Kun ikää tulee, alkaa mieleen pullahdella katkelmia lapsuudesta ja nuoruudesta, pätkiä, joita ei ole aikoihin tullut ajatelleeksi.
Jouluaattona ollessamme äiti-Elinalla syömässä, ja kun Suomessa käymässä oleva siskoni Ritva alkoi muistella menneitä, palautui mieleeni muutama mennyt sattumus. Minä olin varmaankin neljän tai viiden vanha, kun putosin Piskolan laivalaiturilta Saimaa-nimiseen jorpakkoon. Muistan selvästi, kun äitini minut vedestä ylös noukki, uimataidoton kun vielä olin. Minulta pääsi mahdoton itku. Muut hyssyttelemään: "älä itke, ei mitään hätää, sattuuhan sitä". Mutta minä siihen: "mutta kun Ritun rusetti kastu!". Jostain käsittämättömästä ja muistamattomasta syystä tukassani oli Ritvan punainen rusetti. Siskokaan ei osannut syytä kertoa, muisti kyllä tapauksen.
Toinen Ritvan mieleeni palauttama juttu tapahtui, kun hän oli siinä kuuden-seitsemäntoista, meikä neljätoista. Kävelimme kauniina kesäpäivänä Piskolassa rannasta talolle tupakit rehvakasti tupruten, kun Elsa-täti, isoisäni Aleksin sisko, tuli vastaan. Eihän me keretty muuta tehdä, kun stubut selän taakse miiluamaan, small talk'ia "viäntämään". Elsa oli siihen aikaan varmaan n. 75 v, ihan hyvissä voimissa ja terävä, mutta ei varmaan osannut asian oikeaa laitaa edes kuvitella, joten asia jäi häneltä huomaamatta. Tai ei ole pois suljettua, että hän huomasi, mutta päätti olla hiljaa, oli näet hienotunteinen persoona. Elsasta vielä, hän oli vanhapiika, ikänsä talossa asunut. Ahkera Elsa oli, puutarhatyöt olivat hänelle kaikki kaikessa, mutta tiskaaminen, mikä tädille useimmiten lankesi, ei tainnut neitiä miellyttää; siihen aikaan oli usein jälkiruokana jotakin marjasoppaa, ja muistan Elsan syöneen omansa haarukalla ainakin yhden lusikan verran tiskin määrää vähentääkseen. Äitini ja siskoni varmistivat tämän muistoni.
Liekö kiinnostukseni kirjoihin, kirjoituksiin juontuu noilta lapsuuden ajoilta. Olin lienee kuuden, velj-Hanski kolmen, kun meillä oli oma sanomalehti, Pihanurmen Sanomat. Meidän nimemme olivat Rukkastuppo ja Kalle Miinus. Kukaan ei muista, mistä nuo nimet olivat tulleet, mutta omia keksintöjämme ne olivat. Myöskään ammattikuvamme on jäänyt epäselväksi (kai minä vanhempana olin päätoimittaja), sen vain muista, kun kärräsimme vanhoja sanomalehtiä lastenvaunuissa, niitä tarmokkaasti kaupaten.
Lehkosen tätä nykyä valitettavan vähälukuisessa suvussa ovat kaikkien muistissa ja pilailun aiheena pari ilmi töräyttämääni juttua, vaikken niitä itse muistakkaan. Kerran olin rynnännyt tohkeissani tupaan hokien: "minä näin kyyn!". "Oletko varma, että se oli kyy?", minulta kysyttiin. "Ihan varmasti oli, sillä oli sahalaitos selässä!". Toisen kerran olin hyökännyt toimittamaan: "Huomenna on kaunis ilma!". Mitäs sinä sen tiedät?". "No kun taivaalla on komea iltarukous".
Muistan vielä senkin, kun kesällä 1956 Piskolan talossa tehtiin isoa remonttia; tuli keskuslämmitys, uusia huonejakoja, etc. Asuimme sen ajan Ylätuvalla ja aitoissa. Kerran, kun en saanut rakennusmiehiä mielestäni tarpeeksi jeesata, suutuin ja sanoin: "minä lähden Venäjälle!". Muistan lähteneeni tallaamaan pitkin kynnettyä peltoa, oli siis jo alkusyksy. Muuta en muista, mutta minulle on kerrottu, että viivyin reissullani puolisen tuntia, ja että olin lähtenyt ihan oikeaan suuntaan, itään. Kai silloin lapsuudessani olin kuullut puheita ja pelotteluja "ryssistä" ja "vihovenäläisistä".
Niinpä, ei minusta tullut lehtimiestä, ei tullut sahanomistajaa, ei eläintieteilijää, ei uskovaista meterologia, ei maastamuuttajaa, tulipahan mikä tuli.
Odottakaapa, kun saan nuoruuteni tapahtumia muistiin laitetuksi, ei ole kaikki lasten luettavaa, ei.
Rauhallisia vuoden viimeisiä päiviä toivottaa vävypoika Jonin meille vyöräämä amaryllis
