MUUAN MIES

  Muuan mies alkaa tulla tutuksi. Kyseessä on oikeastaan viisi miestä, eli bändi Muuan mies. Jostain levyarvostelusta bongasin bändin uuden albumin "Onni". Päätin tutustua, latasin sen, sekä yhtyeen neljä aiempaa levyä kirjastooni. Nyt on tuotanto kartaalleen kuunneltu. Mukavalta kuulosti. Eihän solisti mikään Caruso ole, eivätkä sävelmät Pomoa tai Niiloa, mutta tämä indiebändin naivistiset sanoitukset ja luonteva ote miellyttävät. Levyillä kuulee vaikutteita rockista, popista, kantrista, reggaesta, kansanmusiikista, rillumareistä, vaikka mistä. Joitakin hyvin vaikkapa lastenlauluksi soveltuvia pätkiäkin levyiltä löytyy.
  Näin se musiikkitietous laajenee. Bongaat tiedon sieltä, saat vinkin täältä, kuulet tuntemattoman biisin tuolta, ryhdyt ottamaan selvää. Musiikin kuuntelu ja hankkiminen kuunneltavaksi on tehty niin helpoksi, että on vaara upota ylitarjonnan äärettömään suohon. Ja on vaara, että monta albumia ladattuaan jättää kuuntelun kertaan tai kahteen, joten tuotteen syvin olemus jää tajuamatta. Pakko tunnustaa, että minulle näin on käynyt, tulee varmaan käymään, vaikka olen asiaan pyrkinyt kiinnittämään huomiota. No, parempi tämäkin nykyinen tapani, kuin kuullella joitain valmiiksi kasattuja listoja. Siihen en tule sortumaan, niin kauan kuin sormi kykenee musiikkikirjaston valikkoja painelemaan.

  Maalaukset on nyt maalattu. Vielä kaapiston kasaus, tulee kai ensi viikolla. Sen kunniaksi ostin K-kaupasta 25:n tulppaanin kimpun ystävänpäivähintaan 9,99 €.

 Halvempia ovat, kuin 1970-luvun alussa Mikkelin rautatieaseman ravintolassa. Olen jutun joskus blogissani kertonutkin, mutta pannaan uudestaan:
  Olin eräänä sunnuntaina palaamassa Mikkelistä Kouvolaan, inttiin viikonloppuvapaalta. Vähän oli tullut kaljaa kitattua, ja kuinka ollakkaan, olin tavannut Mannisen Joken (RIP). Hän lähti minua saattamaan junalle, ja menimme asemaravintolaan lähtökaljoille. Pöydällä oli vaasissa tulppaaneita. Joke sanoi, että eiköhän syödä nuo pois?! Minä siihen, että mikä ettei! Sanoista tekoihin, aloimme järsiä kumpin omaa kukkaamme. Tarjoilijaneiti huomasi tuohumme, säntäsi paikalle.
  "Tulppaanit maksaa markan kappale, tässä on pussi, ottakaa loput mukaan, jos ette jaksa kaikkia syödä!"
  Ei muuta kun maksamaan kukat. Ulos taisi tarjoilija meidät perään toimittaa. En muista, otimmeko loput mukaamme. Mutta huumorintajua tuolla neidillä oli. Ja vakava suhtautuminen työhönsä.
  Tarkastin Tilastokeskuksen Rahanarvomuuntimesta, että ole puhunut höpöjä. En ole. Muuntimen mukaan vuoden 1971 1 mk vastaa vuoden 2019 1,40 €:a. Joten rautatieaseman hinnoilla tulisi nyt kympin maksaneelle kimpulle hintaa 35 €.

  Huomenna avataan Lahteen Bauhaus. Enkä nyt tarkoita Saksassa vuosina 1919–1933 toiminutta taide- ja arkkitehtuurikoulua. Tarkoitan saksalaisen rautakauppaketjun toimipistettä. Rytinällä se on murtautumassa alueelle. Mainontaa Etlarin eusivulla on ollut monta kertaa, ja monisivuinen mainoslehti kannettiin joka luukkuun.
  Huomenna siis ovet aukaistaan kello seitsemältä. Jo kello viisi alkaa kaupan parkkipaikalla joku hurlumhei, missä arvotaan kymmenen tuhannen euron lahjakorttia. Roope Salminen näkyy olevan päsmärinä karkeloissa. Johan se riittää minulle syyksi olla lähtemättä sinne. Kaikella kunnialla Roopea, kuten myös Mikko Leppilampea kohtaan. Kun lärvi näkyy liikaa, se alkaa tympiä. Minua tympivät toki lähinnä ohelmat, joissa lärvit näkyvät. Kyllähän nuo mediakonsernit osaavat takoa niin kauan, kun rauta on edes haaleaa. Mutta se on oma stoorinsa. Nyt on kyse Bauhausista. Täytyyhän siellä käydä. Jos ei huomenna, niin jonain muuna päivänä. Jotakin tarpeellista, aika edullisesti, äkkäsin mainoksista. Jos sellainen on vielä saatavilla isomman läyhkeen jälkeen, niin täytyy lunastaa. No, ei tämä salaisuus ole. Kyseessä on alla olevan kaltainen taloustikas.

  Huomasin nimittäin maalatessani, että keittiötikkaille nousu on tullut hankalaksi. Tuntuu, että tasapaino ei ole enää entisenlainen. Jos ei suoranaisesti huippaa, niin kuitenkin täytyy varoa. Tuollainen tikas, mistä saa toisella kädellä tukea, on mainio, ja myös turvallisempi. Vanhenemisen edessä pitää nöyrtyä, eikä  sotia sitä vastaan. Pölvästin tuohua aloittaa tappelu, minkä takuuvarmasti häviää. 

  Olen parin liikken tuotteita kirjoituksessani mainostanut. Voin sanoa, että en ole teostani saanut, tai saamassa, minkäänlaista etua. Kumpahan tulin maininneeksi. Mutta jos Lahden Bauhausin avaisiin tulette, niin kyllä sieltä moneen tarpeeseen varmasti löytyy sopuhintaan tavaraa. 

KP-OSAMÄÄRÄN MÄÄRITELMÄN TARKENNUS

  Lukeminen avartaa. Fred Vargas'n kirjassa "Muistoksi käynnistäsi" tuumiskelee potkut saanut ministeriön mies Luis Kehlweiler niitä näitä harrastaesaan joutessaan tarkkailutoimintaa Pariisin puistoissa lemmikkinsä rupikonna Bufo'n kanssa. Kehlweiler on numeroinut tarkkailupaikkansa, lähinä puistonpenkit. Tässä opuksessa on kyseessä numero 102, mutta se on toinen juttu, lukekaa itse. Mutta yksi seikka avasi silmäni. Luis pahoittelee jotenkin tähän tapaan: Valitettavasti luoja on varannut myös kusipäille tasapäisen määrän älykkyyttä. Äkkäsin, että siinäpä , jos ei suurin, niin ainakin yksi suurimmista pallomme ongelmista. Ja tuo ongelma on tietysti suoraan verrannollinen kp-osamäärään. Kp-osamäärä on Kurt Vonnegut'n lanseeraama suure, joka ilmaisee kusipäiden määrän neliökilometrillä. Tietysti kp-osamäärä pitää suhteuttaa asukastiheyteen. Eihän ole mitenkään totuudenmukaista verrata esim. Anttolan ja Helsingin, tai Suomen ja Singaporen kp-osamäärää ilman korjauskerrointa. Ehdotankin, että USA:n kp-osamäärä asetetaan nollakertoimeksi. Siitä joko suuremmat tai pienemmät tiheysarvot kerrotaan myöhemmin kansainvälisen ISO-standardin julkaiseman taulukon mukaisilla korjausluvuilla.

  Tuo edellä mainittu Fred Vargasin kirja on toinen osa Kolme evankelistaa-sarjasta. Ensimmäisen, "Pystyyn, kuolleet" luin jo kauan sitten. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kirjailijan Adamsberg-sarjan suomennetut teokset. Siinä rytäkässä on jäänyt pimentoon, siis minulta, että Evankelista-sarjan kaksi muutakin kirjaa on suomennettu. Joten lainasin koko sarjan, luin tietysti ensin 1-osan kertaukseksi. Nyt on siis menossa toinen, "Muistoksi käynnistä", ja sen jälkeen kolmas, "Ei takkaa, ei tupaa".
  Pseydonyymilla Fred Vargas kirjoittava nainen on koulutukseltaan arkeologi, erikoisalueenaan keskiaikaiset eläinten luut ja kulkutaudit. Tosi omaperäisiä hahmoja on hän kirjoihinsa loihtinut. Ei ihme, että hänen teoksiaan on myyty rutosti, palkintoja on sadellut.

  Eilen satoi, koko päivän. Lumet hävisivät, Finlandiahiihto on peruttu. Nastakengät onneksi kuitenkin aamulenkille laitoin jalkaani. Ehkä 20 prosenttia kulkureitistäni oli melken peiliä. Eilen oli muuten pitkään, pitkään aikaan ensimmäinen aamu, kun en lähtenyt lenkille. En ole pienemmistä tihuutuksista ollut  moksiskaan, mutta rajansa hulluudellakin. Sitä paitsi liikuntaa tuli kyllä, kun maalasin katon toiseen kertaan, kolme seinää kahdesti. Tänä aamun sudin, tai telasin, viimeisen seinän kertaalleen. Nyt kirjoitan odotellessani maalin kuivumista uudelleen käsiteltäväksi. Huomenna tulee sitten hetkellinen kaaos poistettua. Tavaraa on näet väliaikaisessa säilytyksessä saunan lauteita myöten.
  Huomenna saadaan oman makuuhuoneemme kattovalaisinkin paikalleen. Eli kun sitten ensi viikolla tulee liukuovikaapiston, ja sen asennan paikalleen, isommat arbeetit on tälle vuodelle tehty. Edes Avokkaaseen ei ole suunnitteilla, kuin maakellarin sisäoven vaihto ja uusien hyllyjen teko. No, parempi hehkutella maltillisesti; saattaa olla, että jotakin ähellettävää, pakollisten lisäksi, tulee kesällä mieleen. Tai mielessä on, vaikka kuinka. Finanssipoliittisia kysymyksiä ne ovat. Snadihkon eläkkeen nauttijan täytyy priorisoida. Ja asettaa menonsa balanssiin, miinus pari pykälää. Sillä keinoin on joskus varaa tehdä vähän isompia juttuja. Kovin isoja ei näin pienissä ympyröissä ole onneksi tarpeen tehdäkään.

  Mitäpä vielä kertoisin? Vaikka, että lähiaikoina on odotettavissa pari isoa asiaa. Niistä kerron enemmän, kun oikea aika on käsillä. Jännityksessä on hyvä pitää, teitä arvoisat molemmat lukijani. Mielenkiinto säilyy. Teen parhaani, että teistä ei toinen haihdu ansiokkaampiin lukuympäristöihin.

  Kohta täytyy orjankaapu taas pukea ylleen. Laitan loppuun kuvan aamulta. Tuo roosahtava seinä on tämän aamun urakkana ollut. Panoraamana puhelimella otettu kuva on vissiin vähän heilahtanut, vaaterista värähtänyt. Jos katon ja nurkkien liitoskohdat näyttävät suttuisilta, niin ne sitä myös ovat. Mutta niissä on kyllä maalarinteippi.

PARADOKSI

  Käytiin eilen äitiä katsomassa. Aika pirteällä päällä hän oli. Ja tuliainen, eli suklaa, maistuu aina. Hänelle ei voi antaa suklaata kuin vähän kerrallaan. Loput täytyy piilottaa lipaston laatikkoon odottamaan seuraavaa käyntiä. Kokemus on näet osoittanut, että jos äidille jättää koko Fazerin Sinisen esille, hän pistelee sen suihinsa samana päivänä seurauksella, että vatsa mennee ruikulille. Siispä säännöstely on paikallaan.
  Hilppa huomasi äsken lehdestä, että huomenna on Elinan päivä. Hän loihe lausumaan:
  "Olis pitäny mennä huomenna Elinaa katsomaan!"
  Eikös tuo lause ole paradoksi? Tai ainakin jotain epätodellista?  "Vasta huomenna" on minun ymmärrykseni mukaan oikeammin ilmaistu. Toisaalta ei minun ymmärryksestäni tarvitse isommin perustaa.

  Seuraava ei missään tapauksessa ole paradoksi.  Katselin ajatuksissani sohvalla istuessani kirjahyllyä. Huomasin, että Kjäll Westö ja Jo Nesbö ovat sovussa ripirannan. Toisella hyllyllä nojaavat toisiinsa Carl Hiaasen ja Gunnar Staalesen. Runollista. Sitten silmäni osuivat nimeen Richard Stark. Minä että mitä helvettiä? Mikäs tuo on? Onko mulla joku Ringon kirja? No ei ole. Asian vaatima lähempi tarkastelu paljasti, että kyseessä on veijarikirjailijan Donald E, Westlake'n dseudonyyminä kirjoittama teos "Liian monta kukkoa". Liekö herra ottanut salanimensä Sir Richard Starkey'n innoittamana? Jos ette mr. Westlake'a vielä tunne, niin kipin kapin kirjastoon. Hersyvää tekstiä ja juonta soljuaa laillisuuden veteen piirretyn viivan kummallakin puolella liikuskelevista persoonista. Hyvässä mielessä lain rajoja uhmataan, monesti huonolla onnella. Asiat kääntyvät kuitenkin yleensä parhain päin.

  Nuo olivat anekdootteja, detaljeja, mutta eivät paradokseja. Paradokseja on maailma pullollaan. Listoja tunnetuista sellaisista löytyy Googlettamalla joka lähtöön. Lainaa tähän yhden, josta löydän, valitettavasti, yhtymäkohtia itseenikin:

  Suvaitsevaisuusparadoksi syntyy kun suvaitseva henkilö pitää yllä vihamielisiä näkemyksiä suvaitsemattomuutta kohtaan ja on sen vuoksi suvaitsematon sitä kohtaan. Suvaitseva yksilö olisi siten määritelmän mukaan suvaitsematon suvaitsemattomuutta kohtaan. 

  Lainaapa toisenkin, aikamatkaparadoksin:

  Mitä tapahtuisi, jos henkilö matkustaisi ajassa taaksepäin ja tappaisi isoisänsä? Lakkaisiko hän olemasta? Tällöinhän hän ei olisi syntynyt eikä tehnyt aikamatkaa, jossa tappaisi isoisänsä. Näin ollen isoisä eläisi, ja aikamatkaaja tulisi syntymään normaalisti, jolloin hän taas pystyisi tekemään tämän aikamatkan. Tämän paradoksin jokainen päätelmä tuntuu kieltävän itsensä.

  Kun aloitettiin, vielä jotakin. Zenonin paradoksit ovat varmaan monille tuttuja. Akhilleus-paradoksi väittää ”ettei nopein juoksija voi koskaan tavoittaa hitainta juoksijaa, sillä takaa-ajoasemassa olevan täytyy ensiksi tulla siihen kohtaan, josta häntä pakeneva aloitti juoksunsa, joten hitaammalla täytyy aina olla jonkin verran etumatkaa”. Eli jos Akihelleus lähtee kymmenkertaisella nopeudella kilpikonnaan nähden sata metriä kilpikonnan takaa, hän ei koskaan voi saavuttaa kilpikonnaa, koska kun hän on päässyt siihen, mistä kilpikonna starttasi, on tämä edennyt tietyn matkan, ja kun Akhilleus on päässyt tuohon pisteeseen, on kipikonna taas...etc. Niinhän se on. Mutta niinhän se ei kuitenkaan ole. Se on paradoksi se.

  Siihen loppui paradoksien viljeleminen, ehdottomasti! Mutta, kuten seuraava todistaa, vielä kuitenkin yksi:
 
  "Jos jokaisesta säännöstä on poikkeus, täytyy olla poikkeus myös säännöstä, että jokaisesta säännöstä on poikkeus."

 Paradoksit sikseen. Tuosta Akhilleus-paradoksista muistui, jostain syystä, mieleeni vanha kunnon laskutehtävä. Helsingistä Jyväskylään on matkaa 270 kilomerriä. Mies lähtee Helsingistä ajamaan kohti Jyväskylää kello 10:00 ja taittaa matkaa yhdeksänkymmenen kilomerin tuntivauhdilla, toinen mies lähtee Jyväskylästä kohti Helsinkiä kello 10:30 kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella. Kumpi on lähempänä Jyväskylää, kun autot kohtaavat?

  Eipä sitten muuta, paradoksaalista tai loogista. Paitsi että ajot jatkuvat huomenna Pappilan metsässä, eli maalaushomma jatkuu kohti loppuaan. Siten sen kun köllötellään, odotellaan tulevia tapahtumia.

  PS. Soitin eilen eräälle mökkinaapurille, koska tiedän hänen käyvän kyllä jäätilannetta tutkimassa, koska asuu Mikkelissä. Tavoitin hänen vaimonsa. Olivat tosiaan viime tiistaina käyneet urkkimassa. Hra. K. oli käynyt potkurilla Avokkaansalmen suulla. Siellä oli jää ollut lumeton, vettä jään päällä. Vettä tietysti nousee jään päälle, koska veden pinta Saimaassa on noussut, nousee, kaiken aikaa. Naapurien mielipide oli, että jää kantaa noilla seuduilla. Nythän on taas menossa lauha jakso, mutta jos pakastuu, lumeton jää vahvoo kyllä lisää. Todennäköistä on, että maaliskuussa päästään saareen. Mettässä on ylivuotisia puita, mitkä olis hyvä saada roudatuksi liiteriin. Tämä kuva viime kevättalvelta. Niin ja uutta pitisi kaataa halottavaksi.

  Tässä vielä äiti eilen. Hän laittaa melkein poikkeuksetta aurinkolasin päähänsä joka kerta, kun siellä käymme. Yrittäneekö olla "ingognito?"

  PSS. Laskutehtävän saitte varmaan ratkaistua ilman yhtälöparin muodostamista?

REMONTIN TILA

  Trump piti puheen kansakunnan tilasta. Kaikki ei ollut huonosti, mr. Presidentin mukaan. Oikeastaan mikään ei ollut huonosti, ainakaan niissä asioissa, mitä hän on saanut aikaan. Niin hyvin oli, että ei kannattanut edes kätellä edustajainhuoneen puhemiestä. Se ei johtunut varmaankaan siitä, että puhemies on nainen. Tai saattoipa johtuakin, osaltaan. No, Nancy Pelosi ei jäänyt Pekkaa, eli Donaldia, pahemmaksi; hän riipi presidentin puheen kopion säleiksi. Välejä ja tunnelmia ei voine kutsua ruusuisiksi?
  Trump on elämänsä uhossa. Hänen virkarikossyytteensä hylättiin, odotetusti, republikaanien äänillä. Uskokoon miehen viattomuuteen ken uskoo. Sillä tuskin edes oman puoleen kannattajista enemmistö uskoo. Tuo oli tietysti vain mielipide, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin perstuntumaan.

  Minä en aio käsitellä kansakunnan tilaa, en kotikunnan tilaa, en edes kulmakunnan tilaa, minä käsittelen remontin tilaa. Remontin tilahan on konkreettisesti alakerran toinen makuuhuone. Käsitteellisesti remontin tila on sellainen, että se etenee verkkaisesti:

  Tiistaina tyhjennettiin huone, purin liukuovikomeron, käytiin asioilla.

  Keskiviikkona poistettiin tapetit. Aikaa siihen kului, vaikka yhdessä se duunattiin.

  Eilen tasoittelin seiniä, paikkailin taulujen yms, kiinnitysten reikiä. Sitten maalasin kertaalleen katon. Paneelikaton maalaminen kuuluu minun katgoriassani aika räystäiden aluslaudoituksen maalausta, eli luokkaan "mieluummin kuolisin". Ja ulkona maalatessa sentää ei tarvitse niin paljon välittää tippuvasta ja sudin vartta pitkin ranteesta kainaloon valuvasta maalista.
  Kyllä homma kuitenkin tuli tehtyä, kun otin käyttöön sopivan pienen pensselin, sellaisen, joka ei valuta ja tiputa kohtuuttomasti. Sillä vetelin kattojiirit ja paneelien välit, sitten telalla loput. Lienee uudenlainen työasento, sillä selkä alkoi taas lievästi vihoitella.

  Tänä aamuna siivottiin. Päätin, että pidän paussia maalaamisessa, viikonlopun yli. Selkä sentään imuroinnin kesti miehekkäästi itseään etusijalle tyrkyttämättä.

  Koska ei ole kiire, niin turhaa hötkyillä. Pari päivää tulevan viikon alussa, niin eiköhän homma ole tehty. Ja kolmatena kalusteet takaisin. Komeroa tosin tulee vasta reilun viikon kuluttua, mutta muuten asuttavaan kuntoon huone saadaan. Vaikka ei taida olla yövieraita ihan justiinsa tulossa. Eivät Anna, Joni ja Iiriskään ole näillä näkymin saapumassa. Sitä paitsi on meillä satunnaiselle matkaajalle sija yläkerrassa, minun "työhuoneessani", jos sellainen tilanne eteen tulee.

  Muutaman päivän on pitänyt talvea. Lunta ei tosin ole kuin reilu viisi senttiä, mutta mukavasti se narskui jalan alla aamulenkillä kymmenen asteen pakkasessa. Ihan mieli herkistyi. Huomenna on kai taas plussalla, pyhänä sataa kunnolla vettä. Toivottavasti ei 50-, 60-, ja 70-luvuilla ollut tällaisia talvia. Voi vain kuvitella, millaista olisi Posti-Jannen työ ollut, kun hän, ahkerana, tunnollisena ja sitkeänä miehenä olisi kantanut postia Anttolan kirkonkylältä monien saarien kautta hiihtäen, veneellä, ehkä välillä uiden, Saukonsaloon ja Hirvensaloon. Hirvittää ajatus jo normaalitalvien työpäivästä, saatikka sitten työrupeamasta näissä olosuhteissa. Janne oli persoona, jollaista saa hakea. Lämpimät ovat muistot, niille kaikki kunnia.

  Ihan luksukselta tuntuu kirjoittaa, kun remontti on kesken. Olen kai iän möytä tullut joustavammaksi. Ei ole kauaa, kun mieleni ei olis antanut rauhaa pitää välipäiviä, ei vaikka kroppa olisi pannut vastaan. Valmista piti tulla, nopeasti. Nyt käsitän, että sellainen hätäily on tyhjän kanssa, varsinkin, kun asioilla ei ole kiirettä. Näinköhän ehdin työmaamestarivuosinani saada tartunnan kiireisistä aikatauluista, päälle painavista luovutuspäivistä, viivästyssakkojen uhasta? Sellaisen tartunnan, joka on vasta nyt hellittämässä otettaan? Hyvä, että edes nyt. Kurjaa olis mennä kiirellä kohti hautaa.

  Päivällä taidan viedä pari säkillistä poistettuja tapetteja jäteasemalle. En viitsi taloyhtiön roskista kuormittaa. Sitten ehkä Hilpan kanssa mennään vähän kävelemään, koska ilma hyvä.

  Viikonloppu otetaan lunkisti. Ja maanantaista pensseliä ja telaa hyppysiin.

  Kello on vasta vähän yli kymmenen ja olen käynyt aamulenkillä, ollaan siivottu, ja olen naputellut tunnin blogia. Kun sianpieremän aikoihin ylös nousee, saa kummasti aikaan.

  Laitanpa loppuun pari kuvaa. Ensimmäinen on jo tuunatusta makuuhuoneesta.Kattovalaisin tosin vielä puuttuu, sillä sehän on korjattavana.

  Tässä toisessa on jalkalamppu, johon saatiin lopulta uusi varjostin. Siinäkin kävi vielä pientä möhlinkiä, sillä varjostimesta tuli viisi senttiä liian korkea. Väärin meidän puoleltamme tilattu, väärin liikkeessä kuultu tai kirjoitettu, väärin liikkeestä tekijälle ilmoitettu, tekijä väärin mitat kirjoittanut? Ensimmäiseen kohtaan en usko. Oli miten oli, olkoot nyt noin.

JOSKUS KIVESTÄÄ

  Eilen tuotiin uudet sängyt. Asennus ei ollut ylivoimainen: jalat runkopatjoihin. Hilppa laittoi lakanat, tyynyliinat, hyvin nukutti.

  Aamulla tyhjennettiin toinen makkari. Todettiin siellä ollut vajaan metrin levyinen liukuovikaappi niin rimpulaksi, että päätettiin uusi sen tilalle hankkia. Johan se, alkujaankin melko heppoisista tarvikkeista kasattu tekele, oli yli 30 vuotta palvellut. Minä siis purin komeron, kannettiin osat ulos. 

  Tässä vaiheessa päätettiin porata lukulamput meidän makkarin seinään sängyn päätyyn. Iskuporakonetta ei ollut. Tai on minulla, jokinlainen, mutta se on saaressa. Joten akkukoneella kokeilin. Makitan 18 V laite se on, 5 Ah:n akuilla, ja on siinä iskevä asento. Mutta melko onneton on menemään betoniin. Sitten sattui pora vielä osumaan harjateräkseen, ja paskaksi meni kovapalapää. Minä suivaannuin, kun ei toista poranterää tuliksista löytynyt. Päätin, että tämän päivän remppahommat oli siinä, lähdetään hoitamaan asioita. Niinpä ajoin auton oven eteen, lastasin siihen puretun kaapin, sänkyjen pakkauspahvit ja muovit. Lisäksi makkarin vanhan sekä uuden kattovalaisimen. Vanha oli tarkoitus viedä kierrätykseen, uuden, joka on itse asiassa paljon vanhaa vanhempi, kanssa tuli ongelma, jonka vuoksi se jouduttiin ottamaan mukaan.

 

  Asia on seuraavanlainen: Toimme äidin asunnolta pienehkon kattokruunun, tarkoituksena laittaa se makkarimme kattovalaisimeksi. Valaisin on siis ikivanha, ja se oli erittäin pölyinen, joten veimme sen alan liikkeeseen, jossa se puhdistettiin ja käytiin toimivuus ja turvallisuus läpi. Samaten lyhennettiin ketjua, josta valaisin roikkuu, tulevaan tilaan sopivaksi, ja siihen laitettiin isompi "kupu" peittämään katossa oleva kiinnitys. Johdot valaisimeen oli jossain vaiheessa vaihdettu, joten hakiessamme sen liikkeestä joku aika sitten, meille kerrottiin, että kaikki valot (neljä) toimivat. No, kun eilen asensin kattokruunun paikoilleen, niin yksi valo olikin pimeä. Ei, vaikka vaihdoin lamppuja, tarkastin kantaan tulevien johtojen kiinnityksen, lähtenyt toimimaan. Soitin liikkeeseen, kerroin tilanteen. Sieltä pyydettiin tuomaan valaisin takaisin; he tutkivat ja korjaavat tarvittaessa. 

  Meillä oli nyt koossa kolme eri käyntiosoitetta: Kierrätyskeskus Sopenkorvessa, Valomaja Launeella, K-rauta (poranteriä) Launeella ja Jäteasema Kujalassa. Sanoin Hilpalle, että käydään samalla Kalustetukussa tilaamassa uusi liukuovikaappi. Kaapin mitat ovat sellaiset, että vakiomalleista ei niitä löydy Kalustetukku on osoittautunut luotettavaksi toimittajaksi ja tekijäksi, joten sörnäytimme sinne, Sopenkorven kautta. Kalustetukun myyntipiste sijaitsee myös Launeella, joten meillä oli kolme käyntipaikkaa ihan nipussa. 

  Kaupassa meitä palveli nuorehko naisihminen. Kun kysyin, että onko ongelmaa valmistaa 94 senttiä leveä, kaksi metriä korkea ja 50 senttiä syvä kaksiosainen liukuovikaapisto, hän sanoi että ei ole, tulkaapa istumaan. 

  Myyjä kyseli muutaman matreiaaleihin ja väriin liittyvän kysymyksen, naputteli mitat ja muut tiedot koneelle. Sitten käytiin läpi hyllyt, vaatetanko, yms. Hiirtä klikkaamalla ohjelma lisäsi tai poisti hyllyjä näyttöpäätteen kuvasta. Ei mennyt kuin siunaama, niin kokonaisuus oli katsottavissa. Ja hinta myös. Kyllä nuo ohjelmat ovat eteviä. Tuollainen sitten tilattiin. Toimitus kotiovelle parin viikon kuluttua. Hintaa en kerro, mutta sen voitte päätellä siitä, että mitat kaappiin ovat mitä ovat.

  Kalustetukusta usmuutettiin Valomajaan. Mies testasi valaisimen, ei toiminut, joten se lähti pajan puolelle syyniin. Ilmoittavat, kun on noudettavissa. 

  Valomajasta tien toiselle puolella K-Rautaan, pari 5 millin irtoterää ja yksi kympin sarja, missä useampia. 

  K-Raudasta jäteasemalle. Maksuttomia olivat kaikki viemiset.

  Jäteasemalta kotiin, sopivasti ruoka-aikaan.

  Kokeilin uudella terällä saada reikää propulle syntymään, mutta vaivalloiselta tuntui. Soitin naapurillemme Nikille, joka on putkimies. Hän lupasi töistä palattuaan tuoda minulle kunnollisen iskoporan. Lamppujen kiinnitys jäi siis iltaan. Joten minä äleydyin kirjoittamaan.

  Kun olin tovin naputellut, tuli soitto toisesta valaisinliikkeestä. Nyt asia koski myös äidin asunnolta tuotua lamppua, tällä kertaa pöytälamppua. Se on pronssista valettu naishahmo, joka kannattelee ruukkua päänsä päällä. Ruukkua markkeraa varjostin, joka oli rikki. Metsästimme aikamme uutta tilalle. Se osoittautui vaikeaksi. Nykyään varjostimen kehikko on sellainen, että kiinnitys tulee varresta, lampun alta, kun tässä mallissa se on päältä. Samoin ei lieriön muotoisia varjostimia tahdo löytyä, kaikki ovat kartioita. Kolusimme edellä mainitsemani Valomajan, josta yhden varjostimen otimmekin kokeiltavaksi, mutta se ei ollut oikeanlainen. He selvittivät maahantuojilta ja valmistajilta, mutta sopivaa ei löytynyt. Sitten, netin tietysti tarkkaan koluttuamme, menimme toiseen liikkeeseen, ja heidän kauttaan saimme juuri mittojen mukaan tehdyn tilattua. Nyt tuli puhelu, että varjostin noudettavissa. 

  Kun tulee asiantynkää kaupunkiin, niin pitää tuo varjostin hakea. Jospa vaikka se kattokruunikin valmistuisi samaan lähtöön? Ja jos saisi tänään porailtua lukuvalot paikoilleen. Sitten alkaisi kirkastua. 

  Jos haluaa vanhaa säilyttää, ja vieläpä pitää käytössä, on joskus muutama kympppi uhrattava. Mutta nuo ovat asioita, joissa ei tule niinkään mietittyä kustannuksia, vaan kokonaisuutta. 

  Huomenna alkaa sitten maalaus toisessa makkarissa. Elämä etenee. Vaikka ei kaikilla. Sunnuntaina tuli tieto mikkeliläisen nuoruuden, aikuisuudenkin, kaverini Arskan kuolemasta. Tiesin hänen olleen huonossa kunnossa. Useita vaivoja oli, leikkauksia tehty. Syövästä ei tietääkseni ollut tällä kertaa kyse. Nyt kroppa ei enää kestänyt, ja Arska menehtyi lyhyen sairaalajakson jälkeen. Soitin heti kohta tiedon saatuani hänen veljelleen, ilmaisin osanottoni.

  Arskaakaan en ollut vuosiin nähnyt, koska hän asui hieman syrjässä, eikä viimevuosina juurikaan liikkunut missään. No olisinhan minä voinut liikkua hänen luokseen! Autossa opn kääntyvät pyörät. Vaan en tullut liikkuneeksi. Nyt sitä saa harmitella. Veljensä Markun kanssa puheltiin, että kyllä me varmaan ehditään toisemme nähdä. 

  Aika tylyä on elämä. Ei minulla kovin montaa sellaista kaveria ole konsaan ollut, joita jossain välissä olen voinut ystävikseni kutsua, ja nyt kaksi heistä on poistunut lyhyen ajan sisällä. Eivätkä mitään ikäloppuja kuitenkaan olleet: Leksa vuosilmalli -50, Arska -51. 

  Arskasta ei minulla taida olla yhtään kuvaakaan, mutta onpa muutama hänen ottamansa. Tässä yksi

niistä, Risto ja minä kemallaan Aittalahdenvuorella kutakuinkin 1970. 

  Ristohan lähti jo v. 1998, aloittaen harvojen ystävieni harvenemisen. Tai ei sittenkään; Kalervon Lassi sen aloitti jo kauan ennen tuota päivämäärää. 

 

  Siinä tälle päivälle. Nyt taidan keitellä päiväkahvit. 

SISÄÄNPÄIN KÄÄNTYNYT?

  Aamulla kolailin lumet, kiersin tavanomaisista lenkeistä lyhimmän. Liki pari tuntia siihen kulahti. Hyvin olivat kulkutiet aurattu jo kuuden jälkeen, huomioon ottaen, että on sunnuntai. Määrärahoja taitaa olla rutkasti tähteellä?
  Viimeisillä sadoilla metreillä tuli vastaani mies taluttaen pyöräänsä, kypärä, otsalamppu ja heijastusliivi yllään, pyörässä vilkkuva valo. Hän oli varmaan ikäiseni, isokokoinen köriläs. Jo parikymmentä metriä ennen kohtaamista alkoi kuulua paapatusta. Mies pysähtyi minua odottamaan, suu kävi kaiken aikaa. Pysähdyin kuuntelemaan. Asiaa tuli runsaasti. Auraamisesta, hiekoittamisesta, työttömänä lojuvasta aurauskalustosta, siitä, kuinka hiekkaa kylvetään joka paikkaan, ja kuinka se samana päivänä tuupataan auralla pois, ja vielä siitä, että onneksi hän on eläkkeellä. En ollut katkaissut musiikkia korvanappikuulokkeistani, mutta suunnilleen kuulin joka sanan, mutta en kokonaisuutta ymmärtänyt ollenkaan. Nyökkäilin vain viisaan näköisenä, joskus hymähdin ymmärtäväisesti, jos oletin sellaisen olevan paikallaan. Kun litaniaan tuli pieni hengenvetotauko, kiirehdin toivottamaan päivänjatkoja, suuntasin eteenpäin.

  Kotiin tultuani mietiskelin, että olikohan tapaamani äijä ekstrovertti? Ja että olenko minä introvertti?  Sillä introverttinä olen itseäni aina pitänyt. Eiku googlettamaan. Kone paljasti mm. seuraavaa (https://duunitori.fi/tyoelama/introvertti-vai-ekstrovertti).

   Näistä piirteistä tunnistat introvertin:

  1. Haluaa rauhaa rentoutumista.
  2. Pitää itsenäisestä työstä. Pystyy toimimaan pitkiäkin aikoja yksin kaipaamatta muiden seuraa.
  3. Huomaa yksityiskohdat ja arvostaa laatua.
  4. Haluaa analysoida ja pohtia asioita.Tekee päätökset lukuisten seikkojen perusteella, usein                    älyllisesti etäännyttämällä. Pyrkii pitämään tunteet ja logiikan erillään.
  5. Äärimmäisen keskittynyt. Pystyy paneutumaan tehtävään pitkäksi aikaa ilman taukoja.
  6. Työskentelee mieluiten jaksoissa, yksi selvästi rajattu tehtävä kerrallaan.
  7. Aivot toimivat hyvin univajeesta huolimatta.
  8. Työteho on parhaimmillaan aamupäivällä.
  9. Kärsivällinen. Ei tylsisty yksin ollessaan, vaan jaksaa odottaa kauan, että jotakin tapahtuisi.
 10. Viihtyy yksin. Sosiaalinen tarve ei ole kovin suuri.
 11. Taitava kuuntelemaan. Keskusteluissa panee merkille paitsi sen mitä sanotaan myös sen, mitä             oikeasti tarkoitetaan.
 12. Haluaa ajatella ennen kuin avaa suunsa.
 13. Itsenäinen. Trendit ja ryhmäajattelu eivät juurikaan vaikuta.
 14. Stressaantuu helposti. Joutuu sulkeutumaan häiriötekijöiltä, jotta voisi keskittyä.
 15. Työskentelee huonommin paineen alaisena.

  Näistä piirteistä tunnistat ekstrovertin:

  1. Hakee toimintaa ja seikkailuja.
  2. Nopea reagoimaan. Suhtautuu aktiivisesti ympäristöönsä. Saa nopeasti kiinni ajatuksistaan ja              sanoistaan.
  3. Tarkkaavainen. Voimakkaasti läsnä hetkessä. Tekee valppaasti aistihavaintoja.
  4. Sosiaalinen ja seuranhakuinen. Saa ystäviä lähes tilanteessa kuin tilanteessa.
  5. Optimistinen. Löytää jotakin myönteistä lähes joka tilanteesta.
  6. Verbaalinen. Osaa puhua miltei kaikesta miltei kaikkien kanssa spontaanisti ja luontevasti.              7. Ryhmähakuinen. Ottaa luontaisesti keskeisen roolin lähestulkoon kaikissa ryhmätilanteissa.            8. Haastaa muita mukaan tekemisiin. Auttaa mielellään muita ja ottaa muilta apua vastaan.                  9. Vaikutusvaltainen. Osaa vaikuttaa ympäristöönsä. Ei häiriinny melusta.
 10. Pärjää hyvin paineen alla. Stressi saa työskentelemään nopeammin laadun kärsimättä.
 11. On kuin kotonaan suurissa ihmisjoukoissa. Saa energiaa tilaisuuksista, joissa on paljon väkeä.       12. Pitää huomiosta ja haluaa erottua joukosta. Ottaa tilansa.
 13. Yksinolo tekee levottomaksi. Tarvitsee ulkoapäin tulevia virikkeitä.
 14. Nopea päättämään. Tietää usein heti, mitä mieltä on jostakin.
 15. Pystyy loikkimaan tehtävästä toiseen stressaantumatta.

  Nyt analysoimaan. Ensin introvertin tunnusmerkit:

  1. Kyllä.
  2. Kyllä.
  3. Kyllä.
  4. Kyllä ja ei. Teen joskus päätöksiä spontaanisti.
  5. Kyllä, vaikkakin "äärimmäisen" on äärimmäinen ilmaisu.
  6. Pienellä varaiksella kyllä.
  7. Kyllä.
  8. KYLLÄ!!!
  9. Kyllä ja ei. En tylsisty yksin ollessani, mutta joskus odottaminen ipottaa.
 10. Kyllä.
 11. Mikäli Hilpalta kysytään, niin ei. Mikäli minulta kysytään, niin ehkä ei.
 12. Kyllä haluan, mutta valitettavasti en aina toimi niin.
 13. Kyllä.
 14. Mahdollisesti.
 15. Joskus.

  Sitten ekstrovertin tunnusmerkit:

  1. Ei.
  2. Ehkä.
  3. Joskus.
  4. Fifty-fifty.
  5. Yrtitys kova, mutta ei läheskään aina onnistunut.
  6. Meili tekee sanoa, että kyllä.
  7. Valitettavasti joskus.
  8. Kyllä.
  9. Ei.
 10. Ei aivan.
 11. EI!
 12. Ei.
 13. Ei.
 14. Melkolailla.
 15. Kyllä.

  No niin. Yhteenvetoa framille. Näyttää siltä, että en ole tyypillinen eks-, tai introvertti. Sen verran olen lähempänä introverttia, että käsitykseni on ollut oikeansuuntainen. Mutta yllättävän paljon minusta löytyy ekstrovertin tunnunmerkkejäkin.
  Olkoon niin, että olen introvertti. Hyvä juttu. En ole siis ainakaan pelkkä vertti. Eli mieleni on sisäänpäin kääntynyt. Oikeastaan parempi sekin, kuin sisäänpäin kääntyneet varpaankynnet.

  Olinpa lähes kymmenen vuotta sitten mikä vertti tahansa, niin olin vihainen myöhäiskeski-ikäinen mies. Kirjoitin nimittäin vastineen Etelä-Suomen Sanomissa olleeseen ertittäin maahanmuuttovastaiseen yleisöosastokirjoitukseen. Vastine oli tämä:

Maahanmuuttajista

 Vastine Xyäö Abcden kirjoitukseen ESS 7.5.2010. Käsittelemiisi asiohin sen syvällisemmin puuttumatta haluan tuoda julki oman mielipiteeni, mistä, Sinua siteeraten, ”jokainen voi olla mitä mieltä haluaa”.
  Suomi suomalaisille, geeniperimän säilyttäminen, etc. kuulostavat minusta loppuun jalostetetulta itsekkyydeltä. Mitäpä, jos ruotsalaiset olisivat olleet sotalapsista ja niiden ”elättämisestä” samaa mieltä, kuin olet tämän päivän pakolaisista? Entä mikä suomalaisesta tekee muunmaalaista tai perimältään ja/tai etnisiltä lähtökohdaltaan erilaista ihmistä paremman? Kuka voi todistaa, että globaali yhteiskunta, missä kaikki eri ”rodut” (käsitteenä tarpeeton ja alentava) ovat iloisesti sekoittuneet, olisi ”arjalaista” kansaa huonompi?
  Minusta Sinun ja kaltaistesi ksenofobian sekä ostoskeskusten sietämättömän tilanteen riuduttamien ihmisten tulisi ostaa vaikkapa metsähallitukselta kokolias maa-alue Pohjois-Suomesta ja aidata se visusti. Siellä voisitte vaalia geeniperimäänne mielin määrin ja lopulta degeneroitua sisäsiittoi-suudessanne arvokkaasti.

  Ajatuksia valveilla pitäen.

  Pertti Lehkonen

  Oli siis vuosi 2010. Suurten joukkojen maahanmuutto oli vielä muutaman vuoden päässä. Onneksi tokeennuin noihin mielipiteisiin agressisesti reagoimisesta. Eihän, kele, aika olisi enää pian riittänyt vastineitten kirjoittamiseen. Saatikka nykyään. Antaahan immeisten kirjoitella. Oman tyhmyytensä, jotkut viisautensa, kirjoituksissaan näyttävät. Minä kun en ole kumpaakaan, jätän noille foorumeille rustailun muille. Mutta samaa mieltä, kuin tuossa vastineessani, olen koko lailla yhä.

  Nyt kysymys: Arvatkaapa, julkaistiinko vastineeni ESS:ssa? Oikein vastanneiden kesken arvotaan puoli pullollista kirjoituskoneen korjausväriä ja pyyhekumi (vähän käytetty).

  Huomenna saadaan uudet sängyt, asennetaan lukuvalot. Tiistaina alkaa toisen alakerran makkarin saneeraus. Ja pakkaset. Se paha vaan, että Anttolassa on niin paljon lunta jäällä, että eivät pienet pakkaset sitä juuri vahvista. Pitäisi suojata kunnolla, tulla vettä jäälle, sitten pakkaset, niin voisi olla toiveita maaliskuisista mökkiviikoista. Tuolla:

SUDEETTISAVOLAINEN, VANKOIN PERUSTEIN

  Sain käsiini Karppisen, eli äitini puoleisen suvun historiaa käsittelevää tietoa. Tietolähteeni mukaan sukupuussa esi-isänä on Juho Karppinen, syntynyt Säämingissä joskus 1600-luvun puolivälin paikkeille. Hänestä eteenpäin ovat tiedot tarkempia.

  Sukupuuhun piirtämäni punainen viiva kulkee Juho Karppisesta Antti Juhonpoika Karppisen (n. 1680-1743), Juho Antinpoika Karppisen (n. 1705-1763), Antti Karppisen (1729-1792), Aatami Karppisen (1768-1834), Adam Karppisen (1814-1858) ja Matti Karppisen (1847-1912) kautta isoisääni Pekka Johannes Karppiseen (1888-1963).

  Säämingissä on Karppisten tunnettu alkukoti. Sieltä suku on levittäytynyt ympäri Suomea, mutta suuri osa on jäänyt Savoon. Sääminki, myöhemmin Sulkava, Juva, Mikkelin seutukin, Rantasalmi, myöhemmin Pohjois-Savo, ovat olleet suvun asuinpaikkoja. 

  Ei ole siis väärin kutsua minua sudeettisavolaiseksi, sillä niin isän kuin äidinkin sukujen juuret ovat vankasti Savossa. Isoisäni Pekka Karppinen ajautui tosin lääkäriksi Muolaaseen, muutti sieltä sodan jaloista Lahteen.

  Muutakin yhteistä Lehkosen ja Karppisen suvusta löytyy. Molemmissa on ollut laivureita. Isoisänisäni Matti Karppinen toimi oman aluksensa laivurina Saimaan vesitöissä. 

Matti Karppinen (1847-1912)

  Karppisen suvussa tarjosi Saimaan laivaliikenne työpaikan monille sen jäsenille usean sukupolven ajan. Kuvassa hinaaja s/s Luppi v. 1908 Savonlinnan lähistöllä. Keulassa seisovat Viktor, Aleksander ja Oskar Karppinen.

  Lehkosten puolella isoisänisäni Kalle Lehkonen toimi laivurina 1900-luvun alkuvuosina omistaen useampiakin matkustajalaivoja ja hinaajia. Myöhemmin työtä jatkoi ukkini Aleksi.

Tässä kuvassa isoisänisäni Kalle Lehkonen. Ehkä ukki-Aleksi sylissään?

  Sukututkija en ole, eikä pitkäjännitteisyyteni riittäisiä asioita tutkimaan. Otan kuitenkin mielihyvin vastaan kaiken valmiiksi pengotun tiedon juuristani. Harmittelen samalla, että en aikanaan ole asioista kuusalla olevilta kysellyt enempää menneisyydestä, kirjoittanut asioita muistiin. Nyt ei enää ole ketään, joka voisi niitä valkaista, kun äidin terveyskin on sellaisella tolalla. 

  Vanhoista valokuvista saa kyllä jotakin tietoa. Niitä olen toki plarannut, ja sitä teen vastakin, jos jostain näkemättömiä otoksia eteen putkahtaa. 

  Laitan loppuun kuvat isoisistäni sellaisena, kuin minä heidät muistan.

Pekka Karppinen (1888-1963)

Aleksi Lehkonen (1890-1977)