KATSE TAAKSEPÄIN

    Oppi-isäni rakennusmestarin hommaan, Mälkösen Niilo, sanoi usein, kun oli kyllästynyt rakennusaikataulujen tiukkoihin raameihin, tai johonkin muuhun työmaalla tapahtuvaan hankaluuteen, että tämä läyhke alkoi, kun foinikialaiset keksivät rahan yli 2000 vuotta sitten, eikä loppua ole näkyvissä. No, eivät foinikialaiset tainneet rahaa keksiä. Siellä päin kuitenkin se tapahtui. Mutta hyvin ymmärsin, yhä ymmärrän, mitä Niilo tarkoitti.

  Kun minä katsen elämääni taaksepäin, ajattelen, että läyhke ja vimma alkoi 2000-luvun alkupuolella. Siihen asti oli elämä ollut suunnilleen tasaista junnaamista. 60 vuotta kului, jälkikäteen ajatellen, hissukseen, mitään kovin poikkeavaa ei tapahtunut, maailma kulki aika tasaiseen tahtiin. Toki kuussa käytiin, Neuvostoliitto ja Berliinin muuri hajosivat. Mutta maailma ei kovin hurjasti, tai ainakaan nopeasti, muuttunut. Sitten tuli netti, kohta älypuhelimet, some, teköäly, mot.

  Koko maailma, tai sellainen, jonka virheellisesti käsitämme maailmaksi, muuttui. Hiljalleen alkoi ihmisten käytös muuttua, vihapuhe vallata alaa, käytöstavat (enkä nyt tarkoita nuorisoa) rapautuivat. Itsevaltiaiksi pyrkiviä johtajia alkoi ilmaantua eripuolille palloamme. 

  Asiaa kun tarkastelen, tuntuu, että 60 vuotta elämästäni kului hitaasti, vakaasti. Sitten alkoi se läyhke. Viimeiset 15 vuotta ovat hujahtaneet ohi viidessä vuodessa. 

  En syytä tietokoneita, kännyköitä, tekoälyä. Ne ovat hyviä asioita. Syytän ihmisiä. Ihmiskunta ei kai ole pystynyt näin nopean kehityksen vauhdissa sopeutumaan, ymmärtämään asiaa. Ihmiskunta on ajatellut, että kun tällainen mahdollisuus on, niin tartutaan siihen kaksin käsin, varpaat apuna. Syydetään sontaa ilman seurauksia, myrkytetään ilmapiiri, jaetaan disinformaatiota, minkä avulla toisia nostetaan, toisia lytätään. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta kaikkeen. Kahtiajakautuneita kansakuntia, vihaa lietsovia joukkoja, lamaantunutta kansaa ymmällään menosta. 

  Luulen, että tulee aika, jolloin opimme käyttämään viisaiden ihmisten kehittämiä laitteita oikealla tavalla. Se voi vaatia aikaa, lakejakin. Mutta jos ilmastonmuutos saadaan hallintaan, vaikka se valitettavasti utopialta tuntuu, niin ihmiskunnalla on vielä edessään loistava tulevaisuus, joka vie meidät oikeaan maailmaan tästä pienestä aurinkokunnasta. 

  Olipas siinä epämääräistä tekstiä. Tiedän kyllä itse, mitä ajan takaa. No, mitäpä väliä sillä, jos muut eivät. 

  Sitten vielä muut asiat. Aamun uutisissa kerrottiin, että suuret sotateollisuusyritykset ovat parantaneet tulostaan huikeasti. Mitä siitä ajattelen? Ajattelen, että jos ihmiskunta joskus järkiintyy, niin auroista ei ainakaan tule olemaan pulaa. 

  Kun taas tänään katseltiin La Promesaa, mietin haikeana, että jos Aki Kaurismäki olisi sarjan ohjannut, se olisi loppunut jo aikoja sitten. 

  Jos minulta tivattaisiin "elämäni biisiä", en sellaista ehkä ihan helposti pystyisi nimeämään. Mutta elämäni albumin kyllä. Niilon After the Gold Rush! Levyyn liittyy niin paljon muistoja, alkaen Anttolasta, Pennilän yläkerroksesta v. 1971. Eikä loppua näy, sillä se on ainoa albumi, josta voi aina vaan uutta ammentaa. Ainakin siltä tuntuu, kun sen laitan sen soimaan ehkä muutaman kerran vuodessa. Ja on siinä tainnut olla joku välivuosikin. Mutta se ei asiaa muuksi muuta. 

  Loppuun se kuva. Eilisaamulla kävelyllä taas kauriita tapasin. Nyt en kovin hyvää kuvaa saanut.

ANSIOKASTA TOIMINTAA

  Tämä loppupuolelleen kallistuva viikko on ollut hyvä. Ensinnäkin polvi on kestänyt joka aamuisen lenkin dallaamisen. Kovennetulla särkylääkeannoksella, mutta viis siitä. Kun päivänä muutamana en lenkille lähtenyt, oli olo epämukava. Omatunto soimasi. Ainakin 15 vuoden tapa jättää jälkensä. 

  Ilmakin on ollut sopivaa ulkoiluun; pikkupakkasta, ei liukasta. Lääkitystä en kyllä tohdi lisätä, en edes tällä tasolla pitää. Pitää tuo asia lääkärin kanssa ottaa puheeksi. Vastaanottoaika on parin viikon kuluttua. 

  Samalla lääkärikäynnillä, missä polvileikkausta on tarkoitus viedä eteenpäin, käydään läpi myös verikokeitten anti. Labrassa olen jo käynyt, tulokset Omakannasta katsonut. Ei maallikon silmin onneksi mitään hälyttävää. Melkoinen liuta tuloksia, kaikki raja-arvoissa. Tosin kaksi juuri sama, kuin suurin sallittu arvo. Lääkärillä asia sitten lopullisesti varmistuu.

  Eilen sain tehdyksi valokuvakirjatilauksen. Olen Iiriksen vuosikirjan laatinut nyt 11 kertaa, eli siitä asti, kun täytti vuoden. Kolmena kappaleen, joululahjaksi. Annalle ja Jonille, Jonin äidille, sekä meille. Liisan syntymän jälkeen kirjat ovat tietysti olleet molemmista tytöistä, ja onhan kuvissa myös meitä muitakin. 

  Kirjan laatiminen aloittamiseen on joka kerta eräänlainen kynnys. Itse teko Ifolorin ohjelmalla ei kovin hankalaa tai aikaa vievää ole. Suurin homma on kasata siihen laitettavat kuvat omiin kansioihinsa jokaiselle kuukaudelle. Kuvia kun voi olla useammassa paikassa. Tosin kaikki otokset menevät, periaatteessa, suoraan pilveen. On kuitenkin tapauksia, että niin ei käy, joten täytyy käydä läpi tiedostoja läppäriltä, puhelimesta ja pilvipalvelusta. Sitten täytyy odottaa, että Ifolorilta tulee sopiva tarjous. Niitähän tippuu pitkin vuotta, postilaatikkoon, niin sähköiseen kuin peltiseenkin. Niissä on yleensä muutaman päivän voimassaoloaika. Nyt maltoin odottaa Black Fridayta, joka on nykyään yli viikon kestävä. Eilen tuli sitten odotettu 40 %:n alennus. Tarrasin heti kiinni. Yleensä olen joutunut tyytymään 30 prossaan.

  Vielä yksi tyytyväisyyden aihe. Tänään suoritettiin kahden viikon välein tehtävä viikkosiivous. Ja polvi kesti mainiosti imuroinnin. Mm. imurointi näet kuuluu minun tehtäviini. Imurin raahaaminen kerroksesta toiseen, tai huolimaton työskentely, jolloin polvi pääsee vääntymään sivulle, ovat joskus aiheuttaneet ikäviä tuntemuksia, mutta tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti. Niin hyvin, että kiirehdin heti aamusta suoritetun siivouksen jälkeen vielä lenkille. 

  Se olikin viimeinen viikkosiivous ennen joulua. Kahden viikon kuluttua on edessä joulusiivous, joka on viikkosiivousta perusteellisempi rupeama. Sitä myös tehdään eri päiville jakaen. Kerran vuodessa sellainen perusteellinen siivo tehdään, niin Hollolassa kuin Anttolassakin; Hollolassa ennen joulua, Anttolassa kesäkauden alussa toukokuussa. 

  Puuta koputellen tätä kirjoitan. Toivon, ettei ansiokkaasti kulunut viikko pääty vähemmän mukaviin tuntemuksiin. 

  Laitanpa loppuun pari kuvaa Joulukirjastani. Ihan randomina en niitä valinnut, vaan itse laatimani seulan läpäisseenä. Seulan silmäkoko on sellainen, että se läpäisemiseen tarvitaan tiettyyn ajankohtaan sopiva mieltentila. Nämä kuvat sen kriteerin täyttivät.

   Iiriksen temppu trampalla saa hymyn naamalla, joskin elävässä tilanteessa pelon väreet selkäpiihin. 

 Liisa Karihiekalla. Kesää ikävä tulee. No, kunhan tulisi kunnon talvi, jotta sen voisi ensin edestään pois kuluttaa.

Ei kommenttia. Eikä asianajajaa. 

ESPOON MAISEMISSA

  Perjantaina ajeltiin pääkaupunkiseudulle. Vein ensin Hilpan Helsingin jäähallille. Yhden jälkeen oltiin Nordenskiöldinkadulla. Hän meni katsomaan Finlandia Trophya. Minä jatkoin Espooseen, Lähderantaan. Anna oli etätöissä, joten pääsin sisään. Jätin Tiilikaisille pakasteesta tuomamme marjat, join kahvit, soitin Ruikulle. Hän oli maisemissa, joten hyppäsin autoon, ajelin Maunulaan. 

  Risto oli aika hyvässä tikissä. Hänellä on uusi kausi elämässään. Ehkä se on hyvä. Lähitulevaisuus näyttää. Ruikku kiehautti espressot, turistiin, katseltiin äijän uusia ja vanhojakin luomuksia. Niitähän riittää. Pari tuntia kuulumisia vaihdettiin, sitten Riston piti lähteä sovittuun tapaamiseen. 

  Minä ajelin takaisin Lähderantaan. Liikennettä oli kehäkolmosen pohjoispuolella asuvalle ihmeteltäväksi. Navigaattorin avulla selvisin välillä tietöiden vuoksi syrjään ajautumisista huolimatta perille. 

  Anna oli jo lähtenyt hakemaan Iiriksen treeneistä, he olivat menossa Helsingin hallille Hilpan seuraksi. Soitin Jonille. Hän oli bussissa palaamassa töistä. Kerroin, missä olin. Joni ilmaantui pian. Ajettiin hakemaan Liisa päiväkodista. Joni kävi vielä kaupassa, sitten Tiilikaisille.

  Anna, Hilppa ja Iiris kotiutuivat Helsingistä yhdeksän maissa. Liisa oli jo mennyt nukkumaan. 

  Aamulla heräsin kuuden jälkeen. Alhaalta levittäytyi kahvin tuoksu. Joni oli ehtinyt keitellä. Aamupalan jälkeen lähdin siirtämään auton, sillä kahdeksan jälkeen se olisi ollut sakkopaikalla. Samalla dallasin pienen aamulenkin viiden asteen pakkasessa. 

  Pitkäjärven pohjukkaa oli alkanut vetää jäihin.

  Mustarastaita hyppeli kuntoreitin kahta puolta. Yksi pyrähti lähipuuhun, tuijotteli minua kuin kummajaista kaukaa kuuluukin tuijottaa.

  Naisväki, Liisa pois lukien, oli lähdössä taas Helsingin jäähallille. Kun Liisa oli aamutoimet suorittanut, suunnattiin ulos, Joni, Liisa ja minä. Määränpäänämme oli lähellä mäen päällä olevan Aurora Karamzin huvimajan raunio. Huvimajasta, joka paloi joskus kauan sitten, on jäljellä vain vähän perustuksia ja kasa kiviä. Hienot näkymät mäeltä yhä avautuvat Pitkäjärvelle ja sen yli.

  Iltapäivällä lähettiin, kotijoukko, käymään Viherlaakson kirjastossa. Se on Liisan suosikkikirjasto, sillä siltä saa automaatista kaakaota. Nyt kävi kuitenkin kehnosti. Kaakaojauhe oli masiinasta loppunut, joten se pärskäytteli kuppiin ainoastaan kuuman veden ja maidon sekoitusta. Eihän sitä Liisa juonut. Siispä, koska kaakao kuului matkan ohjelmaan, ajettiin Bembölen Kahvituvalle. 1737 rakennettu Bellin tilan päärakennus on idyllinen paikka. Me Jonin kanssa otettiin kahvit, Liisa tietysti kaakaon. Hinta kirjaston automaatin 50 senttiin verrattuna oli kuusinkertainen, mutta tytön ilmeestä päätellen sen väärti. 

  Monia peleä ehdittiin Liisan kanssa pelailla, ennen kuin tytön nukkuma-aika tuli. Minusta tuli Lähderannan kruunaamaton Uno-kuningas, sillä valtaosan peleistä korjasin itselleni. Ehkä nuoruudessa Seilonniemen pelihelvetissä istutut tunnit eivät ole menneet hukkaan. 

  Porukka kotiutui illalla kymmenen jälkeen kisoista. Me Hilpan kanssa kerättiin tavarat, lähdettiin kohti Hollolaa. Vesisateessa ajettiin. Lahtea lähestyttäessä muuttui sade rännänsekaiseksi. Perille päästiin hieman ennen puoltayötä. 

  Joo. Vielä muutaman kuvan laitan. Iiriksestä en yhtäkään. Hän ei halua itseään kuvattavan. Mutta laitan yhden tytön palkintohyllystä. On muutaman pokaalin jo ehtinyt hankkimaan. 

  Palaan vielä käyntiin Ruikun luona. Hän painaa hommiaan, joskin kausivaihtelua esiintyy. Tässä kuva taitelijan työpöydästä, jonka äärellä hän loihtii vahasta mallit teoksiinsa, lähettää ne valimoon, missä niistä tehdään muotit ja valetaan haluttuun metalliin. Älkää kysykö enempää. Minen ymmärrä muuta. En edes sitä, kuinka Ruikku tuosta paljoudesta löytää sen, mitä on juuri tekemässä.

  Kuten aina, joitakin rippusia miehen töistä sain mukaani. Yksi on Ruikun näkemys hänen suuresta idolistaan Jimi Hendrixistä, 

VERISTÄ POHDINTAA

   Kun tässä on tullut tuijotettua La Promesaa vaikka kuinka kauan, niin alkoi mietityttää, mistä sanonta "siniverinen" on peräisin. No, kysymään. Selvisi mm. seuraavaa: 

  Ilmausta "siniverinen" käytettiin alunperin Espanjassa kuvaamaan aatelisia, joiden iho oli niin vaalea, että heidän suonensa näkyivät selvästi sinisinä. Tällä haluttiin korostaa, että heidän verensä oli "puhdasta" eikä siihen ollut sekoittunut alempien luokkien verta.

  Nykyaikana termiä "siniverinen" voidaan käyttää myös yleiskielessä kuvaamaan rikasta ihmistä, ilman historiallista sidonnaisuutta aatelistoon. 

  Asia selvä. Mitä muita "verisiä" sitten löytyy? Punaverinen? Tietokone kertoi, suppeasti, että punaverinen yleensä kuvaa ylhäistä syntyperää tai aatelisuutta. Myös?!? Eli ei aatelisen veren värillä mitään merkitystä ole. 

  Itse yhdistän "punaverisen" hyväkuntoiseen äijänkörilääseen, lihaisaan ja punakkaan. Tosin lihavuus ja punakkuus ovat useinkin merkki muusta kuin hyvästä kunnosta. 

  Entäs kylmäverinen? Ilman ylemmältä taholta kysymistä tiedän, että kylmäverinen tarkoittaa tunteettoman, kylmän luonteen omaavaa henkilöä, paremmassa merkityksessä kylmän rauhallista, viilipyttyä. Myös tiettyjä hevosrotuja, kuten suomenhevosia.

  Vähäverinen lienee aneeminen ja veretön kuollut. Lopetan tähän, ettei jää veriin.

  Eilen oltiin katsomassa leffa DELIVER ME FROM NOWHERE. Sehän kertoo Pomon NEBRASKA- albumin syntymisen tarinan. Tarinan, mihin liittyy lapsuuden muistot ja traumat. Hyvin kului reilu parituntinen. Paitsi alun 20 minuutin mainos-osio. 

  Viikonloppuna on edessä Helsinki - Espoo. Hilppa, Anna ja Iiris menevät katsomaan Finlandia Trophya. Vien Hilpan Helsingin jäähallille perjantaina iltapäivällä. Anna ja Iiris menevät sinne illaksi. Minä ajelen sitten ehkä tapaamaan ystävääni Ristoa, mikäli se on hänelle ok. Sitten usmuutan Epooseen.

  Ollaan yötä Tiilikaisilla. Naisväki, ilman Liisaa, menee lauantaina taas kisoihin. Minä vietä aikaa Jonin ja Liisan kanssa. Pakkaskelejä näyttäisi Espoossakin silloin olevan. Tiijä, vaikka pulkkamäkeen päästäisiin. 

  Lauantai-iltana ajetaan sitten kotiin Hollolaan. 

  Yksi lempikirjailijoistani, Kurt Vonnegut, pitäisi ottaa kertaukseen. Hulvattomia tarinoita herra kirjoitteli. Voin kevyesti yhtyä Wikipedian luonnehdintaan: 

  Vonnegut tunnettiin osin sarkastisesta kirjoitustyylistään, joka oli sekoitus dokumentaarista kuvausta, science fictionia, mustaa huumoria ja satiiria. Vonnegutin tarinoiden kantava sanoma on voimakkaan humanistinen, joskus osin anarkistinenkin.

  Mistä yht'äkkinen mielenkiinto Vonnegutiin? No, bongasin netissä pariin hänen sitaattinsa.

   "Sanon puheissani, että taiteilijoiden uskottava tehtävä on saada ihmiset arvostamaan elämistä edes vähän. Minulta kysytään, tunnenko ketään taiteilijaa, joka olisi tehnyt tuon. Vastaan: 'The Beatles teki.”

 “Ihmiselämän tarkoitus, riippumatta siitä kuka sitä hallitsee, on rakastaa ketä tahansa, joka on lähellä rakastettavana.” 

  "Mikä se sellainen mies on, joka haluaa tehdä tyttärestään perämoottorin?"

  Jätän teidät pohtimaan, oliko K. Vonnegut tosissaan, kun noita lausahteli? Albert Einstein varmaan oli seuraavan ajatuksensa myötä. Ainakin hän oli oikeassa.

  ”Olemme luoneet nykyisen maailman ajattelullamme, joten emme voi muuttaa sitä ilman, että muutamme ajattelutapaamme.”

  Loppuunpa laitan pari kuvaa Anttolasta. Ne on napattu 13. marraskuuta 2013.

MERKKIPÄIVÄ, SIENIRETKI

  Tänään on merkkipäivä, Neil Young täyttää 80 vuotta. Paljon onnea. Niilo on eittämättä musiikin saralla minulle se suurin. 1970 alkanut suhde jatkuu yhä vankkana. Niilon musiikki on ehkä ohittanut hehkeimmän luovuutensa, mutta homma jatkuu lujana edelleen. Uutta bändiä, maailmankiertuetta, uutta musiikkia. Toivottavasti vielä vuosia. 

  Mielipiteet, vakaumus, periaatteet, niitä Niilo ei ole koskaan menettänyt, niistä tinkinyt. Tämä aika Trumppeineen on sen tuonut selkeästi esiin. Mies ja omatunto, jotka pysyvät kannassaan, vaikka kuka vastassa olisi, siinä aihetta kunnioitukseen. 

  Tässä kuva synttärisankarista ja minusta Beverly Hillsin kukkulalla 1971. Kuvan otti valokuvaaja Joel Bernstein. Muistan tuon hetken kirkkaana. Kansa ympärillämme supisi, kyseli toisiltaan, että kukas tuo mies on, joka katselee Lenkua?

  No, ei ehkä ihan noin. Lähes kaikki on valhetta. Kuva on eilen duunattu siten, että poimin otokset minusta ja Niilosta, liitin ne samaan kuvaan, poistin taustan, pyysin tekoälyä laittamaan taustaksi näkymän Los Angelesista. Totta kuvassa on se, että minut on kuvattu 1971. Niilo kuva on napattu albumin After the Gold Rush kannesta. Sen on tosiaan ottanut Joel Bernstein, mutta ei vuonna 1971, vaan 1970. 

  Kaiken turhuuden, väärän tiedon, valehtelun ja opportunismin luvattuna aikana on, aikana kun ei juuri mihinkään webistä löytyvään kannata silmät ummessa luottaa, tein asian selväksi. Luulen toki, että ei yksikään niistä harvoista, jotka blogejani lukevat, olisi kuvan autenttisuuteen uskonut, vaikka selittämättä olisin jättänyt. 

  Tänään käytiin ystäväni Maken kanssa sienimetsässä. Suppiksia mentiin hakemaan, suppiksia löydettiin. Onneksi on asiantuntevia ystäviä. Minä olen näissä maisemissa tosi vähän sieni- tai marjametsissä kulkenut. Tietystä syystä. Varmasti suppiksia löytäisin itsekin, mutta kaksin kaunihimpi. Varsinkin, kun ei tarvinnut nytkään kulkea turhia askelia. Autolta suoraan muuta satametrinen hyväksi koetulle mestalle, sienet koriin. 

  Ahtialan perukoilla oltiin. Sadekuuro painoi päälle kun oltiin sinne ajamassa. Varttitunti istuksittiin autossa turisemassa, sitten sade loppui. Märkä oli metsä, tietysti. Puista tippuva vesi hieman meitä kasteli, mutta saalis korvasi sen täysin. Sopivasti tuli sieniä; kastike ja keittoa kahdeksi päiväksi.

 Ainakin. Voipi olla, että vielä metsään Maken kanssa mennään. Riippuu vähän keleistä etc. 

  Huomenna on siivouspäivä. Ja rokotuspäivä. Kello kolmentoista tienoille on meillä ajat varattuina. Korona- ja influenssarokotukset saadaan. 

  Lupailevat, että pian alkaa ilma kylmetä. Ihan pitempääkin kylmää kautta povaillaan. Mikä ei lienee maankaato ihme, Suomessa ollaan. Lunta saisi kyllä tulla. Ihan kunnolla. Liukulumikenkien kanssa metsään on ikävä. Se homma on polvelle ystävällistä. Ei satu lain, jos ei satu vasen koipi vääntymään. Jos sattuu, niin sitten sattuu. 

KOHTI PUUKKOA

  Tein päätöksen. Päätös koskee jalkaa, vasenta polvea. Polven nivelrikon kanssa olen raahautunut, milloin tuskallisesti, milloin lähes kivuttomasti, pian kolme vuotta. Kerran oli jo ortopedin puheilla, mutta koska tilanne oli silloin parempi, päätettiin leikkaus vielä jättää odottamaan.

  Jatkuvan polven jumppaamisen, kunnollisten kenkien, polvituen ja kipulääkkeitten kera olen viime aikoihin pärjännyt. Nyt alkaa olla turhan vaikeaa. Vaikka lenkillä käyn yhä lähes joka päivä, niin yhä tuskallisemmaksi meno on muuttunut. Eivät kipulääkkeetkään enää juuri helpota. Eikä niitä voi ylenmäärin edes popsia. 

  Viimeisenä pisarana on kipu alkanut valvottaa. Aamuöisin, lähes joka aamu. särkee polvea niin, että ei uni enää tule. Vaikka kuinka yrittää etsiä sopivaa asentoa, ei sellaista löydy. Niinpä tein pari päivää sitten ratkaisun, otin ensimmäisen askeleen kohti tekonivelleikkausta. Monta askelta on kuitenkin vielä jäljellä, olkootkin vaikka kuinka kivuliaita. Mutta juna on liikkeellä. Jos höyryä piisaa, niin ennen pitkää se saavuttaa leikkaussalin.

  Torstaina käytiin katsomassa Loistava ystäväni Kaupunginteatterissa. Kannatti mennä. Kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys toi Lenùn ja Lilan tarinan 1950-luvulta 2010-luvulle katsojien eteen karsittuna, totta kai, mutta ymmärrettävänä. Ainakin kirjat ja tv-sarjan katsoneena olin hyvin tapahtumissa mukana. Ehkä ennakkoon tutustumattoman on hieman hankalaa kaikkea sisäistää. 

  Ikävää, että teattereiden työ on vaikeutunut rahoituksen vähenemisen vuoksi. Kuten on monen muunkin taiteellisen alan. Kiitos tämän ajan vääristä asioista säästämisen, asenteiden muokkautumisen kaikkea luovaa vähintään aliarvostavaksi. No, pääasia, että meillä on hyvä hallitusohjelma!

  Vaikka aamulenkit ovat käyneet kivuliaiksi, lähes joka aamu, säävarauksella, kuitenkin ulos olen raahautunut. Koska asfaltti on kovaa dallata, olen usein ajanut autolla valaistujen ulkoilureittien ääreen. Niitä täällä onneksi riittää. Olen ajatellut, että vaikka polveen sattuu, niin kauan kuin kipu ei yllä päähäni luomalla asteikolla (1-10) ysiin, liikkua aion. 

  Lenkeillä kuuntelen tietysti musiikkia. Se vie osaltaan ajatukset pois polvesta. Olen viime aikoina kuunnellut muutamaa uutta tuttavuutta. Mm. Phoebe Bridgers, Big Thief ja Fountaines D.C. ovat olleet listalla. Kaksi ensimmäistä USA:sta, kolmas Irlannista. Indie-genreä edustavat kaikki. 

  Musiikkia julkaistaan maailmalla niin kaamea määrä, että siitä helmien poiminen on hakuammuntaa. Varsinkin, kun en seuraa mitään musiikkisivustoa, lue artikkeleita, etc. Joskus kokeilu osuu kohdilleen, joskus saattaa tulla huti. Ja jos uusien etsiminen alkaa kyllästyttää, voi aina turvautua vanhaan ja tuttuun. Ry Cooder ja Jackson Browne ovat välillä tuoneet turvallisuutta kokeiluiden väliin. 

  Ennen olin sitä mieltä, että jokainen albumi on kokonaisuus, joka pitää kuunnella sellaisenaan, sillä se ilmentää artistin elämää ja kuvastaa maailmaa juuri tekoaikakaudella. Näin vanhemmiten on mieleni siinä asiassa muuttunut höllemmäksi. Nykyisin olen taipunut kuuntelemaan artisteilta suoratoistopalvelun  valmiiksi luomia soittolistoja. Alkuperäinen mielipiteeni ei toki ole muuttunut, mutta ei liian tiukkapipoinen pidä olla. 

  Nyt kello kolkuttaa seitsemää. Sadetutkan mukaan pilvet ovat ohittaneet tienoon. Minä otan ja lähden lenkille. Ja mietin, että on joku litra vettä ehtinyt virrata Puumalansalmesssa siitä kun Peppe-poikanen pureskeli heinänkortta Piskolan pientareilla. Ei ollut nivelrikkoa, ei pilvisiä päiviä, ei sadetta lain, ei suunnitelmia, ei isoja huolia. Eikä budseja korvissa, saatikka musiikin valinnassa vaivaa. 

KARPALOJA, TEATTERIA

  Tänään oli suopäivä. Ystävämme Make, kaikkien karpalosoiden kruunaamaton kunkku, soitti pari päivää sitten, kysyi "karpaloon?". 

  Minä siihen, että perhe Tiilikainen tulee viikonlopuksi, mutta maanantaina tai keskiviikkona vois lähtee. Sovittiin, että sunnuntaina päätetään, kun sääennusteet ollaan nähty. Päätettiin, että mennään tänään. 

  Puoliltapäivin tuli Make meitä hakemaan. Ajettiin sellaiselle suolle, missä on ollut ennen käynyt. Muutama kilsa Riihimäelle päin, kilsa sivuun pikitiestä, muutama satametrinen dallaamista, oltiin suolla. 

  Melkein keskeltä suunnilleen 300 X 150 metriä kooltaan olevaa suota alkoi karpaloa löytyä. Make oli jo pari kertaa siellä käynyt, joten hän tiesi, mistä kannattaa aloittaa. 

  Karpalot olivat sammaleen sisällä, joten kun muutaman näki, piti mätäästä pöyhiä esiin isompi määrä. Osa marjoista oli jo ylikypsiä, poksahtivat näpeissä halki.

  Make lähti dallaamaan suon toiselle laidalle, jäi sinne, joten sieltä tuntui myös marjaa löytyvän. 

  Me jäätiin pyörimään pienellä alalla. Karpaloja saatiin jokunen litra. Make lompsi myös luoksemme, oli oman alueensa tyhjentänyt. Päätettiin, että tälle päivälle riittää.

  Make tosiaan tietää Lahden ympäristön marja- ja sienipaikoista paljon. Hänellä on tuttuja eri puolella, jotkut heistä suunnistusta harrastavaa, ja heiltä Make on saanut hyviä vinkkejä, jopa henkilökohtaista opastusta. 

  Me olemme vuosien varrella saaneet osamme Maken hankkimien tietojen suomista anneista. Lähinnä suppilovahveroita ja karpaloita ollaan Maken kanssa käyty poimimassa. Muitten antimien satoaikaan kun ollaan Anttolassa. 

  Torstaina mennään teatteriin. LOISTAVA YSTÄVÄNI on kyseessä. Mielenkiinnolla odotan, kuinka loistava kirjasarja taittuu näyttämölle.

  Viikonloppuna tosiaan Tiilikaiset olivat käymässä. Iiriksellä oli treenit Pajulahdessa lauantaina, sen jälkeen he olivat syömässä Lahdessa Jonin sukulaisten kanssa. Sunnuntaina piti heidän lähteä Espooseen jo hyvissä ajoin aamulla, sillä Iiriksellä oli treenit Kauniaisissa. Mutta illat he meillä olivat. Tosi mukava oli tyttöjä, tietysti Annaa ja Jonia taas nähdä. 

  Lauantaina oltiin Jonin ja Liisan kanssa vähän ulkoilemassa, kun Anna kuskaili Iiristä Pajulahteen. 

  Iiris ei poikkea normaalista esi-teinistä; puhelimella pitää käydä ensimmäiseksi aamulla. No, ei kai hän ihan pahimmasta päästä ole. Puhelimen tuijottamisessa. Eihän hän ehdi, kun on enimmäkseen koulussa tai hallilla.

  Huomenna menen ystäväni Topin kanssa kahville. Kerran vuodessa, keskimäärin, me tavataan. Tekun luokkakaverit. Ei juuri muiden 45 vuotta sitten laitoksen pulpetteja kuluttaneita tule tavattua. 

  Sellaista Hollolassa. Uutiset kutsuvat. Palataan.