ILTATARINA MENNEESTÄ VESIURHEILUSEURASTA

  Illan pimetessä pieni tarina pimeästä illasta. Pari iltaa sitten, illan pimettyä, sulkeuduin verannalle väliaikaiseen studioon. Tein alkuvalmistelut, pistin projektorin hörpöttämään. Juuri niin, hörpötystä se pitää filmiä pyörittäessään. 

  Ilman sen tarkempaa selvitystä sain kolme kelaa lakanalta videoitua. Epätarkan selvityksen voin antaa: kaikki ei mennyt kuin kaitafilmielokuvissa. 

  Filmit ovat nyt tietokoneella, tikulla, pilvessä. Jonain päivänä alan opetella niitä käsittelemään, sillä laatu ei hurraita huuda.

  Yksi kela on Piskolasta, toinen Kamalasaarilta, missä Elina, Erkki ja minulle tuntematon pariskunta kahden pikkutyttären kanssa olivat telttailemassa. Kolmas on dokumentti AVS:n toiminnasta. AVS, eli Avokkaan Vesisirkus oli enoni Ollin kehittämä "vesiurheiluseura". Eno duunasi kaiken rekvisiitan lähes yksin. Hän rakensi vaneriveneen, samoin monta paria vesisuksia. Muistan myös, kuinka vetoköydet olivat omissa nauloissa venevajan seinällä. Maalatut mitat näkyvät siellä yhä. Sitten Olli-eno laittoi isoisäni Pekan isossa puuveneessä olevan 35 heppaisen Mercuryn tekemänsä veneen perään. Venehän oli lähes tasapohjainen lätyskä, ja sillä ajaminen oli varmasti enon väsäämän vaijeriohjauksen kanssa melkoista hasardia. Mitään kummempaa ei kuitenkaan AVS:n muutaman vuoden kestäneen kukoistuksen aikana tapahtunut. 

  Kun vene ja vermeet olivat valmiina, alkoi koulutus. Eno löysi muutamia uhkarohkeita suksien päälle. Minä en AVS:n leivissä ollut, mutta sisko-Ritva kyllä vesihiihteli. Näkyy filmillä myös. Samoin isä.Erkki. Filmillä on läpileikkausta tuosta historiasta.

  Otin muutamia kuvakaappauksia. Laatu on onneton. Saatte kuitenkin pientä makua vuoden 1959 menosta näillä maisemilla.

  Filmin alkusivu.

Olli maalaa veneen pohjaa.

Siinä se on, vesillä.

Turvavarustus kuskilla.

Kaksi hiihtäjää.

Sitten kolme. 

  Tässä sisko-Ritva 12-vuotiaana. Taitaa olla vielä hieman vaille. Toveria en tunnista, mutta ehkä hän on Piskolassa muutamana kesänä oleskellut Erik-niminen Aleksin tuttavien Pajasten poika. 

  Rannalla oli porukkaa katsomassa. Minäkin taidan siellä tepastella koko kahdeksanvuotiaan tarmollani. 

  Pimeäksi kääntyneen illan pimeä tarin päättyy pitemmittä puheitta, enemmittä kuvitta tähän. 

AHKERA AAMUPÄIVÄ

  Tänään olen saanut aikaan, eli ollut uuttera. Parin angervopensaan alasleikkauksesta on ollut puhetta. Hilpalla oli sisähommia, mm. kurkkujen säilömistä, joten minä ryhdyin puutarhuriksi. 

  Pensas yksi ennen....

...ja jälkeen.

Pensas kaksi ennen...

...ja jälkeen.

Melkoinen määrä niistä  kertyi risua pois vietäväksi. Nyt ovat poissa silmistä. Keväällä pääsevät angervot taas versomaan uusin voimin.

  

  Ennen puutarhuriksi heittäytymistä ehdin tyhjentämään huussin. Aamusta sen perinteisesti aina teen. Kakkupala. Rutiinilla, ei kauaa nokka tuhissut. 

Paskakuski Peppe valmistautuu aamun askareeseen yllään tehtävään nimetty HAKAn työtakki vuosimallia 1983 +/- vuosi tai pari. 

  Iltapäivän aion vetelehtiä. Paitsi että studion laitan valmiiksi iltaa varten. Se piti välillä purkaa, kun kävi vieraita. 

  Ne kolme kaitafilmikelaa olen läpi katsellut. Kahdessa on minulle mielenkiintoista kuvaa. Kolmannessakin, mutta ei kovin paljon. Yksi raina on alun perin kuvattu 1959, kaksi muuta varmaan samoihin aikoihin. Tuo varmasti? 1959 kuvattu on ainoa värillinen. 

  Jospa tänään sitten saisin ne videoitua kankaalta. Huomenna sitten voisin katsoa läppäriltä, onnistuiko kuvaaminen. Ja kokeilla, saisinko laatua mitenkään parannettua. 

  Aikanaan, jos kaikki natsaa, tulen joitain otoksia jakamaan. AVS:n toimintaa on ainakin luvassa. Jätän kertomatta, mitä AVS tarkoittaa. Selviää pian, jos on selvitäkseen. 

  Äsken syötiin lounas. Nakkikastiketta ja perunamuussia. Perunat omia. Nakitkin, kaupasta oston jälkeen. Loppuun voin runomuodossa tokaista:

  Tyhjennä huussi 

  palkkioksi muussi

KYLÄILY

  Eilen kävivät Moisalat, eli Voke ja Urkki kylässä. Ilma suosi, joten ulkona pystyttiin syömään, kahvitkin perään juomaan. Tietysti myös tuliaismaljat piparjuurijuustolla ja graavisiialla päällystettyjen leipästen kera nauttimaan.

  Tässä Urkki ja minä tuomme pontevin askelin juuri avattua kuoharipulloa pöytään. Kuva by Voke.

  Mennäänpä vielä hieman ajassa taaksepäin. Kahden korvilla lähestyi Moisaloiden vene laituria. Me vastaanottamaan tallustettiin. Kun vene oli kiinnitetty, hakaukset halailtu, kävi Urkki paatista hakemassa minulle lahjan. Se oli kolmijalkainen jakkara. Oivallinen keksintö. Nelijalkainen nimittäin epätasaisessa maastossa, vaikkapa kalliolla, keikkuu auttamatta. Ei sellaista pintaa Suomen kalliosta juuri löydy, missä  normaali tuoli ei keikkuisi. 

  Hilppa sai myös oman tuliaispaketin. Naisten juttuja. Myös puolukkapiirakan oli Voke loihtinut, Urkki kai marjat poiminut. Maistui kahvin kanssa.

  Tuliaisten juhlallinen vastaanotto. Kuva by Voke.

  Jakkara on myös erinomainen polvinivelten joka-aamuisen  lihasjumpan apuvälineenä, sillä se melko matala, joten alhaalta joutuu ponnistamaan. Piti heti testata. Kuva by Voke. 

  Ulkona terassilla viihdyttiin, kunnes aurinko alkoi painua. Sitten verannalle siirryttiin. Juttua piisasi. Tietysti Vokella ja Hilpalla vanhoja muistoja on vaikka kuinka, koska ovat iänikuisia tuttuja. 

  Oli taas mukava iltapäivä ja ilta. Melko pimeää oli jo, kun Moisaloiden paatti irtaantui Saarelan tilan rannasta. Hyvin olivat mökilleen päässeet. Mikä ettei; tuttu reitti, kokenut kuski. 

  Puolittain erakoituneelle Lehkosen pariskunnalle tämä jokavuotinen tapahtuma on todella mukava arjen samalaisena laahustavan elon katkaisija. 

  Luultavasti Vokea ja Urkkia vielä tämän kauden aikana nähdään. Oli puhetta yhteisestä ruokailusta jossain Mikkelin lounaspaikosta. 

  Vielä asiaa toista. Kun tiistaina automme oli Wettrillä huollossa, niin kävelimme kaupungin keskustaan. Mentiin alikulkutunneleista vitostien ja radan ali, jatkettiin Nuijamiestenkatua. Kadun loppupäässä, eli alkupäässä, jos asiaa tarkastelee meidän kaupunkiin menomme näkökulmasta, on talo, missä Hilppa oli asunut kaksitoistavuotiaaksi saakka. Nostalgiaa tuntui nousevan pintaan. Hyvässä kunnossa oli rakennus, remontoitu ulkoa, sisältä varmasti myös. Sama metallinen portti oli kuitenkin yhä paikoillaan. Vieressä oleva talo, jossa asuivat silloin muinoin Puraset, oli myös kuosissaan.

  Hilppa muisteli, kuinka hänen isoveljensä Keijo katseli talvella  usein Purasten telkkaria ikkunan läpi lumikasan päällä seisoen. Purasilla kun oli tv ensimmäisenä niillä tienoilla. Varmaan Kekeä oli kielletty sisälle änkeentymästä. Kokemuksesta tiedän, että seudun ensimmäiset toosat olivat vetovoimaisia. Kyllä Anttolassakin oli Kolehmaisen Einon tuulikaappi täynnä pieniä saappaita, kun Rin Tin Tin tai Lassie alkoi. 

  Tänään on sadetta enteilevä ilma. Ei suoranaisesti sada, mutta elkeet ovat sen suuntaiset, että en ulos viitsi isommin hommimaan lähteä, Siis kirjoita. Oikeastaan kirjoitin, sillä tämä syöksähtää juuri bittiavaruuteen.

LOPPUKESÄN TRIVIAA

   Eilen käytiin Hollolassa ja Lahdessa. Tehtiin kotona viimeiset järjestelyt alkavan putkiremontin tieltä. Postilaatikosta löytyneiden tiedotteiden joukosta löytyi urakoitsijan toimittama aikataulu, sekä mallit ehdotetuista sekoittajista, altaista, wc-pytyistä etc. Työt alkavat reilun viikon päästä maanantaina ja luovutus asukkaille tapahtuu 22. marraskuuta. Toivottavasti menee noin. Marraskuun lopulle varmaan voidaan saaressa asustaa, ennen kuin alkaa jäitä pukkaamaan. Eikä silläkään niin väliä ole, jos tekee ihmisen kestävän kannen äkkiä. Jos vain pahimmoilleen upottava peite päivä- tai jopa viikkotolkulla vedessä on, niin nälkä yllättää. 

  Aamulla huomasin, että muutama keltainen lehti pihamaalle oli ilmestynyt. Peitin soutuveneen. Ei tarvitse syksyn lehtiä, tuulten riepottelemia risuja poistaa paatista. 

  Yllä olevan kuvan taustalla näkyy, että syksyn merkkejä alkaa tosiaan ilmaantua. Siitä tarkennus.

  Sosiaalista elämääkin meillä on. Loppukesän muutamat perinteiset tapaamiset ovat nyt edessä. Tänään mennään käymään Piskolansaaressa Vilhusilla. Huomenna tulevat mökkinaapurit iltapäiväkahville. Lähitulevaisuudessa vielä Moisalat usmuuttavat meille viettämään rattoisaa iltapäivää ja alkuiltaa. Ensikesänä sama kuvio kääntäen, eli Vilhuset tulevat tänne, me ajelemme Paajalansaareen Moisaloille. Lähinaapurien, Hanniloiden, kanssa kahvitellaan joka kesä heillä ja meillä, eivätkä ne rupattelutuokiot välttämättä sijoitu syyskesälle. 

  Loppukesäksi nuo tapaamiset ovat luonnostaan ajoittuneet. Keväällä ja alkukesästä on touhua kaikenlaista. Heinäkuussa puolestaan lapsia ja lastenlapsia käymässä. Elokuussa on jo aikaa vaikka välillä hypätä kolmiloikkaa. Tämä on silkkaa arkipäivän logiikkaa, ei suinkaan kerro vierailuiden merkitsemättömyydestä. Päinvastoin. 

  Verkkoja aletaan naapurin Hannun kanssa laittelemaan ahkerammin pyyntiin. Varmaan huomisesta lähtien. Harvoja muutamiksi tunneiksi päivisin. Muikkuverkot kokeeksi huomisiltana yöksi lasketaan. Luulen. Huomenna kahvitellessa asia varmistuu.   

  Mukavia kelejä on pidellyt. Ilokseen sitä päivällä ruokaa sulattelee vaikkapa istuksien, bongaillen ohiajavia veneitä. 

Se homma ei, ainakaan viikolla, ole enää kovin työlästä. Ilman tukkimiehen kirjanpitoa siitä selviää. Jopa meikäläisen muistilla. Viikonloppuisin on vielä jonkin verran vesiliikennettä. Kuukauden kuluttua muutama vene viikossa. Lokakuussa muutama vene. Marraskuun ajelijat pahoin itsensä teloneen sirkkelimiehen sormilla laskea voi. 

AVOKKAANSAAREN AJATUSHAUTAAMO

   Sadetta odotellen, hiljaisuutta kuunnellen, tyyntä vedenpintaa katsellen tätä juttua sanelen. 

  

  Vettä on tosiaan viimeaikoina satanut. Vielä tänään päivällä muutaman tunnin vettä ripsoo, kertoo ennuste. Siksi en isompiin hommiin aamulla ryhtynyt. Vähän sentään trimmelillä surruutin. Niin, ja keräsin Hilpalle omenoita. Hän teki satsin omenasosetta. 

  Huomenna näyttäisi alkavan loppuviikoksi lämmin  poutajakso.

  Olympialaiset saivat päätöksensä eilen. Minä en sitä katsellut. Melkoinen spektaakkeli kuului olleen. Mitähän sanomista persut ja kaltaisensa niistä kaivavat.  

  Los Angelesissa on jo varmaan perustettu Ajatushautomo pohtimaan, kuinka seuraavien kisojen avajaisista ja lopettajaisista saadaan vielä näyttävämmät. Avokkaansaaren Ajatushautaamo on sitä  mieltä, että voi homma onnistuakin, sillä konstit näyttäväien esitysten luomiseksi kehittyvät vauhdilla. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo.   

  Tom Cruise kuulemma lähti prätkällä viemään olympialippu Los Angelesiin. 

 "Toivottavasti jäätilanne Atlantilla on ainakin yhtenä kolmesta seuraavasta talvesta hyvä, sillä muuten ei lippu ehdi", kommentoi Avokkaan Ajatushautaamo uutista. 

  Ajatushautomoita tuntuu nykyään olevan. Wikipedian mukaan: Ajatushautomo, joskus myös ajatusmylly tai ajatuspaja, on asiantuntijoista koostuva organisaatio, joka toimii melko itsenäisesti poliittisten, taloudellisten ja muiden elinten rinnalla pohtimassa tavoitteenasetteluja, keinoja niiden saavuttamiseksi sekä keskeisiä menettelytapakysymyksiä. Milloin mitäkin asiaa ne kommentoivat. Lienee asiastaan perillä ovat. 

  Ajatushautaamot ovat suurelle yleisölle tuntemattomampia. Ne ovat asiaa tuntemattomista koostuva yhden tai useamman ihmisen organisaatio, joka pohtii milloin mitäkin. Pohdinnan tuloksena syntyneet ajatukset ovat kuolleena syntyneitä. Siksi ne on syytä haudata pikaisesti. 

  Ajatushautaamoita on olemassa lukematon määrä, vaikka yleensä kyseisiin organisaatioihin kuuluva/kuuluvat eivät itse sitä tiedosta. Avokkaansaaren Ajatushautaamo sen sijaan tiedostaa. 

  Loppuun ihan asiaa, eli päivänä eräänä ohi puskenut pala nykyistä uittoromantiikkaa.

STUDIO ODOTTAA

  Sopivaa elokuun ilmaa pitää; ei liian kuumaa, ei liian märkää. Viikonloppuna taas alkaa satelemaan, näin ainakin povataan. 

  Elämä soljuu tasaisesti, ilman anomaliaa mennään. Normaalisti siinäkin mielessä, että metsäänmenokielto on taas voimassa. Koskien kantarellien poimimista, tietty. Sain kyllä poikkeusluvan. Pari päivää sitten keräsin pieniä kanttiksia, joista Hilppa teki pikkelsiä. Ja toinenkin myönnytys tuli tänään. Koska viimeiset sienet tulevat tänään syödyiksi, sain luvan käydä ennen sateita hakemassa jääkaappiin jonkin verran tuota herkkua.

 

  Eilen kävin, koska metsäänmenokielto on rajattu kantarelleihin, tiissimässä, josko tatteja olisi poksahdellut, ruoskuja alkanut ilmaantua. Taatuille mestoille veneellä usmuutin. Yksi matoinen herkkutatti, kolme yli mennyttä haaparouskua bongasin. Ei ole vielä aika. Tarkkana kuin ketunpesällä kannattaa kuitenkin olla. Kun vaikkapa tatteja pasahtaa, niin niitä saattaa tulla vain yksi sykli. Vain nopeat elävät. Lähes sama juttu ruoskujen kohdalla. Toki voi käydä niinkin, että satokausi kummankin sienilajin kohdalla muodostuu pitkäksi. Tai sitten niitä ei tule näille seuduille lainkaan.  

  Olympiakisoja on tullut iltaisin seurattua. Kunhan ne loppuvat, on aika siirtyä pimeiden iltojen myötä studiohommiin. Puitteet on jo luotu, tekniikka onnistuneesti testattu. Tekniikka ei ole aivan uutta. Siitä tarinaa nyt. 

  Aikanaan vahempieni jäämistöstä löytyi valokuvien seurana kolme kelaa kaitafilmiä. Ei isä-Erkillä ikinä laitteita ollut. Enollani Ollilla muistaakseni oli. Tai sitten jollakin mulla tutulla tai sukulaisella. Joskus selasin netistä kaitafilmin digitoinnin hintoja. Aika kallista oli, varsinkin, kun ei ole hajuakaan, mitä keloilta löytyy. 

  Keväällä putkahti mieleeni, että ystäväni Kari "Kole" Kolehmainen on joskus jakanut Vanha Anttola kuvin-ryhmään joitain isänsä Einon ottamia kaitafilmipätkiä. Siispä puhelu Kolelle. 

  Kun Kari vastasi, kysyin, kuulumiset vaihdettuamme, kuinka hän on filmit digitoinut. Selvisi, että kotikonstilla. Hänellä on projektori. Filmit Kole videoi "lakanalta". Hän lupasi lainata projektoria minulle. 

  Kihulauantaina tavattiin. Sain projektorin pikakoulutuksen kera. Samalla saimme jättää auton Karin vanhan kotitalon pihalle. Hieno homma, sillä Anttola-cityn parkkipaikat ovat Kihujen aikaan kortilla. 

  Iltana muutamana otin projektorin esiin. Kelan asennus onnistui kivuttomasti. Heijasti kokeeksi filmiä iltahämärissä verannan vaalealle paneeliseinälle. Se alkoi venematkan kuvaamisella. Avokkaansalmelta Kiukuanselälle, Paajalansalmea Piskolan rantaan. Siellä vetreän oloinen (eletään 1950-luvun loppua tai 1960-luvun alkupuolta) isoisäni Aleksi kävelee laiturille vastaan. 

  Siihen lopetin. Tosiaan, kun kisat on kisattu, niin studiossa alkaa aherrus. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman. Tai siis näkymän. 

  Keloista kahdessa ei lue mitään. Toivottavasti siinä, mitä hieman katsoin, on kuvattuna myös ihmisiä, Piskolan väkeä. Tiijä, vaikka pikku-Peppekin olisi päässyt filmille pällistelemään. 

  Kolmanteen on kirjoitettu "KAMALA".  Oletan, että se ei tarkoita Kamala Harrisia. Ei, vaikka teoriassa se mahdollista olisikin. Kamala Harris on näet syntynyt 1964. Kamalasaaria se luultavasti tarkoittaa. Pyöriä-Kamala ja Kamalasaaret (iso, ja muutama pieni) kuuluivat siihen aikaan isoisälleni Pekka Karppiselle. Varmaan veneilyä niitten tuntumassa on kuvattu. 

  Oli  miten oli, niin tiettyä historiaa keloilta löytyy. Ainakin minulle tärkeää historiaa. Studio odottaa.

  Loppuun vielä eräs huomio. Monet tv:ssa tai radiossa haastateltavat ihmiset käyttävät ilmaisia tyyliin "itse olen sitä mieltä." Tai "minä itse olen sitä mieltä." Asian selväksi tekemiseen riittäisi "olen sitä mieltä." Itsensä tiedostamatonta tai tiedostettua korostamista? Tapa? En sentään ole kenenkään kuullut sanovan "minä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä,"

MIETTEITÄ MITÄTTÖMIÄ

  Isot kisat puuskuttavat eteenpäin. Kovin vähällä katsomisella olen selvinnyt. Läkähdyttävän laajasta tarjonnasta huolimatta. Tai sen vuoksi. Ihan satunnaisia pätkiä on toosa ollut auki YLEN:n, TV5:n, Kutosen tai MAX:n kanavilla. Ainakin urheilulähetyksien vuoksi. 

  Ehkä, yleisurheilun nyt alettua, tulee hieman enemmän katseltua. Mutta ilman paineita. Ilman paineita eivät kaikki suomalaiset katsella voi. Viime vuosisadan urheilun pienestä suurmaasta uhkaa tulla nollan mitalin mitättömyys. Monen on pakko viimeiseen toivonkipinään asti kannustaa suomalaisia urheilijoita. Ihan kuin se se auttaisi. 

  Minä en mitalittomuudesta ole kovinkaan huolissani. Huolissani olen ihan muista asioista. Pitkää listaa en niistä ryhdy kirjaamaan. Riittää, kun aluksi mainitsee hallituksen linjan aiheuttama, tulevaisuudessa hallitsemattomiksi ongelmiksi muuttuva huonoimmassa asemassa olevien, nyt jo joitain keskiluokkaakin edustavien elinolojen kurjistuminen. Ilman enempiä erittelyjä. 

  Tai maailmantilan epävakaus. Kun Putinit, Trumpit, Netanjahut, Orbanit, lukemattomat muut maailmankirjoja omalla tavallaan lukevat, jylläävät vallankahvassa (Trump toivottavasti ei kuitenkaan), erilaiset terroristiryhmät syytävät kuolemaa siviilien keskelle, niin ei kovin hunajaiselta näytä. 

  Yksi juttu vielä. Kaiken aikaa näkee, kuinka nuoria haukutaan, vähätellään ja mollataan somessa. Koulutusta ajetaan alas, ja samat ihmiset, jotka roikkuvat X:ssä päivät pitkät jakaen paskapuheitaan, disinformaatioitaan, vääristyneitä maailmankuviaan ja toisinajattelevien maalituksiaan, vaativat närkästyksen rusotus poskillaan nuorille kännykänkäytön täyskieltoa koulussa.  

  Kun vielä näkee uutisia siitä, kuinka rippileireillä papeilla ja feikki-isosiksi tekeytyneillä ovat sormensa pelissä, niin mietti, ketä tässä maailmassa ei mitenkään parhaassa tulisi haukkua?

  Vähän helepotti. Mutta ei paljon. Sen verran, että pääsen jutussa eteenpäin. Saaressa pärjäillään. Aina ei paista, mutta ei koko ajan sadakaan. Ruokalaskujen summat ovat aloittaneet pienenemisen, jokakesäiseen tapaan. Potut, tomaatit, kurkut, sipulit, kesäkurpitsat tulevat omasta pihapiiristä. Kun mieli alkaa sieniä tehdä, niin on lähdettävä pihapiirin ulkopuolelle. Kuten aamulla; kävin hakemamassa mustatorvisieniä tämänpäiväiselle aterialle. Nappasin koriin myös kantarellejä puolen korin verran. Oli otettava, en pystynyt isoja, kohta pehmeiksi muuttuvia sieniä mätänemään hylätä. Pihapiirin ulkopuolelle piti siis tallustaa, melkein sata metriä. Jos verkkoja veteen heittää, niin kalassa pysyy. Lähiruokaa. Ei käristy makkara grillissä, ei filee tuoksu. Kesäkurpitsa ja kaali, paprika ja maissi. Ne hyviksi grillissä tulevat. Ja vaikka omasta takaa ei noista saada kuin kesäkurpitsaa, niin edullisia loput ovat Lidlin vihanneshyllyssä. 

  Vielä pieni detalji omatarvepienviljelijöiden kauden tilanteesta. Kurpitsaa ollaan yritetty kasvattaa muutamia kertoja. Ei ole oikein ottanut tuulta alleen. Kukkii kyllä, alkuja pukkaa, mutta eivät kasva. Suurin kurpitsa on ollut toki tennispalloa suurempi, mutta ei oleellisesti. 

  Muutamaan vuoteen emme ole lainkaan kurpitsataimia istuttaneet. Nyt laitettiin yksi. Eri paikkaa, eli kasvulavalle. Saattoi olla oikea veto. Kukki, ja kukkii yhä, valtavasti. Pingispallon kokoisia alkuja on ollut runsaasti. Niistä liikoja, samoin kuin kuivamaan alkavia varsia, ollaan napsittu pois. Yksi vihannes on lähtenyt paisumaan. Se on nyt reilusti jalkapallon kokoinen. Odotamme innolla, millaisiin mittoihin se on syyskuun lopulla venynyt.

ESPOOSSA, SALMELASSA

  Matkailua parina päivänä on harrastettu. Tiistaina vietiin Iiris ja Liisa Espooseen. Täysi päivä: lähtö 6:30, paluu jotain 20:15. 

  Luultavasti ei perhe Tiiilikainen tänä kesänä ehdi enää saaressa käymään, sillä Iiriksen treeni-, syksyllä myös kilpailukausi on alkanut.

  Eilen oli vuorossa Taidekeskus Salmela. Ensin poikettiin Mikkelissä muutamassa kaupassa. Sitten noin kolmeksi Salmelaan. Välillä vettä tihmovassa säässä kierreltiin aluksi näyttelyt. 

  Pientä suolaista sen jälkeen nautittiin Ravintola Kesäheinässä. Samalla seurattiin Samuli Putroa soundcheckissa.

  Kun portit konserttialueelle klo. 17 avattiin, hyökättiin heti hyvät paikat omimaan, sillä Salmelaan ei voi etukäteen paikkoja varata. 

  Kuudelta aloitti Samuli ensimmäisen tunnin setin. Sen hän veti läpi yksi, lukuunottamatta kahta  biisiä, joissa oli apuna bändin jäsen. 

  Hienoja biisejä, satuttavia sanoituksia kuultiin. Samulin mukaan hänen ainoa coverinsa, Nick Caven Into My Arms Putron suomennoksena sai vanhan miehen silmät kosteiksi. 

  Putro estitti myös kaksi biisiä ilman säestystä, yksilauluna. Rohkea veto, mutta toimi!

  Väliajan jälkeen saapui lavalle kaksi muusikkoa valkoisen puvun valkoiseen farkkuasuun vaihtaneen Putron lisäksi: kosketinsoittaja ja rumpali. Molemmat myös hoitivat erilaisia "soittokoneita" (minen niistä ymmärrä senkään vertaa). Melkoiset soundit, ryhdikkään menon, he saivat parin äänimiehen tukemana aikaan. 

  Yli tunnin kesti toinen setti encoreineen, Hyvä mieli jäi konsertista. Musiikki oli hyvää, sanoitukset hyviä, tunnelma hyvä. Ainoa, mikä hieman jäi minua häiritsemään, oli Putron tapa ottaa yleisoään biisien välilllä. Koska laulujen aiheet ja sanat, niitten tarinat, olivat usein surullisia, koskettaviakin, niin huumoripitoinen välijutustelu särähti snadisti. Tämä on toki minun mielipiteeni. Yleisö tuntui pitävän. 

  Vaikka toisen setin meno oli aikamoista tykitystä, niin yksin esitetty ensimmäinen osa miellytti enemmän. 

  Samuli Putron musiikkiin en ole juuri perehtynyt. Toki joitain biisejä on tutuksi tullut. Hieman ajellessa artistia viime aikoina oltiin Hilpan kanssa kuunneltu. Nyt on miehen jo melko pitkäksi venyneen soolouran tuotanto otettava tarkempaa kuunteluun. Tai ei nyt, eikä kohtakaan. Mutta viimeistään joskus loppusyksystä, kun airpodsit  taas liimautuvat Hollolan lenkkimaastoissa korviini.