KUVIA SAIMAALTA VUOSIEN VARRELTA

  Kun ei paljon tapahdu, täytyy palata menneeseen. Teen Kuvakirjan Saimaalla vuosien varrella napsituista kuvista. Niitä on eri vuosilta. Kirja alkaa siitä, kun kautemme Anttolassa alkaa, eli n. vapusta. Loka- marraskuun taitteessa kausi loppuu. Muutamia otoksia kevättalvelta vielä olen lisännyt. 

  Murtajaa yleensä tarvitaan, kun kiirehdimme heti jäittenlähdön etenemisen salliessa kohti Avokkaansaarta. Alumiinivene on tässä toimessa guttaperkkaista parempi. Kuvassa Kiukuanselkään on reittiä syntyy.

  Potinlahti on aina tulessamme jäässä. On pohjoiseen avautuvana kylmä paikka. Muutaman vuonna on ollut vaikeuksia Heikin lautalle asti päästä. Kerran piti Hilppa noukkia lahden länsilaidalla olevalta kalliolta.

  Toukokuun alussa saattaa takatalvi iskeä. Onneksi yleensä se antaa periksi päivässä parissa.

  Enempi marraskuulta näyttää tämäkin toukokuu. Paitsi arska paistelee iloisemmin kuin marraskuussa.

  Tuollainen riite olisi kovaa usmuuttavalle puuveneelle myrkkyä. Kokemusta on. Vuonna jotain 1968, syksyllä myöhään, Lexan kanssa Pettis-Paavon veneellä Kaivannonojan kautta Västäräkkiin ajeltiin. Oli rasvatyyni, eikä huomattu, että pinta oli jäässä. Tiusasen Hanski oli saunan kattoa tekemässä. Äkkäsin, että hän huitoi hillittömästi. En ehtinyt Lexalle mitään sanoa, kun karahti, sitten rutisi. Aika tavalla kuori pintaa jääpeite keulakaaresta. Hissuksiin palautettiin vene moottorikoppiin kylän rannassa. En muista, huomasiko Paavo koskaan, mitä oli tapahtunut? Jos huomasi, niin varmaan olisi Pennilään asti kuulunut.

  Keväällä on Saimaa sinisimmillään. Kuva on otettu Halkoluodoilta, isoimman saaren korkeimmalta kohdalta, eli edessä Luonteria Juvalle päin. Mäelle hiivin takavuosina kuvaamaan kalasääskeä.

  Kuvia uljaasta linnusta sainkin napattua. Varmaan parikymmentä vuotta on tuo ihmisen tekemä pesä ollut asuttuna. Aika monta vuotta se oli ilman asukkaita. Hienoa, että lopulta löytyi käyttäjä. 

  2000-luvulla kiertelin usein aamusouduksi saaren. Auringonnousut tulivat tutuksi. 

  Nousee se aurinko, vaikkei sitä näy. Sen tapaista Eputkin lauloivat. 

  Usein arska päätti, että ei jätä mitään uskomuksen varaan. Pilkahdus on varmistus. 

  Alkukesälllä, kun verkotus on kiellettyä, Hanelin avulla kalanmakuun pääsee. Nuottamuikkuja tulee. Haneli ei enää juuri tosin omaa nuottaa vedä, mutta uudet pyytäjät vetävät. Samoin paunetilla kalastavat. Haneli on usein jeesaamassa, joten häneltä tulee tarvittaessa ilmoitus. Olen useana vuonna käynyt muikkuja hakemassa, enkä ole onnistunut, yrityksistä huolimatta, ikinä maksamaan latiakaan kaloista. Ovat kuittautuneet ilmeisesti Hanelin ansiosta. Kuvassa Hanelin nuotta Hiekkalahden apajalla jotain 15 vuotta sitten. 

  Kuhaakin olen päässyt ainakin kerran kesässä Hanelin kanssa uistelemaan. Lietvedellä se tapahtuu. Rokansaaren tienoilla. Jos keli sallii. Aallokon ollessa turhan korkea, on Hurrissalon puolella tyynempää. 

  Luontokappaleita on veneestä tullut kuvailtua, toki maaltakin. Joutsenet ovat jo kauan olleet vakiokalustoa, Ennen niitä ei ei juuri nähnyt kuin muuttoaikoina.  Kuvan yksinäinen aamulennolla Avokkaansaaren pohjoispuolella.

  Tämä pariskunta Avokkaansalmen vastarannalla.

  Hirvi ui keskellä selkää kohti Aittalahtea. Varovasti kävin kaukaa kuvaamassa. Se oli aikaa, kun järkkäri kulki yleensä matkassa. 

  Tämä kauris siirtyi toissakesänä Avokkaansaaresta Piekälän puolelle. Kännykällä kuvasin.

  Sumuisia ja hämyisä päiviä alkaa loppukesästä, alkusyksystä, olla yhä enemmän. 

  Kyllä niissäkin viehätyksensä on. Kunhan ei lähde hernerokkasumussa veneellä seikkailemaan. 

  Halkoluodot syysaamuna, kun kalasääsket ovat muuttaneet jo pois. 

  Alkusyksyn ilta tummenee, veden pinta ei värähdä. Taitaa kohta alkaa Emmerdale?

  Ei ole kyseessä maailmanloppu.  Lokakuinen iltarusko värjää läntisen taivaan. 

  Saimaa sininen on hieman sumuinen. Ei tungosta. Vaikkei sitä tuolla koskaan ole.

  Hanhet muuttavat. Yleensä isompina lauttoina ja korkeammalla painelevat. Tämä pieni joukko kävi haistelemassa Avokkaansalmen ilmaa. 

  Syksy näyttää värejään. Joskus heleämmin, joskus hieman vaisummin.

  Vaikka syksy koetaan tuuliseksi vuodenajaksi, niin yllättävän paljon kuvia olen ottanut tyynessä säässä. Se onkin mukavampaa. Ainakin veneestä kuvaaminen. Pitänee tulevaisuudessa keskittyä myös tyrskyihin.

  Maaliskuussa vie matka saareen. Vähintään yksi viikon reissu siellä vietetään. Päivillä alkaa jo silloin olla mittaa. 

  Jokunen vuosi sitten oli mosaiikkijäitä. Merkki myöhään tulleesta ja tuulien ainakin kertaalleen rikkomasta jääkannesta. 

  Nämä kuvat olivat viimekesänä Kihujen aikaan Koivulassa näyttelyssä. Toisten ottamien lukuisten kuvien joukossa. Saimaa oli näyttelyn aiheena. Kyllä Saimaasta muutaman näyttelyn aiheeksi on. 

KULKUEITA JA KÄTTELYÄ

  Eilen haettiin tytöt Espoosta. Aika ruuhkaista oli liikenne Kehäkolmosella. Lumisade osaltaan nopeutta alaspäin sääteli. Loskaa lenteli. Auto varoitteli, että ajoavustimien kamerat pitää putsata, koska ne eivät toimi. En putsannut. Kesken matkaa. Nykyautot ovat kovia valittamaan. 

  Ennakointi osui nappiin. Varasin aikaa lisää, kun näin ennusteesta, että etelässä lunta satelee. Ensimmäinen osoite oli uusi, sillä Lähderannan päiväkoti on remontissa. Täsmälleen suunnitellusti, 16:30, oltiin Viherkallion päiväkodissa Liisaa hakemassa. 

  Sieltä jatkui matka Kauniaisten jäähallille. Pientä odotusta parkkipaikalla, hyvin aikaa toteuttaa auton toive. Vähän viiden jälkeen tuli Iiris harkoista, päästiin starttaamaan kohti Hollolaa. Yllättävästi oli liikenne sujuvampaa kuin tuntia aikaisemmin. Autoja toki piisasi. Moottoritiellä oli ajokaistojen väliin muodostunut matala lumivalli, joten kaistanvaihto ei ollut mukavaa. Ei paljon ohiteltu, ajeltiin yheksääkymppiä. 

  Nukuttiin yö hyvin. Samassa huoneessa koko konkkaronkka. Minkä minä muka kuorsasin. En usko. En ainakaan kuullu. 

  Äsken käytiin lasten kanssa ulkoilemassa. Pulkkamäessä, etc. Lunta sen verran on maassa, että pulkka liukuu. 

  Kohta tulevat Anna ja Joni. Perhe Tiilikainen lähtee sitten Lahteen. Tulevat taas illalla meille. Sunnuntaihin asti maisemissa ovat. Välillä täällä, välillä Lahdessa. 

  Tänään on taas se päivä, kun kulkueissa soihdut palaa, kun linnassa kätellään. Minä en kumpaankaan joukkoon kuulu. Käteltäväksi ei ole kutsua kuulunut, ei kulkueisiinkaan. Hyvä ettei ole kuulunut, en kumpaankaan kuulu. 

  Äsken ulkona tuli linnanjuhla puheeksi. Iiris kysyi, miksei Peppe-pappa ei ole siellä. Lisäsi, ette ei Peppe ole tarpeeksi kuuluisa. Minä siihen, että en niin. En ole kuuluisa muuta kuin siitä, että minua ei koskaan kutsuta linnanjuhliin. 

  Juhlikoon jokainen tavallaan, olkoon juhlimatta tavallaan. Vaikka ei kaikilla mitään tapoja ole. Mutta ei siihen saa puuttua. Kuulemma. Vaikka on tosiasia, että on vain kaksi tapaa viettää itsenäisyyspäivää: oikea ja väärä. Jos Sleepy Sleepers-mukailu sallitaan. Jos ei, niin mitä sitten? Tuli jo mukailtua. 

DIKOTOMIA

  Ennen koulussa urheilutunnilla, tai kylän urheilukentällä, jaetiin joukkueet futis- tai pesäpallopeliin siten, että valittiin ensin kapteenit. Sitten arvottiin, kumpi näistä saa aloittaa. Voittanut valitsi yhden, hävinnyt sai valita kaksi. Sen jälkeen valittiin vuoronperään, kunnes joukkueet olivat valmiit. Aika oikeudenmukainen käytäntö. 

  Nykyisessä kahtiajakautuneessa maailmassa tuntuu siltä, että hallitus valitsee ensin mitä haluaa, luu jää, korttipelitermin vastaisesti, vastapuolen käteen. 

  Kahtiajakautuminen on Suomessakin jo pitkällä. On äänekäs joukko, jota ei saa edes arvostella ja maltillisempi kansanosa, joka yrittää saada ääntään kuuluviin valheiden, opportunismin, ylimielisyyden ja itseään toistavan argumentoinnin keskeltä. 

  Ravitsemus- ja ruokasuosituksista, jalkaväkimiinoista, Linnajuhlien kutsusta kieltäytymisestä, Kiljusen videosta, kaikesta mahdollisesta käydään somessa repivää keskustelua. Puolesta ja vastaan. Puolensa on suuri osa kansasta valinnut. Osa keikkuu välissä ilman mielipidettä, eli vähän samantyyppisesti kuin Kaipaisen Vilikki-vainaa suhtautui vedonlyöntiin; hän oli aina valmis, ja ihan sama, kummin päin. 

  Jonkun totuus on jollekulle valhe. Yksi ristiin kätensä, uskoo Raamattuun, toinen nostaa kätensä yläviistoon, uskoo Mein kampfiin, kolmas pitää kädet taskussa, ei usko mihinkään, neljäs osoittaa eteenpäin, uskoo tieteeseen, uskoo ihmisyyteen. Näin ajatellen kahtiajakautuminen on jakautumista neljään. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että ensimmäisissä ja toisissa näyttää olevan niitä, jotka kuuluvat sopuisasti samaan joukkoon, laveasti ottaen kolmannet ja neljännet myös omaansa. 

  Aaltola ja Toveri ja ketä niitä on, ovat puuhamiehinä kansalaisaloitteelle Ottawan sopimuksesta irtautumiselle, eli jalkaväkivaltamiinojen käytön sallimiselle. Jos joku on eri mieltä, on hän putinisti. Kun Finlandia-voittaja Magdalena Hai kieltäytyi kutsusta Linnan juhliin, lopullisena syynä Ville Rydmanin saama luottamus, niin hän on putinisti. Kun Teemu Keskisarja kieltäytyy kutsusta Linnan juhliin, koska hän aikoo osallistua 612 -kulkueeseen, niin huudetaanko, että hän on putinisti? Epäilen. On tahoja, joille sellainen, mikä muille on kiellettyä, on sallittua. Ylevistä syistä. No, en jaksa viestiketjua ryhtyä perkaamaan. En sitä tee koskaan. Sen, mitä tiedän somen älämölöstä, saan selville muulla tavoin.

  Joopa joo. Jos kahtiajakautumista vahvistavan keskustelun sijaan käytäisiin asiallista keskustelua ilmastonmuutoksesta, ympäristön tilasta meret täyttävä muovi mukaan lukien, sotien lopettamisesta ja uusien ehkäisemisestä, sen sijaan että "rautaa heti rajalle"-tyypit uhoavat äänekkäästi, jos ministerin joskus vastaisivat kysymyksiin, muutenkin kuin "kuten olen sanonut", niin ehkä kahtiajakautuminen hieman vähenisi. Vaikka kukapa minä olen sanomaan. Olenhan puoleni valinnut. Jopa niin, että ajattelematta sitä, että Suomi olisi ensimmäinen EU-maa, joka irtautuisi Ottawan sopimuksesta, vihaan niin paljon sotaa, niin paljon aseita, että miinojen sallimista en kannata. Sitä paitsi varustautuminen johtaa vastapuolen varustautumiseen. Jokainen itseään vastaan koettu teko poikii vastareaktion. Se voi salakavalasti johtaa tilanteeseen, missä ollaan hiuskarvan päässä sodasta, pian täysi rähinä päällä. 

KELI MENI LOSKAKSI

  Viikonlopun talvikeli vesisateeksi ja plussaksi muuttui. Kolmena päivänä päästiin liukulumikengillä maastoon. Seuraava kerta on hamassa tulevaisuudessa.  

  Ei ole enää Messilän golfkentän maisemissa tämän näköistä.

  Nyt on lumi lähes sulanut. Huonosti aurattu kotikatu on vielä osittain jäinen. En taida tänään kitkarenkailla lähteä liikkeelle. Meno ylämäkeen ja jäinen tie käännyttäessä melko vilkkaasti liikennöidylle Ala-Okeroistentielle on hankalaa. Ainakin kitkoilla. 

  Yli 20 vuotta olen kitkarenkaita käyttänyt. Muutamia hankalia hetkiä on ollut, ei tosin mitään vakavaa ole sattunut. Pari kertaa on auto kevättalvella liukunut tienposkeen iljanteisella Piekälänsaarentiellä. Niistä on selvitty soittamalla Heguli apuun. Viime vuonna, kerran kun lähdettiin aamulla aikaisin kotoa kauppaan, oli tie jäinen ja märkä. Koska matkalla on 90-asteen mutka, johon ei kovaa vauhtia voi ajaa, niin auto ei nousut mäkeä, vaan jäi sutimaan. Kun hellitin kaasun, painoin jarrua, lähti pirssi liukumaan alas. Heitin pyörät linkkuun, jarrut pohjaan laitoin. Auto kääntyi nätisti 180 astetta. Varovasti ajoin takaisin. Päätettiin, että ennen hiekoitusta ei mihinkään ole kiire. 

  Viime talvi oli muutenkin hankala kitkarenkaita käyttävälle. Ehkä hankalin ikinä. Vai liekö ikä ajotaitoa verottanut? 

  Uudessa lumessa kitkat toimivat kyllä mainiosti, mutta iljanne on myrkkyä. Kun nyt alla olevat kiekot tulevat tiensä päähän, pitää varmaan pohtia, olisiko taas nastojen vuoro? Tuohon ajatukseen liittyy pari kysymystä. Tai yksi kysymys, yksi uumoilu. Kysymys kuuluu: olenko puolentoista vuoden kuluttua sellaisessa kunnossa, että lääkärintodistus ajokortin uusintaa pätkähtää? Arvelu on sellainen, että jos nastarenkaat hankin, niin tulevat talvet ovat luultavasti lähes lumettomia, tiet kaiken aikaa sulia ja kuivia.

  Kitkarenkailla on hyviä puolia runsaasti. Voi aikaisin syksyllä laitta alle, myöhään keväällä ottaa pois. ei tarvitse kuunnella nastojen rapinaa talvellakin usein lumettomia tietä ajellessa. eikä syö nasta päällysteen pintaa. Jos kotoa liikenteeseen pääsy ei olisi välillä näin hankalaa, en varmaan nastoja edes harkitsisi. No, antaa ajan kulua. Päätöstä ei ole tarvis ihan kohta tehdä. 

  Puhuin, eikäku kirjoitin, äsken ajokortin uusimisesta. Siitä mieleeni tuli seuraavaa. Kun aamulla lompakosta jotakin etsin, niin äkkäsin eläkeläiskorttini. Muistelin, kuinka monta kertaa olen sitä näyttänyt reilun kymmenen vuoden aikana? Kyllä taitaa yhden käden sormiin kerrat mahtua. Joskus elokuvalippua ostaessa, ehkä museoon mennessä? Monta kertaa olen kysynyt, pitääkö kortti näyttää. Ei ole yleensä tarvinnut. Onko se hyvä vai huono juttu? Siinä mielessä hyvä, ettei tarvitse Alkon kassalla henkkareita kaivaa. Muissa tapauksissa ehkä huonompi. 

  Iiris meni sunnuntai-iltana Vierumäelle. Siellä valtakunnallinen kahden päivän leiri. Lauantaina oli B-Silmujen 1. valintakilpailu kevään finaaliin. Se on pääkaupunkiseudun seuojen luistelijoille tarkoitetttu kisa. Iiiris oli 35:n luistelijan joukossa seitsemäs. Hyvä sijoitus, millä hän varmisti jo paikkansa finaalissa. Anna kertoi, että ei ihan nappiin ollut kuitenkaan mennyt; yksi kaksoishyppy jäi tekemättä, ja yhden hypyn Iiris kaatui. No, seuraavissa mittelöissä tarkemmin, niin hyvä tulee. 

 

   Tänään taitaa tulla lukupäivä, sillä sadetta on ilmassa. Huomnennakin näyttää pisroita ennusteessa olevan. Viikkoon ei miinukselle mene keli. Kitkattomasti kitkoilla kohta mäki ylös porhalletaan.

   Loppukuvan paikalla lopputeksti: Jostain luin päivänä muutamana jutun samassa veneessä olemisesta. Siinä todettiin, että ei olla samassa veneessä. ollaan samassa myrskyssä. Sopii hyvin Orpon hallitukselle ja sen toiminnasta hyötyneille. Vaikkapa näin: Ei olla samassa veneessä. Ollaan samassa myrskyssä, mutta vain teillä on vene. 

MYRÄKKÄÄ

  Lunta täräytti kunnolla. Tuulen kanssa tuiskutti. Vaikka ei tuuli täällä kovin hurjalta tuntunut. Jossain päin oli paljon rajumpaa, uutista päätellen. Pääsin pitkästä aikaa kolaamisen makuun; tunti illalla, vähän enemmän aamulla. Märkää lunta, pari metriä kolallisella sai puhdasta aikaan. 

  Illan hämärtyessä näytti takapihalla jo talvelta. Toisen mokoman, enemmänkin, tuli tavaraa aamuun mennessä. 

  Nyt vedeksi muuttunut sade alkaa laantua. Lähipäivinä ei ennusteen mukaan lisää lunta juuri kerry. Iltapäivällä menee pakkaselle, mutta tulossa on reilusti plussalla olevia päiviä, joten saattaa lumi kokonaan pois sulaa. Ei taideta päästä liukulumikengille marraskuussa. Viime vuonna oltiin ensimmäisen kerran liukumassa 29. marraskuuta. Eikä se lumi pois hävinnyt ennen kuin keväällä. Pitkä kausi oli. Alla kuva juuri tuolta päivältä.

  Minulle olisi sopinut, että lumi nytkin olisi tullut jäädäkseen. Ja vaikka lisääkin vielä. Polvi ei oikein tykkää tällä hetkellä kävelystä. Suksien kanssa on polvi aina ollut kaveri. Mutta eiköhän lunta vielä tule. 

  Polven suhteen pitää varmaan tehdä päätöksiä. Kolaaminen sujui joten kuten, kun nappasin tiukemman kipulääkkeen. Taidan kuitenkin joulun yli vielä kuulostella. On niin kiire, kun pitää tutkiskella talven tuloa. Tämän kekkasin sanoa, koska muisti erään utsjokilaisen äijän toteamuksen. Kuulemani tapaus on siis tosiaan muilta kuultu, joten sen todenperäisyydestä  en voi mennä takuuseen. Juttu menee näin: 

  Eräällä etelänmiehellä oli mökki utsjokivarressa. Hän oli tilannut etevänä nikkarina tunnetulta paikalliselta mökilleen nurkkakaapin. Kului aikaa. Eräänä kevään päätti tilaaja mennä kysäisemään, joko kaappi pian valmistuu. 

  "Ei oo ku rahtusen vaille, mutta nyt ei kerkee. Pitää mennä pariksi viikoksi jänkään kattomaan kevään tuloa", vastasi nikkari. Arvot kohillaan. 

  Kirjastokortti toimii taas. Varauksi olen tehnyt, niitä on alkanut tippumaan. Jørn Lier Horstia ja Ann Cleevesiä on jo työn alla, Antti Tuomaista noudettavissa, Arttu Tuomista ja Pierre Lemaitrea jonossa. Lukeminen totutusti maittaa kotona paljon paremmin kuin saaressa. Lukuvelkaa kesäkaudella kertyy. Vaikka ei kai ole tieteellistä näyttöä siitä, että ihmisen vuotuinen lukutarve on vakio. En tiijä. Olisi kuitenkin etevä väitöskirjan aihe. Melkein yhtä etevä kuin Speden sketsissä aikoinaan. Siinä väiteltiin pontevasti siitä, meneekö tippaleivässä kierteet vasemmalle. 

  Hikisen lumityö harjakaisiksi on kirjoitus sopivaa puuhaa. Nyt on kuitenkin pian lähdettävä kauppoihin. Pariin paikkaa on tarkoitus ajella. Eiköhän pikitiet ole kunnossa. Paha tietysti sanoa, kun eivät kuulu minun vastuualueeseeni. 

CHAUFFÖR JA VISITOR

  Eilen toimin kuljettajana. Vein Hilpan ja Jonin veljen Tompan vaimon Emmin Helsigin jäähallille katsomaan Finlandia Trophy Helsinki -kilpailua. Puoli yhden maissa jätin heidät hallin eteen. Anna ja Iiris olivat myös tulossa, julkisilla. He olivat myös perjantaina kisaa seuraamassa. 

  Hallilta suuntasin Maunulaan tapaamaan ystävääni Ristoa (tuttavien kesken Ruikku). Olin Ruikulle edellisenä päivänä soittanut, joten hän oli paikalla. Oli myös valmistautunut tulooni: oveen oli teipattu paperiarkki, missä luki: RÄIHÄMÖISEN VERSTAS. ELINIKÄINEN PORTTIKIELTO. Sisään pääsin kuitenkin. 

  

  Riston asunto oli suunnilleen samassa mallissa kuin viimeksi poikkesin. Varmaan viisi vuotta aikaa on siitäkin ehtinyt kulua. Jos mahdollista, niin vieläkin enemmän oli tavaraa pöydillä, kaappien päällä. lattioilla, sohvalla, tuoleilla, joka paikassa. Kitaroita, muita soittimia, uistimia, lusikoita, puukkoja, sormuksia, patsaita, vinyyli- ja cd-levyjä, vaikka mitä. Tarkkaan sai lattialle jalkansa asettaa, varoa, mihin kankkunsa laittoi. Kerran istuin sohvalle hämärässä olohuoneessa. Suoraan ukuleleen päälle. Toisella kerralla sovitin takamustani nojatuoliin. Muutama uistimen aihio takaposkiin pisteli. Ilman koukkuja, onneksi. Taiteilija on taiteilija.

  Vein tuliaisiksi muutaman valokuvapaperille printatun kuvan vanhoilta ajoilta, sain mukaani pienoispatsaan.

   

  Taitelijan ajatukset ovat joskus maallikolle vaikeaselkoisia. Mitä lienee ollut Ristolla mielessä, kun on patsaan muotoon ikuistanut raskaana olevan naisen vartalon, jolla on Väinämöisen pää? Kovaa hommaa joka tapauksessa on noiden juttujen tekeminen. Siis ihan teknisesti. Ensi Risto tekee vahasta mallin. Pikkutarkan mallin teksteineen. Sitten hän lähettää sen Kirkkonummelle erääseen valimoon. Siellä mallista tehdään muotti, missä teos valetaan. Kun posti tuo valetut kappaleet, alkaa viimeistely: puhdistus, kiillotus, uistimien koukutus, mitä kaikkea nyt asiaan kuuluukaan. 

  Inspiraatio ja sen aikaansaama tulos on asia erikseen. Aikaa inspiraation saamiseen ei varmaan voi arvioida, se pläjähtää päähän milloin haluaa.  Ajatus kehittyy luultavasti mielessä. Ruikku istahtaa työpöydän ääreen, ottaa vahalaatikon, aloittaa tunteja kestävän aherruksen. 

 Ruikun elämä on kahden kauden välillä soljuvaa tasapainottelua. Nyt on menossa hankalampi jakso. Eksentriseksi joku varmaan hänen käyttäytymistään arvioisi. Minä osaan hänen kanssaan toimia. Ihan mukavaa oli Ristoa pitkästä aikaa nähdä livenä.

  Maunulasta suuntasin Lähderantaan tapaamaan Jonia ja Liisaa. Sinne olivat ehtineet myös Tomppa ja tyttärensä Millan kanssa. Milla, joka myös luistelee, oli päivällä harjoituksissa, joten he pääsivät vasta iltapäivällä matkaan, mutta Tompan kyydissä sitten Emmi ja Hilppa kotiin hallilta tulevat.

  Milla on hieman Liisaa vanhempi, joten leikit sujuivat sillä tarmolla, että ei Liisa paljon ehtinyt Peppe-papan kanssa jutella. 

  Joni keitti kahvit, löytyipä mudcakeakin. Tovi juteltiin, sitten lähdin ajelemaan kohti Hollolaa. Loppumatkasta muuttui keli kurjaksi; vetää pieksi kaatamalla, tuuli tuntui peltoaukean kohdalle tultaessa autoa ravistelevan. Sade loppui suunnilleen samaan aikaan, kun auton katokseen ajoin. 

  Hilppa tuotiin kotiovelle ennen yhdeksää. Ei suomalaisten luistelijoiden menestys ollut kummoista. Paitsi pariluistelijat tulivat kolmanneksi. Taso on maailmalla kova. Ihan huippuja ei paljon noissa kekkereissä ollut, mutta laelle on tungosta. Saa nähdä, toivottavasti, mihin asti Iiriksen tie johtaa. Hilppa on juuri lukemassa kirjaa Laura Lepistöstä. Ihan samanlainen on Lauran polku aikanaan ollut kuin se jota Iiris nyt etenee.  

  Lorun loppu, kohta syödään, hetki huilataan, sitten ulos aurinkoiseen ilmaan lähdetään. 

ASETTUMISTA

  Aletaan päästä normaaliin asumiseen. Remontin suhteen, snadia viilausta lukuunottamatta, kaikki alkaa olla kunnossa. Tavaroita ollaan laiteltu paikoilleen. Perjantaina kävin tilaamassa vaatehuoneeseen muutaman hylly ja vaatetangon. Ostin myös valkoista maalia. 

  Eilen sitten maalasin vaatehuoneen seinät. Sen jälkeen kävin hakemassa tilaamani hyllyt. Eipä taaskaan mennyt kohilleen! Kun kotona malliksi yhtä hyllyä sovitin, niin sepä ei ollut käypänen. Syvyys oli liian suuri. Piti olla 45 senttiä, mutta oli 54! Tarkastin tilausvahvistuksesta. Sen mukaisesti olivat hyllyt sahanneet.

  Ajattelin, että onkohan tässä käynyt samalla tavalla kuin minulle tuppaa kirjoittaessa käymään. Menee näet peräkkäiset vokaalit väärin päin. Eli diftongi kääntyy. Näissä blogeissani joudun niitä virheitä jatkuvasti korjaamaan. Taitaa jokusia jäädäkin. Sitten äkkäsin, että ei samaa lukihäiriösyndroomaa ollut, tuo väärä syvyys. Muistilappuun, minkä mukaan hyllyt tilasin, olin hyllyt piirtänyt, mitat tietysti milleinä laittanut. Tai no, miksei? Jos kerran kirjoittaessa "vuosi" on "vousi", niin miksei "450" voi olla "540"?

  Oli miten oli. Se muistilappu päätyi tilauksen jälkeen kalusteliikkeen roskikseen. Turha asiaa murehtia. Ja vaikka myyjä olisikin lapultani mitan väärin lukenut, niin olisihan minun pitänyt tilausvahvistuksesta se tarkistaa. Vaan en tarkistanut. Joten hyllyt kyytiin, takaisin noutopaikalle. Ystävällinen mies, joka oli tilauksen antanut, sujautti pöytäsirkkelillä nopsasti hyllyt oikeaan kokoon, puhalsi vielä paineilmalla pölyt pois, kiepautti pari kierrosta muovia ympäri, jotta eivät luistelisi peräkontissa. Kiitoskaupalla siitä selvisin. 

  Aamulla asensin vaatetangon, porasin kannakkeille reiät, laitoin hyllyt paikoilleen. Sillä aikaa imuroi Hilppa makuuhuoneessa sängyn patjat, siivosi huoneen muutenkin. Sitten luututtiin vaatehuoneen lattia, päästiin laittamaan vaattetta ja muuta tavaraa takaisin. Osa lähti tai lähtee kierrätykseen, osa jäteasemalle. Kaikki säilytettäväksi katsottu saatiin uudistuneeseen vaatehuoneeseen hyvin mahtumaan.

  Sitten jatkettiin siivousta. Nyt on huusholli puunattu. Alkaa tuntua kodilta taas. Täällähän voi vaikka asua! No miksei voisi? Kohta 40 vuotta ollaan opeteltu.

  Hilppa katsoo jotakin ohjelmaansa, minä koetan vääntää diftongit oikein. Äsken katsottiin yhdessä Areenalta yksi osa La Promesaa. Oletteko seuranneet? Jos ette, niin älkää edes harkitko aloittamista! Me koukkuunnuttiin tähän espanjalaiseen 1. maailmansodan alkuaikoihin sijoittuvaan saippuasarjaan kesällä 2023. Sitä esitetään arkipäivisin Teemalla. Me kuitenkin katselemme Areenasta, minne maanantaisin tulee sen viikon jaksot nähtäviksi. 

  1. kaudessa oli 122 jaksoa, 2. kaudessa 119 jaksoa, ja meneillään olevassa kaudessa 3 250. Nyt ollaan 3. kautta tuijotettu 80 jaksoa. Tuijotettu sarjaa, missä kaikki keskustelut, varsinkin dialogit, on kirjoitettu niin pitkiksi ja perinpohjaisiksi, että alkaa silmä lupsaa. Juonen eteneminen on varovasti sanottuna hidasta. Useammin kuin harvoin ollaan ihmetelty, että miksi ihmeessä me tätä tuijotetaan. Silti joka maanantai räpsähtää Areena päälle. 

  Kun näin pitkällä ollaan, niin kärsitään tämä kieroilua ja murheellisiakin käänteitä sisältävä rakkaustarina loppuratkaisuun saakka. Tai no, jos kolmannen kauden 250 jaksoakaan ei tuo ratkaisua, vaan edessä on seuraava, arvattavasti 390:n jakson  kausi, niin ehkä hermo ei enää kestä. 

  Pitemmittä kirjoituksitta: näin meillä tänään.