, lopetti kokouksen, minä polleana sanoin Hilpalle: "Kuulehan, vanhemman toimentarkastajan puoliso, nyt lähdetään."

  Joulu lähestyy vauhdilla. Ilmat taitavat muuttua, ainakin muutamiksi päiviksi, kylmemmiksi. Huomenna alkaa pakastaa. Lunta ei näille latitudeille ole luvassa, joten mustaa joulua vietetään. Jospa kuitenkin ennusteet olisivat taas pielessä, positiivisessa mielessä. Parikin senttiä pakkaslunta tekisi eetvarttia.

  Pari päivää ja ilmestyy taas elämää taloon. Perhe Tiilikainen saapuu joulunviettoon. Hilppa on valmisteluja puuhannut. Minäkin, mutta en niin ahkerasti. Joulukuusen sentään kasasin, valoja virittelin. 

  Kinkku on hankittu, huomenna ja tiistaina vielä viimeisiä ostoksia tehdään. Illat istutaan ulkoisen pimeyden keskellä kausiluontoisten jouluvalojen hämyssä. 

JOULUJA

  Aamulla mietiskelin, näin joulun lähestyessä, menneitä jouluja. Mietin, mitä on mieleen vahvimmin jäänyt. Paljon jouluja takana on: 75. Perhejouluja lähes kaikki ovat olleet. Piskolassa, Mikkelissä pari, Anttolan kirkonkylällä, Lahdessa, Hollolassa. Ainoastaan yksi on ollut ilman läheisiä; Saksassa Ruikun kanssa 1971. 

  Lapsuudesta tietysti pukin ja lahjojen odotus on jäänyt mieleen. Aikanaan sitten omien lasten, myöhemmin lastenlasten riemu toivotusta lahjasta on herkistänyt. 

  Joulun tuoma vapaa-aika on aikuisvuosina ollut yksi ilahduttavimmista anneista. Minä kun en perin uskonnollinen ole, niin joulun maallinen puoli on enemmän ollut esillä.

  Mietin, onko joitain tapahtumia jouluun liittyen, mitkä erityisesti olisivat jääneet mieleen? Pari juttua pulpahti heti esiin. Samoilta vuosilta vielä. 

  Vuonna 1967 asuttiin Anttolan kirkolla, Pennilässä. Äiti-Elina sai joululahjaksi perheen ensimmäisen kahvinkeittimen. No, illalla sitten koekäyttämään, koko perhe keittiöön ahtautuneena. Muistan, että isä-Erkki, joka ei totta puhuen ollut juuri minkäänlainen huusholli-ihminen, toimeutui johtamaan tapahtumaa. Kenelläkään ei ollut kokemusta laitteesta, vähiten Erkillä, mutta hän oli päättänyt ensimmäiset kahvit valmistaa, lahjankin kun oli ostanut. Niinhän siinä sitten kävi, että vesi ei valunut kannuun, vaan suodatintelineen reunojen yli alkoi porovettä virrata pöydälle. Äkkiä virta pois, jälkien siivous (mihin Erkki ei osallistunut), uusi yritys. Nyt antoi isä äidin ja Ritvan lukea ohjeet. Tällä kertaa onnistui! Muistan, että äidin leipomien joulutorttujen kanssa maistui kahvi hyvältä. 

  Toinen joulumuisto on myös 1960-luvun loppupuolelta, ja useammasta kuin yhdestä joulusta. Siihen aikaan olivat baarit, kapakat, kaupat kiinni joulupäivän. Tapanina baarit saivat aueta klo. 18:00.  Ei siis ollut menemistä Lotjaan eikä Unskalle. Niinpä me Ahosen Riston kanssa käveltiin. Joulupäivän iltana käppäiltiin usein hautausmaalla. Jos kelit jäällä olivat sopivat, niin perään lähdettiin sinne. Piiput suussa dallattiin pitkiäkin matkoja. Joskus käveltiin kylän rannasta Pappilansalmen läpi, Metiäissaaren ja Kaupisaaren välistä Sappulanselälle, sitä pitkin Kurkilahdelle, sieltä maantietä takaisin kylille.

 

  Noita jäälenkkejä tehtiin toki muulloinkin kuin jouluna, mutta juuri jouluun ne jostain syystä yhdistän. Me pössyteltiin piippuja, taisi kummallakin palaa Mac Barenin Harmony. Maailman asioista rupateltiin, Anttolan tapahtumia ruodittiin, musiikkia sivuttiin, politiikasta ei pätkääkään puhuttu. Leppoisa tunnelma, piipputupakan tuoksu, joskus kuutamon valo, ihan kuin piipussakin: harmonia!

  Eipä noista kävelyistä tietysti kuvia ole. Niinpä ohjeistin Geminiä laatimaan sellaisen. Pyysin tekemään kuvan kahdesta nuoresta miehestä 1960-luvulla Suomessa kävelemässä jäällä piiput suussa, pimeässä, kuutamon valaistessa. Tällaisen se teki.

  Itse asiassa aika hyvä. En ollut turkeista mitään puhunut, mutta sellaisiin tekis meidät puki. Osuvasti. Minulla näet oli käytössäni Aleksi-ukin vanha rekiturkki, mitä kovemmille pakkasilla tosiaan pidin päälläni. Ristolla tosin ei turkkia ollut. Mutta menkööt, kuvitteellinen kuvahan tuo on. 

  Niinpä. olisihan noita joulumuistoja tietysti vaikka kuinka. En niitä enempää ala kaivelemaan. 

KANAFARMARIN KOHTALO

  Viikonlopun alun kunniaksi kirjoittamaan ryhdyin. Viikonloppu lienee virallisesti alkaa huomenna, muutamilla on alkanut perjantain ja maanantain välinen yö, minä vietän ainaista viikonloppua, tai ainaista arkipäivää, miten vaan. 

  Kynään siis tartuin, kuvaannollisesti. Muutamista tapahtumista, eräästä havainnosta, ties mistä kirjoittaa aion. 

  Aloitetaan munista. Onko teille tutuksi tullut munasyndrooma? Siis se, että vaikka aina munat keittää samalla tavalla, toimii ennen kuorimista samalla tavalla, niin joskus kuoret irtoavat hienosti, toisella kerralla eivät itkemälläkään. Näin meille käy, vaikka saman firman munia käytämme. 

  Munien keittoon löytyy sata ja, ja muutama päälle, parasta, ehdotonta ja sensaatiomaista tapaa. Tee niin, tee näin, tee noin, tee tämän ohjeen mukaa, älä tee näin, noin tai niin. Monia tapoja ollaan vuosien varrella kokeiltu. Aina sama lopputulos; joko irtoaa, tai sitten ei. 

  Munienkeitosta on kehkeytynyt meille ihan oma spektaakkelimme. Jännityksellä tiiraamme kelloa, kattilan pois hellalta otamme, hetken päästä kylmään veteen egut laitamme. Kun sitten on aika kuorimisen, toisiamme vaivihkaa vilkuillen koputtelemme munaa pöytään, alamme irrotella kuorenpalasia. Jos hymy naamalle jommallakummalla viriää, jopa naurunalkua kurkusta purkautuu, on onnen päivä! Jos taas rupeaa ähinää, puhinaa kuulua, lieväksi kiroiluksi äityä, on hetki pilalla, munakuppia ja lusikkaa haalitaan esille. 

  Ilmiö on uudehko. Mikäli oikein muistan, niin vielä kymmenen - viisitoista vuotta sitten ei ongelmaa ollut. Munat keitettiin ilman mietiskelyä, kuoret irtosivat ilman vittuilua. Ruokinta, stressi, mikä lie. Mutta sitä en  usko, että syy on tavassamme munat keittää tai kuoria. Joskus homma toimii, joskus kuoren ja valkuaisen välissä oleva kalvo ei irtoa kuoren mukana, seurauksella, että valkuaista irtoaa kuoren mukana isoja lämpäreitä. 

  Tänään oli lounaaksi mustatorvisienikeittoa. Hilppa keitti munat sen kanssa syötäviksi. Rituaalin mukaan aloimme höyryävien keittolautasten ääressä kuoria munia. Toisiamme vilkuillen. Nyt oli taas se huonompi hetki; ei irronnut kuori! Otin lusikan, kaavin munan ulos kuorestaan, länttäsin lautaselle. Länttäsin liian pontevasti, sillä keittoa roiskahti pöydälle. En yleensä kovin kostonhimoinen ole, mutta nyt loihen sanomaan "vielä joskus hirtän kanafarmarin!"

  No, en varmaan hirtä. Enkä ketään muutakaan. Jos joku vaan selittäisi, mistä kaikki johtuu. Pitäisiköhän vaatia eurodirektiivi, missä määrätään tuottajaa laittamaan munakennoihin keitto-ohje. Ihan sen vuoksi, että voisin hirttouhkauksen asemesta haastaa oikeuteen. 

    Ensimmäinen kouriintuntuva merkki munaongelmasta oli se, kun Hilppa jotain kymmenen vuotta sitten yritti kuoria munia johonkin ruokaan. Minä olin toisessa huoneessa. Kuulun puminaa ja sadattelua keittiöstä. Kohta tuli hiljaista. Menin katsomaan. Hilppa makasi sohvalla saalin alla. Oli saanut tarpeekseen. Huomasin syyn; pöydällä oli yksi "kuorittu" muna. "Kuorittu" siksi, että  kuorenpalasiin oli tarttunut sisusta niin, että muna näytti vanhanaikaiselta käsikranaatilta. 

  Tuosta episodista alkaen on munienkeitosta tullut molempien pakon edessä hyväksymä tapahtuma, jonka lopputulos otetaan vastaan pahemmin kiroilematta. Paitsi jos kylkiäisenä roiskahtaa keittoa pöydälle. 

  Asiaan liittyvä huomio. Kesäkaudella Anttolassa ei puolen vuoden aikana ollut muistini mukaan yhtä ainoaa huonoa kokemusta. Kuoret irtosivat kuin ennen vanhaan. Sama logo munakennossa, mutta varmaan eri tilalta?

  Sitten pari huomiota uutisista. Ollaan menty tämän umpisurkean alkutalven kera siihen pisteeseen, että uutisissa kerrottiin uutisena, että tänään paistoi Helsingissä aurinko. Minä ilmoitan, myös uutisena, että tänään paistoi myös Hollolassa aurinko. 

  Kuulin sivukorvalla, kun uutisissa sanottiin ".... tekevät yhdessä yhteistyötä" En kuullut ketkä tekevät. Mutta mietin, olisikohan ollut tautologiaa mukana? Vai voiko yhteistyötä tehdä muutekin kuin yhdessä? Eli "tekevät yhteistyötä" olisi riittänyt. Sana olisi säästynyt. Sanoo kielipoliisi. 

  Sunnuntaina mennään Kauniaisten jäähallille katsomaan KaTa:n joulunäytöstä. 

  Maanantaina on minulla lääkäri. Polvi ja verikokeiden tukokset esillä. Keskiviikkona yhtiökokous. Pientä vaihtelua arkeen, joka olisi muuten samanlainen kuin viikonloppu. 

  Vielä pari kuvaa selityksineen. Tässä koiramme Doris jouluna 2011. Se nautti silloin vielä elämästään, eikä sitä suotta peitellyt.

  Perhe Tiilikainen oli meillä viime viikonloppuna. Minä jossain vaiheessa teetätin tekoälyllä kuvan Liisasta kanjonin reunalla. Pyysin häntä katsomaan.

  Liisa tuli, katsoi hetken, hymähti. "Peppe-pappa on laittanu tarran! Ja mulla on vielä sukat jalassa!" Lapsia on turha uunottaa. Ne on fiksuja. 

ELÄIMELLINEN 2025

  Vuoden lopulla, tai uuden alussa, olen kasannut blogiini loppuvan/loppuneen vuoden kuvia, yhden/kk. Niin teen nytkin. Tällä kertaa päätin valita kuvia ainoastaan eläimistä. Vaikka en eläimiä erityisesti kameran kanssa kytistele, niin löytyi sentään otos joka kuulle. Paitsi joulukuulle. Siihen piti laittaa muisto monen vuoden takaa. Eikä sekään ole eläin. Tai miten sen nyt ottaa. Mutta se viimeisenä. Marraskuultakaan ei yhtään eläinkuvaa löytynyt, joten se korvaan lokakuisilla muikuilla.

  

  Kuvat eivät ole suinkaan erityisen hyviä. Vuosien varrella olen onnistunut joskus paljon parempiakin nappaamaan. Nämä ovat vain tilanteen eteen tullessa puhelimella otettuja. Eikä niitten laatu asian tarkoitus tietysti olekaan. 

  Vuosi alkoi kauriiden kohtaamisella. Tammikuun 1. päivän aamulenkillä tuli tämä kolmikko vastaan.

  Samoja eläimiä osui 16. helmikuuta Okeroisten pelloilla dallatessa silmiini.

  Joutsenia oli laskeutunut syömään pellolle Riihelän ja Ala-Okeroistentien välille 9. maaliskuuta.

  Kettu kehveli käppäili pellolla, kuinkas muuten kuin Okeroisissa 5. huhtikuuta.

  Kun se minut äkkäsi, päätti piiloutua. Huonolla menestyksellä. Siis minun kohdallani. Jos joku olisi autolla tietä porhaltanut, niin eipä varmaan olisi mitään huomannut.

  Toukokuu, maisemat muuttuvat toisiksi. Kauriit myös. Tuskin Hollolan kauriit meitä Anttolaan olivat seuranneet. Kuva otettu 30. toukokuuta.

  Tätä kuvaa varten ei tarvinnut kiireesti puhelinta taskusta kaivella. Katiskaan oli muutama keskipannun ahven eksynyt kesäkuun alkupuolella. 

  Heinäkuun eläin on rantakäärme. Siksi, että muista en kuvaa näköjään ole saanut. Rantis on vakioasukas, usein näkyvä vieras. Ehkä viime kesänä hieman harvemmin näkösällä. Johtuneeko karkottimista?

  Elokuun 8. tämä ukkonuijapistiäisen toukka oli matkalla jonnekin. Varmaan kohti metamorfoosia.

  Syyskuun 28. päivänä osui kameraan pari amiraaliperhosta. Ei ihan tavallinen näky tuohon aikaan syksyä.

  Hanhia lenteli syyskuun lopulta alkaen jatkuvasti kohti etelää. Tämä joukko oli matkalla lokakuun alkupuolella. 

 Viimeiset muikut lokakuussa ennen Hollolaan muuttoa. Korvaavat marraskuun kuvan. 

  Tämän kuvan myötä kaikille valkean joulun odotusta toivottaa wannabe-pukki Peppe vuodelta 2018. 

MUSTAA JA PIMEÄÄ

   Mustaa ja pimeää. Ei niinkään mieli, vaan olosuhteet ulkona; ei lunta, plussaa pari astetta, aamuisin, päivisinkin, jos ei suoranaista sadetta, niin kosteaa tihua, joka kastelee ulos uskaltautuvan hitaasti mutta takuuvarmasti. Ja on pimeää, vaikka valaistuja reittejä pitkin enimmäkseen dallailen. Ei ole aamukelit kuin pari vuotta sitten. Kun selailin kuvia edellisiltä vuosilta, siis muutamalta, niin valkoista oli maassa jo marraskuun loppupuolella, joulukuusta puhumattakaan. Mutta ei lumi kaikkea merkitse. Jos on kuiva keli, niin mikäs siinä. Kuten pari vuotta sitten.

  Mutta ei puhettakaan. Viime ajat on ollut tällaista.

  Mielen mataloittaa. Musiikki sentään vähän puntteja tasoittaa. 

  Eilisaamu jäi väliin. Siis aamulenkin suhteen. Tiistaina niukahti selkä. Mitään kummempaa en tietääkseni tehnyt. Kun nousin sohvalta alkuillasta, vihlaisi kunnolla. Poltteli niin, että illan kävelin, sen vähän minkä kävelin, kovin kumarassa. Onneksi ei selkä kovin kipeä ollut istuessa tai maatessa. Ylösnousu sitten oli senkin edestä tuskallista.

  Noita selkäsärkyjä minulla silloin tällöin esiintyy. Aina ne ovat melko nopeasti menneet ohi. Niinpä en lakkini päällä hyppinyt. En olisi kyllä pystynytkään. 

  Eilen oli vielä melkoinen kipu. Aamulenkille en tohtinut lähteä. Päivän mittaan alkoi vihlonta hieman hellittää. 

  Tänään ei sängystä nousu ollut enää ylen vaikeaa. Siispä ulos vaan. Nyt, illalla, on selkä enää hieman jäykkä, kun tuolilta tai sohvalta ylös ponnistan. Eiköhän tämä ollut tässä!

  Perhe Tiilikainen tulee huomenna meille. Iiriksellä on taas treenit lauantaina Pajulahdessa. Mukavaa on heitä aina nähdä. Sateista keliä on tosin luvassa, mutta eiköhän me jotain puuhaa keksitä. 

  Joulu vääjäämättä lähestyy. Pienesti ollaan valmisteluja aloitettu. Suuret eivät tosin ole suunnitelmat. Niin kuin ei ennenkään. Perinteinen joulu tulee. Paitsi nyt Tiilikaiset viettävät enemmän aikaa meillä, koska Joni äiti ja veli perheineen ovat joulun kaukana Australiassa. Lunta ja joulukeliä vaan odotellaan. Ei taida ennusteissakaan kyllä sellaista povata. 

  Muuten kuluvat päivät verkkaan. Ja samaa kaavaa noudattaen. Ulkoilua, kirjaa, suoratoistoa, ruokaa, kahvia, pari kertaa viikossa kauppareissua, kerran kirjastoa. Ja illalla espressot. Ei tarvitse edes lumitöihin tarttua. Eikä pihanperille tarpeen sattuessa kipittää. Eikä uuneihin tulta virittää. Pakko sanoa, että välillä tulee ikävä saaressa olemista. Siellä ei juuri koskaan homma mene peukaloitten pyörittelyksi. Toisaalta siellä pimeydessä asuminen saattaisi alkaa vähintään tässä vaiheessa vuotta tuntumaan tylsältä. 

  Täällä ollaan, hyvä niin. On lämmää ilman liiterissä poikkeilua, vesi tulee, vesi menee. Tiskikoneet pelittää. Kauppaan kilsa. Eli en valita. Enkä valittaakseni selästäkään kertonut. Enkä valita kipeää polvea. En ainakaan niin kauan, kun pystyn sen kanssa edes jonkinlaisen lenkin tekemään. Pitää olla tyytyväinen, sillä tässäkin maassa on paljon ihmisiä, joilla on asiat ronskisti huonommin. 

  Jep. Vielä noista uusista titteleistä, joista Ylen sivuilla on juttua ollut. "Campfire barista" ja mitä niitä nyt olikaan? Äkkäsin eilen, että sellainenkin nimike on kuin ylioppilaskokki. Ai mistä tiedän? No selkokielisissä uutisissa kerrottiin, että vielä asiaa ylioppilaskokeista. Niinhän se menee? Eikö vaan?