"Whatever happened to P.J. Proby?", kysyy Van Morrison laulaen, tai laulaa kysyen, kuinka vaan. Kuka muistaa P.J. Probyn? Aika moni, ainakin ikäisistäni. Hän oli se kummajainen 1960-luvun puolivälin paikkeilla: mies, jolla oli mekoisessa tukkapöyhkössään löyhä ponnari, ja joka kireänpuoleiset samettihuosut tapasivat revetä estradilla. Jonkin verran huomiota hän herätti Suomessakin, pari hittiä soi ahkerasti radiossa.
Tuo biisi albumilta "Down the Road" vuodelta 2002 kiiri aamulenkillä korviini. "Where the hell do you think is Scott Walker?", utelee Van vielä laulussaan. Mehän tiedämme, että tämä hieno artisti poistui keskuudestamme viime maaliskuussa. Poistui aliarvostettuna taiteilijana, ainakin täällä pohjolassa. Vuonna 2002 tuo kysymys oli varmaan relevantimpi.
Albumilla "Down the Road" on tukku hienoja lauluja. "Meet Me In the Indian Summer", "Steal My Heart Away", "Hey Mr. DJ", "Choppin' Wood", "Only a Dream", joitain mainitakseni. Ja tietysti versio Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä biisistä "Georgia on My Mind". Youtubesta muuten löytyy livetaltiointi Van'in 70-vuotispäiviltä vuodelta 2015, jossa P.J. ja Van laulavat yhdessä ja antavat kai samalla vastauksen kysymykseen Whatever happened to P.J. Proby?
Van Morrison teki mielestäni vuosituhannen vaihteen kahta puolta muitakin hienoja albumeja. "Too Long in Exile" (1993), "Days Like This" (1995), "The Healing Game" (1997), "Back on Top" (1999), "What's Wrong with this Picture?" (2003), ja "Magic Time" (2005). Kummasti tulee kuunneltua aristin vanhempaa tuotantoa, kun tämä uutta ulos pullauttaa.
"Whatever happend to Solomon King?", kysyn nyt minä. En laulaen, vaan kirjoittaen. Solomon King oli mahtavaääninen balladien taitaja. Vaikkakin on sanottava, että en hänen biiseistään muista kuin yhden: "She Wears My Ring". Itse asiassa tietoisuuteeni mies putkahti kevättalvella 1968, tai sitten vuotta myöhemmin. Mutta talvea se kuitenkin oli. Tiusasen Hanski ja Partin Olli viettivät tuolloin kuukausitolkulla aikaansa Tiusasten mökillä Västäräkissä. Minä siellä kävin hiihtämällä (reilu 10 kilsaa sivuunsa!) heitä kerran, pari, tapaamassa. Ollilla oli kitara mukana, ja käsittääkseni hän opetteli siellä, varsinkin siihen aikaan rauhallistakin rauhallisemmassa miljöössä, skittaansa soittamaan. Partin Olli se minulle erään kerran sanoi, että balladinvetäjistä Solomon King on ykkönen. Tämä jäi visusti mieleeni, vaikka en kuitenkaan Kingin uraan ja tuotantoon ole ikinä perehtynyt.
Koska äsken kysyin, mitä kysyin, laitoin mr. Googlen duuniin: Solomon King on päättänyt maallisen taipaleensa 21. tammikuuta 2005. Niin on Partin Ollikin, päättänyt maallisen vaelluksensa. Hienoja miehiä, molemmat.
Siinäpä musiikillista antia; raipaus tätä päivää, roiskaus vanhaa. Muuten Hollolassa menee syksyiseen normitahtiin. Tai sen vähän, eli vähäsen, mieltäni kohautti tieto liikennekuolemasta tuossa aivan lähellä. Maanantai-iltana ajoi rekka ilmeisesti liikennevaloissa päin punaisia törmäten sivusta eteensä ajaneeseen henkilöautoon. Henkilöauton kuljetta menehtyi, rekka suistui tieltä alikulkutunnelin ramppiin, ja sen kuljettaja loukkaantui vakavasti. Ottamatta kantaa vielä tutkinnan alla olevaan syyllisyyteen, pahoitellen tapahtumaa, mietin, että minä dallaan suunnilleen joka toinen aamu, joskus päivisinkin, juuri tuosta alikulkutunnelista läpi, milloin toiseen, milloin toiseen suuntaan. Kun tänä aamuna yritin tehdä niin, eli dallata suuntaa, en toiseen, oli kulku vielä estetty puomein. Tuli vaan mieleeni, että entä jos olisin ollut juuri tallustamassa, kun onnettomuus tapahtui? Olisinko kuulokkeet korvillani, tai muutenkaan, ehtinyt reagoida tulevaan? Vai olisinko litistynyt monen metallitonnin alle? Kyllä mahdollisuus tuollaiseen on tietysti pieni. Mutta mahdollisuus silti. Tosin ei tuollaista ole syytä jäädä sen pidemmäksi aikaa miettimään. Vaikka oli se kuva kyljellään olevasta rekasta juuri siinä, mistä olin saman päivän aamuna kulkenut, aika karu.
Tänään ollaan vaan, huomenna on siivouspäivä. Sehän sujuu suitsait: minä imuroin, pyyhin pölyt, putsaan pesuhuoneen, Hilppa hoitaa vessat, pyyhkii lattiat (nortmaalisiivouksessa vessat, keittiö ja raput). Joo, kakkupala se on. Kohta on sitten joulusiivouksen aika. Se on tietysti isompi juttu, joka tehdään vaiheissa. Ainakin kirjahyllyt otan erikseen käsittelyyn. Ei mielihommaani, mutta vuosittain tehtävä, etteivät pölypesiksi muodostu.
Niin se vaan on, että reilu viikko, ja ollaan joulukuussa. Ja pimmeetä on. Saisi tulla ripaus lunta eloa valkaisemaan. On tämä sähköyhtiöiden kulta-aikaa. Valoa saa polttaa aamusta iltaan. Vielä kun tulisi kylmempää, hykertelisivät energiaihmiset yhä ahkerammin kämmeniään. Ja siirtomaksujen korotusta välitöinään pohtisivat.
torstai 21. marraskuuta 2019
tiistai 19. marraskuuta 2019
TUTTUILEVA VILOSTIN
Äiti-Elinan entisen asunnon myynti on käynnissä, etenee omaa tahtiaan. Ei siitä sen enempää. Vaan siitä, että olen viime aikoina joutunut muutamia valtakirjoja Erkki-isän perikunnan osakkailta pyytämään asioiden hoitoa varten. Yksi tällainen hoidettava asia on tilin avaaminen perikunnan nimiin, sillä kuolinpesän tili lopetettiin pari vuotta 13 ajasaikaa sitten kuolleen isän poistumisen jälkeen. No, nythän on postilakko, mutta sähköpostilakkoa ei. Lähetin valtakirjat allekirjoitettaviksi viime viikolla, ja olen nyt saanut puumerkillä varustetut skannattuina takaisin. Pääsen pankkiin jonottamaan. Ryhdyin kokoamaan tarvittavia papereita.
Ensi alkuun pengoin esiin isän alkuperäisen perukirjan. Se löytyi kivuttomasti. Toisin, kuin jokunen aika sitten, kun jouduin sen edellisen kerran etsimään.
Sitten aloin tulostelemaan pankin pohjalle laadittuja nelisivuisia valtakirjoja. Ensimmäinen onnistui joten kuten, seuraava oli aivan himmeä. Muistelin, että mustan kasetin vaihdosta ei ole kauaakaan, ja värejäkin pitäisi olla jäljellä. Tarkastin määrän. Sovellus näytti, että aineita on runsaasti. Irrotin mustan kasetin, hölskyttelin, laitoin paikalleen, yritin tulostaa. Ei apua, tuskin luettavaa oli jälki. Irrotin kaikki kasetit, tarkastin, että eivät olleet kuivuneet, uusi yritys. Jälki kelvotonta, kone ilmoittaa että yksi tai useampia värikasetteja on lopussa. Pää alkoi savuta. Sitten muistin, että piraateja olivat masiinassa olevat kasetit. Siinäkö syy ongelmaa? Värikauppiaat vakuuttavat, että ei ole mitään vaaraa, että heidän tuotteensa eivät toimisi. Muistan kuitenkin, että joskus aimminkin minulla on ollut ongelmia piraattien kanssa. Siksi käytin alkuperäisiä silloin, kun jouduin työn vuoksi enemmän tulostinta käyttämään. Mutta viimeeksi olin näkemä ottanut riskin. Varmaan siksi, että kopiokoneen käyttö on vähäistä, ja hintaero koko sarjassa on useita kymppejä.
"Voihan pentele!", tuumiskelin. "Eikä taida koko Hollolassa olla enää kauppaa, mistä saa tulostinmustetta!"
Sitten kelasin: ehkäpä Tokmannilta tai Kunttiksen Prismasta? Eiku berberiä niskaan, taipaleelle. Ensin usmuutin Tokmanniin, koska se on lähempänä. Ihme ja kumma: siellä oli kasetteja, vaikkakin melko niukka valikoima, mutta juuri minun Photosmartiin sopia löytyi! Siitä vaan koriin: Cyan, Magneta ja Keltainen, sekä Musta XL, kassan kautta autolle 68,80 € varattomampana. Onko mittää järkee? Siihen hintaan saisi uuden tulostimen, edullisimpia melkein kaksi! Mutta ei siinäkään ole mittään järkee, ostaa aina uutta tulostinta. Sehän se perin vastuullista kuluttamista olisi!
Kotona vaihdoin värikasetit. PC:n näyttö ilmoitti. "KIITOS, ETTÄ VAIDOIT ALKUPERÄISET TUOTTEET!"
"Kaada ittelles vaan!", vastasin, ryhdyin tulostamaan. Ensimmäinen neljän arkin satsi tulostui hienosti, jälki erinomaista. Olisikohan tulostin kuitenkin ottanut nokkiinsa, kun vastasin sen kiitoksiin epäkohteliaasti; seuraavan nelikon kolmas arkki jäi puolitiehen lonksuttamaan. Tulostimen tulitikkuaskin kokoinen näyttö ilmoitti, että laite ei pysty kommunikoimaan tietokoneen kanssa. Jos päästä oli aiemmin noussut savu, nyt oli liekkien vuoro.
"Kyllä minä sulle kommunikoinnit näytän!", ajattelin. Maltoin kuitenkin mieleni. Ei partsilta ole kuin kerroksen pudotus, ei sieltä näyttävää pläjäystä saa aikaan.
Sammutin tulostimen, kiskoin juuttuneen paperin pois, käynnistin uudelleen.
"Sammutit laitteen väärin! Suorita sammutus oikella tavalla!", kertoi näyttö.
"Nii että millä tavalla? Ku jäät paikalleen lonksuttamaan? Iltaanko ois pitäny ootella?", mietin. Kainalot märkinä, sydän läpättäen, hengitys pihisten, kädet vapisten, käskytin tulostimen uudelleen toimintaa. Kas kummaa! Loput tulosteet putkahtelivat aivan asiallisesti ilmoille. Ei jumittelua, ei kuittailua. Ja vielä illallakin, kun muistin yhden tarvittavan asiakirjan puuttumisen, toimi värkki, niin kuin sen on tarkoitus.
Pääsen siis jonottamaan pankkiin. Aikavarauksia ei näet enää voi rahalaitokseen tehdä. Huomenna, eväät mukana, runsaasti energiajuomaa, pari kirjaa ja bluetoothkorvanapit. Makuupussi? Ei kai, mutta ehkä torkkupeitto? Eiköpä se siitä.
Eläkeläisen etuihin kuuluu, että en mene vielä tänään jonottamaan. Miksikö? No koska siltä tuntuu. Tilinavaus kestää tiemmä parisen viikkoa. Ei siksi, että tilistä tulee iso, vaan siksi, että paperit kiertävät ties missä syynättävänä. Mutta ei asunnon lopullista kauppakaan ihan het'huomenna tehdä. Omat kommervenkkinsä siinä, vaikka hyväksytty tarjous jo olisikin. Eikä sellaista edes vielä ole. Yksi varteenotettava ehdokas on. Odotellaan, kuinka käy.
Sen eilinen osoitti, että ei minusta olisi enää konttorirotaksi. Tai ainakin täytyisi hermoille pitää ankarat sulkeiset. Onneksi asia on niin, että ei ole tarvetta konttori-, jos ei muunkaaa kaltaiseksi rotaksi ryhtyä. Paitsi aivan pienessä mittakaavassa, kuten kerroin. Koitetaan kestää.
Näissä merkeissä jatkuu tihkuisen kostea marraskuu. Sään puolesta kostea. Ehkä joillain muutenkin. Minulle taitaa tulla tipaton. Paitsi ei sentään: silmätippoja pitää aamuisin laittaa, koska muuten öögat valuu vettä, kun lenkille lähtee.
Loppuun kuva, kuinkas muuten? Ei ole aina pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Mutta sattui silmiini, kun arkistoja selailin, että joskus on pidetty kuin kuplaa kämmellä. Jonkin kuvanmuokkausohjeman avulla olen tuon kai väsännyt? Ihan ajankuluksi varmaan.
Ensi alkuun pengoin esiin isän alkuperäisen perukirjan. Se löytyi kivuttomasti. Toisin, kuin jokunen aika sitten, kun jouduin sen edellisen kerran etsimään.
Sitten aloin tulostelemaan pankin pohjalle laadittuja nelisivuisia valtakirjoja. Ensimmäinen onnistui joten kuten, seuraava oli aivan himmeä. Muistelin, että mustan kasetin vaihdosta ei ole kauaakaan, ja värejäkin pitäisi olla jäljellä. Tarkastin määrän. Sovellus näytti, että aineita on runsaasti. Irrotin mustan kasetin, hölskyttelin, laitoin paikalleen, yritin tulostaa. Ei apua, tuskin luettavaa oli jälki. Irrotin kaikki kasetit, tarkastin, että eivät olleet kuivuneet, uusi yritys. Jälki kelvotonta, kone ilmoittaa että yksi tai useampia värikasetteja on lopussa. Pää alkoi savuta. Sitten muistin, että piraateja olivat masiinassa olevat kasetit. Siinäkö syy ongelmaa? Värikauppiaat vakuuttavat, että ei ole mitään vaaraa, että heidän tuotteensa eivät toimisi. Muistan kuitenkin, että joskus aimminkin minulla on ollut ongelmia piraattien kanssa. Siksi käytin alkuperäisiä silloin, kun jouduin työn vuoksi enemmän tulostinta käyttämään. Mutta viimeeksi olin näkemä ottanut riskin. Varmaan siksi, että kopiokoneen käyttö on vähäistä, ja hintaero koko sarjassa on useita kymppejä.
"Voihan pentele!", tuumiskelin. "Eikä taida koko Hollolassa olla enää kauppaa, mistä saa tulostinmustetta!"
Sitten kelasin: ehkäpä Tokmannilta tai Kunttiksen Prismasta? Eiku berberiä niskaan, taipaleelle. Ensin usmuutin Tokmanniin, koska se on lähempänä. Ihme ja kumma: siellä oli kasetteja, vaikkakin melko niukka valikoima, mutta juuri minun Photosmartiin sopia löytyi! Siitä vaan koriin: Cyan, Magneta ja Keltainen, sekä Musta XL, kassan kautta autolle 68,80 € varattomampana. Onko mittää järkee? Siihen hintaan saisi uuden tulostimen, edullisimpia melkein kaksi! Mutta ei siinäkään ole mittään järkee, ostaa aina uutta tulostinta. Sehän se perin vastuullista kuluttamista olisi!
Kotona vaihdoin värikasetit. PC:n näyttö ilmoitti. "KIITOS, ETTÄ VAIDOIT ALKUPERÄISET TUOTTEET!"
"Kaada ittelles vaan!", vastasin, ryhdyin tulostamaan. Ensimmäinen neljän arkin satsi tulostui hienosti, jälki erinomaista. Olisikohan tulostin kuitenkin ottanut nokkiinsa, kun vastasin sen kiitoksiin epäkohteliaasti; seuraavan nelikon kolmas arkki jäi puolitiehen lonksuttamaan. Tulostimen tulitikkuaskin kokoinen näyttö ilmoitti, että laite ei pysty kommunikoimaan tietokoneen kanssa. Jos päästä oli aiemmin noussut savu, nyt oli liekkien vuoro.
"Kyllä minä sulle kommunikoinnit näytän!", ajattelin. Maltoin kuitenkin mieleni. Ei partsilta ole kuin kerroksen pudotus, ei sieltä näyttävää pläjäystä saa aikaan.
Sammutin tulostimen, kiskoin juuttuneen paperin pois, käynnistin uudelleen.
"Sammutit laitteen väärin! Suorita sammutus oikella tavalla!", kertoi näyttö.
"Nii että millä tavalla? Ku jäät paikalleen lonksuttamaan? Iltaanko ois pitäny ootella?", mietin. Kainalot märkinä, sydän läpättäen, hengitys pihisten, kädet vapisten, käskytin tulostimen uudelleen toimintaa. Kas kummaa! Loput tulosteet putkahtelivat aivan asiallisesti ilmoille. Ei jumittelua, ei kuittailua. Ja vielä illallakin, kun muistin yhden tarvittavan asiakirjan puuttumisen, toimi värkki, niin kuin sen on tarkoitus.
Pääsen siis jonottamaan pankkiin. Aikavarauksia ei näet enää voi rahalaitokseen tehdä. Huomenna, eväät mukana, runsaasti energiajuomaa, pari kirjaa ja bluetoothkorvanapit. Makuupussi? Ei kai, mutta ehkä torkkupeitto? Eiköpä se siitä.
Eläkeläisen etuihin kuuluu, että en mene vielä tänään jonottamaan. Miksikö? No koska siltä tuntuu. Tilinavaus kestää tiemmä parisen viikkoa. Ei siksi, että tilistä tulee iso, vaan siksi, että paperit kiertävät ties missä syynättävänä. Mutta ei asunnon lopullista kauppakaan ihan het'huomenna tehdä. Omat kommervenkkinsä siinä, vaikka hyväksytty tarjous jo olisikin. Eikä sellaista edes vielä ole. Yksi varteenotettava ehdokas on. Odotellaan, kuinka käy.
Sen eilinen osoitti, että ei minusta olisi enää konttorirotaksi. Tai ainakin täytyisi hermoille pitää ankarat sulkeiset. Onneksi asia on niin, että ei ole tarvetta konttori-, jos ei muunkaaa kaltaiseksi rotaksi ryhtyä. Paitsi aivan pienessä mittakaavassa, kuten kerroin. Koitetaan kestää.
Näissä merkeissä jatkuu tihkuisen kostea marraskuu. Sään puolesta kostea. Ehkä joillain muutenkin. Minulle taitaa tulla tipaton. Paitsi ei sentään: silmätippoja pitää aamuisin laittaa, koska muuten öögat valuu vettä, kun lenkille lähtee.
Loppuun kuva, kuinkas muuten? Ei ole aina pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Mutta sattui silmiini, kun arkistoja selailin, että joskus on pidetty kuin kuplaa kämmellä. Jonkin kuvanmuokkausohjeman avulla olen tuon kai väsännyt? Ihan ajankuluksi varmaan.
lauantai 16. marraskuuta 2019
HUUH, KAJASTAA
Niinhän siinä kävi: Suomi on vihdoin jalkapallon arvokisoissa! Eli ei enää kisapaikka ainostaan kajasta, vaan suorastaan huuhkajastaa. Millainen lohko, millaiset vastustajat Suomi saa vastaansa? Ei sen väliä. Kekkereissä ollaan, itsevarmuutta ja voitonnälkää uhkutaan, vaikka kuka vastaan asettuisi. Toivon ainakin.
Roomasta mittelöt alkavat 12. kesäkuuta, kulkevat Lontoon, Amsterdamin, Bilbaon, Budapestin, Kööpenhaminan, Bukarestin, Glasgown, Dublinin, Pietarin, Münchenin, Bakun ja Rooman kautta Lontooseen, missä ratkaisupelit pelataan, huipentuen 12. heinäkuuta finaaliin. Tietää monille unettomia iltaöitä. Saatan minäkin matseja tsiigailla. Tai varmasti tsiigailen. Pitää kuningasjalkapalloa sentää tuolla tasolla seurata, vaikka Suomi ei kisoissa olisikaan.
Mitäpä mediat Suomen voitosta? No, Yle sivuilla yhdeksän, IS:n IL:n seitsemän ensimmäistä juttua käsittelivät aihetta. Ei siis epäselväksi jää kenellekkään mattimyöhäiselle. Onhan se tietysti iso asia. Vaikka jos asiaa tarkastelee siltä kulmalta, että Euroopassa on 51 valtiota, niin ei 24:n joukkoon pääseminen tunnu maankaatoihmeeltä. Mutta on se. Maailman harrastetuimmassa lajissa, jonka taso Euroopassa on maanosista kovin, ja 5,5 miljoonan asukasluvulla, on se! On kisoissa, mm-kisoissa myös, vähäväkisempiäkin kansakuntia esiintynyt, mutta silti! Nautiskellaan nyt reilu puoli vuotta, ja nautiskellaan sen jälkeenkin, vaikka kylmää kyytiä tulisikin.
Viime aikoina on keskusteltu siitä, kuuluvatko koulun päättäjäiset tai Jari Sillapää kirkkoon? Luulen, että Jari Sillapää kuuluu kirkkoon. Mutta kuuluvatko Jari Sillanpään joulukonsertit kirkkoon, on toinen juttu?
Koulun päättäjäiset kuuluvat mielestäni kouluun. Eiväthän kirkolliset tapahtumatkaan kuulu kouluun. Turhaa asioista meuhkata, vaan pitää ne erillään. Kirkko on kirkko, koulu on koulu.
Tänään on siis lauantai. Se lauantai, joka tulevaisuudessa muistetaan Ensimmäisenä Karsinnan Ratkeamisen Jälkeisenä Lauantaina (1. K.R.J.L.). Tänään on puotainen päivä, pikkupakkasata ilmassa. Aamulenkki on suoritettu ajallaan. Lidlissä ollaan käyty. Päivällä mennään Elinaa moikkaamaan. Normaalia syyslauantai siis, vaikka 1. K.R.J.L:ta vietetään.
Huomenna on 1. K.R.J.S. Kaiken todennäköisyyden mukaan sekään ei tule suuresti poikkeamaan syyssunnuntaista Ennen Karsinnan Ratkeamista (E.K.R.). Sen verran on ikää takana, että eivät pienet kalenteriuudistukset kovin hetkauta.
Sitten alkaa 1. K.R.J.V. Mitä muuta, kuin useita Pukki-haastatteluja se tuo tullessaan? Ken elää, se näkee. Ainakin satavarma olen siitä, mitä käsitellään kanavien aamutv-lähetyksissä.
Jätetään nyt jalkapallo. Kerron uutisen. Minä kävin eilen sienessä. Ehkä yhden käden sormin luettavissa ovat ne kerrat, kun olen aiemmin käynyt Hollolassa sienessä. Tai no, ainakin molempien käsien sormet räknäämiseen riittävät, eivätkä tarvitse olla sirkkelimiehen kädet.
Olen männä vuosina käynyt kerran etsimässä korvasieniä, laihoin tuloksin (muistaakseni viisi-kuusi pienehköä yksilöä). Sitten olen männä vuosina käynyt pari kertaa eräässä kuusikossa, mistä olin muissa asioissa liikkuessani bongannut lampaankääpiä. Niitä sainkin ihan syötäväksi asti, mutta sitten kuusikon omistaja realisoi tukkikannan. Sitten olen viime vuosina käynyt jokusia kertoja etsimässä suppilovahveroita. Hieman olen löytänyt, en kuitenkaan huomattavia määriä. Johtuu laiskuudesta, sillä en ole kovin pontevasti lähtenyt maisemia kiertelemään.
Eilen ap., kun olin keskittynyt Andy Weirin Artemisksen viimeisiin sivuihin, soitti ystäväni Markku H. Hän sanoi saaneensa vinkin tutultaan (älkää ihmeessä kääntäkö sanoja!). Vinkin, että Pirunpesän lähistöllä on hyvä suppismesta. Kysyi, että lähdenkö messiin, jos hän tulee kohta hakemaan? Minähän lupasin, ilomielin, vaikka tiedän, että noilla seuduilla liikkuu kyllä muitakin suppiksenetsijöitä piisalle asti.
Make, tuli, me sörnäytettiin Salpakankaan teollisuusalueen perälle, lähdettiin dallamaan Pirunpesälle pitkin kuntorataa. Jo autojen määrä parkkipaikalla kertoi, että eivät kaikki varmaankaan ole kuntoilijoita. Saman todistivat metsässä häilyvät tai vastaan kävelevät koria tai muovipussia riiputtavat ihmiset. Me kuitenkin jatkettiin matkaa. Pirunpesän takana noustiin kalliolle. Ihan jokunen sieni löydettiin, ja muutamat kanssaharrastajat rekisteröitiin. Päätettiin lähteä muille maille. Palattiin autolle, usmuutettiin ensin Kukonkoivuun. Siellä käytiin Rouvintien varrelta yksi paikka koluamassa. Siellä oli kerran käynyt, mutta hakkuut olivat sienet hävittäneet.
Siitä päräytettiin Tampereentien yli Tennilään, missä Makella oli pari tuttua mestaa. Toisesta vähän suppiksia löydettiinkin.
Ei ole kovin kannattavaa touhua epävarmoilla sienipaikoilla saalistaminen. Mutta jos asiaa tiirailee liikkunnan näkökulmasta, niin aivan mukava kolmetuntinen vietettiin syysaurinkoisessa säässä. Sen verran kuitenkin kertyi korin pohjalle sieniä, että tänä iltana on luvassa suppis-sipuli-pekoni-piirakka.
Kaiken kaikkiaan liikunnan kannalta antoisa päivä oli eilinen; aamulenkki + sienireissu + kävely kirjastoon = yli 23 000 askelta. Joten kirjastosta kotiin dallatessa poikettin Lidlissä ostamassa myöhästyneelle päiväkahville omena-raparperipiirakat.
Tänään ei taida liikuntaa tulla samassa mitassa. Mietin, että käynkö pesemässä auton samalla, kun käydään äidin luona? Sitten mietin, että kehtuuttaa, että taidan pestettää sen. Sitten mietin, että eihän kosla edes ole kovin likainen, että antaapa olla. Joten kuntoilu rajoittuu jo aamulla suoritettuun kävelyyn. En taida siis ostaa pullaa päiväkahville.
Siinä asiat. Seuraava raportti ehkä 1. K.R.J.M., tai 1. K.R.J.T.
Etsin arkistoistani loppukuvaksi otosta suppilovahverosaaliista, koska eilisiä ei viitsi edes kuvata, mutta tehtävä osoittutui vaikeaksi. En millään löytänyt todistetta suurimmasta kertalöydöksestä. Se on joskus kymmenen vuotta sitten kerätty Piskolasta, ja täytti arviolta 40 litraa vetävän pahvilaatikon. Pakko tyytyä alla olevaan. Se on jona kuna lokakuun pakkasaaamuna poimittu Saukonsalosta. Minähän en ole suppisvirtuoosi, joten en kovinkaan pääse ansioillani retostelemaan.
Roomasta mittelöt alkavat 12. kesäkuuta, kulkevat Lontoon, Amsterdamin, Bilbaon, Budapestin, Kööpenhaminan, Bukarestin, Glasgown, Dublinin, Pietarin, Münchenin, Bakun ja Rooman kautta Lontooseen, missä ratkaisupelit pelataan, huipentuen 12. heinäkuuta finaaliin. Tietää monille unettomia iltaöitä. Saatan minäkin matseja tsiigailla. Tai varmasti tsiigailen. Pitää kuningasjalkapalloa sentää tuolla tasolla seurata, vaikka Suomi ei kisoissa olisikaan.
Mitäpä mediat Suomen voitosta? No, Yle sivuilla yhdeksän, IS:n IL:n seitsemän ensimmäistä juttua käsittelivät aihetta. Ei siis epäselväksi jää kenellekkään mattimyöhäiselle. Onhan se tietysti iso asia. Vaikka jos asiaa tarkastelee siltä kulmalta, että Euroopassa on 51 valtiota, niin ei 24:n joukkoon pääseminen tunnu maankaatoihmeeltä. Mutta on se. Maailman harrastetuimmassa lajissa, jonka taso Euroopassa on maanosista kovin, ja 5,5 miljoonan asukasluvulla, on se! On kisoissa, mm-kisoissa myös, vähäväkisempiäkin kansakuntia esiintynyt, mutta silti! Nautiskellaan nyt reilu puoli vuotta, ja nautiskellaan sen jälkeenkin, vaikka kylmää kyytiä tulisikin.
Viime aikoina on keskusteltu siitä, kuuluvatko koulun päättäjäiset tai Jari Sillapää kirkkoon? Luulen, että Jari Sillapää kuuluu kirkkoon. Mutta kuuluvatko Jari Sillanpään joulukonsertit kirkkoon, on toinen juttu?
Koulun päättäjäiset kuuluvat mielestäni kouluun. Eiväthän kirkolliset tapahtumatkaan kuulu kouluun. Turhaa asioista meuhkata, vaan pitää ne erillään. Kirkko on kirkko, koulu on koulu.
Tänään on siis lauantai. Se lauantai, joka tulevaisuudessa muistetaan Ensimmäisenä Karsinnan Ratkeamisen Jälkeisenä Lauantaina (1. K.R.J.L.). Tänään on puotainen päivä, pikkupakkasata ilmassa. Aamulenkki on suoritettu ajallaan. Lidlissä ollaan käyty. Päivällä mennään Elinaa moikkaamaan. Normaalia syyslauantai siis, vaikka 1. K.R.J.L:ta vietetään.
Huomenna on 1. K.R.J.S. Kaiken todennäköisyyden mukaan sekään ei tule suuresti poikkeamaan syyssunnuntaista Ennen Karsinnan Ratkeamista (E.K.R.). Sen verran on ikää takana, että eivät pienet kalenteriuudistukset kovin hetkauta.
Sitten alkaa 1. K.R.J.V. Mitä muuta, kuin useita Pukki-haastatteluja se tuo tullessaan? Ken elää, se näkee. Ainakin satavarma olen siitä, mitä käsitellään kanavien aamutv-lähetyksissä.
Jätetään nyt jalkapallo. Kerron uutisen. Minä kävin eilen sienessä. Ehkä yhden käden sormin luettavissa ovat ne kerrat, kun olen aiemmin käynyt Hollolassa sienessä. Tai no, ainakin molempien käsien sormet räknäämiseen riittävät, eivätkä tarvitse olla sirkkelimiehen kädet.
Olen männä vuosina käynyt kerran etsimässä korvasieniä, laihoin tuloksin (muistaakseni viisi-kuusi pienehköä yksilöä). Sitten olen männä vuosina käynyt pari kertaa eräässä kuusikossa, mistä olin muissa asioissa liikkuessani bongannut lampaankääpiä. Niitä sainkin ihan syötäväksi asti, mutta sitten kuusikon omistaja realisoi tukkikannan. Sitten olen viime vuosina käynyt jokusia kertoja etsimässä suppilovahveroita. Hieman olen löytänyt, en kuitenkaan huomattavia määriä. Johtuu laiskuudesta, sillä en ole kovin pontevasti lähtenyt maisemia kiertelemään.
Eilen ap., kun olin keskittynyt Andy Weirin Artemisksen viimeisiin sivuihin, soitti ystäväni Markku H. Hän sanoi saaneensa vinkin tutultaan (älkää ihmeessä kääntäkö sanoja!). Vinkin, että Pirunpesän lähistöllä on hyvä suppismesta. Kysyi, että lähdenkö messiin, jos hän tulee kohta hakemaan? Minähän lupasin, ilomielin, vaikka tiedän, että noilla seuduilla liikkuu kyllä muitakin suppiksenetsijöitä piisalle asti.
Make, tuli, me sörnäytettiin Salpakankaan teollisuusalueen perälle, lähdettiin dallamaan Pirunpesälle pitkin kuntorataa. Jo autojen määrä parkkipaikalla kertoi, että eivät kaikki varmaankaan ole kuntoilijoita. Saman todistivat metsässä häilyvät tai vastaan kävelevät koria tai muovipussia riiputtavat ihmiset. Me kuitenkin jatkettiin matkaa. Pirunpesän takana noustiin kalliolle. Ihan jokunen sieni löydettiin, ja muutamat kanssaharrastajat rekisteröitiin. Päätettiin lähteä muille maille. Palattiin autolle, usmuutettiin ensin Kukonkoivuun. Siellä käytiin Rouvintien varrelta yksi paikka koluamassa. Siellä oli kerran käynyt, mutta hakkuut olivat sienet hävittäneet.
Siitä päräytettiin Tampereentien yli Tennilään, missä Makella oli pari tuttua mestaa. Toisesta vähän suppiksia löydettiinkin.
Ei ole kovin kannattavaa touhua epävarmoilla sienipaikoilla saalistaminen. Mutta jos asiaa tiirailee liikkunnan näkökulmasta, niin aivan mukava kolmetuntinen vietettiin syysaurinkoisessa säässä. Sen verran kuitenkin kertyi korin pohjalle sieniä, että tänä iltana on luvassa suppis-sipuli-pekoni-piirakka.
Kaiken kaikkiaan liikunnan kannalta antoisa päivä oli eilinen; aamulenkki + sienireissu + kävely kirjastoon = yli 23 000 askelta. Joten kirjastosta kotiin dallatessa poikettin Lidlissä ostamassa myöhästyneelle päiväkahville omena-raparperipiirakat.
Tänään ei taida liikuntaa tulla samassa mitassa. Mietin, että käynkö pesemässä auton samalla, kun käydään äidin luona? Sitten mietin, että kehtuuttaa, että taidan pestettää sen. Sitten mietin, että eihän kosla edes ole kovin likainen, että antaapa olla. Joten kuntoilu rajoittuu jo aamulla suoritettuun kävelyyn. En taida siis ostaa pullaa päiväkahville.
Siinä asiat. Seuraava raportti ehkä 1. K.R.J.M., tai 1. K.R.J.T.
Etsin arkistoistani loppukuvaksi otosta suppilovahverosaaliista, koska eilisiä ei viitsi edes kuvata, mutta tehtävä osoittutui vaikeaksi. En millään löytänyt todistetta suurimmasta kertalöydöksestä. Se on joskus kymmenen vuotta sitten kerätty Piskolasta, ja täytti arviolta 40 litraa vetävän pahvilaatikon. Pakko tyytyä alla olevaan. Se on jona kuna lokakuun pakkasaaamuna poimittu Saukonsalosta. Minähän en ole suppisvirtuoosi, joten en kovinkaan pääse ansioillani retostelemaan.
torstai 14. marraskuuta 2019
PÄIVÄN PELASTUS
Kuten olin jo eilen tsekannut, oli aamulla sateetonta. Neljästä seitsemään oli ennuste näyttänyt pisaratonta. Siis lähdin klo. 04:45 lenkille, palasin 06:15, 10 562 askelta mittarissa. Vettä ei siis satanut, mutta sumua oli. Kun nykytapaan lasit olin jättänyt kotiin, niin melko kauas ei katse siintänyt.
Viikonloppuna, kun Tiilikaiset olivat meillä, kävi siten, että palasin lenkiltä siinä kahdeksan maissa. Joku oli talon päädyssä roska-astioiden luona. Vilkaisin varovasti ohi mennessäni. Menin sisään, kohta tuli Joni perässäni. Silloin tajusin, että Jonihan se oli siellä roskiksien luona röökillä ollut! No, ei kovin paha moka. Joku vieraampi tuttu olisi saattaanut pitää kopeana.
Edellisessä kirjoituksessani kerroin Van Morrisonin uudesta albumista. Sanon nyt jonkun sanan Nick Caven uutuudesta. Ghosteen on tullut muutaman kerran läpi kuunneltua, tänä aamuna viimeeksi. Vaatii useamman kuuntelun, tuo viipyileviä sointeja pursuava albumi. Lie Caven pojan äkillinen kuoleman yhä sävelissä mukana? Näinhän oli myös edellisessä, eli Skeleton Tree-albumissa. Ei ihan helpoimmasta päästä sisäistettäväksi.
Säätiedot pitivät tällä kertaa paikkansa. Seitsemän kantissa alkoi satamaan, ja lorruuttanut on koko päivän, milloin rankemmin, milloin hiljempaa. No, ei tässä isoja tarpeita ole ulos lähteä. Edes tarpeilleen, kuten saaressa. Niinpä lueskellaan, vähän tallenteita tuijotetaan.
Onneksi Rohus-Matti oikaisi edellisen blogin väittämääni. Minähän möläytin, että olen lukemassa Stephen Boothin uusinta suomennosta. Olin tietämätön, mieheltä on sen jälkeen julkaistu peräti kaksi teosta: vuosi sitten Umpikuja, ja tänä syksynä Kuoleman salaisuudet. Molemmat jatkoa erinomaiseen Peak District -sarjaan. Minähän varasin heti edellä mainitun. Lukemista riittää, sillä kirjasti ilmoitti, että Ian Rankinin Piru mieluumin, ja Mads Peder Nordbon Kylmä pelko = Annilaanganipalaaq ovat noudettavissa, ja taidan 1. sijalla Boothin kirjankin kohdalla. Tosiaan lukemista riittää, sillä mökkikauden aikana ei tohdi juuri kirjoja varata. Talvikuukausina sitten ahmitaan.
Hirveä öyhke kuuluu somessa vellovan tapaus Husu Husseinin ympärillä. En minä tuota saastaa ole lukenut enkä penkonut, mutta jokusen fb-kaverini jakamista postauksista niin päättelen. Sen voin uskoa, että tuollainen juttu on Persuille ja muille noilla neliöillä tepastaville kuin joulu. Vaikka joku oikeudellinen periaate kuuluu: Volenti non fit injuria, eli Suostuvaiselle ei tehdä vahinkoa, mikä tarkoittanee sitä, että jos joku asettaa itsensä tietoisesti asemaan, josta voi aiheutua vahinkoa, sekä koitua seurauksia, kärsikööt nahoissaan. Toisaalta: ei lyötyä pidä mukiloida. Mutta kuka sen noille läppähousuistaan virttyneisiin verkkareihin kasvaneille koulukiusaajille kertoisi?
Sitten tuo Päivän pelastus. Se oli makkarakastike Kartanon Herranlenkistä + omat potut. Kyllä joskus tuollainen arkiruoka maistuu. Varsinkin kun asutaan Kartanon alueella. Herroista niinkään tiijä. Siikliä tuli tosiaan niin runsaasti, että jouluun pärjätään. Ei niistä rahallista hyötyä juuri ole, pottu kun on halpaa, mutta on ne hyviä! Parempia, kuin ostetut, täysin saman makuiset. On se kumma juttu.
Hilppa väsää nyt smoothieita. Pakasteesta vattuja ja punaisia viinimarjoja mikron kautta tehosekoittimeen, tölkistä jugurttia joukkoon, mylly pyörimään, sekoitus lasiin, mysliä päälle. Pittääpä männä maistamaan!
tiistai 12. marraskuuta 2019
KRYPTISYYS KUKOISTAA
Aamun lenkki miinus kahden asteen tuulettomassa säässä, parin sentin lumikerrokseksen päällä liihottaen, takana. Kuuntelin Van Morrisonin uutuuden "Three Chords & the Truth" kävellessäni ensi kertaa kokonaisuudessaan. Albumihan julkaistiin 25. lokakuuta, mutta Spotifylle se ilmaantui vasta eilen. Hyvältä kuulosti. Paremmalta, kuin miehen edelliset "The Prophet Speaks", "You're Driving Me Crazy" (Joey DeFrancescon kanssa), "Versatile", ja "Roll with the Punches". Van the Man oli, kaikella kunnioituksella, jättänyt saksofonin huilaamaan, ja levyllä kuuluvat nylonkieliset kitarat ja sähköurut. Mies on palannut 1970-, ja 1980-luvun musiikillisiin maisemiinsa.
Tuottelias Morrison on. Miehellä on ikää 74 vuotta, mutta se ei ole hidastanut tahtia, päin vastoin. Häneltä on julkaistu reilussa kolmessa vuodessa kuusi studioalbumia, väleihin mahtuu myös yksi kokoelma ja yksi live-taltiointi. Toivottavasti tuotteliaisuus ei ole lopun enteitä, kuten Leonard Cohenilla. Tosin huhutaan, että Leonardin levytystahti johtui ketkun asianhoitajan rahojen kähveltämisen aiheuttamasta likvideettikriisistä. Mene tiedä, mutta hyvää musiikkia Cohen kirjoitti loppuun asti, olivat moitiivit mitkä tahansa.
Se musiikista. Muusta kultturellisesta näkymästä vielä vähän. Tv:ssa mieluisana "Shetlandsaarten murhat". "Uhri" on myös kelvollinen, mutta se katsottiin jo kokonaan Areenasssa.
HBO:lla alkoi toinen kausi "Britanniasta", "Castle Rock" jatkuu. Tsiikasin myös 1. osan " His Dark Materials"-fantasiasarjasta. Sarja perustuu Philip Pullmanin kirjaan "Universumin tomu". Olenkohan liian vanha tätä katsomaan? Ei sitä tiedä, ennen kuin lisää katselee. Sitä paitsi Pulmanin uskonnonkritiikki on lukemani arvostelun mukaan, teoksesta tehdystä elokuvasta poiketen, sisältämään sarjan toteutukseen.
Kirjapuolella on menossa Stephen Boothin uusin "Kirstujen silta". Odottamassa Andy Weirin (Yksin Marsissa-kirjoittaja) "Artemis".
Pitää alkaa taas seuraamaan elokuvateatteriden tarjontaa. Varmaan muutama leffa tulee talven aikana käytyä katsomassa. Teatterin ohjelmistokin otetaan syynättäväksi. Pitää puolen vuoden aikana tarmokkaasti hankkia vuotuinen kulttuuriannos.
Jalkapallomaajoukkueet ovat tällä viikolla tulessa. Heimarit tänään, Huuhkajat perjantaina. Onko Suomen rämpiminen kääntynyt edes kelvollisksi rahjustamiseksi? Halu uskoa on luja. Mutta on Suomi osannut sössiä varmoiltakin tuntuneet matsit. Peukkua vaan, palloilijat!
Australian maastopalot ovat leviämässä pelottaviin mittoihin. Mm-rallin osakilpailukin on peruttu. Lienee pienimpiä palojen aiheuttamista vaivoista, luulen?
Puhelinpalveluja tulee välttää, sen tiedän. Joskus vaan saattaa olla pakko. Yle uutisoi lappeenratalaisesta naisesta, joka kysely kadonneesta lompakosta Suomen Löytötavarapalvelun puhelinpalvelussa maksoi liki 74 euroa. Jonotushan siinä paljon maksoi. Mutta kun noihin palvelunumeroihin pääsy jonottamatta on vähäisen kokemukseni perusteella verrattavissa Loton ylempien voittoluokkien osumiin! Rahastaa pitää, se selvää. Ja ihmisten hädällä rahastaminen on osoittautunut erittäin kannattavaksi.
Hong Kong räjähdystilassa, Abdirahim "Husu" Hussein pelaa hölmöyksissään persujen pussiin, Postin lakko puhuttaa, Hassisen Kone palaa lavoille, marraskuu jatkaa kulkuaan.
Ai niin, tuo otsikko? Siitähän se tuli, kun minulle lukemattomat asiat, lähinnä somessa, medisssakin usein, ovat kryptisiä. On sanoja, joita en ymmärrä, on käsitteitä, joita en ymmärrä, on vitsejä, joita en ymmärrä, on mielipiteitä, joita en ymmärrä. Syy on tietenkin minussa. Kun en ymmärrä. niin en sitten! Mutta ei salaperäisyys jaksa kiinnostaa, niin kuin ennen vanhaan. On kai alettava seuraamaan selkokielisiä uutislähetyksiä?
Vielä yksi huomio. "Mikkelin Miesasialiike"-ryhmän postaukset ovat nykyään pitkälti pornahtavia vitsejä ja kuvia, sekä fotoshopattuja "hauskuuksia". Vaikka Miesaialiikkeestä on kyse, niin eivät minusta monet naisiin kohdistuvat sovinistiset "pilat" ole sopivia levitettäviksi. Eikö noitten muutamien tuollaisia jakoja harrastavien olisi rattoisampaa perustaa oma ryhmänsä, ja pitää hauskaa kaltaistensa kera?
"Voihan ryhmästä erota, tai piilottaa sen jaot", saattaa joku tokaista.
"Niin voi", vastaan. "Mutta kun siellä on joskus ihan asillistakin juttua."
Tähän ahdassieluisen kapeakatseiseen kannanottoon on hyvä lopettaa. Hyvä sikäli, että muuta valitettavaa ei ole mielessä. Ja snadi mieliharmihan tuokin vuodatuksen aihe on.
Tuottelias Morrison on. Miehellä on ikää 74 vuotta, mutta se ei ole hidastanut tahtia, päin vastoin. Häneltä on julkaistu reilussa kolmessa vuodessa kuusi studioalbumia, väleihin mahtuu myös yksi kokoelma ja yksi live-taltiointi. Toivottavasti tuotteliaisuus ei ole lopun enteitä, kuten Leonard Cohenilla. Tosin huhutaan, että Leonardin levytystahti johtui ketkun asianhoitajan rahojen kähveltämisen aiheuttamasta likvideettikriisistä. Mene tiedä, mutta hyvää musiikkia Cohen kirjoitti loppuun asti, olivat moitiivit mitkä tahansa.
Se musiikista. Muusta kultturellisesta näkymästä vielä vähän. Tv:ssa mieluisana "Shetlandsaarten murhat". "Uhri" on myös kelvollinen, mutta se katsottiin jo kokonaan Areenasssa.
HBO:lla alkoi toinen kausi "Britanniasta", "Castle Rock" jatkuu. Tsiikasin myös 1. osan " His Dark Materials"-fantasiasarjasta. Sarja perustuu Philip Pullmanin kirjaan "Universumin tomu". Olenkohan liian vanha tätä katsomaan? Ei sitä tiedä, ennen kuin lisää katselee. Sitä paitsi Pulmanin uskonnonkritiikki on lukemani arvostelun mukaan, teoksesta tehdystä elokuvasta poiketen, sisältämään sarjan toteutukseen.
Kirjapuolella on menossa Stephen Boothin uusin "Kirstujen silta". Odottamassa Andy Weirin (Yksin Marsissa-kirjoittaja) "Artemis".
Pitää alkaa taas seuraamaan elokuvateatteriden tarjontaa. Varmaan muutama leffa tulee talven aikana käytyä katsomassa. Teatterin ohjelmistokin otetaan syynättäväksi. Pitää puolen vuoden aikana tarmokkaasti hankkia vuotuinen kulttuuriannos.
Jalkapallomaajoukkueet ovat tällä viikolla tulessa. Heimarit tänään, Huuhkajat perjantaina. Onko Suomen rämpiminen kääntynyt edes kelvollisksi rahjustamiseksi? Halu uskoa on luja. Mutta on Suomi osannut sössiä varmoiltakin tuntuneet matsit. Peukkua vaan, palloilijat!
Australian maastopalot ovat leviämässä pelottaviin mittoihin. Mm-rallin osakilpailukin on peruttu. Lienee pienimpiä palojen aiheuttamista vaivoista, luulen?
Puhelinpalveluja tulee välttää, sen tiedän. Joskus vaan saattaa olla pakko. Yle uutisoi lappeenratalaisesta naisesta, joka kysely kadonneesta lompakosta Suomen Löytötavarapalvelun puhelinpalvelussa maksoi liki 74 euroa. Jonotushan siinä paljon maksoi. Mutta kun noihin palvelunumeroihin pääsy jonottamatta on vähäisen kokemukseni perusteella verrattavissa Loton ylempien voittoluokkien osumiin! Rahastaa pitää, se selvää. Ja ihmisten hädällä rahastaminen on osoittautunut erittäin kannattavaksi.
Hong Kong räjähdystilassa, Abdirahim "Husu" Hussein pelaa hölmöyksissään persujen pussiin, Postin lakko puhuttaa, Hassisen Kone palaa lavoille, marraskuu jatkaa kulkuaan.
Ai niin, tuo otsikko? Siitähän se tuli, kun minulle lukemattomat asiat, lähinnä somessa, medisssakin usein, ovat kryptisiä. On sanoja, joita en ymmärrä, on käsitteitä, joita en ymmärrä, on vitsejä, joita en ymmärrä, on mielipiteitä, joita en ymmärrä. Syy on tietenkin minussa. Kun en ymmärrä. niin en sitten! Mutta ei salaperäisyys jaksa kiinnostaa, niin kuin ennen vanhaan. On kai alettava seuraamaan selkokielisiä uutislähetyksiä?
Vielä yksi huomio. "Mikkelin Miesasialiike"-ryhmän postaukset ovat nykyään pitkälti pornahtavia vitsejä ja kuvia, sekä fotoshopattuja "hauskuuksia". Vaikka Miesaialiikkeestä on kyse, niin eivät minusta monet naisiin kohdistuvat sovinistiset "pilat" ole sopivia levitettäviksi. Eikö noitten muutamien tuollaisia jakoja harrastavien olisi rattoisampaa perustaa oma ryhmänsä, ja pitää hauskaa kaltaistensa kera?
"Voihan ryhmästä erota, tai piilottaa sen jaot", saattaa joku tokaista.
"Niin voi", vastaan. "Mutta kun siellä on joskus ihan asillistakin juttua."
Tähän ahdassieluisen kapeakatseiseen kannanottoon on hyvä lopettaa. Hyvä sikäli, että muuta valitettavaa ei ole mielessä. Ja snadi mieliharmihan tuokin vuodatuksen aihe on.
Päätökseksi arkistoista yksi ihan mielikuvistani, napattua aikaisin aamulla 10. syyskuuta 2010.
lauantai 9. marraskuuta 2019
ANTTOLAN LINJA-AUTO- JA TAKSILIIKENNE
Kun fb:ssa käy, niin Anttola Satamasi Saimalla-sivujen postaukset pomsahtelevat luettavaksi. Melko usein näkee kyselyjä linja-autovuoroista, joskus myös taksipalveluista. Ilmeisesti linjurit eivät kulje kovin tiheään näinä aikoina? Eikä taksiyritttäjiä taida olla koko kylällä?
1960-luvun jälkipuoliskolla, ja 1970-luvun alussa, kun asustelin Kirkonkylässä, kulki linja-autoja Mikkelin ja Puumalan välillä useita päivässä, suuntaa ja toiseen. Samoin oli joitain vuoroja ainoastaan Mikkelin ja Anttolan välillä, koulukuljetuksenkin vuoksi, koska Anttolassa ei ollut oppikouluja.
Anttolan Liikenteen pitkät ja punaiset väliä sahasivat päivittäin, pari Saresman vuoroa myös. Kuskeina Anttolan Liikenteellä olivat ainakin Pienimaan Tapsa, Tiusasen Tane ja Luukkosen Aku. Aku taisi kuitenkin olla enempi huoltohommissa talleilla? Ainakin Ahos-Riti-vainaa lohkaisi joskus, että akunkengät on talleilla! Joku neljäs kuski on myös mielessä siten, että kasvotkin muistan, mutta nimeä en. Ei tainnut olla kanta-anttolalaisia?
Kun aloitin kivisen ja kesken, mutta ei nopeasti, päättyneen oppikoulu-urani, oli liikenteessä vielä "Etana". Se oli pitkänokkaisen korimallin aito edustaja. Joskus jouduttiin sitä Koirakivenmäessä työntämään, kun veto täydessä lastissa loppui. Ja ainakin kerran muistan, että saatiin koulusta ansioton vapaapäivä, kun oli sellainen pääkallokeli, että linjurit eivät tohtineet hiekoittamattomille teille lähteä. Mehän mentiin luistelemaan!
Takseja noihin aikoihin pitäjässä oli ainakin viisi: Kolehmaisen Enu, Tiusasen Pentti, Salorannan Alppo, Pulkkisen Rami ja Pikku-Pekka, jonka oikea nimi on livennyt muististani. Pikku-Pekka taisi asuakin Puumalan puolella, Hurissalossa? Mutta vaikutti kyllä Anttolassa myös. Ja oliko hänellä allaan peräti DeSoto? Olisko Salorannan Alpollakin ollut joku jenkki? Kolehmaisen Enu ja Pulkkisen Rami ajoivat Mersuilla, Tiusasen Pentillä oli ainakin yksi Ford Zephyr. Ehkä takseja oli useampiakin?
Vaikka linja-autoja kulki, niin taksien käyttö oli siihen aikaan melko yleistä. Viimeiset vuorot lähtivät Anttolasta iltaseitsemän paikkeilla. Teini-iän lopulla Tiusasen Pentin kyydillä mentiin monia kertoja Mikkelin rientoihin. Pulkkisen Ramin kyydissä muistelen joskus kulkeneeni jalkapallopeleihin, sillä Rami oli innokas futiksen ystävä. Muitten taksien palveluja en muista käyttäneeni.
Minua hieman vanhemmat nuoret miehet tekivät joka kesä taksilla Saimaankierroksen, eli ottivat pirssin alleen, kiersivät järven. Tuossa porukassa olivat Kolehmaisen Kari (huom. taksiautoilija Kolehmaisen Enun poika), Salosen Iikka, ja jollei muistin petä, myös Pettisen Leksa. Oli muitakin, mutta keitä? En ole varma, kiersivätkö ihan koko lätäkön, mutta vuorokauden turneeksi se muistini mukaan heillä pyrki venähtämään. Eikä tainnut olla ihan rutikuiva reissu!
Siihen aikaan ei ihmisillä ollut omia autoja, kuten nykyään valtaosalla. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että linja-autot ja taksit liikkuvat eri tahtiin, ja se oli kannattavaa. Päässeekö nykyään Anttolasta Mikkeliin linjurilla aamusta, illasta takaisin? Ja taksin saanee tilattua kaupungista, tai hieman lähempääkin? Ei oo Anttolan taajamassa Uberia, eikä auta tolpalle mennä seisomaan. Varsinkin, kun ei tolppa edes ole. Niinpä niin; vuodet vierivät, ajat muuttuvat. Vielä enemmän ne ovat liikenteen osalta muuttuneet syntymäni ajoista. Minä näet tulin Piskolan laituriin synnytyslaitokselta matkustajalaivalla!
Ajat muuttuvat, joo. Iiris on nyt viiden. Vaikeaa ennustaa, millaista on liikenne, kun hän kolkuttelee seitsemääkymppiä? Tai onko täällä ketään liikkumassa? Toivottavasti sentään. Voipi olla, että Iiris käskyttää painovoimaa valjastavaa robottiliidintä tiukin äänenpainoin ehtiäseen Euroopan Liittovaltion kummajaisessa Barcelonan kaupunkivaltiossa järjestettävään uusbarokki-rokkikonserttiin. Iiriksellä on vielä kymmenen vuotta työelämää ennen eläkettä, mutta pitkät lomat, ja hän aikoo nyt nauttia musiikin ohella pari viikkoa ajastaan teini-ikää lähestyvien lapsenlapsenlapsiensa seurasta. Vai mitä Iiris?
1960-luvun jälkipuoliskolla, ja 1970-luvun alussa, kun asustelin Kirkonkylässä, kulki linja-autoja Mikkelin ja Puumalan välillä useita päivässä, suuntaa ja toiseen. Samoin oli joitain vuoroja ainoastaan Mikkelin ja Anttolan välillä, koulukuljetuksenkin vuoksi, koska Anttolassa ei ollut oppikouluja.
Anttolan Liikenteen pitkät ja punaiset väliä sahasivat päivittäin, pari Saresman vuoroa myös. Kuskeina Anttolan Liikenteellä olivat ainakin Pienimaan Tapsa, Tiusasen Tane ja Luukkosen Aku. Aku taisi kuitenkin olla enempi huoltohommissa talleilla? Ainakin Ahos-Riti-vainaa lohkaisi joskus, että akunkengät on talleilla! Joku neljäs kuski on myös mielessä siten, että kasvotkin muistan, mutta nimeä en. Ei tainnut olla kanta-anttolalaisia?
Kun aloitin kivisen ja kesken, mutta ei nopeasti, päättyneen oppikoulu-urani, oli liikenteessä vielä "Etana". Se oli pitkänokkaisen korimallin aito edustaja. Joskus jouduttiin sitä Koirakivenmäessä työntämään, kun veto täydessä lastissa loppui. Ja ainakin kerran muistan, että saatiin koulusta ansioton vapaapäivä, kun oli sellainen pääkallokeli, että linjurit eivät tohtineet hiekoittamattomille teille lähteä. Mehän mentiin luistelemaan!
Tällaisilla linjureilla kuljettiin
Tässä pitkänokkainen malli, mutta ei varmaan "Etana", vaan aiemmilta vuosilta.
Takseja noihin aikoihin pitäjässä oli ainakin viisi: Kolehmaisen Enu, Tiusasen Pentti, Salorannan Alppo, Pulkkisen Rami ja Pikku-Pekka, jonka oikea nimi on livennyt muististani. Pikku-Pekka taisi asuakin Puumalan puolella, Hurissalossa? Mutta vaikutti kyllä Anttolassa myös. Ja oliko hänellä allaan peräti DeSoto? Olisko Salorannan Alpollakin ollut joku jenkki? Kolehmaisen Enu ja Pulkkisen Rami ajoivat Mersuilla, Tiusasen Pentillä oli ainakin yksi Ford Zephyr. Ehkä takseja oli useampiakin?
Vaikka linja-autoja kulki, niin taksien käyttö oli siihen aikaan melko yleistä. Viimeiset vuorot lähtivät Anttolasta iltaseitsemän paikkeilla. Teini-iän lopulla Tiusasen Pentin kyydillä mentiin monia kertoja Mikkelin rientoihin. Pulkkisen Ramin kyydissä muistelen joskus kulkeneeni jalkapallopeleihin, sillä Rami oli innokas futiksen ystävä. Muitten taksien palveluja en muista käyttäneeni.
Minua hieman vanhemmat nuoret miehet tekivät joka kesä taksilla Saimaankierroksen, eli ottivat pirssin alleen, kiersivät järven. Tuossa porukassa olivat Kolehmaisen Kari (huom. taksiautoilija Kolehmaisen Enun poika), Salosen Iikka, ja jollei muistin petä, myös Pettisen Leksa. Oli muitakin, mutta keitä? En ole varma, kiersivätkö ihan koko lätäkön, mutta vuorokauden turneeksi se muistini mukaan heillä pyrki venähtämään. Eikä tainnut olla ihan rutikuiva reissu!
Siihen aikaan ei ihmisillä ollut omia autoja, kuten nykyään valtaosalla. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että linja-autot ja taksit liikkuvat eri tahtiin, ja se oli kannattavaa. Päässeekö nykyään Anttolasta Mikkeliin linjurilla aamusta, illasta takaisin? Ja taksin saanee tilattua kaupungista, tai hieman lähempääkin? Ei oo Anttolan taajamassa Uberia, eikä auta tolpalle mennä seisomaan. Varsinkin, kun ei tolppa edes ole. Niinpä niin; vuodet vierivät, ajat muuttuvat. Vielä enemmän ne ovat liikenteen osalta muuttuneet syntymäni ajoista. Minä näet tulin Piskolan laituriin synnytyslaitokselta matkustajalaivalla!
Ajat muuttuvat, joo. Iiris on nyt viiden. Vaikeaa ennustaa, millaista on liikenne, kun hän kolkuttelee seitsemääkymppiä? Tai onko täällä ketään liikkumassa? Toivottavasti sentään. Voipi olla, että Iiris käskyttää painovoimaa valjastavaa robottiliidintä tiukin äänenpainoin ehtiäseen Euroopan Liittovaltion kummajaisessa Barcelonan kaupunkivaltiossa järjestettävään uusbarokki-rokkikonserttiin. Iiriksellä on vielä kymmenen vuotta työelämää ennen eläkettä, mutta pitkät lomat, ja hän aikoo nyt nauttia musiikin ohella pari viikkoa ajastaan teini-ikää lähestyvien lapsenlapsenlapsiensa seurasta. Vai mitä Iiris?
torstai 7. marraskuuta 2019
MARKETKYTTÄÄJÄ
Tässä ollaan pari päivää totuteltu asumaan kotona. Hyvin se sujuu, vanhalta muistilta. Olen kuitenkin pannut merkille, että jotkut asiat kismittävät. Ei kotona, mutta kaupoissa. Kun olen vaikkapa Lidlissä, huomaan enenevässä määrin suivaantuvani kansalaisten käyttäytymisestä. Suivaannun, kun parkkipaikalla joutokäytetään autoja. Suivaannun, kun ostoskärrejä ei palauteta paikoilleen, tai ne jätetään oven eteen sikin sokin. Hollolan Lidlissä on nimittäin ollut aina suurin osa ostoskärreistä saatavilla ilman panttia. On niissä kolikolla avautuva lukitus, mutta ilmeisesti joillakin on konstit vapauttaa se. Varmaan viimeisten vuosien aikana olen yhden käden sormilla luettavan kerran joutunut rahalla tai rahakkeella ottamaan kärrit käyttööni. No, ihmiset tästä hurmaantuneina jättävät kärrejä pitkin poikin. Ja, kuten taisin mainita, ottaa se pattiin. Suivaannun vielä siitä, kun kassajonossa tungetaan perstuntumalle, kurkotellaan ostoksia edellä olevan olan yli hihnalle. Ihan kun se jotenkin asioita jouduttaisi! Ja siitäkin suivaannun, kun viikkotarjoukset ovat milloin missäkin, paitsi eivät vahingossakaan siellä, missä niitten kaiken logiikan mukaan pitäisi olla, eli muitten samanlaisten tuotteiden hyllyssä. Pitkäaikaisen kokemuksen kautta suoritetusta opettelusta ei ole senkään hyötyä. Vaikka normaali sijoittelu on kristallinkirkkaana kaalissa, niin että ostoslistan voi laatia kiertojärjestyksen mukaan. Ei puhettakaan, persiilleen menee hyvä lista, kun ohimot vaahdossa laukkaat isoa myymälää päästä päähän, laidasta laitaan, löytääksesi juuri sen ja sen tarjouksen, säästääksesi jopa 40 senttiä!
Minusta on tainnut tulla marketkyttääjä, katkera valittaja, sosiaalisesti rajoittunut ja katkeroitunut yhteiskunnan hiearkian alakerroksiea dallaaja, joka kohta lähtee kyselemään taskuasetta pimeiltä markkinoilta, vähintään ottaa ruotsalaisen äänenvaimentajan Moran taskuunsa seuraavalle kauppareissulle.
No ei sentään. En ihan tosissani ole. Mutta siinä olen tosissani, että luettelemani asian korpeavat. Ei luulisi olevan iso vaiva sammuttaa se perkeleen kaara, kun odottelee äijää, akkaa, lasta, naapuria kaupasta. Eikä tuoda ostoskärriä takaisin ja työntää omaan jonoonsa. Eikä pitää hajurakoa edellään olevaan kassajonossa. Siihen en osaa tarkasti ottaa kantaa, kuinka hankalaa on sijoittaa tarjoukset niille paikoille, missä kaltaisensa tuotteet ovat? Mutta ilmeiseti se on vaikeaa. Kai ne muuten vertaistensa joukoon esille laitettaisiin?
Minua rehellisesti on ruvennut häiritsemään luettelemieni kaltainen käytös. Ei pitäisi antaa häiritä, vaan minkäs teet. Asian kärki lienee siinä, että ihmisten välinpitämättömyys se pohjimmiltaan on, mikä korpeaa. Varsinkin, kun se tuntuu vaivaavan aika suurta osaa kansalaisista. Tietysti välinpitämättömyys noissa asioisaa ei nykykielellä isossa kuvassa paljoa merkitse, meikäläisen postimerkkikokoisessa vaan. Toisaalta: jos on välinpitämätön pienien asioiden suhteen, on todennäköisyys samaan suurissa asioissa merkittävä. Näin uskon.
Siinä vuodatusta. Mielen purkua, ilman pyssyä tai puukkoa.
Kyllä minua isommatkin asiat suivaannuttavat. Vaikkapa se, että kohta neljännes kansasta on Persujen kannalla. Näyttää siltä, että mitä enemmän törkyä siltä taholta suolletaan, sitä suuremmaksi kannatus kohoaa. Ei helvetissä neljännes suomalaisista voi olla oikeasti tuota mieltä. Menevät vain, ehkä kyllästyneenä perinteiseen politiikkaan, mukaan vuohotukseen, sinänsä taitavien manipuloijien viemänä. Olen minäkin kyllästynyt politiikkaan. Olen ollut kauan, vissiin aina. Mutta ei se ole puolustus ajattelun lopettamiselle.
Mitähän vielä valittais? Postin todennäköistä lakkoa? En viitsi. Suomalaisen lihan joutumista punaiselle listalle Ruotsissa? En viitsi. Yhdysvaltain vahvistusta Pariisin ilmastosopimuksesta vetäymisestä? Paska juttu, tiedossa pitkään, en jaksa.
Entä mistä olis tyytyväinen? No kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista ainakin. Mielenkiintoisia, tulee jokunen jossain vaiheessa luettavaksi.
Huomenna on perjantai, pikkupakkanen jatkuu. Pitänee lähteä katsomaan, joko on alkanut vetää Tiilijärviä jäähän. Tiilikaiset ovat tulossa viikonlopuksi meille.
Launtaina on lauantai.
Sunnuntaina on isänpäivä. Odotan malttamattomana, saanko Iirkseltä hienon onnittelukortin. Jos nimittäin saan onnittelukortin, se on varmasti hieno. Viimevuotinen on tuossa seinällä, etuoikealla. Toivottavasti sen saan laittaa arkistoon, uuden paikalle ripustaa.
Maanantaina uusi viikko, uudet suivaantumiset marketin tienoilla, ehkä muutakin valitettavaa ilmaantuu. Tai toivottavasti ei. Lupaan yrittää olla valittamatta. Valittajia on maailma pullollaan. En tahdo kulkea sen joukon mukana. Yritän puhkaista sellaisen kuplan, missä kelluu Marisija-Peppe.
Minusta on tainnut tulla marketkyttääjä, katkera valittaja, sosiaalisesti rajoittunut ja katkeroitunut yhteiskunnan hiearkian alakerroksiea dallaaja, joka kohta lähtee kyselemään taskuasetta pimeiltä markkinoilta, vähintään ottaa ruotsalaisen äänenvaimentajan Moran taskuunsa seuraavalle kauppareissulle.
No ei sentään. En ihan tosissani ole. Mutta siinä olen tosissani, että luettelemani asian korpeavat. Ei luulisi olevan iso vaiva sammuttaa se perkeleen kaara, kun odottelee äijää, akkaa, lasta, naapuria kaupasta. Eikä tuoda ostoskärriä takaisin ja työntää omaan jonoonsa. Eikä pitää hajurakoa edellään olevaan kassajonossa. Siihen en osaa tarkasti ottaa kantaa, kuinka hankalaa on sijoittaa tarjoukset niille paikoille, missä kaltaisensa tuotteet ovat? Mutta ilmeiseti se on vaikeaa. Kai ne muuten vertaistensa joukoon esille laitettaisiin?
Minua rehellisesti on ruvennut häiritsemään luettelemieni kaltainen käytös. Ei pitäisi antaa häiritä, vaan minkäs teet. Asian kärki lienee siinä, että ihmisten välinpitämättömyys se pohjimmiltaan on, mikä korpeaa. Varsinkin, kun se tuntuu vaivaavan aika suurta osaa kansalaisista. Tietysti välinpitämättömyys noissa asioisaa ei nykykielellä isossa kuvassa paljoa merkitse, meikäläisen postimerkkikokoisessa vaan. Toisaalta: jos on välinpitämätön pienien asioiden suhteen, on todennäköisyys samaan suurissa asioissa merkittävä. Näin uskon.
Siinä vuodatusta. Mielen purkua, ilman pyssyä tai puukkoa.
Kyllä minua isommatkin asiat suivaannuttavat. Vaikkapa se, että kohta neljännes kansasta on Persujen kannalla. Näyttää siltä, että mitä enemmän törkyä siltä taholta suolletaan, sitä suuremmaksi kannatus kohoaa. Ei helvetissä neljännes suomalaisista voi olla oikeasti tuota mieltä. Menevät vain, ehkä kyllästyneenä perinteiseen politiikkaan, mukaan vuohotukseen, sinänsä taitavien manipuloijien viemänä. Olen minäkin kyllästynyt politiikkaan. Olen ollut kauan, vissiin aina. Mutta ei se ole puolustus ajattelun lopettamiselle.
Mitähän vielä valittais? Postin todennäköistä lakkoa? En viitsi. Suomalaisen lihan joutumista punaiselle listalle Ruotsissa? En viitsi. Yhdysvaltain vahvistusta Pariisin ilmastosopimuksesta vetäymisestä? Paska juttu, tiedossa pitkään, en jaksa.
Entä mistä olis tyytyväinen? No kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista ainakin. Mielenkiintoisia, tulee jokunen jossain vaiheessa luettavaksi.
Huomenna on perjantai, pikkupakkanen jatkuu. Pitänee lähteä katsomaan, joko on alkanut vetää Tiilijärviä jäähän. Tiilikaiset ovat tulossa viikonlopuksi meille.
Launtaina on lauantai.
Sunnuntaina on isänpäivä. Odotan malttamattomana, saanko Iirkseltä hienon onnittelukortin. Jos nimittäin saan onnittelukortin, se on varmasti hieno. Viimevuotinen on tuossa seinällä, etuoikealla. Toivottavasti sen saan laittaa arkistoon, uuden paikalle ripustaa.
Maanantaina uusi viikko, uudet suivaantumiset marketin tienoilla, ehkä muutakin valitettavaa ilmaantuu. Tai toivottavasti ei. Lupaan yrittää olla valittamatta. Valittajia on maailma pullollaan. En tahdo kulkea sen joukon mukana. Yritän puhkaista sellaisen kuplan, missä kelluu Marisija-Peppe.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)